Marino Marini Ed Il Suo Quartetto

Mies rumpukaiun takana

50-luvulla suosioon tullut Italo-buumi oli kautta aikain ensimmäinen maiden rajat ylittänyt ja lopulta koko Euroopan vallannut, mutta nykyään täysin unohtunut musiikkivillitys. Sen vaikutukset ulottuivat laajasti myös Euroopan ulkopuolelle. Italo-iskelmää kuunneltiin niin Israelissa, Japanissa, Kolumbiassa, Etelä-Afrikassa kuin Kanadassa. 

Musiikki kelpasi myös Yhdysvaltoihin ja Itä-blogin maihin. Ilmiön merkittävyyttä lisää se ettei se saanut vetoapua (kymmenen vuotta myöhemmin yleistyneiltä) satelliiteitelta, maailman yleiskielisyydestä, eikä yhtenäiskulttuurista. 

60-luvulla alkanut Brittimusiikin-invaasio tukahdutti nopeasti kaiken muun monimuotoisen musiikin alleen. Kuitenkin jotkin Marino Marinin kvartetin Eurooppalaisille tutuksi tuomista hedelmistä jäivät elämään pysyvästi. 

Marinon bändin tunnetuksi tekemät rumpukaiut adoptoitiin pysyvästi Britti-instrumentaali-skeneen! Monet lauluista taas sulautuivat osaksi kansallista musiikkikirjastoa. Esimerkkinä Suomessa Laila Kinnunen (mm. Lazzarella, Marina) ja Olavi Virta (Hopeinen kuu) ovat menestyksestään suuren kiitoksen velkaa Italo-buumille ja Marinon bändin tunnetuksi tekemille kappaleille.

Marino Marini oli Italialainen bändin johtaja, sovittaja, pianisti laulaja, säveltäjä sekä levytuottaja. Hän oli Monteceliosta lähtöisin olleen muusikkoperheen kolmas lapsi. Marino syntyi Seggianossa Toscanassa lähellä Roomaa 11. toukokuuta 1924. Hänellä oli neljä vuotta itseään vanhempi veli Renato Carosone sekä nuorempi sisar Domenico Modugno. Marino Marinilla oli elinaikanaan myös tunnettu täysnimikaima, joka oli taidemaalari.

Nuoruutensa Marini vietti Bolognassa valmistuen konservatorion viulun ja sävellyksen opinnoista. Musiikkiopintojen ohessa hän suoritti yliopistossa sähkötekniikasta diplomin.

Marino Marini

Marini sai ensimmäisen työpaikkansa musiikinopettajana keskellä sota-aikaa ja sen vaikeuksia. Lopulta myös hänet kutsuttiin aseisiin. Sodan jälkeen Marino täydensi musiikillista koulutustaan  San Pietro a Majellan konservatoriossa Napolissa ja valittiin Napolin musiikkitalon taiteelliseksi johtajaksi.

Vuosi 1949

Marino ei kuitenkaan viihtynyt virassa montaa vuotta. Elokuussa 1949 hän otti kahdenkymmenenviiden ikäisenä pestin laivanmuusikoksi Puolan lipun alla purjehtineelle Sobieski-laivalle. Se matkusti reitillä Genova – Halifax – New York. Marini saapui Jazzin mekkaan New Yorkin Manhattanille. Hän jäi Greenwich Villageen puolen vuoden ajaksi. 

Sobieski-laiva.

Tuona aikana Marini kävi klubeilla ja tapasi jazzareita kuten esimerkiksi Dizzy Gillespie, Stan Kenton ja Charlie Ventura. Marino tutustui myös Broadway-musiikaalien klassikoihin sekä be-bopiin. Kaikki koettu ja nähty teki muusikkoon lähtemättömän vaikutuksen.

Dizzy Gillespie

Palattuaan Italiaan Marino asettui taloksi La Conchiglia-yökerhoon Napoliin. Hän asui tässä sota-aikana paljon kärsineessä kaupungissa seuraavan viiden vuoden ajan. Siellä hän alkoi kirjoittaa musiikkikappaleita erilaisiin revyy-esityksiin. Samalla Marino soitti kabareissa Napolissa ja Roomassa.

Ohjelmistossa oli kansainvälisiä standardeja, kuten I love Paris tai Rico vacilon. Marini sovitti perinteisistä Napolilaisista lauluista esimerkkinä La pansé, Io mammeta e tu ja 'E spingule frangese uusia, iloisen tanssittavia versioita. Usein hän uudisti kappaleet ajan muotiin sekä rytmiin. Marino alkoi tehdä sovituksia myös elokuvateollisuudelle. 

Vuosi 1950

Ehkäpä Yhdysvaltojen kokemuksien innostamana vuonna 1950 Marini julkaisi Napolissa lehti-ilmoituksen:

        ETSITÄÄN
        
        nuoria kokemattomia muusikoita,
        jotka laulavat vireessä allekirjoitettavaan
        orkesteri-viritelmään.
        
        Jos ei ole iloinen, älä hae.

Aivan kuten muuallakin, haluttiin jättää sota-ajan ankeus kauas taakse. Ilmoitukseen saapui lopulta kaikkiaan 200 vastausta. 

Valintojen jälkeen hakijoista jäljelle jäi kolme muusikkoa: Sergio Peppino rummut, Gaetano Savio taitelijanimeltään Totò Savio kitara ja Ruggero Cori kontrabasso sekä laulu. Marino itse soitti pianoa, viulua sekä lauloi joitain kappaleita. 

Näin muodostui tuolloin uutta aikaa edustanut orkesteri-järjestely: rummut, basso, kitara ja piano. Bändi nimettiin kuitenkin vielä swing-aikakauden tyylisesti orkesterinjohtajan nimellä. 

Big bändeille hinnaltaan kilpailukykyinen kvartetti alkoi treenata Marinin johdolla tämän sovittamaa ohjelmistoa. Alkoi esiintymiset yökerhoissa ja tanssisaleissa. Iloinen ja hyvin sovitettu musiikki oli rytmiltään tanssittavaa, kuten tanssijoilla on tapana sanoa leikkisästi "osuu jalan alle".

Marino Marini kvartetti.

Marino Marini kvartetti matkusti Milanoon esiintymään Capricessa. Yhtye myös tallensi Milanossa Francis Dayn julkaisemana, Durium Recordsilla äänitetyn ensi singlensä. Marini alkoi kirjoittaa ääniraitojen myös teemoja. 

Seven Lonely Days
Marino Marini Ed Il Suo Quartetto

Duriumin pääkonttori sijaitsi teatteri Manzonin rakennuksessa  Alessandro Manzoni 40/42). Äänitys-studio sijaitsi 4 km päässä. 

Duriumin pääkonttori sijaitsi Manzionin
elokuvateatteri-talossa Milanossa.

Vuosi 1955

Bändi pääsi levyttämään ensi levynsä jälkeen seuraavan kerran vuonna 1955. Musiikkia taltioitiin edellisen tapaan Milanossa. Marino oli 31 vuotias. Noiden vuosien aikana Italiassa koettiin taloudellinen "nousukauden ihme". Väkeä muutti massoittain köyhästä etelästä pohjoiseen ja maalta kaupunkeihin. 

Nousukauden kehitystä Italiassa johtanut Milanon miljoonakaupunki laajeni entisestään. Historiallisten kohteidensa lisäksi Milano tultiin tuntemaan 50-luvulta alkaen innovatiivista, dynaamisesta ja ennakkoluulottomasta teollisuudesta, taloudesta, muodista ja muotoilustaan. Futurismi ja Novecento Italiano saivat alkunsa Milanosta. 

Äänitettiin Marino Marini-kvartetin seuraavat singlet. Demot, sovitukset ja äänitykset tehtiin pääkonttorilta 4 km päässä Viale Carlo Troya 7 (lähellä Piazza Napolia) sijaitsevassa studioissa. Siellä oli hyvin varustettu ja  jatkuvasti ajan tasalla pidetty äänitysstudio. Studiolla tallenteille onnistuttiin tallentamaan soittotilan-akustiikkaa sekä luomaan lisäksi aikalaisista levytyksistä omaperäisen erottuva, ilmava reverb tilakaikusoundi.

Italian äänitys-studiot vuonna 1968.

Nykypäivinä Milanossa täydellisen vastinparin toisilleen luovat ryöstöhintaiset kahvilat, viimeisen päälle meikatut, botox-huuliset, Guccin, Diorin, Luis Vuttonin ym. laukuin itseään kuvaavat oman elämänsä mallit, mafioson näköiset luigit loisto-autoineen sekä virtsan hajuiset kadut kerjäläisineen, huumeiden käyttäjineen, roskineen ja graffittien täyttämine seinineen.

Nykyisin osoitteessa Viale Carlo Troya 7 
sijainnut studio on purettu ja tilalla
kerrostalo.

Toto soitti alkuvuosina luultavimmin Framus Capri- tai Tango-"Elvis"mallin kitaralla. Framus oli Saksalais-valmisteinen, verrattaen laadukas kitara-merkki. Milanolainen laitejakelija Meazzi valmistutti niistä puolestaan Framez-merkkisiä kopioita. On siis pieni mahdollisuus että kitara oli Framez, hehe. 

Kitaravahvistimena oli pari vuotta aiemmin eli vuonna 1952 julkaistu Binson 3°, josta saatin tuohon aikaan harvinainen tremolo-efekti. Joillaikin raidoilla kuultiin kuultiin kitarassa tuota uusinta uutta edustanutta tremolo-efektiä. Myös kitarassa käytetty volume-pedaali oli uusi keksintö, jolla sai soittoon uuta ilmettä.

Binson 3°.

Binsonin tilat olivat Duriumista parin kilomertin päässä osoitteessa Via Padova 39 Milano. Binsonin päätuotteita Via Padovalla olivat tuohon aikaan vielä Roberson-radiot ja Mirason-televisiot. Pikku liike sijaitsi kivijalassa talon päädyssä aukion laidalla.

