George Harrison

Välimusiikkina George Harrisonin Something-biisi, joka mielestäni yksi Beatlesien parhaimmista kappaleista: Something

Kuten myös While My Guitar Gently Weeps

Ison vihan Kivekkäät

Päivätär julkaisi vuonna 1864 Suomennetun otteen historiallisesta romaanista Fältskärns berättelser III. Tämä oli ote tuohon aikaan 45-vuotiaan historioitsijana, professorina ja myöhemmin Helsingin yliopiston rehtorina tunnetun  Z. Topeliuksen historiallisesta romaanisarjasta. Suomi kuului koko Topeliuksen elämän ajan Venäjän suuriruhtinaskuntaan. Hän kirjoitti ruotsiksi ja alunperin kertomukset julkaistiin Helsingfors Tidningar -lehdessä vuonna 1852 nimikkeellä "Jältskärens trebje berättelse. Old och Watten". Myöhemmin tunnettu romaanisarja julkaistiin suomeksi ja tunnetuin käännös on Juhani Ahon kirjoittama Välskärin kertomuksia. Seuraavassa kaksitoista vuotta alkuperäisen tekstin jälkeen Päivättäressä julkaistu suomennettu jatkokertomus. On huomattava Topeliuksen saamat suorat vaikutteet C.A.Gottlundin ennen vuotta 1830 muistiin kirjaamasta tarinasta.

Vielä nykyaikanakin kertoo usein äijä pirtissä kummasteleville kuulijoillensa Luukkosen, Långströmin ja muiden urotöistä, kertoo kivekkäistä, Härtmanin pojista ja muista muinaisuuden urohaamuista, jotka ovat puoleksi kadonneet satujen harmaahan hämärään .

Kuvat: Pixabay ja wikipedia

Jo oli yö; syyspimeä oli jo levittäytynyt pitkät varjonsa tiheäoksaisten kuusten ylle ja leimuava nuotio valaisi kalliot ja mättäät sammaltuneiden puiden välistä. Sen mukaan kun valo kirkastui tahi taas kävi vähemmäksi, näkyivät paikat ympärillä likempänä tahi edempänä, ja tästä epävakaisesta, liehuvasta valaistuksesta näyttivät metsän jättiläiset ikään kuin tunkeutuvan lähemmäksi nuotiopaikkaa, yhtaikaa kuin pöllöt lentää räpistelivät oksasta oksaan ja sudet peläten piileilivät vuorten pimeistä reunoissa .

Nuotion ympäri istuivat tahi makasivat kaksikymmentä miestä, varustettuina hyvillä aseilla ja venäläisissä päällystakeissa, jotka todistivat että nämä miehet ottivat vaatteensa samaten kuin ruokansakin vihollisen varoista. He olivat juuri lopettaneet ehtooateriansa ja antoivat nyt juotavalla viinillä täytetyn hopeamaljan - myös Venäläisiltä otetun – kulkea kädestä käteen.

Tuon tuostakin kääntyi huomionsa nuotiosta kuin jotain erinomaista kuului metsästä mutta kun havaittiin sen olevan ainoastansa esivartiain huuto toisillensa, tahi tuulen humina kuusen latvoissa, alkoi taas pakina yhtä iloisesti, joka näytti että he jo olivat harjautuneet kivekäs-elämään näissä metsämaissa.

“Långin pitäisi jo tuleman takaisin” sanoi Bertelsköld “ja minä toivon että hän tulee hyvillä uutisilla. Jos me vaan saamme pääarmeijan kaksikymmentä peninkulmaa likemmäksi, niin lupaan, että Bruce (Venäjän päällikkö) saa nähdä aaveita keskellä päivää” “Ja joka yö uneksia Viipurin pamauksesta” jatkoi Miltopens, eräs vanha yliopistolainen Turusta.

“Minä en toivo mitään, ennen kuin saan nähdä Lybeckerin (Ruotsin pääkenraali) Turun seudulla istuvan takaperin laihan hevoiskonin selässä, lammasnahkainen turkki hartioilla ja hatussa kaksi pitkää jäniksen korvaa” vastasi Israel Beldan, myös entinen yliopistolainen.

“Hiiteen kaikki jäniksen korvat!” huusi Bertelsköld. Tyhjentäkäämme tämän maljan huomisen yrityksemme onneksi. Viisitoista ruutivaunua, suuri kuulakirstua, kahdeksan sataa kivääriä, ja paitsi sitä vielä lihaa ja viinaa, herkku ruokia ja makeisia keisarin omaa pöytää varten, sillä hän kuuluu aikovan käydä Wiipurissa. Siinä on jotain voitettavaa, pojat! Minä olen sen kuullut luotettavalta mieheltä. Vanha Tero on itse ollut ollut kuletus-kyydissä, ja nyt he levähtävät Rajajoella tuskin peninkulman päässä. Tosi on kyllä että saamme tapella 200 miestä vastaan, mutta niistä on tuskin 30 kasakkaa, ja toisten kanssa me kyllä jaksamme...”

