Vintage Music Man-vahvistin

Tänä vuonna tuli täyteen ensimmäiset viisikymmentä vuotta siitä kun julkaistiin kautta aikain ensimmäinen Music Man-kitaravahvistin. Mallin nimi oli Sixty Five. Music Man-vahvistimia valmistettiin vuoteen 1984 saakka eli kymmenen vuoden ajan. 

Tuossa ajassa ehti tapahtua paljon. Vahvistimet saivat rakettimaisen lähdön Leo Fenderin (1909 – 1991) antaessa yhtiölle kasvot. Vahvistimien huippulaatu todettiin markkinoilla pian ja niin Music Maneista tuli nopeasti vahvistinmarkkinoiden ykkönen. 

Leo Fender (1909-1991) ja Music Man sixty-five.

Vahvistimet olivat todellinen cross over-tuote sillä ne kelpasivat genrestä riippumatta kaikkiin aikakaudella esitettyyn musiikkiin, jopa Fender-vahvistimia kattavammin. Runsaan headroomin ansiosta puhtaan soundin ystävät ottivat ne omakseen. 

Yliohjatulla efektipedaadien muokkaamalla soundilla soittavat puolestaan arvostivat vahvistimen kykä toistaa haluttu soundi ilman vääristämistä. Vahvistimet rakennettiin lujasti kuin tankit. Käyttöosien kuten kondensaattorien vaihdolla ne toimivat yhä nykypäivinä moitteettomasti.

Siitä alkaen kun (putki)kitaravahvistimia alkoi ilmestyä kuluttajamarkkinoille 40-luvulta eteenpäin  vahvistimien ominaisuuteen kuului se, että ne täysille laitettaessa alkoivat yliohjautua. Vahvistimet olivat pieniä, joten jo pelkästään klubikeikalla ne oli laitettava täysille saadakseen äänensä kuuluville. PA-kalustoa ei ollut vielä keksitty. Niinpä backline oli se, jota kuuntelivat soittajat kuin myös yleisö.

Standelin jälkeen ainoa vahvistin 
jonka Merle Travis hyväksyi.

Usein laitevalmistajat eivät kiinnitäneet asiaan juurikaan huomiota. Suuri osa kitaristeista sopeutui tähän tuolloin uuteen "ominaisuuteen" ja jotkut ottivat ilmoille raikuvan harmonisen särön sitävastoin (menestyksekkäästi) ilmaisunsa tehokeinoksi. Pääasia että äänensä sai kuuluville.

Music Man 112RD Fifty.

Oli kuitenkin olemassa edelleen paljon musikkityylejä sekä soittajia jotka halusivat äänensä myös kuuluville, mutta eivät halunneet siihen ylimääräistä  verkkohurinaa tai säröä. 

Esimerkiksi fingerstyle thumb-pickin tyylistä tunnetut soittajat kuten Merle Travis ja Chet Atkins arvostivat vahvistimissa laadukasta puhdasta soundia. Puhtaasta soundista puhuttaessa tulee nopeasti mieleen myös Jazz- ja popmusiikki.

Vuodesta 1953 alkaen ongelmaan saatiin ratkaisu. Se oli hurinaton Standel-vahvistin. Tuosta alkaen tunnettiin käsitteet puhtaan soundin ja yliohjattu vahvistin. Valitettavasti Standelit olivat kalliita ja suurille markkinoilla saavuttamattomissa. 

Transistoriin (puolijohteisiin) 60-luvulla siirtyneiden Standel-vahvistimen valmistus lopetettiin epäonnisten liiketoimien myötä 70-luvun alussa. Markkinoille jäi näin laadukkaaan puhtaan soundin vahvistimien mentävä aukko. 