Nykyään osoitteessa Via Padova 39 Milano
sijaitsee Civic 39-kahvila

Keksijä Bonfiglio Bini oli suojannut mallisuojauksella vahvistinmallin 20.9.1950  "Puhuva asteikko lasilla vahvistimelle, jossa on neljä pyöreää läpinäkyvyyskenttää". Nro 35142 
(Onko tämä se Binsonin kaikuihin liittynyt " silmä"?)

Bonfiglio rekisteröi Binson-tavaramerkin 28.01.1952 (hakupäivämäärä  09.04.1951) Nro 105678. "Ensimmäinen talletus. 9. huhtikuuta 1951, ovat 11 ja 58. Milanossa Radiolaitteet ja tarvikkeet (luokka 10)."

Binson-tavaramerkki rekisterinumero
105678.

Kvartetin levyt alkoivat soida joka puolella ja pian käynnistyi villi äänitysrumba. Seuraavien muutamien vuosien aikana Marino Marini-kvartetti julkaisi kaikkiaan 450 kappaletta 382 singlellä ja 48 albumilla! 

Marinolle alkoi karttua heti alusta alkaen credittejä säveltäjänä, sanoittajana, sovittajana, tuottajana ym. myös muiden artistien, kuten mm. Armando Romeo, Don Marino Barreto Jr., Georgette Plana, Natalino Otto, Luis Mariano tai Teddy Reno kanssa. 

Napolilaisen Vis Radio levy-yhtiön listoilla levyttänyt (Länsi-Saksalaislähtöisen) Peter Van Woodin (Pieter van Houten) johtama Van Wood-kvartetti, julkaisi myös Marinon kirjoittamaa musiikkia. Muuten Peterillä oli Gretsch ja rumpalilla oli tupla-basarisetti jo tuolloin, vuosikymmeniä ennen muita!

Dansons Joyeusement Avec
Marino Marini Quartette 1955.
Julkaistiin sarja vol.1- vol.7.

Marino Marini kvartetti levytti kappaleita kuten Mambo Italiano, Que sera sera, Mr. Sandman, Maruzzella, Oho Aha. Musiikki lähti saman tien Italian lisäksi jakeluun myös Euroopassa, kuten Ranskassa Espanjassa, Englannissa ja jopa Etelä-Afrikassa saakka. 

Orkesteri levytti Marinin sovittamat iloisen tanssittavat versiot kappaleista Guaglione, Don Ciccio 'o piscatore, Rico Vacilon, La Pansè ja Maruzzella, jotka nousivat Euroopassa huippusuosioon. Guaglione on ensimmäinen eurooppalainen single, joka on myynyt yli viisi miljoonaa kappaletta. 

Samoja kappaleita olivat levyttäneet myös monet muut artistit, mutta Marinon kvartetti erosi muista edukseen.  Pääsolisti Ruggero Corin "Napolilaisen katulaulajan" ääni hurmasi yleisön. Kokonaisuuteen kuului myös hienot sovitukset, taitavat laulustemmat ja omaperäinen kaikusoundi. Bändin saumattoman taitava yhteissoitto kruunasi lopuksi kaiken.

Rugero Cori.

On kerrottu että orkesterilla oli esiintyessään esiintyjistä ensimmäisinä monikanavajärjestelmät (Semprini?). Yhtye pystyi tuottamaan keikoillaan levyiltään tutuksi tulleen ilmavan soundin. Tuohon aikaan siihen eivät kyenneet muut koska kaikuja ja miksereitä ei yksinkertaisesti ollut saatavilla! 

Kuvassa näkyy Binsonin mikrofoneja ständeineen,
Marinon takana Liare kelanauhuri sekä Totolla 
Binson 3° vahvistin. Flyygelin alla pilkottaa ehkä
lauluvahvistin

Keikoilla bändi pystyi tekemään tallententeita (live-levyt?), sillä mukana kulki Semprini Stereofon Eco-5/ME kelanauhuri. Niitä valmisti L.I.A.R.E. osoitteessa Via Torelli Viollier 44, Milano. Myöhemmin Liare oli osoitteessa Via Bissolati 22, Milano. 

Semprini Stereofon Eco-5/ME kelanauhuri.

Semprinin omistajan lapsi muisteli myöhemmin Marino Marini oli 1950-luvulla SEMPRININ ensimmäinen asiakas. Isäni kertoi minulle, että hän oli se, joka stimuloi (sai alulle) tutkimukset ensimmäisen (rumpu)kaikulaitteen luomiseksi!

Toimivan jakeluverkoston ansiosta orkesterin levyjä oli pian saatavilla mm. Englannissa, Belgiassa, Saksassa ja Espanjassa. Hieman myöhemmin bändin levyjä kuunneltiin jo Itä-Euroopassa Jugoslaviassa, Israelissa, Neuvostoliitossa ja jopa Japanissa asti. Vinyylin etiketissä kerrottiin rytmilajit: samba, mambo, baion, fox, cha cha, rumba-bolero, tango, valssi, rock, blues, jive jne. 

Kvartetin tavaramerkki oli ulkomaiden sekä mantereiden musiikin sulattaminen omaksi ja vieminen eteenpäin. Twist vietiin Turkkiin, cha-cha Libanoniin ja letkiss tuotiin Italiaan! Ensimmäinen menestys Italiassa ja Ranskassa saavutettiin tuomalla markkinoille bayoneja, samboja ja cha-chaja (Etelä-Amerikasta kappaleet Rico Vacilon, Pimpollo). Joillekin kappaleille annettiin uudet napolilaiset ​​sanat (kuten Don Ciccio o'piscatore, Miguel Sophia, Sophia).

Vuosi 1956

Vuonna 1956 levyllä oli mm. hitti Chella Llà. Marinon kvartetti alkoi esiintyä säännöllisesti myös ulkomailla. Orkesteri saavutti Ranskassa odottamattoman ja sensaatiomaisen menestyksen Pariisissa radioidun Olympia hallin konsertin sekä kiertueen myötä.

Marino Marini Et Son Quartette*
 – À L'Olympia 1956.

Krikor Mintanjan oli ottanut Duriumin hallintaan jo vuonna 1948. Hän oli nimennyt yhtiön toimitusjohtajaksi puolisonsa Elisabelin sekä yhtiön taiteelliseksi johtajaksi Aurelio Airoldin. 50-luku oli levy-yhtiö Duriumille merkittävän kehittymisen ja taloudellisten investointien aikaa. 

Pääomankorotusten ja joukkovelkakirjalainojen myötä Duriumin osakekanta kasvoi neljässä vuodessa 30 miljoonasta liirasta peräti 180 miljoonaan liiraan! Uusien promootio- ja myyntistrategioiden kehittäminen mutta eteenkin uusien taiteilijoiden ennakkoluulottomat kokeilut sytyttivät tämän perinteisen levymerkin uuteen liekkiin. 

50-luvulla menestyksen myötä ja toiminnan laajentuessa rakennettiin lisää äänitysstudioita kuten Royal s.p.a., Sprint s.r.l., Duomo Edizioni Musicali s.r.l.

Vuonna 1956 Marino Marini kvartetti esiintyi ensimmäisen kerran Italian televisiossa ja pian Chella Llà oli Italian eniten myynyt levy. Bändi alkoi levyttää kappaleita hegästyttävää tahtia samalla kiertäen esiintymässä ympäri Eurooppaa..

Panostukset alkoivat tuottaa tuloksia. Maailman valtasi Italo-musiikin buumi. Durium onnistui pitämään 50-luvulla saavuttamansa johtoaseman kansallisella tasolla aina 70-luvuille asti.

Vuosi 1957

Menestyksen myötä Toto hankki huippu-kitaran. Se oli pari vuotta aiemmin myyntiin tullut Gibson L-5 mallin sähköinen versio. Tämä uusi onttorunkoinen ja kolmella P-90 mikrofonilla varustettu Gibson oli mallinimeltään  ES-5 Switchmaster. Keikkoja sekä levyjä tehtiin runsaaseen tahtiin myös ulkomailla kuten Espanjassa, Belgiassa jne.

Marino Marini kvartetti Belgiassa 
Kursaal Oostendessä huhtikuussa 1957.

Vuonna 1957 bändi esiintyi taas Pariisin Olympia hallilla. Paikalla ollut muisteli myöhemmin.

-Tilaisuus oli Bruno Coquatrixin (Olympian omistaja ja manageri) järjestämä "Musicorama" 
Europe 1 -ohjelmaan radioitu konsertti Olympiassa. Koska äitini oli Napolista niin koko perheeni oli toukokuussa 1957 paikalla kannustamassa Napolista kotoisin olevaa kvartettia heidän Pariisin keikallaan. 

Olin vasta 8-vuotias, mutta muistan edelleen kirkkaasti, kuinka ranskalainen yleisö tuli villiksi ja alkoi tanssia käytävillä, kun kitaristi Toto Savio soitti Boogie Woogie -kappaleen silmät sidottuina ja kitara selkänsä takana – todellinen Jimi Hendrix jo (10 vuotta) ennen Jimiä!!  

Toto Savio silmät
peitettynä!

Ranskassa tunnetuimmaksi nousi Guaglionen ranskankielinen versio nimellä Bambino. Ranskalais-artisteista Dalida ja Caterina Valente alkoivat sisällyttää ohjelmistoonsa useita Marinon kvartetin tunnetuksi tekemiä kappaleita. 

Marino Marini-kvartetti studiolla.

Marinon kvartetin menestys laajeni Euroopan rajojen ulkopuolelle ulottuen Lähi-itään, Latinalaiseen Amerikkaan ja Japaniin. Vuonna 1957 levyltä Marino Marini Ed Il Suo Quartetto tunnetoimmaksi nousi Lazzarella. 

Marino Marini Ed Il Suo Quartetto 1957.

Echo-(rumpu)kaikua alkaen vuodesta 1957!! 

Jälkikäteen ajateltuna merkittävin vuoden 1957 tapahtuma oli Viale Carlo Troya 7:n  studiolla äänitetty delay/echo-kaikusoundi. Koko maailmassa ainoastaan muutamalla Amerikkalaisella oli ollut parin vuoden ajan Ray Buttsin vahvistimeen rakentamana echo-kaiku, jolle hän sai patentin samana vuonna. Mutta nekin edustivat vaatimatonta yhden äänipään tyyppiä.