Kivekkäät nuotion ympäri nauraa hymyilivät. Kasakoita pitivät he muita parempina, mutta 40 semmoista toveria Don-joen rannoilta luulivat he kuitenkin voittavansa. Minä ole toimittanut ansoja tielle, niin että kyllä muutamat hevoiset niihin tarttuvat. Sitten viettelemme heidät metsän syrjään tyhjällä melskeellä. Terolla on poika, joka puhaltelee torveensa melkein paremmin kuin kaartin trumpeetari, ja kasakat viimein eivät tiedä mistä ovat kotoisin. Olisipa kuitenkin hyvä jos meillä nyt olisi Långström ja Luukkonen seassamme”.

“He ovat aina tahtoneet olla omat herransa, ja auttakoot nyt itsensä” virkkoi Miltopens.  - Näidenkin urhoollisten sissien sydämiin oli kateus löytänyt tien.  “No, isäni haamu nouskoon!” vastasi Bertelsköld vihastuneena, “sinun pitäisi häpeämän kuin puhut semmoisia sanoja miehistä, jotka ovat isänmaata palvelleet paremmin kuin sinä ja minä. He ovat nyt, kolme viikkoa sitten kadonneet, ja heidän rehellinen Suomalainen veri on kenties koskettanut  Venäjän tannerta. Vasemman käteni antaisin mielelläni, jos sillä voisin ostaa heidät takaisin isänmaalle!”

Se oli tuskin sanottu, ennen kuin esivartija itäpuolella huusi “ken kän!”, ja askeleita kuului metsästä. Miehet nuotion ympärillä hyppäsivät jaloilleen ja tarttuivat kukin kivääriinsä, valmiina, niin kuin heidän aina täytyi olla, tappelemaan henkensä edestä luvultaan moninkertaista vihollista vastaan, joka usein ajoi heitä niin kuin metsän petoja, ja koetti heitä kaikin voimin hävittää.

Samassa astui nuotion tykö kaksi miestä vankipuvussa ja niin likaisina ja tomulta peitettynä, että olivat melkein tuntemattomia. “Kaarlo kuningas” huusivat miehet ja vaipuivat väsyneenä nuotion eteen, eivätkä voineet heti virkata enemmän kuin nämä molemmat sanat, joista kaikki sissit ja Kivekkäät tunsivat toisensa. “Luukkonen! Långström!” huusi Bertelsköld ihastuksissaan. Tänne hopeamalja! Kyöpelit ,minkä näköisiä; aivan kuin tulisivat suoraa tietä hiiden kattilasta!”

“Moskovasta!” ähkyi Luukkonen, vähän tointuneena. Moskovasta tai oikeammin hirsipuusta! Vielä ryyppy, ystäväni! Kiitoksia paljon . Nyt olemme kuusi päivää suden virkaa toimittaneet - välistä kyyristyneenä suohon kuin kasakkain piikit ovat joka haaralla olleet tarjona. Vaan mitäpäs siitä, hei! - nyt olemme taas täällä ja tuomme hyviä uutisia”. Miehet kokoontuivat  uudestaan nuotion ympäri, tervehtivät ystävällisesti tovereitaan, ja kehottivat heitä kertomaan retkensä.

“No kyllä vaan” vastasi Luukkonen, mutta Långström oli ääneti ja joi, ja taas joi eikä virkkanut mitään,  siksi että nukahti siihen paikkaan johon oli vaipunut. Vaan viini ja onnellinen pääsy hengenvaarasta olivat tehneet Luukkosen kielevämmäksi. “Sen voin kertoa pitemmin” sanoi hän, “ja lyhemmin. Me olimme kuulleet puhuttavan ruutivaunuista, jotka nyt ovat matkalla tännepäin, ja lähdimme Rajajoelle kuulustelemaan. Yhtäkkiä olivat kasakat niskoissamme, ja kuin pari kolme heistä olivat kaatuneet saivat he meitä kiinni ja veivät suoraa tietä Pietariin. Syy oli se, että he tunnistivat Långströmin vanhoista sotapuvun ryysyistä, ja niin vietiin me molemmat keisarin eteen.