Ensimmäiseksi echo-kaiulla kaiutettua soittoa kuultiin Basta un poco di musica-kappaleessa. Kaiku on tunnistettavissa kappaleen kitarasoolossa. Neljän kappaleeen 7" EP-levy, josta kappale löytyy oli Durium – U 20027, Durium – U.20027.

Kuten tuossa aiemmin mainitsin, niin audiolaitteita valmistaneen Semprinin omistaja on kertonut että Marino Marni olisi ollut rumpukaiku-idean keksijä. On siis mahdollista että Marino (33) oli esittellyt tuolloin helposti utopistisena pidettyä ajatustaan useammalle audiosähköalan yrittäjälle, kunnes Bini päätti rakentaa prototyypin. 

Marena julkaistiin seuraavalla 7" Petronio EP-levylläDurium – ECGE 75.080. Siinä echo-kaikua on ainakin laulussa.

On siis varsin luultavaa että tuoretta keksintöä, rumpumuistin ideaa hyödyntävän kaiun ensimmäisen prototyypin valmisti Bonfiglio Bini työntekijänsä Gaetano Nicola Scaranonin kanssa Binson radio-TV liikkeessään. Emme emme ehkä saa koskaan tietää tuliko idea alunperin Marinolta. Tai miten ensimmäisen monen äänipään delay/echokaiun syntytarina loppujen lopuksi meni.

Niin tai näin, Italialais-keksintö oli Amerikkalaisiin verrattuna paljon edistyksellisempi ja hienostuneempi laite! Itse asiassa Milanoon kehittyi parin vuoden kuluessa kaksi kilpailevaa yritystä, jotka alkoivat toimittaa samalla idealla toteutettuja rumpukaikuja! 

1. Binson

Protoyyppi Binson Ecorec-kaikuja valmistettiin Bonfiglio Binin johdolla Via Padova 39:ssä. Siis samassa paikassa, josta oli lähtöisin Toton kitaravahvistin sekä bändin mikit. 

Laitteessa oli sähkömoottori, jonka akselin pää pyöritti kumipyörää. Kumipyörä pyöritti tasaisella nopeudella tasapainotettua rumpumuistia. Äänipäät kehystivät rumpua. Binson sai keksinnölleen myöhemmin patentin (PAT. AND REG. 35142-105678-585955). 

Binson Echorec 2.

2. Meazzi

Osoitteessa Via dei Piatti, 4-6 sijaitsi Mezzin myymälä. Vuodesta 1959 alkaen Meazzi alkoi viedä Englantiin Meazzi Echomatic tuotemerkillä nimettyjä kaikuja. 

Osoitteessa Via dei Piatti, 4-6 
sijainnut Mezzin myymälä.

Rumpukaiut valmistettiin insinööri Gino Palomban johdolla Società Elettronica Palomba (S.E.P.):n sähköliikkeessä. Tällä tekniikalla kaikuja valmistettiin Meazzille joidenkin vuosien ajan. Palomba haki kyllä vuonna 1959 mallisuojaa laitteelle mutta se oli kyllä jokin ihan muu laite: Lieriömäinen kotelo radiofonografille ja äänilevynä toimivalle fonografivahvistimelle.

Englannin maahantuojan Jennings
Framez Meazzi Echomatic.

Echomaticissa oli sähkömoottori, joka pyöritti tasaisella nopeudella tasapainotettua alumiinilevyä. Alumiinilevy oli ylösalaisin asennettu Lesa-levysoittimen levy (Lesa Costruzioni elettromeccaniche), joita oli saatavilla irtotavarana Lesan liikkeestä  S.p.A Via Bergamo 21, Milano. Alumiinivanteen ulkopinnassa oli rautaoksidipinnoite joka teki siitä rumpumuistin. 

Rumpumuisti

Kummankin edellä mainitun kaiun sydän oli siis rumpumuisti. Pari vuotta aiemmin oltiin julkaistu maailman ensimmäinen massamarkkinoille suunnattu tietokone, joka käytti uusinta uutta tekniikkaa eli rumpumuistia. 

Magneettirummun ympärillä oli äänityspää, pyyhekumipää ja useita toistopäitä. Jokaiselle näyttöpäälle oli intensiteettitaso ja/tai takaisinkytkentä päätä kohden pystyttiin säätämään sisäisellä trimmipotentiometrillä. 

Kummassakin laitteessa oli mm. Geloson liittimet. John Geloson omistaman Geloson laitokset sijaitsivat Via Brenta 18. Pääkonttori ja Geloson radio- ja TV-myyntiliike, sijaitsi osoitteessa Viale Brenta 29, Milano josta oli saatavilla kaikkia sähkötarvikkeita. John Geloso itse oli myös radioamatööri. Hän jakoi auliisti elektroniikkaan liittyvää tietoa. 

Johnin merkitystä radiotekniikan osaamisen ja innostuksen kasvattamiseksi Italiassa ei voi kyllin yliarvioida. Elektroniikan oppiminen tapahtui Geloson kokoonpanosarjoja rakentamalla. Näiden rakennussarjojen avulla harrastelijat saattoivat rakentaa itselleen radion, television tai jopa radioamatöörilaitteiston. Televisio oli tuolloin uusi keksintö jonka markkina kävi kuumana eikä radioitakaan ollut läheskään kaikilla.

Sarjoihin sisältyi työtä helpottavia esiasennettuja ja esikalibroituja osia. Työ valmistui kokoonpano-ohjeita seuraamalla. Lopullisen kalibroinnin jälkeen chassis oli valmis asennettavaksi valmiiseen laitekoteloon. Kaikki potikan nupit, painikkeet jne. olivat Geloso-merkkisiä. 

Kaikujen äänipäät tulivat Photovoxilta. Philipsin Milanon liikkeestä tulivat muita radio- ja TV-sähköasennustarvikeita kuten putket.

Philips Piazza IV Novembre, Milano 1957

Chu Chu Bella jatkoi vuoden 1957 echo-levytyksiä. Kitarassa on aika reippaasti ja aika tirakasti kaikua. Kappale löytyy Durium – A 3071, 7" mono EP-levyltä.

Marino Marini kvartetti myi nyt jo yli miljoona levyä ja esiinnyttiin Pariisin Olympia hallin lisäksi Englannissa. Konsertti oli Lontossa Palladiumilla. Palladiumin ensi-esitys 3.11.1957 televisioitiin myös britannian telvevision Tonight at the London Palladium ohjelmassa.

Vuoden 1957 julkaisu Port Au Prince Durium – Ld A 6166, Format: Vinyl, 7", 45 RPM. herätti suurta ihmetystä. Se aiheutti muusikoiden keskuudessa levotonta liikehdintää ympäri eurooppaa. Lontoossa tätä levyä kuunteli myös eräs nuori kitaristi Hank Marvin. Miten ihmeessä tuo kitarasoundi on saatu aikaan?! 

Vuosi 1958

Heti alkuvuodesta 16 päivä Tammikuuta bändi esiintyi taas Pariisin Olympia Hallissa. Uudestaan oltiin jo maaliskuussa ja heti perään huhtikuussa. Vuonna 1958 levytettiin hitti Volare.

Vuonna 1958 Marino (34) esitti Mikis Theodorakiksen "The Honeymoon Song" Michael Powellin elokuvassa Honeymoon.

27.9.1958 esiinnyttiin Palladiumilla taas TV-lähetyksessä. Saman vuoden maaliskuussa britannian kiertueen yhteydessä siellä oli vieraillut nuori Buddy Holly and the Crickets uusine beat-lauluineen. Beat oli uutta 4/4 rytmistä musiikkia, joka vetosi eteenkin sodan jälkeen syntyneeseen nuoreen, suureen ikäluokkaan.

Marinon bändi palasi Lontooseen 23.11.1958 Palladiumin TV-lähetyksessä "Sunday Night At The London Palladium"-ohjelmassa. Vuosi oli Marinin bändille Isossa-Britanniassa suuri menestys. Paul McCartney on myöhemmin muistellut, että myös hänen isän levykokoelmassa oli useita Marino Marini-levyjä.

Merkittävä osa menestystä oli uudelleen tehdyt sovitukset, joita Marini teki toisten kirjoittamiin kappaleisiin. Esimerkkinä Domenico Modugnon (Piove, Ciao ciao bambina, Lazzarella ), Rocco Granatan ( Marina ), Renato Carosonen ( Maruzzella ). Näin kappaleiden uudelleenjärjestely Marinon tekemänä löysivät suuren yleisön. 

Vuosi 1959

Heti alku vuodesta Marinon kirjoittama kappale osallistui Sanremon laulujuhlille sijoittuen seitsemänneksi.

8.3.1959 esiinnyttiin taas Palladiumilla TV-lähetyksessä. Marinon bändi esitti ohjelmassa suosioon tulleen Volare-levynsä. Tämä oli yllättäen viimeinen kerta kun Marino Marini-kvartetti esiintyi ohjelmassa! 

Julkaistiin live-levy jossa kuullaan miten hyvässä keikkakunnossa bändi tuolloin oli. Levyltä kuullaan myös miten hieno live-soundi kaikuineen oli.

Marino Marini At The
London Palladium 1959.

Samaan aikaan maaliskuussa 1959 Englantilainen Jennings-yhtiö haki vanhalta patenttivirastolta tavaramerkkiä Yhdistyneessä kuningaskunnassa nimelle Framez (luultavasti Meazzin suostumuksella). 

19 päivä syyskuuta oli ilmoitus Melody Makersissa myyntiin saadusta uudesta (Meazzi) Vox Echo-kaiusta.

Mainoksessa hehkutettiin "Marino Marini ja muut levyttävät ryhmät käyttävät keinotekoista jälkikaiuntayksikköä – nyt saatavilla ensimmäistä kertaa tässä maassa paikalliselta jälleenmyyjältäsi". 

Melody Maker 19.9.1959

Tällä tekniikalla toteutettavan omalaatuisen echo-kaiun salaisuus oli nyt siis paljastettu ja lähes kenen tahansa saatavilla! 

Kaikujen myytiä tosin hillitsi merkittävästi se että ne olivat huomattavan kalliita. 85 gns tarkoittaa 89,25 vuoden 1959 puntaa. Se taas tarkoittaa vuoden 2025 rahassa £2,653.77 eli 3181,27 euroa! Vaikka markkina ei ollutkaan suuri niin Meazzi teki tiliä. (6.11.1959 Meazzi rekisteröi tuotemerkin Baby ja vasta pari vuotta myöhemmin tuotemerkin Meazzi!)).

Marraskuun 1 päivä vuonna 1959 Palladiumilla esiintyi ensimmäisen kerran nouseva kyky Cliff Richard. Soolokitaristi Hank Marvin oli suuri Buddy Holly-fani.

Maaliskuussa 1960 Cliff Richardsilla ja juuri nimensä The Driftersistä vaihtaneella The Shadows-yhtyeellä oli käyössään parasta mitä rahalla oli tuohon aikaan saatavilla. 

Ne olivat kuin toiselta planeetalta tulleet uuden sukupolven Fenderin lankkukitarat, Voxin vahvistimet sekä Hank Marvinin vieressä lattialla upouusi Meazzin valmistama kaiku! Seuraava video on 30.7.1960. Tähän päättyi Italo-buumi briteissä ja alkoi beat-musiikin aikakausi. Rumpukaikusoundista tuli The Shadowsin tavaramerkki.

Marinon bändi levytti vuonna 1959 Kriminal Tangon ja Guarda Che Lunan. Suomeen ne iskivät vuotta myöhemmin Olavi Virran Hopeinen kuu käännös-levytyksen ja Suomalaisen tango-buumin myötä. Kriminal tangon sävelsi Hazy Osterwald. Laulaja Carola kiersi hänen mukana 60-luvulla Euroopassa. Euroopassa kiersi tuolloin myös toinen Suomalainen laulaja Laila Kinnunen, jonka ohjelmistossa oli Marinon bändin biisejä. 

Onkin erikoista ettei Marino Marini-bändi käynyt koskaan Suomessa! Ehkä sillä on vaikutusta että sodan jälkeisistä ajoista aina satelliiteihin saakka Suomeen tuotava musiikki siivilöitiin käännösteollisuuden kautta.

Vuodesta 1960 eteenpäin

Vuoden 1960 kesäkuussa Marino esiintyi Napolin festivaaleilla kilpailevien kappaleiden sovittajana ja kapellimestarina sekä Ue ue che femmenan solistina saavuttaen toisen sijan. Ruggero Cori joutui yllättäen tuuraamaan erästä osallistujaa voittaen kisan!

Kvartetti päätti lopettaa yhteistyön. Sitä ennen tehtiin kuitenkin sovitut keikat. Menestyksekkäiden kiertueiden jälkeen Ruggero lähti soolouralle. Toto oli tavannut aiemmin kierueella ranskattaren, Jacqueline Schweitzerin ja lähti säestämään tuoretta vaimoaan. 

Marino-kvartetti I:n hajoamisen jälkeen Marino perusti heti perään uuden Marino-kvartetti II:n jo vuonna 1960-1961. 

Marino Marini-kvartetti II:n liittyivät mukaan Marini, Bruno Guarnera (kitara), Pepito di Pace (rummut) ja Vittorio Benvenuti (basso, laulu, tanssi). Lähdettiin samantien kiertueelle Itä-Eurooppaan ja peräti Neuvostoliittoon asti. Tuohon saakka tämä eristäytynyt maa oli ollut länsimaiselle kevyen musiikin taiteilijoille saavuttamaton paikka.

Marino Marini kvartetti II

Bruno muisteli myöhemmin. Italiassa meitä kohdeltiin loistavana orkesterina mutta ulkomailla olimme tähtiä. Moskovan stadionilla soitimme 100 000 katsojan edessä. 

Lontoossa vuonna 1960 avoin Rolls-Royce toivotti meidät tervetulleeksi lentokentälle, ja olimme matkalla väkijoukkoon, jossa matkustimme uudelleen hotelliin. 

On sanottava, että Paul McCartney itse sanoi, että kun tuolloin tuntematon Beatles soitti Hampurissa, he tulivat mahdollisimman pian katsomaan Marino Marinin orkesterin esityksiä kaupungin parhaassa keikkapaikassa, jonka uskottiin myös olevan espanjalainen.

Marino Marini kvartetti II.

Puolan kierue tehtiin vuonna 1962 sekä esiinnyttiin myös Virossa.

Kvartetti uudistui taas vuonna 1963. Marino Marini-kvartetti III:n liittyivät Francesco Ventura (kitara), Sergio (rummut) ja Franco Cesarico (bassokitara ja laulu). 

Marino Marini kvartetti III.

Marino Marini kvartetti III.

Suomalaista hauska yksityiskohta on se että että tämä kokoonpano tosiaan levytti letkiss-buumin Letkiss jenka levyn viiden musiikin Italiaan. 

Ehkä Suomessa ei olla oikein ymmärretty letkiksen merkittävyyttä maailmalla muutenkaan. Musiikista löytyy 547 julkaisua ympäri maailmaa.

Marino Marini E Il Suo Quartetto Letkis-Jenka.

Marino Marini-kvartetti III lopetti toimintansa vuonna 1966. Marino oli tuolloin 42 ikäinen. 

Marini jatkoi työskentelyä vuonna 1965 vaimonsa Anna Scoccan kanssa perustetussa Tiffany-levy-yhtiössä ( osoite Galleria del Corso 2, Milano). Marino toimi lahjakkuuksien etsijänä ja musiikin tuottajana. Hän jatkoi myös säveltämistä. Yhtiö tuotti levyjä vuodesta 1966 vuoteen 1972 saakka kuuden vuoden ajan, jolloin toiminta lopetettiin. 

Tiffany.

Niin Marino siirtyi Fonit Cetran johtajaksi. Tuota pikaa hän täytti 50 vuotta. Mittavat katalogit omistanut fuusioitunut yhtiö julkaisi musiikkia kahdella levymerkillä. Cetra (Torino) sekä Rai (Rooma). Toiminnan hiipuessa vuonna 1978 Torinon pääkonttori sekä studio suljettiin ja kaikki toiminta keskitettiin Milanoon osoitteeseen Via Meda 45. Toiminta kutistui edelleen ja 1980-luvulla yhtiöllä ei enää ollut itsenäistä jakelua. Heinäkuussa 1987 johtoon tuli Lucio Salvini Marinin ollessa 63 ikäinen. 

Fonit Cetra.

Marino kuoli Milanossa 20. maaliskuuta vuonna 1997 vähän ennen 73 vuotis synttäreitä. Hänen tuhkansa haudattiin pieneen uurnaan Milanon Cimitero Maggioressa. Hänen vaimonsa tuhkat haudattiin samaan paikkaan seitsemän vuotta myöhemmin vuonna 2004.

Marino Marinin kvartetin levyttämää musiikkia on kuunneltavissa lähes kattavasti sähköisissä palveluissa

Thumb Rules

Julkaisin juuri uusimman levyni Thumb Rules. Sovitin ja soitin levylle näppäilysoittoklassikoita 14 kappaletta. Siinä olikin peukalosääntöjä kerrakseen hehe. Soitin ja lauloin levylle kaiken musiikin itse. Osaa biiseistä olen soitellut vuosien ajan mutta suuri osa oli uutta ohjelmaa. Harjoittamisessa levytyskuntoon meni kappaleesta riippuen muutamasta viikosta muutamaan kuukauteen. Projektin äänitysvaihe kaikkineen kesti vuoden verran.

Ismo ruskatunnelmissa Levi-tunturilla
syyskuussa 2024. Kuva Marika Pentikäinen 

Kappaleet ovat seuraavat (linkit on biisien haltuunotto-vaiheista):
1. Windy and Warm josta on Gretsch TV Jones vertailemiseksi ES-335 versio Lollarin Filtertonickilla
2. I'll See You in My Dreams
3. The World is Waiting for the Sunrice
4. The House of the Rising Sun
5. Caravan
6. Sixteen Tons
7. Sleep Walk
8. Midnight Special
9. Georgia on My Mind
10. Walk, Don't Run
11. Cannonball Rag
12. Mr. Sandman
13. Yakety Axe
14.Pick Up The Blues 

Biiseistä suurin osa on instrumentaaleja. Ainostaan The World is Waiting for the Sunrice, Sixteen Tons, Midnight Special ja Georgia on My Mind on laulettu. Musiikki on kuunneltavissa kaikilla tunnetuimmilla musiikin jakelualustoilla.

Levyn musiikki on kuunneltavissa
seuraavissa palveluissa.

Levyllä on kuullaan soolokitaran lisäksi soittimia seuraavasti:

-Bassokitara joko pysty- tai lankkubassolla soitettuna
-Rummut, stomb box tai perkussio
-Laulu sekä stemmalaulu
-Säestyssoitin.

Levyn raidat sekä sisältö.

Kitaroina Gretsch G5420 sekä rakentamani Gibson ES-295 rekonstruktio. Vahvistimena käytössä oli pelkästään Rikstone Standel-klooni. 

Standel-klooni.

Solistinen kitara on soitettu kuivana Ross Grey-henkisen Wampler Ego-kompuran läpi. Alkuperäiset Rossin valmistamat "Grey"-kompurat ovat nykyään keräilyhintaisia ja Wampleria pidetään usein Rossia parempana juuri monipuolisemman säädettävyyden ansiosta. Tämä on tietysti makuasioita, mistä ei saa kiistellä. Menee vähän asian sivuun mutta sanotaan nyt sekin että Esa Pulliaisen suosima Dod FX80B relase-malli on niin ikään Ross-johdannainen. Tosin se on toteutettu kolmella säätimellä.

Ross-tyypin kompuraa mutta viidellä paikalle säädettävänä on ollut saatavilla myös jo Wampleria ennen mutta kloonattuna. Mulla se on ollut käytössä vuosien ajan (esim. jo Saunabändissä). 

Mutta täytyy sanoa että Wampler menee senkin ohi. Ego sopii täydellisesti thumbpicking ja chicken picking soittoon.

Ross- klooni ja Ego
äänitys-asetuksissa.