Vähän meiltä kysyttyänsä, johon vastasimme valhetellen täyttä suuta, huusi hän: “hirteen se koira”. Minä, joka olin talonpojan puvussa ymmärsin muka tämän pilapuheen ja huusin: teidän ritarillinen armonne minä olen upseeri!” ja onnekseni oli minulla vielä lakkarissa tuo majuori-nimityskirje, jonka  nähtyään sain. Keisari katseli sitä vähän ja otsansa pimeni. Hän antoi kirjeen takaisin ja ärjyi: olenko minä velvollinen tuntemaan kaikki hiiret!” Antakaat heille viinaryyppy ja lähettäkäät sitten Moskovaan; meillä on ehkä hyötyä heistä”. Sitten hän näytti iloisemmalta ja sanoi ruotsiksi: “ruotsin koira hyvä koira!” ja sitten hän sanoi taas venäjäksi että hän suosi meitä sen tähden että tappelimme niin kuin pienet pirut, ja että saisimme opettaa hänen väkensä eksteraamaan sanoi hän... Antakoon jumala anteeksi, kuin tunsin melkein ystävyyttä Moskovalaista vastaan! Oman kuninkaamme perästä tuskin tunnen oivallisempaa miestä.”

“No mitä sitten? Sinulla oli vielä pitkä matka Moskovaan?”. “Ei, niin kauas emme tulleet. Meitä kyydittiin vankirattailla ja neljä miestä seurasi. Kolmantena tahi neljäntenä päivänä makasimme eräässä kapakassa ja vartijat olivat tavallisuuden mukaan vähän juovuksissa. Minä olin valveella ja en saanut unta silmiini, sillä köydet, joilla käteni olivat yhteen sidotut, tekivät julman pakotuksen käsivarsiini. “Nukutko Långström?” kysyin hiljaa. “En nuku”, sanoi hän, “vaan ajattelen että pitäisi lähteä pakoon”. “Se on juuri minun ajatukseni”, sanoin minä, “kuinkahan vaan pääsisin noista kirotuista köysistä?” “Käännä itsesi tännepäin", sanoi hän, - ja viiden minuutin perästä hän oli hampaillaan jyrsinyt köydet poikki. Nyt päästin vuorostani hänen köysistään, ja sitten otimme sotilasten kiväärit ja päällystakit , josta kukaan ei herännyt ja pistimme vähän ruokaa matkalaukkuun ja lähdimme. Mutta Långströmiä vihastutti, että muuan ryökäle, joka kuorsasi lattialla, päivällä oli antanut hänelle lätkäyksen selkään, ja koska mies hyvin rakasti pitkää ruskeaa partaansa otti Långström lähtiessään saksit pöydältä ja leikkasi koko parran pois. Tästäpä veijari heräsi ja alkoi huutaa, mutta me löimme häntä korvan juureen ja juoksimme ulos. Hyväksi onneksi ennätimme saada oven ulkoa salvatuksi, otimme kaksi hevoista ja ratsastimme täyttä laukkaa pimeässä yössä, tietämättä mihin koko kylä perässämme.

Viimein tulimme erääseen suohon, josta jossa meidän täytyi jättää hevoset ja piileillä koko seuraavan päivän. Mutta yöllä lähdimme taas liikkeelle ja niin matkustimme kahdeksan yötä, ilman saamatta muuta ruokaa kuin nauriita ja marjoja; vaan kuin niin sopi matkoissamme , varastimme hevoisia kylistä. Muutamana iltana tapasimme kaksi tyttöä, jotka kantoivat kukin maito-astiansa, ja värisivät vilusta, sillä vettä satoi julmasti. “Odottakaat vähän” huudahti Långström. Sitten joimme astiat tyhjäksi ja annoimme päällystakit maksuksi. Ja sen tähden ,toverit, täytyy meidän nyt näissä ryysyissä väristä. “Ei suinkaan” vastasi Bertelsköld. “Venäjä on pitänyt huolta meidän puvustamme. Kas nyt toverit, koska onni on taas meidät yhdistänyt, tahdotteko olla osallisina oivalliseen voittoon”. “Minä aioin juuri teille samaa seikkaa ehdottaa” vastasi Luukkonen.
“Oletkos siis valmis ruutivaunuja ryöstämään”.
“Huolinko minä teidän muutamista ruuti-tynnyreistä! Parempaa!”
“Ethän kuitenkaan koko tykistön varoja!”
“Parempaa!”
“Aiotko tehdä vankeja? Kenties everstin?”
“Parempaa!”
“No ehkä kenraalin?”
“Parempaa!”
“Kuinka, ethän ainakaan mahtane aikoa ottaa...”
“Keisarin!” “Se tarvitsee tarkempaa selitystä!”

“Muutamalta kivekkäälläni, jotka eivät ole kaukana, sain vastikään kuulla, että keisari, seurattuna ainoastaan muutamilla ystävillä, huomenna aikoo päivälliseksi tulla Wenschioffin hoviin Bjeloostrowan lähellä, neljä peninkulmaa täältä. Kuin en voinut saada kokoon enemmän kuin 10 tahi 15 miestä, jotka vielä ovat hevosen selässä harjaantumattomia, tulin teitä hakemaan, esitelläkseni sekä kunnian että vaaran jakaamista”.
“Keisaria vangiksi ottaa!” 