Efektit levällään. Purkit
pedaalilaudalla keikka- 
kattauksessa

Delay-tyyppisessä efektoinnissa oli mukana Echoplex EP- 2, joka on täydellinen valinta yhden äänipään delay-tyypin kaiuttamiseen.

Käytössä oli myös T-Rex Binson Echorec. Hankin kaiun heti vuonna 2023, kun ne tulivat saataville. Tämä kaiku on saanut mielestäni aivan turhaan negatiivisia käyttäjäarvioita henkilöiltä, joilla osaaminen on luultavasti rajoittunutta. 

Kaiku on mielestäni paras monen äänipään kaiuista mitä tähän asti olen soittanut. Studiotarpeisiin kaiku täydellinen. Tällä kaiulla onnistuu niin 50's rockabilly slapback, 60's Wonderful land, avaruusäänet kuin kärpässieni-illallisen jälkeinen psykedeelinen tunnelmointi hehe. 

EP-2:n ohella Binson on herkkä laite, joka ei sovi keikalle. Käyttäjän myös pitää tietää mitä tekee. Eli en suosittele aloittelijoille. Tällä herkällä sähkömekaanisella kaiulla on helpompi saada pilaantunut soundi, joten esim. keikalle huoltovapaa digipurkki on oikea valinta.

Tilakaikuna oli käytössä Strymon Big Sky koska mukavuudenhalu voitti. En kehdannut alkaa rakentaa tilaa vieviä plate-kaikuja ja suihkuvirityksiä hehe.

Edellä mainittujen efektien lisäksi levyllä soi muutaman sekunnin ajan vintage-tyylin tremolo. Sen kytkentä perustuu 50-60-luvun vahvistimissa käytetettyyn piiriin, joka on rakennettu nykypäivän efektipurkkiin. Tarkkaan ottaen käytetty kytkentä ei ole tremolo vaan vaiheen käännin heh. No niin tai näin, perinne-tremolo soi Midnight Special-biisin alussa.

Sovitin levylle tulleen musiikiin sormisoitto-tyylillä. Oli hauska miettiä kaikkia soittoteknisiä pulmia ja löytää niihin ratkaisut. Toki lainasin lisäksi myös esikuvieni käyttämiä ideoita soveltaen. Suomalaisista kitaristeista en tunne kovinkaan montaa sormisoittajaa, mikä on todella sääli. Tässä asiassa tunnen oloni varsin yksinäiseksi. Olisi kiva vaihtaa ajatuksia ja ideoita muiden näppäilysoittajien kanssa.

Mukaan tuli myös yksi uusi oma kirjoittamani biisi, Pick Up The Blues. Muu materiaali on cover-versioita klassikkosävelmistä. Levyn kaikki musiikki on nykymusiikin valtavirrasta poiketen aidosti soitettua ja laulettua eli luomua. Sitä ei ole siis manipuloitu millään autotunella tai vastaavilla tavoilla.

Äänitykset ja miksaus tapahtui omassa kotistudiossa. Mikit Rode NT 5, T.Bone RB770 ja Shure 55 SH. Masterointi on vanhan tutun Jannen Note On tekemä. Levyn kannen kuvasi Marika Pentikäinen ja layout on oma. Matti Ihatsu kirjoitti levystä paikallislehteen.

Vintage Music Man-vahvistin

Tänä vuonna tuli täyteen ensimmäiset viisikymmentä vuotta siitä kun julkaistiin kautta aikain ensimmäinen Music Man-kitaravahvistin. Mallin nimi oli Sixty Five. Music Man-vahvistimia valmistettiin vuoteen 1984 saakka eli kymmenen vuoden ajan. 

Tuossa ajassa ehti tapahtua paljon. Vahvistimet saivat rakettimaisen lähdön Leo Fenderin (1909 – 1991) antaessa yhtiölle kasvot. Vahvistimien huippulaatu todettiin markkinoilla pian ja niin Music Maneista tuli nopeasti vahvistinmarkkinoiden ykkönen. 

Leo Fender (1909-1991) ja Music Man sixty-five.

Vahvistimet olivat todellinen cross over-tuote sillä ne kelpasivat genrestä riippumatta kaikkiin aikakaudella esitettyyn musiikkiin, jopa Fender-vahvistimia kattavammin. Runsaan headroomin ansiosta puhtaan soundin ystävät ottivat ne omakseen. 

Yliohjatulla efektipedaadien muokkaamalla soundilla soittavat puolestaan arvostivat vahvistimen kykä toistaa haluttu soundi ilman vääristämistä. Vahvistimet rakennettiin lujasti kuin tankit. Käyttöosien kuten kondensaattorien vaihdolla ne toimivat yhä nykypäivinä moitteettomasti.

Siitä alkaen kun (putki)kitaravahvistimia alkoi ilmestyä kuluttajamarkkinoille 40-luvulta eteenpäin  vahvistimien ominaisuuteen kuului se, että ne täysille laitettaessa alkoivat yliohjautua. Vahvistimet olivat pieniä, joten jo pelkästään klubikeikalla ne oli laitettava täysille saadakseen äänensä kuuluville. PA-kalustoa ei ollut vielä keksitty. Niinpä backline oli se, jota kuuntelivat soittajat kuin myös yleisö.

Standelin jälkeen ainoa vahvistin 
jonka Merle Travis hyväksyi.

Usein laitevalmistajat eivät kiinnitäneet asiaan juurikaan huomiota. Suuri osa kitaristeista sopeutui tähän tuolloin uuteen "ominaisuuteen" ja jotkut ottivat ilmoille raikuvan harmonisen särön sitävastoin (menestyksekkäästi) ilmaisunsa tehokeinoksi. Pääasia että äänensä sai kuuluville.

Music Man 112RD Fifty.

Oli kuitenkin olemassa edelleen paljon musikkityylejä sekä soittajia jotka halusivat äänensä myös kuuluville, mutta eivät halunneet siihen ylimääräistä  verkkohurinaa tai säröä. 

Esimerkiksi fingerstyle thumb-pickin tyylistä tunnetut soittajat kuten Merle Travis ja Chet Atkins arvostivat vahvistimissa laadukasta puhdasta soundia. Puhtaasta soundista puhuttaessa tulee nopeasti mieleen myös Jazz- ja popmusiikki.

Vuodesta 1953 alkaen ongelmaan saatiin ratkaisu. Se oli hurinaton Standel-vahvistin. Tuosta alkaen tunnettiin käsitteet puhtaan soundin ja yliohjattu vahvistin. Valitettavasti Standelit olivat kalliita ja suurille markkinoilla saavuttamattomissa. 

Transistoriin (puolijohteisiin) 60-luvulla siirtyneiden Standel-vahvistimen valmistus lopetettiin epäonnisten liiketoimien myötä 70-luvun alussa. Markkinoille jäi näin laadukkaaan puhtaan soundin vahvistimien mentävä aukko. 

Tosin Fenderillä oli ollut pyrkimyksiä rakentaa puhtaan soundin vahvistin ja Leo kehitti Twin Reverb mallia tähän suuntaan 60-luvulla. Leo kehitteli puhtaaseen soundiin liittyen jopa tehtaanjohtajansa Forrest Whiten mukaan kehitetyn White lapsteel-vahvistimen sekä -kitaran. White oli toiminut 50-luvulla studiomuusikkona lapsteel-kitaralla. Forrestista löytyy myös haastattelu Guitar Playerin syyskuu 1986 numerosta.

Leo Fender oli alkanut kärsiä kroonisesta poskiontelontulehduksista ja niin hän myi Fender-yhtiönsä CBS:lle tammikuussa 1965. Leo vaihtoi samalla lääkärinsä ja streptokokkibakteerin aiheuttama sairaus korjautui nopeasti oikealla lääkityksellä. 

Niin jo vuoden päästä vuonna 1966 Leo perusti musiikkikonsulttiyhtiön CLF Researchin. Fender tehtaan myyntiin liittyi 10 vuoden kilpailukieltolauseke, joten Leo ei saanut tuottaa kilpailevia tuotteita, mutta konsultointia hän sai harjoittaa.

Lähes alusta saakka Fenderissä varatoimitusjohtajana toiminut Forrest White  (1920–1994) lähti Leon jälkeen CBS Fenderistä kaksi vuotta myöhemmin vuonna 1967. 

Forrest White (1920–1994).

Neljä vuoden kuluttua vuonna 1971 alkuperäisen Fenderin pitkäaikainen länsirannikon Fender-myyntiedustaja Thomas A. "Tom" Walker (-2003) sekä Forrest White perustivat yhdessä yhtiön Tri-Sonix Inc. 

Tom Walker.

Tom Walker pyysi Leo Fenderiä yhtiöön mukaan rahoittajaksi. Leolla oli voimassa edelleen vuonna 1965 tehty 10 vuoden kilpailukieltolauseke, joten hän tuli mukaan aluksi äänettömänä yhtiökumppanina.

Vuoteen 1973 mennessä nimi muutettiin muotoon Musitek Inc. Vahvistimia valmistettiin pieniä määriä. Alihankkijoina sekä jakelussa hyödynnettiin vanhoja kontakteja. Esimerkiksi Chassikset, piirilevyt, muuntajat, elektroniikkakomponentit ja kaiuttimet tulivat alihankkijoilta. 

Leo Fender sekä Music Man vahvistin ja -kitara
(kuva luultavasti vuodelta 1975).

Kirjassa Music Man The Other Side of The Story (by Frank Green) sivulla 65 kerrotaan mielenkiintoinen tarina. Kun Leo ja Tom olivat keksineet hybridivahvistimen niin saatuaan sen valmiiksi laite hurisi. He eivät kyenneet keksimään syytä hurinalle ja Leo keskusteli siitä Bob Luly-nimisen henkilön kanssa. Bob on tunnettu älykkäänä elektroniikkainsinöörinä. Hän oli esimerkiksi suunnittellut ja rakentanut kautta aikan ensimmäisiä kiertue PA-järjestelmiä 60-luvun alussa Rolling Stonesille.

Luly muisteli myöhemmin -Tutkimme uutta, kehiteltyä konseptia, joka on puolijohde/putki lähestymistapa kitaravahvistimen rakentamiseksi.

Leo sanoi -Tätä ei voi tehdä ilman ylivoimaista huminaa.
Vastasin suoraan, -uskon että kyllä sen voi tehdä.

Leo ei ollut vakuuttunut -Sinun on todistettava se minulle, tee sellainen! 

Niin Bob etsi ratkaisua huminaa aiheuttaneeseen maadoitusongelmaan. Kun Bob sitten toi prototyypin arvioitavaksi, Leo katsoi sitä epäilevästi -Kytke kitara ja virta päälle! 

Bob teki työtä käskettyä. Oli hiljaista.

Leo kurkotti ja lisäsi äänenvoimakkuutta. Ei vieläkään huminaa?! 

Hän kääntyi Bobin puoleen -Miten hitossa teit sen? 

Pian tämän jälkeen Bob Luly oli Musitek Inc. / Music Manin palkkalistoilla.  

Kirjasta Music Man
The Other Side of The Story

Tammikuussa 1974 Leo Fenderin aloitteesta yhtiössä päädyttiin lopulliseen nimeen Music Man. Tehdas perustettiin osoitteeseen 1260 S State College Pkwy Anaheim, California.

Music Man tuotantolaitos.

Vuonna 1974 Music Man julkaisi ensimmäisen vahvistimensa. Malli oli Sixty Five. Suunnittelijana sanotaan olevan Leo Fender ja Tom Walker mutta patenttihakemuksen kirjasi nimiinsä Tom 27. marraskuuta 1974. (Patentti myönnettiin 31. elokuuta 1976). 

Laitekilpi vuosina 1974-1979.

Työntekijät muistelivat myöhemmin Tom Walkerin olleen mukava nauravainen mies ja häntä myös arvostettiin taitavana op-sähkökytkentöjen suunnittelijana. Nykypäivänä katsoen hän näyttää olleen Music Manin primus motor. Onkin erikoista että tästä monilahjakkaasta miehestä on nyky päivinä todella vaikea löytää mitään henkilöhistoriaa tai muutakaan tietoa.

Forrest White johti toimintaa temperamenttiseen tyyliin. Hänellä oli myös nuori kaunis vaimo, josta hän oli mustasukkaisen. Forrest oli sodan käynyt kurin ja järjestyksen mies. Liityttyään vanhaan Fenderiin hän oli saanut yhtiön kasvamaan ja tuottavuuden paranemaan moninkeraisesti alkuperäisestä. Hän oli todella hyvä logistiikassa ja tuotannon virtauksessa. Mutta ehkäpä kaikista edellämainituista syistä johtuen hän ei ollut työntekijöiden keskuudessa erityisen suosittu. 

Clapton leyvyn kannessa.

Niin tai näin. Music Man oli joka tapauksessa kautta aikain ensimmäinen putki- ja solid-state-tekniikan hybridi ja toteutettu hyvin sotilaallisen ryhdikkäästi sekä lujasti.

Esivahvistin toteutettiin perinteiseen Fender-esivahvistinaikavakioidulla ja -arkkitehtuurin nojaavaavalla puolijohde-tekniikalla. Esivahvistimissa yleensä yhdistettiin yksi esivahvistinputki (usein 7025) puolijohdekomponentteihin. Päätevahvistimissa oli katodikäyttöinen putkitehovahvistinaste. Sama käytäntö tunnettiin esimerkiksi radiolähetysteollisuudessa AM-lähettimissä. Nämä olivat lähellä B-luokan vahvistimia käyttäen piirillä 600-700 volttia!

Music Man-vahvistimen kytkentä toteutettiin yleisesti nopeasti reagoivalla yhteisen verkkokatodinaseman puolijohde-etupäällä. Soittajat kuvailivat tavoitettua ratkaisua helvetin äänekkääksi. Vahvistimia tuotettiin Music Manin omilla kaijuttimilla sekä premium-mallit suuri magneettisilla Electro Voicen huippukajareilla. Kytkennän sekä kaiuttimen ansiosta vahvistinta oli mahdotonta yliohjata.

Tuotannossa valmistus tapatui seuraavasti. Oli johtokone, joka katkaisi ja kuori johdot sopiviksi. Seuraavassa pisteessä johdot tinattiin. Jokainen johto järjestettiin värin ja pituuden mukaan kussakin johtoasemassa oleviin astioihinsa. Johdotusasemat oli järjestetty kahteen noin viiden aseman rivin. Johdottajat olivat naisia. 

Chassikset olivat noin viiden hyllyn rullakkotelineissä. Jokaisen rullakon Chassikset olivat prosessin eri vaiheessa. Chassiksen kokoonpanossa oli 2–4 kaveria. Kaikki kaiuttimet esitestattiin kaiutintestiasemalla. Myös kytkeytyminen Chassikseen testattiin perusteellisesti. 

Vahvistimet jatkoivat matkaa rullahihnalla ns. koiranovesta koehuoneeseen. Sähköteknikko sitten testasi vahvistimen penkissä ennen loppukokoonpanoa. Vahvistimia käynnistettiin ja sammutettiin täydellä teholla 60 Hz kuormitusvastukseen 24 tunnin ajan. Samalla säädettiin bias sekä tremolo-FETin bias. Lisäksi testattiin kaikki vahvistimen toiminnot ja tarkastettiin kohina. Penkkitestauksessa tarkistettiin että vahvistin on kaikin puolin täydessä iskussa. 

Loppukokoonpanon henkilöt vielä koesoittivat vahvistimien ennen pakkausta ja lähettämistä. Loppukokoonpanossa, pakkaamisessa ja toimituksissa oli myös muutama henkilö töissä. Forrest vastasi taitavasti hankinnoista ja siitä että tuotanto virtasi ilman katkoksia.

Vuonna 1975 Leo Fenderin CBS kilpailurajoitus vanhettui ja hallituksen äänestyksen jälkeen hänet nimitettiin Music Manin presidentiksi. 

Music Man instrumentti eli soitintehdas valmistui (CLF Researchille). Kesäkuussa 1976 aloitettiin Music Man kitaratuotanto. Elokuussa seurasivat bassot. Vuoden 1977 luettelo esitteli ensimmäiset soitinmallit. Kahden mikrofonin kitara oli nimeltään StingRay 1 ja StingRay Bass. 

Niin tehtiin vahvistimet sekä myytiin varaosat Anaheimissä Walkerin valvonnassa. Instrumentit valmistettiin Leo Fenderin johdolla CLF Research (Clarence Leo Fender) Fullertonissa Kaliforniassa. Leolla oli vanhasta Fender-yhtiöstä palkkalistoilla George Fullerton. 

Instrumentit ovat suunnitelleet Leo Fender ja Forrest White. Nuori, vain 21 vuotias Ernie Ballin poika Sterling Ball auttoi basson suunnittelussa. 

Tom Walkerilla oli suuri rooli basson esivahvistimen suunnittelussa. Ne olivat kautta aikain ensimmäiset tuotantokitarat ja bassot, joissa käytettiin aktiivista elektroniikkaa. Esivahvistimet päällystettiin epoksilla muokkausten estämiseksi. 

Vahvistinmallien määrä alkoi kasvaa nopeaan tahtiin. Vuoden 1977 luettelon 28 sivusta 15 omistettiin vahvistimille.

Leo Fender, Tom Walker ja Albert Lee.

Soittimet valmistettiin CLF:ssä ja lähetettiin Music Manin varastoon. Siellä ne tarkastettiin ja testattiin ennen kuin lähetettiin jälleenmyyjille. Koska maalauksessa oli ollut ongelmia, niin suuri osa soittimia palautettiin tuotantoon. 

Music Man maksoi CLF Researchille ainoastaan hyväksytyistä soittimista. Yhtiöiden välille syntyi ero maksatukseen.

Heikko soitinmyynti aiheutti lisää kitkaa. Vahvistimia puolestaan meni maailmalle suuria määriä. Vahvistimien valmistumääriä sarjanumeroineen ei ole koskaan avattu kunnolla julkisuuteen mikä on erikoista?! 

Yhtiön sisäiset ristiriidat sai osakkaiden keskinäiset välit tulehtumaan pahasti. Lopulta jopa puheyhteys katkesi osakkaiden väliltä kokonaan. Vuonna 1979 Leon vaimo, nainen miehen takana, Esther kuoli pitkän sairauden uuvuttaman ainoastaan 45 vuoden vanhana. 

Vahvistimien laitekilpi uudistui. Julkaistiin 110 RD Fifty sekä 112 RD fifty-mallit. Chet Atkins käytti Music Man RD 112 RD mallia keikoilla uransa loppu ajan, eli noin kymmenen vuuotta.

Uusi laitekilpi vuodesta 1980 eteenpäin.

Näihin aikoihin riidat Music manilla pahenivat. Tommyn kerrotaan kerran ajaneen Forrest Whiten pihalle rakennuksesta käskien olla palaamatta enää koskaan. Kerrotaan että ennen irtisanomista White tosiaan työskenteli kotoaan käsin. Yhteistyö päättyi lopullisesti vuoden 1982 lopussa. 

Kaikki vastoinkäymiset johtivat Leo Fenderin hakemaan tilanteeseen uutta ratkaisua. Kevättalvella 1980 Leo perusteti Walkerin tietämättä uuden G&L-yhtiön. Osakkaiksi tulivat Leon lisäksi George Fullerton ja vanha Fender myyjä Dale Hyatt. Lyhyen aikaa maaliskuuhun 1981 asti CLF valmisti sekä Music Man että G&L instrumentit.

Kahden vuoden aikana G&L:n käynnistyksen ja lopullisen CLF:n purkamisen välillä sopimus annettiin  Grover Jacksonille basson runkojen rakentamiseksi ja instrumenttien kokoamiseksi CLF-kauloilla ja jäljellä olevalla CLF-laitteistolla. CLF:n lopettua kaulojen valmistamisen Jackson teki myös ne. Grover Jackson on sama toimija, joka haastoi 1980-luvulla vahvasti Fenderin sekä Gibsonin ylivoimaa. Hänen Jackson- ja Charvel-kitarat näyttivät olevan jokaisen kitaristin käsissä 1980-luvulla.