“Minkä tähden ei?” Hän on kyllä urhoollinen  mies ja hänen vartiaväki tulee luultavasti tappelemaan viimeiseen veripisaraan asti. Mutta mekään emme ole pelkureita. Ja mitä se vaikuttaa jos toinen puoli joukostamme jäisikin tappelutantereelle, kuinkahan vaan toiset onnistuisivat toimittamaan enemmän kuin suuri armeija, enemmän kuin itse Kaarlo kuningas!” “Luukkonen, sinä olet oikeassa; mitä se vaikuttaa tässä yrityksessä, kuinkahan vaan kaksi meistä on jälellä sen kalliin saaliin pois viemiseksi! Tuossa on käteni; pankaamme tämän aikomuksen toimeen. Luukkonen on päällikkömme tässä yrityksessä ja me kaikki olemme hänen komentonsa alla!” Mutta ruuti-vaunut … kiväärit...herkut, ja kaikki makeiset?” kysyi Beldan, joka kenties ei olisi ollut vastahakoinen jos hänelle kerran olisi tarjottu metsässä oikeaa herkkuruokaa. “Saadaksemme kotkan täytyy meidän antaa pikkulintujen lentää” vastasi Bertelsköld. “Älköön kukaan nyt hiiskuko sanaakaan ennen kuin olemme Bieloostrowassa. Me odotamme käskyäsi majuori Luukkonen.

Nyt neuvoteltiin kuinka tuuma olisi parhaiten toimeen pantava, ja päätettiin heti lähteä liikkeelle, yön pimeässä marssia metsäteitä myöten Inkerin maahan niin kauas kuin mahdollista oli, ja sitten päivän koittaessa levähtää. Luukkonen ja Bertelsköldin yhdistetyt joukot, jotka yhteensä tuskin olivat 40 miestä lähestyivät sitten hovia, talonpoikain puvussa, ja pienimmissä joukoissa, kukin eri suunnalta, ja rynnistivät sisään Luukkosen antaman merkin, lakkaripyssyn (pistoolin) laukauksen, kuultuansa. Mutta kuin hyvin tärkeää oli että tämmöisestä tilaisuudessa, kuin koko asia riippui sukkeluudesta, saatiin hevoiset mukaan, ja kuin se oli mahdotonta  varsikkavain suoteiden tähden, niin päätettiin hankkia niin monta paria rattaita, kuin voitiin löytää, ja lähettää ne Bertelsköldin hevoisilla määrättyyn kokouspaikkaan valtatietä myöten, ikään kuin olivat he Viipurista takaisin palaava tyhjä transportti. Päälliköksi tälle lähetykselle nimitettiin Miltopeaus, sen tähden että hän muka poprotti vähän venäjän kieltä. Rattaihin pantiin heiniä ja heinien alle aseita ja satuloita. Neljä parasta hevoista määrättiin korkea vankia ja hänen vartioitansa varten, joten sukkelasti päästäisiin Suomen rajan yli. - Tämmöinen oli tuuma. Nukkuvaa Långströmiä ei ollut helppo herättää, vaan kuin hän kerran pääsi jaloilleen, oli väsymys poissa ja suurella innolla kiiruhtivat kaikki tuumaansa toimeen panemaan.

Seuraavana aamuna, hyvin vaivaloisen marssin tehtyä, oli joukko jo liki Rajajokea ja ainoastansa puoli peninkulmaa Bieloostrowasta. Elokuun varhainen aurinko oli jo toista tuntia valaissut koivujen latvoja, kuin joukko päätti vähän levähtää, voimansa kootakseen tärkeään yritykseensä. Hyväksi onneksi koko seutu sodan kautta melkein niin kuin erämaa, ja sudet, ketut ym. olivat ainoat elävät, jotka näyttivät tahovan vastustaa kivekästen astumista Inkerin maahan.

“Minä toivoin että Löfing nyt olisi kanssamme” sanoi Luukkonen; sukkelampi mies ei ole vielä koskaan vihollista pettänyt. Vaan Långström koettakoon nyt onnensa; hän tuntee täällä joka pensaan, ja monta tuntia ei ole vielä kulunut siitä kun viimeksi olimme täällä”.

Långström yhtä väsymätöin nyt, kuin hän yöllä oli ollut uninen, otti yhden kivekkään mukaansa ja lähti kuulustelemaan. Jo oli monta tuntia kulunut ja toverit alkoivat jo pahinta pelätä hänestä, kuin hän vihdoin palasi. “Hovi”, sanoi hän, “ on täynnä venäläisiä ja suomalaisia siirtolaisia, noin sadan paikoille, jotka kaivavat ojia, istuttavat puita ja rakentavat komeita kivihuoneita. Yksi kompania Breodraschenskijn kaartia majailee lähimäisessä kylässä noin virstan päässä hovista.; tuskin 30 sotilasta on itse kartanolla, ja nekin ovat heittäneet kiväärinsä ja takkinsa pois kaivaaksensa helpommasti.