Vuonna 1984 Music Man oli lähellä konkurssia mutta sillä oli laatuseuraa koskapa sekä Fender että Gibson kynsivät tuolloin syvällä surkean johtamisen ansiosta. Muutaman tarjouksen jälkeen Music Man myytiin Ernie Ballille 7. maaliskuuta 1984. Music Manin jäljellä oleva aineellinen omaisuus myytiin 1. kesäkuuta 1984 ja vahvistimien tuotanto loppui.

Ernie Ball oli Music Manin osakkaille vanha tuttu. Ernie oli alun perin Lap Steel-muusikko, joka oli tavannut Leo Fenderin ensimmäisen kerran jo vuonna 1953. Vuodesta 1954 alkaen hänellä oli virallinen endorsee-sopimus Fenderin kanssa. 

Tom Walker oli Fenderin länsirannikon myyjä. Ernie ystävystyi Tomin kanssa niin hyvin että Tomista tuli Erien lapsen Sterling Ballin kummi. Ernie avasi kautta aikain ensimmäisen pelkästään kitaroita myyneen liikkeensä vuonna 1957. Tästä eteenpäin hänen yhtiönsä Ernie Ball on tullut maailman laajuisesti tunnetuksi kitaran kielistä.

Ernie oli aloittanut nykyaikaisten akustisen bassokitaran tuotannon vuonna 1972 nimellä Earthwood. Ernien poika Sterling Ball oli Leo Fenderin tuttava ja oli auttanut Music Manin varhaisten mallien beta-testauksessa. Sterling tuli Ernie Ball-yhtiön johtoon vuonna 1975, vain 20-vuotiaana!

Sterlingin katalysoimana Ernie Ball siis osti Music Manin vuonna 1984. Kauppa sisälsi tavaramerkit ja varaston, mutta ei tehdasta. Tehdas rakennettiin Dudley Gimpelin avulla. Siellä instrumenttien tuotanto alkoi vuonna 1985. Ensimmäinen Ernie Ball Music Man StingRay -basso tuli markkinoille pian sen jälkeen.

Music Man vahvistimien lisenssi siirtyi sittemmin myös Ernie Ballin hallintaan. Frankfurtin musiikkimessuilla esiteltiin vuonna 2014 Italiassa suunniteltu ja Indonesiassa valmistettu uusintapainos DV MARK  Music Man-vahvistimista. 

Näin vahvistimet kokivat uuden tulemisen tasan 30 vuotta päättämisen jälkeen. Nämä alkuperäisestä vahvistimista poikkeavat uusintajulkaisut eivät kuitenkaan saavuttaneet suosiota ja niin ne poistuivat markkinoilta kaikessa hiljaisuudessa parin vuoden kuluessa.

Muistan että 70-luvun lopulla, että melkein kaikki käyttivät Music Man -vahvistimia. Minulla oli 80-luvulla Music Man sixty five nuppi Hivattin kaapilla. Johnny Winter käytti niitä viimeisten parin vuosikymmenen ajan. Music Man 4x10 65 oli Johnny Winterin ykkösvahvistin vuosikymmeniä. Ensimmäisen sukupolven grunge-esityksistä Kim Thayil soitti HD-65:tä Soundgardenissa useita vuosia. 

Music Man vahvistimet olivat pedalsteel-maailman perusyksikkö Speedy Westin johdolla pitkään. Eric Gale käytti myös Music Man 4x10 -kitaroita L5-kitaroihinsa ja muihin onttorunkoisiin kitaroihinsa.

Chet Atkins käytti RD112 50 wattia. Albert Lee oli ja ehkä on edelleenkin MM 4x10 -harrastaja. Ja tietysti Claptonilla oli MM-vaihe 70-luvulla. Joe Strummer käytti musaria suurimman osan hänen kiertueurastaan. Mark Knopfler oli MM muusikko Dire Straitsin kanssa. Music Mania käytti myös Kim Thayil. Vahvistimia käyttää vielä tänä päivänä Ty Segall ja Joan Jett.

 Vintage Guitar -lehden tammikuun 2005 numerossa Fretprints-kolumniartikkelissa Merle Travisista (sivu 86) mainitaan seuraava: -Vaikka on todennäköistä, että Merle käytti Gibson-, Magnatone- ja Fender-vahvistimia ennen Standel-vahvistimien hankintaa, hänen Standelit olivat ainoat vahvistimet, joita hän koskaan hyväksyi. Myöhempinä vuosina Merle käytti myös Leon hänelle rakentamaa Music Man -vahvistinta.

Vintage Guitar's June, 1996 Dave Kyle. Chet Atkins -Käytän matkalla Music Man 112 RD:tä. Se on 50 wattia 12 tuuman kaiuttimella. Tiedätkö, haluaisin ottaa keikalle 2x12 tai 15 tuuman vahvistimen, mutta ne ovat niin raskaita. 

Niinpä Paul (Yandell) ja minä käytämme molemmat Music Mania. Niitä ei enää valmisteta, mutta niitä löytyy. Huomasin myös kerran vahingossa, että nailonkielinen kitara kuulostaa paremmalta kuin mikään koskaan käyttämäni vahvistin. Joten aloin käyttää sitä. Sitten Paul alkoi käyttää sitä, ja monet ihmiset ostavat niitä nyt ja käyttävät niitä. Minulla oli sitten suurempi 100 watin Music Man. Mutta nykyään se on niin raskas, eikä kuulosta niin hyvältä kuin 50 wattia."

Paul Yandell lisäsi myöhemmin -Chet äänitti aina Standel-vahvistimellaan, jota hän oli käyttänyt ikuisesti. Kuitenkin tiellä se oli aina Music Man RD112-50. Hän sanoi, että ne rakennettiin kuin tankki ja olivat erittäin luotettavia.

Sessiotyössä James Burton käytti useita vahvistimia. Hän lisäsi useita Music Man 210-150 vahvistimia Fenders-arsenaaliinsa 70-luvun lopulla. Hänellä oli MM myös Elviksen viimeisellä keikalla. Burtonin edellytyksenä hyvän vahvistimen äänen arvioinnissa on läsnäolo ilman liikaa korkeita tai matalia ääniä ja selkeä keskialue.

Eddie Van Halen on kertonut käyttäneensä mm. Top Jimmyn  kompissa kahta pieniä 1 × 12 Music Man Combo vahvaria. -Ääni oli mielestäni mielenkiintoinen, koska se on eräänlaisen Strat-tyyppisen soundin ja Humbucker-soundin välissä. Käytin samoja vahvistimia yhdellä Stratolla koko kappaleen kertaotolla. 

Lee Ritenourin haastattelusta heinäkuun 2005 Vintage Guitar Magazine-lehden numerossa.70-luvun Ritin vahvistimet heijastivat ajanjakson vaihtelevia tarpeita. Hän käytti muunneltuja all-tube Fender-komboja (Deluxe Reverb tai Princeton), Music Man -hybridikomboja (mieluummin 210-65 malli) ja Yamahan solidstate-vahvistimet.

Music Man vahvistimet toimivat hyvin genrestä riippumatta niin jazzissa, bluesissa, kantrissa, popissa, rokissa, punkissa kuin se on myös hyvä pedaalialusta tiluheviin. Nykyään vahvistimien hinnat ovat olleet nousussa mutta hyvällä onnella voi tehdä löydön. Tietyt mallit kuten RD112 Fifty EV kajarilla on nykyään harvinaisuus, koska niitä ei ehditty valmistamaan kovin paljoa.

Soittoura vuosina 2005-2014

Yksitoista vuotta kestäneiden päätoimisten muusikkovuosien rallin jäljiltä olin vuonna 2005 piipussa ja tarvittiin ottaa aikalisä. Samalla kaikki muukin elämä meni täysin uuteen uskoon. Nukuin piiiitkiä unia ja jonkin aikaa saada asiat niin pään sisällä kuin ulkona taas järjestykseen.

Muutin tuohon aikaan Juankoskelle ja mietin sitten että nyt olisi täydellinen hetki toteuttaa pitkäaikainen ajatus ensimmäisestä itse rakentamasta kitarasta. Olin aina digannut Juicen lyriikoista ja haaveillut pienestä asti vasuri Suomi-kitarasta. Ilmoittauduin siis paikalliselle kansalaisopiston puukäsityötunneille ja kuinka ollakaan projekti toteutui talven kuluessa. Sovin karttakeskuksen kanssa diilin ja Suomi-kitarasta tuli juttu myös heidän asiakaslehteen.

Suomi-kitaran kanssa
myöhemmin keikalla.

Bändisoitto alkoi palata mieleen ja ajattelin koota ryhmän missä toimittaisiin ja tehtäisiin joku keikkakin mutta täysin fiiliksen pohjalta. Toiminnan ajuri ei siis olisi mitkään taloudelliset tai muut velvotteet. 

Sen tietysti tuli olla päivän selvää että JO YHTEISESTI SOVITUT keikat tulee alan yleisen käytännön mukaisesti hoidella (p.l. force majeure eli ylivoimainen este, esim lääkärin todistuksella). Tuunasin 1973 stratoa kuumempaan suuntaan. Näpräsin myös efektipuolta, mm Wah-wah ja säristinosastoa.

Strato 1973.

Niin perustin vuonna 2007 blues-rokkitrion Bendixin. Bassoon tuli Juha "Myltsi" Mylläri ja rumpuihin Mika Tirkkonen. Aloimme soitella viikottain. Suuntaa haettiin Stevie Ray Vaughan - Melrose akselilta ja omilla, Suomen kielisillä biiseillä mentiin. Soitin siis 1973 stratolla ja 1997 Telellä. Tuunasin vähän teleäkin. Vahvarina oli Voima-vahvistin 60-luvulta, myöhemmin Fender Tremolux.

Soolo-tunnelmointia vuonna 2008.

Aloin kirjoittaa uutta matskua ja mukaan tuli myös joitain Bengal-aikaisia biisejäni uudistettuna. Harmitti että aikanaan jäi kunnolliset tallenteet tekemättä Bengalin kanssa, niin nyt voisi korjata tilanteen. Myltsi osallistui myös biisi-savottaan mikä ilahdutti kovasti.