Keisari oli itse, seurattuna Wenschikossilta ja yhdeltä palvelijalta, ratsastanut sen ladon ohitse, jonka lattian alla molemmat kivekkäät piileksivät. “Oli tuskin viisitoista askelta”, sanoi Långström; “minä olisin voinut ampua hänen lakkaripyssylläni niin varmaan kuin koskaan luotini on sattunut; mutta ma sanoin itselleni: jos kohta olisikin vaikka itseomainen piisi, niin hän on liian hyvä petollisella tavalla tavalla tapettavaksi rehelliseltä sotilaalta, ja nyt ei ole vielä kolme viikkoa sitten, kuin hän antoi minun pitää henkeni, ehkä olisi voinut ottaa. Siis annoin hänen ratsastaa ohitse, ja kuulin hänen sanovan Wenschikossille, että pitäisi hankkiman enemmän väkeä Suomesta, koska Suomalaiset paremmin ymmärsivät suomaiden viljelystä, sanoi hän. Johon Wenschkoss vastasi, että hän oli tuonut tänne noin kaksikymmentä suomalaista tyttöä ja naitattanut ne venäläisten orjainsa kanssa, silla sukujen sekoittaminen olisi aina hyvin etuisaa, sanoi hän. Ja se näkyi keisaria naurattavan.”

Kuin nyt oltiin vakuutetut, että tätä vaarallista yritystä voitiin koettaa, jaettiin joukko pienempiin, niin kuin päätetty oli, ja lähdettiin uskaliaasti hoviin päin. Sitä lähestyttäessä, täytyi kivekkäiden kulkea erään alangon poikki. Muutamat ohras-pellot, jotka vaan odottivat leikkuuta antoivat hyvän suojeluksen yhdelle osalle. Kaksi joukkoa, Bertelsköldin ja Långströmin onnistuivat sillä tavoin kenenkään huomaamatta lähestyä hovin kartanon porttia. Toisetkin joukot, Luukkosen, Beldanin ja Toivosen, lähestyivät ilman estettä toiselta haaralta pitkin valtatietä, ja antoivat uuteliaisuuden kysymyksiin sen vastauksen, että he olivat työmiehiä raja-pitäjästä, ja tulivat muka keisarin käskystä tänne. Kaikki seikat ennustivat menestystä; yksin Miltopeus ei vielä näkynyt hevoisten kanssa. Vähän aikaa odotettiin, mutta kauvan odottaa oli mahdotonta. Keisari oli juuri päivällisellä; kivekkäät pelkäsivät hänen tarkastelevaa silmää, joka luultavasti olisi tuntenut heidät, jos hän olisi sattunut tulemaan ulos.

Luukkonen aikoi juuri antaa määrätyn merkin, kuin huuto ja meteli kuului valtatieltä, ja kohta sen perässä nähtiin yksi osa odotettuja hevoisia, riisutut valjaista ja kivekäs kullakin selässä - mutta ilman satuloita – tuleman täyttä laukkaa kartanoon päin. Heidän perässä tuli tusina kasakoita. Syy tähän oli, niin kuin sittemmin saatiin tietää, se että kasakat olivat tahtoneet ottaa rattaat omiin tarpeisiin. Mutta niitä ei ollut mahdollista antaa kuin aseet ja satulat olivat heinien alla. Miltopeus vastusteli kyllä kaikin mokomin , mutta tuli ymmärtämättä ja vahingossa käyttämään venäjän kieltä niin hullusti että, että vihdoin muuan kasakka antoi hänen maistaa piikin vartta. Tämä oli enemmän kuin urhoollinen yliopistolainen voi kärsivällisyydellä vastaanottaa, ja samassa silmänräpäyksessä oli piikkimies pitkänään hevoisen jaloissa. Meteliä ei voitu välttää; kivekkäät sieppasivat aseensa heinistä ja onnistuivat ajamaan vihollista takaisin, vaan ainoastaan niin kauan, että ennättivät saada kymmenen hevoista riisutuksi ja yhtä monta kivääriä mukaan otetuksi, jonka jälkeen koko lauma, sekä ystävät että viholliset riensi Bieloostroowaan päin.