Soittelimme Bendixin kanssa Mikan autotallissa, missä toisessa pilttuussa oli hänen autoprojekti Ford Fairlane 1957. Parin vuoden kuluessa ohjelmistoa oli jo levyllisen verran ja samalla yhteissoitto hitsautunut kuntoon. Järjestin äänityssessiot ja tallensimme soitot kahdessa päivässä. Sitten julkaistiin Bendix Ajelehdin. Kanteen tuli Mikan Ford, kuvat otti Laura Pentikäinen ja layoutin teki Jukka Savolainen.

Bändille tuli kotisivut ja teimme maakunnassa pikkukeikkaa enimmäkseen baareissa. Säestimme myös amerikkalaista Howard Glazeria Kaavi Bluesissa itseasiassa pariinkin otteeseen, vuosina 2009 ja toisen kerran vielä 2012. 

Loppuvuodesta 2009 Kun Bendixin kanssa näytti että julkaistu levy paremminkin passivoi kuin aktivoi bändiä niin olin että mitän tekisi. Myltsi pyysi mukaan soittelemaan kavereidensa kanssa. Heillä oli bändi-projekti. Minun nuoruudessa Juankoskelaiset olivat hieman pelottavan raggarin maineessa ja olin vähän että mitähän tästä tulee.

Menin sitten mukaan ja tyypithän osoittautuvat hauskoiksi hepuiksi. Osa jäsenistä oli Jucen vanhoja kavereita mm. Jamppa, joka haki Campparin ja käy TamTam. jne. Jopa reenikämppä oli sama vanha soittokunnan talo missä Juice oli aloitellut aikanaan. Virittelimme Juicen musiikkia (akustisella) heinähattu-fiiliksellä ja en muista nauraneeni näin paljon pitkään pitkään aikaan. Kaivelin esille myös maniskan.

Bändissä olivat Jarmo "Jamppa" Roininen kitara ja laulu, Raimo "Rami"Torvinen kitara, Mari Koivusalo viulu, Myltsi basso, Arto "Api" Pirinen rummut, Tatu Korhonen urut,  ja minä.

Ryhmän nimeksi tuli Band 3.30 ja aloimme reenaamaan ohjelmistoa konserttia varten. Takapiruna toimi Juankosken nuorisosihteeri Konttisen Hemppa. Hän organiseerasi matskut, aikataulut, valot ja äänentoistopalvelut (Tuomas "Tuokki" Kainulaiselta), muuta kalustoa, keikkapaikat, päivät, lipun myynnin, järkkärit, keikkabussit ja majoitukset. 

Hemppa Itse asiassa järjesti asiat kitaran kielistä lähtien sekä mulle kunnollisen soitettavan maniskan.  Bändi sai siis keskittyä pelkästää ohjemiston hiomiseen. Ensimmäisen konsertin jälkeen homma lähti sitten niin railakkaasti lentoon että teimme lopulta useita loppuun myytyjä konsertteja ja keikkasimme Härmää ja Helsinkiä myöden.

Rami, Tatu, Mari, Myltsi, Are, minä ja Jamppa.

Menneinä tanssibändivuosina kun soitimme keikoilla moneen otteeseen Esko Rahkosen bändin kanssa samalla keikalla niin hänellä oli erittäin karismaattinen, omaperäinen mutta täydellisen tyylitajuinen kitaristi. Hän soitti 60-luvun blodi ES-335:llä, jossa oli jumalainen ääni. Mietin että jos vaan voin niin laitan kyllä tuollaisen joskus vielä itsellekin. Vuonna 2010 homma toteutui ja Lontoosta löytyi mainitunlainen pakasta vedetty ES-335 vasurina. 

Kitaristi Essin pauloissa.

Muutin Tampereelle Myltsin isolla pakulla iso kasa kitaroita mukana. Iso Band 3.30 ryhmä oli raskas liikuttaa ja entistä hankalampi aikatauluttaa hajallaan, joten sovittujen keikkojen jälkeen se laitettiin naftaliiniin. Oli kyllä hieno kokemus olla projektissa mukana!

Totesin sitten Tampereella että se ei olekaan minun juttu ja muutin takaisin kotikonnuille savoon. Kuinka ollakaan aloin viritellä taas jotain bändikuviota. Soitimme taas Tirkkos Mikan autotalliin valmistuneessa elintasosiivessä. 

Pyysin toiseen kitaraan Saku Hyvärisen, Tatu Korhosen kiippariin sekä lauluun ja bassoon Kurosen Jukan. Oli olemassa omia uusia biisi-idiksiä sekä Jukalla oli huippuhyviä biisiaiheita, joita työstettiin kimpassa valmiiksi. Jossain Bendixille alunperin suunnitellussa tekstissä taisi olla myös Myltsi toisena kirjoittajana. 

Kesällä 2012 Howard tuli taas keikalle Suomeen ja Bendixiä kysyttiin komppaamaan. Tirkkonen ei päässyt osallistumaan ja takuuvarma ammattimies Nenosen Hannu tuli tuuraamaan rumpuihin. Tähän päättyi Bendixin toiminta. Aktiivista toimintaa bändillä oli siis vuosina 2007-2012.

Ajattelin uuden systeemin musiikillinen viitekehyksen Southern rock-suuntaan, mutta suomen kielellä- ja rennon napakalla fiiliksellä esitetettäväksi. Tietysti soittajilla oli omia lemppareita mistä kokonaisuus muodostui. Jukka oli Boston-fani ja Tatu diggaili Jim Morrisonin juttuja. 

Olimme soitellet kimpassa noin vuoden ja soitto sekä biisit alkoivat vähitellen hioutua yhteen. Sovimme sitten kesälle 2012 kimpassa ensitestikeikan, mutta kuinka ollakaan, Mika ja Saku tekivät oharit. Jahah, palasi vanhat ajat mieleen.

Rumpuihin vaihtui vanhan Deep Purple koulukunnan ammattimies Ari Koistinen ja kitaraan pyysin Torvisen Ramin toiseksi. Rami toi Neil Young - Rollari fiilistä. Ryhdyimme reenaamaan alkuun Nilsiän mantulla. Sitten paikaksi vaihtui Juankosken soittokunnan talo. Siellä oli vapautuneempi fiilis. 

Keikkamyyntiin järjestetty soittosessio.

Pääsoittimeksi mulla vakiintui Gibsonin Blondi Essi ja vahvariksi äänityksiin Voima sekä keikalle Tremolux. PA hoiti musiikit keikalla ulos niin klubikeikoilla pikku vahvaria sai luukuttaa ihan vapaasti. Efektiosastossa mulla mukaan tuli Southern-miesten salainen kastike Ross Gray-klooni kompura. Ramilla oli tele mitä tuunasin ja strato, vahvari oli muistaakseni pikku marsu sitten Blackstar. 

Kaksi Ross Gray johdannaista.

Tehtiin demoja, tuli logo, tuli kotisivut, tuli fb, tuli ohjelmamyyjä tuli keikkoja, tuli äänimies, tuli osuuskunta joka hoiti mm. kaluston, oli trussit, taustakankaat, valot ja kaikenlaista roinaa ja muuta. Pidettiin iloisia viikonlopun bändileirejä ja kovaa saunomista. Bändin nimeksi tuli lopulta Saunaband. 

Keikalla vedettiin tuvat täyteen soitto 110%  lasissa. Niitä alkoikin karttua 5 miehiseksi rockbändiksi yllättävän hyvin. Muistan että ainoastaan yhden kerran keikkaa piti siirtää alkuperäisestä, kun mulla hiihtoladulla luistellessa murtui pari kylkiluuta eikä laulusta tullut mitään. Tupakat oli jääneet aikaa sitten ja alkkiskin jäi loppuvuodesta 2012.

Ramin kanssa tuplakitara-sooloja soittaessa pääsin fiiliksiin mitä aiemmin en ollut kokenut. Myös keikalla vuoron perään jamilla vedettävät soolot veivät tunteeseen mitä voi kokea lintsin vanhan vuoristoradan jarrumies. Tehdyt elämäntaparemontit varmasti vahvistivat soittoa-, laulua- ja musan aiheuttamia fiiliksiä. 

Vuodesta 2013 kerittyi toiminnan huippuvuosi. Oli hienoa kun rumpu-basso osasto jytisi mielettömän tarkasti yhteen. Arilla on tajuton komppikäsi ja Jukan soittoonsa lisäämät mikrosävelet pystyi vain aistimaan. Tatu on pesun kestävä rock-kiipparisti, siihen ei humppa-silittelyllä päästä. Kahdella kitaralla vedetty jyrä loi mielettömän voiman. Korkealta ja kovaa tullut stemmalaulu kruunasi kaiken. Soitto oli varmaa, keikkoja oli tehdä asti ja meno huikea.

Oltiin sitten taas kerran keikalla Juankoskella Ruukin kievarissa, se oli lauantai 1.3.2014. 

Seuraavana päivänä eli sunnuntaina 2.3.2014 mulla oli työvuoro. Pihamaat olivat välillä sulaneet ja välillä jäätyneet. Sitten oli sadellut aamuyöstä sileän jään päälle vähän uutta lunta. Neljän aikoihin iltapäivällä lähdin tauolle. En rekisteröinyt nappaskengissä hommaa, liukastuin ja mätkähdin selälleen. Ilmat pihalle. Ajattelin että johan oli tyhmä juttu. Tuli vähän huono olo. 

Maanantai-aamuyöstä yönä heräsin oksettavaan oloon ja sitten meni vintti pimeeks. Seuraavan kerran tulin tajuihini Kysissä teholla. Liukastumisesta seurasi retkahdusvamma, jota seurasi kaulavaltimon dissekoituma, jota seurasi pikkuaivoinfarkti, jota seurasi se etten yht'äkkiä enää osannutkaan puhua, kävellä, kirjoittaa, soittaa ja kaikki oli kummallista ja hämmentävää. Liotuksen aikaikkuna oli mennyt kiinni eikä voinut puukotella kun oli niin pahoissa paikoissa niskoissa. Äkkipysäys tuli täydestä vauhdista. 

Ensimmäinen onnistunut selfie.

Kertoimet entiseen palaamiseksi oli kyllä aika huonot. Alkoi paluutaistelu. 

jatkuu...