Luukkonen ymmärsi heti, että nyt ei ollut aikaa viipyö, ja laukaisi kaartilaista vastaan portin pielestä lakkari-pyssynsä, joka hänellä oli ollut täytettynä takin alla. Tämän määrätyn merkin kuultuansa riensivät kaikki kivekkäät portin läpi kartanolle, tavallisella kaikuvalla sota-huudollansa: “Kaarlo kuningas!” Kartanolla oli noin kaksikymmentä kaartilaista huolettomassa rauhassa, ja olivat panneet kiväärinsä yhteen kokoon vähän edemmäksi. Vaan ennen kuin ennättivät sinne, olivat kivekkäät jo sielläkin, ja onnistuivat muutamilla laukauksilla ajamaan venäläiset heidän omilla aseillansa kartanosta pois. Tämä oli ainoastaan alku varsinaiseen tappeluun, jolla oli kalliimpi saalis tarkoituksena. Heti alusta oli Bertelsköld rientänyt porstupaan päästäksensä huoneeseen ennen kuin venäläiset ennättäisivät herätä hämmästyksestään. Mutta porstuassa seisoi jättiläisen näköinen kaartilainen.

Kauhea tappelu syntyi näiden välillä vaan lopuksi kaatui kaartilainen ja Bertelsköld riensi taas eteenpäin. Mutta kaikki olivat sisään salvatut; huoneen asukkaat olivat käyttäneet aikansa nerolla.  “Sisään ikkunoista!” huusi Luukkonen – Ei olut aikaa särkeä ovia. Långström oli ensimmäinen, joka hyppäsi ikkunasta sisään. Hän oli tullut kyökkiin. Kauniit paistit ja muut päivällis-jäännökset levittivät makean hajun, mutta nyt ei ollut aikaa niitä nauttia.

Långström särki ensimmäisen oven, ja joutui keskelle ulvovaa vaimojoukkoa. Mutta kuin kohteliaisuus vaimoihmisiä vastaan ei koskaan ollut tämän miehuullisen kapteenin asia, katsoi hän sen täällä vielä vähemmän paikallaan kuin missään muualla. Hän pyrki siis eteenpäin kovilla työntämisillä joka haaralle, vaan ei päässyt paikaltaan. Näiden orjain uskollisuus oli samanlainen kuin, jättiläisen porstuassa. He tarttuivat kivekkään jalkoihin ja heittäytyivät pitkälleen, niin että hänen tie kävisi heidän ylitse. Kauhean miekkansa Långströmin sydän kuitenkin kielsi häntä käyttämästä, ja niin tuli hänki viivytetyksi.

Sillä aikaa kun tämä tapahtui, ja ennen kuin kivekkäät ennättivät huonetta joka haaralta piirittää, olivat useammat venäläiset hypänneet pakoon. Yksi niistä, erinomaisen sukkela ja voimakas, oli tunkeutunut Luukkosen miesten välistä ja antanut Toivoselle muistomerkin otsaan niin että hän siihen paikkaan kaatui.  Muutamat luulivat tunteneensa keisarin ja tahtoivat ajaa perästä. Mutta toiset taas sanoivat nähneensä keisari Pietarin sisäkammion ikkunassa, ja tunteneensa hänen korean hatun sekä mustan viheriän takkinsa kultaisilla koristuksilla. Kivekkäät eivät uskaltaneet erota toisistaan, kuin heitä ei ollut sen enempää, ja riensivät siis kaikki siihen kammioon, jonka keisari tavallisesti piti työkammionansa, kuin hän oleskeli tässä hovissa. Kammion oven eteen oli  koottu niin huonekaluja kuin saapuvilla oli, ja niiden takaa vastaanotettiin kivekkäät laukauksilla. Kaksi heistä haavoitettiin; kammio oli täynnä savua. Mutta savun läpi voitiin kuitenkin havaita keisarin ja yhden palvelijansa, jotka kumotun kirjoituspöydän takana puolessa suojeluksessa, olivat valmiit paljailla miekoilla vastustamaan kivekkäitä niin kauan kuin mahdollista.

“Antakaat itsenne vangiksi!” sanoi Bertelsköld saksan kielellä. “Vastustamisenne on turhaa, ja teidän majesteettinne tulee kohdeltavaksi kaikella kunnioituksella, jota teille on tuleva”. Keisari ei vastannut mitään, mutta palvelija otti vastatakseen. “Polvillesi, orja, kun puhuttelet kaikkein venäläisten itsevaltiasta!” huusi hän. “Suuri keisari ei anna itseänsä rosvoille; vaan heidän tulee anoa häneltä armoa”. “Me emme ole orjia eikä rosvoja” vastasi Bertelsköld ylpeästi, “me olemme upseereja ja sotilaita Ruotsin kuninkaan palveluksessa. Minä pyydän teitä älkäät pakoittako meitä käyttämään väkivaltaa, sillä minä vannon että teidän täytyy meitä seurata, ja nyt paikalla!” “Hänen keisarillinen Majesteetti suostuu kuulemaan teidän ehtonne” virkkoi taas palvelija, vähän kuiskuteltuansa herransa kanssa “Hän viivyttää aikaa!”, huusi Luukkonen. Hänen väkensä kokoontuu joka haaralta. “Vangitkaa hänen!” Bertelsköld ymmärsi myös että joka silmänräpäys oli kallis ja hyppäsi siis yhtäkkiä pöydän yli keisaria vangitakseen, samassa kuin Långström kauhealla miekallaan halkaisi pään palvelijalta. Miekka väännettiin itsevaltiaan kädestä, ja Bertelsköld kantoi hänen portaille, huolimatta hänen ponnistuksistaan.

“No voi perkele!” huusi Långström, kuin päästiin savusta ja päivä valaisi vangin kasvot  “- tämä ei ole keisari”. “Se on hän!” väittivät toiset “me tunnemme hänen takkinsa ja hattunsa!” Luukkonen, joka niin nykyään oli seisonut itsevaltiaan edessä, tunkeutui nyt esiin ja pyyhki ruskean tukan vangin silmistä. “Ei”, sanoi hän pettyneen harmistuneella äänellä, “tämä ei ole keisari! Hän on, totta Jumal’avita päässyt pakoon!” “Johan minä sen sanoin” huusi muuan kivekäs. Se oli keisari, joka hyppäsi ikkunasta ja halkaisi pään Toivos-paralta". Ja niin olikin. Vanki oli vaan pukeutunut keisarin vaatteisiin, ja asettunut ikkunaan, pettääksensä päälle karkaavia ja viivyttääksensä heitä, siksi että keisari ennätti pakoon. Wenschkoss oli myös päässyt samaa tietä. Yritys oli kokonaan kääntynyt turhaksi.

“Sinun pitää maksaman meille tämän kavala koira!” karjui Långström vihan vimmassa ja nosti miekkansa vangin pään yli.
“Lyö jos tekee mielesi!” vastasi venäläinen pelkäämättä. “Minä olen ainoastaan herrani ja ruhtinaani alhaisin orja, mutta minä kuolen hänen edestä, jos niin on taivaan tahto, ja hän pitää kyllä huolen vaimostani ja lapsistani. Minkä tähden viivyt mies, verisellä tähdellä? Etkö ymmärrä että keisari on päässyt pakoon ja tulee kstamaan. Siis lyö.!”

“Ei, sanoi Bertelsköld, tämä mies on vaan tehnyt velvollisuutensa, ja niin kuin mekin hänen sijassansa olisimme tehneet. Antakaat hänen mennä!” Vanki päästettiin irti. Nämät rohkeat kivekkäät, jotka itse niin urhoollisesti tappelivat kuninkaansa ja maansa edestä, antoivat myöskin arvonsa sille uskollisuudelle, jonka vihollisissa näkivät. Toki on kyllä, että vihollisen käytös oli orjan käytös, kuin sitä vastaan lännen vapaat miehet olivat vakuutetut sen asian oikeudesta, jota he vapaehtoisesti puolustivat, mutta usein olivat kuitenkin molempain teot samanlaisia.

“Ratsaille veikot! Ratsaille!” huusi Luukkonen. Ja tosin olikin aika joutua. Hajotettu kaartilaisjoukko oli yhdistynyt kasakkain kanssa ja näkyi aikovan estää kivekkäitä pakoon pääsemästä. Työmiehet, kirveillä ja rautakangeilla varustetut, piirittivät kartanon. Joka haaralta tuli maalaisia, ja vähän etempänä näytti tomupilvi, että Breobraschensikin kaarti-kompania, luultavasti keisarin omana johtamana, lähestyi uljaita sissejä kurittamaan. Tappelu oli kestänyt tuskin kymmentä minuuttia, mutta joka silmänräpäyksessä kävi vaara yhä uhkaavammaksi. Pienellä Suomen joukolla oli sitä paitsi yksi kaatunut ja kaksi haavoitettua. Hyväksi onneksi oli kymmenen miestä jätetty hevoisia katsomaan. Mutta hevoisia myöskään ei ollut kuin kymmenen, ilman satuloita ja olisi tarvittu noin neljäkymmentä. Jos olisi pantu kaksi miestä joka hevoisen selkään, niin olisi kuitenkin toinen puoli kivekkäitä jäänyt venäläisten käsiin. Vaan nyt olivat kasakat tuoneet kartanolle ne hevoiset ja rattaat, jotka he vähää ennen olivat Miltopeuselta ottaneet. Luukkonen havaitsi sen, ja antoi kymmenen hevoismiehiänsä Bertelsköld ja Långström johtajina, hyökätä kasakoita vastaan, yhtä aikaa kuin hän itse jalkaväellään ajoi työmiehet pakoon ja otti rattaat hevoisineen, joilla he kohta pääsivät valtatielle ja sitten, täyttä laukkaa, rajan yli Suomen metsiin.

Bertelsköld, Långström, ja kahdeksan toveriansa, satuloimattomilla hevosilla, saivat nyt, päästäksensä kartanolta, tappelulla tunkeutua koko joukon kesken, joka oli noin sata maalaista ja sotilasta jalkaväkeä yhteensä, ja yli kolmekymmentä kasakkaa, johon tuli että kaarti takaa juoksumarssissa riensi tappelu-tantereelle. Kivekästen surma näytti välttämättömältä; mutta nämät urhoolliset miehet, jotka olivat niin kauan eläneet kaikenlaisissa vaaroissa, eivät niin vähää säikähtäneet. Odottamatta rynnäkköä, karkasivat he itse kasakkain päälle, jotka olivat vaarallisimmat viholliset. Mutta kasakat, myöskin elähytetyt tappeluhalulta, käyttivät edukseen pitkät piikkinsä ja harjoitetut hevoisensa ja hyökkäsivät takaa ja sivulta. Voitto kallistui jo kasakkain puolelle; Miltopeus, joka putosi hevoisen selästä, otettiin jalkaväeltä ilohuudolla vangiksi.

Bertelsköld ei voinut enää, tätä nähdessään, tavallista keinoa noudattaa. Hänellä oli jättiläisen voima, ja sukkelampaa ratsastajaa ei vielä ollut hevoisen selässä istunut, sillä hän oli jo lapsuudesta ikään kuin hevoisen selkään kasvanut. Hän havaitsi että kasakka-päälliköllä oli erinomaisen hyvä hevoinen, joka sukkeluudellaan teki ratsastajansa muita vaarallisemmaksi. Bertelsköld ratsasti häntä vastaan ja oli samassa muka putoavinaan, mutta jäi riippumaan harjasta ja ainoastaan toisella jalalla hevoisen selän yli.

Heti oli kasakkapäällikkö hänen vieressä ja nosti pitkän piikkinsä, mutta yhtäkkiä oli Bertelsköld taas hevoisensa selässä, sai oikealla kädellä kasakan rinnasta kiinnin ja nosti hänen satulasta, sekä otti vasemmalla kädellä hevosen ohjaksiin. Tässä kummallisessa asemassa, ponnistava kasakka kourassaan, rynnisti nyt tämä jäykkä ratsuri jalkaväen päälle, huolimatta heidän miekoista ja pyssyistä, ja viskasi vankinsa suoraan tiheimpään joukkoon. Kauhistuneena hajosi joukko siinä luulossa, että itse hiisi ratsasti heidän keskelle; - ja ei suinkaan vähimmän hämmästynyt oli Miltopeus, jota juuri sidottiin kahleisiin. Nyt antoi Bertelsköld hänelle oman hevoisensa, piti itse kasakkapäällikön, ja kiiruhti auttamaan Långströmiä, joka melkein uupumaisillaan, keskellä kasakkajoukkoa, löi ja huimi ympäriinsä mainiolla kauhealla miekallansa.

Kerran taas satulassa, ja harjoitettu sukkela hevoinen allansa, oli Bertelsköld niin kuin toinen mies, ja viholliset saivat sen kyllä kokea. Nyt oli hänellä samat edut kuin vihollisella, ja kasakka toisensa perässä kaatui nurin niskoin maahan. Niin kuin muinaisajan uroot näkyi hän kantavan lumotun rautarinnan; piikit ja miekat eivät näkyneet pystyvän tähän jättiläiseen, joka ikään kuin myrsky, ajoi kumoon kaikki, mikä vaan tiehensä sattui, ja kohta alkoi voitto kääntyä kivekästen puolelle. Jokainen heistä tappeli neljän edestä; “Kaarlo kuningas! Kaarlo kuningas!” kaikui tavallinen sotahuutonsa, ja vihollinen, joka pelkäsi, että tässä käytettiin noitakeinoja, lähti täyttä laukkaa pakoon, juuri samassa kuin kaartilaiset olivat lähestyneet niin liki, että pyssynsä alkoivat kantaa kartanolle.

Bertelsköld miehineen ei huolinut odottaa heidän tuloa. Kaksi miestä vähemmän luvultaan ja useampi haavoitettuna, pakenivat he pois Suomen rajalle päin, pääsemättömiin metsiinsä, jättäen tappelutantereelle paitsi Toivosta ja kahta muuta kaatunutta kivekästä, useampia kaatuneita ja haavoitettuja vihollisia, kuin nykyaikoina mainitaan tavallisissa sota-sanomissa. Heidän täytyi myös jättää toivon siitä saaliista, joka koko sodalle olisi ollut niin arvaamattomasta vaikutuksesta; mutta he veivät muasansa sen kauniin muiston, että taas olivat voittaneet luvultaan moninkertaisen vihollisen, ja että ainakin olivat uskaltaneet ryhtyä semmoiseen tuumaan, josta ehkä kokonaiset armeijat olivat perääntyneet.

Tarina jatkuu sivulla 6.