Tosin Fenderillä oli ollut pyrkimyksiä rakentaa puhtaan soundin vahvistin ja Leo kehitti Twin Reverb mallia tähän suuntaan 60-luvulla. Leo kehitteli puhtaaseen soundiin liittyen jopa tehtaanjohtajansa Forrest Whiten mukaan kehitetyn White lapsteel-vahvistimen sekä -kitaran. White oli toiminut 50-luvulla studiomuusikkona lapsteel-kitaralla. Forrestista löytyy myös haastattelu Guitar Playerin syyskuu 1986 numerosta.

Leo Fender oli alkanut kärsiä kroonisesta poskiontelontulehduksista ja niin hän myi Fender-yhtiönsä CBS:lle tammikuussa 1965. Leo vaihtoi samalla lääkärinsä ja streptokokkibakteerin aiheuttama sairaus korjautui nopeasti oikealla lääkityksellä. 

Niin jo vuoden päästä vuonna 1966 Leo perusti musiikkikonsulttiyhtiön CLF Researchin. Fender tehtaan myyntiin liittyi 10 vuoden kilpailukieltolauseke, joten Leo ei saanut tuottaa kilpailevia tuotteita, mutta konsultointia hän sai harjoittaa.

Lähes alusta saakka Fenderissä varatoimitusjohtajana toiminut Forrest White  (1920–1994) lähti Leon jälkeen CBS Fenderistä kaksi vuotta myöhemmin vuonna 1967. 

Forrest White (1920–1994).

Neljä vuoden kuluttua vuonna 1971 alkuperäisen Fenderin pitkäaikainen länsirannikon Fender-myyntiedustaja Thomas A. "Tom" Walker (-2003) sekä Forrest White perustivat yhdessä yhtiön Tri-Sonix Inc. 

Tom Walker.

Tom Walker pyysi Leo Fenderiä yhtiöön mukaan rahoittajaksi. Leolla oli voimassa edelleen vuonna 1965 tehty 10 vuoden kilpailukieltolauseke, joten hän tuli mukaan aluksi äänettömänä yhtiökumppanina.

Vuoteen 1973 mennessä nimi muutettiin muotoon Musitek Inc. Vahvistimia valmistettiin pieniä määriä. Alihankkijoina sekä jakelussa hyödynnettiin vanhoja kontakteja. Esimerkiksi Chassikset, piirilevyt, muuntajat, elektroniikkakomponentit ja kaiuttimet tulivat alihankkijoilta. 

Leo Fender sekä Music Man vahvistin ja -kitara
(kuva luultavasti vuodelta 1975).

Kirjassa Music Man The Other Side of The Story (by Frank Green) sivulla 65 kerrotaan mielenkiintoinen tarina. Kun Leo ja Tom olivat keksineet hybridivahvistimen niin saatuaan sen valmiiksi laite hurisi. He eivät kyenneet keksimään syytä hurinalle ja Leo keskusteli siitä Bob Luly-nimisen henkilön kanssa. Bob on tunnettu älykkäänä elektroniikkainsinöörinä. Hän oli esimerkiksi suunnittellut ja rakentanut kautta aikan ensimmäisiä kiertue PA-järjestelmiä 60-luvun alussa Rolling Stonesille.

Luly muisteli myöhemmin -Tutkimme uutta, kehiteltyä konseptia, joka on puolijohde/putki lähestymistapa kitaravahvistimen rakentamiseksi.

Leo sanoi -Tätä ei voi tehdä ilman ylivoimaista huminaa.
Vastasin suoraan, -uskon että kyllä sen voi tehdä.

Leo ei ollut vakuuttunut -Sinun on todistettava se minulle, tee sellainen! 

Niin Bob etsi ratkaisua huminaa aiheuttaneeseen maadoitusongelmaan. Kun Bob sitten toi prototyypin arvioitavaksi, Leo katsoi sitä epäilevästi -Kytke kitara ja virta päälle! 

Bob teki työtä käskettyä. Oli hiljaista.

Leo kurkotti ja lisäsi äänenvoimakkuutta. Ei vieläkään huminaa?! 

Hän kääntyi Bobin puoleen -Miten hitossa teit sen? 

Pian tämän jälkeen Bob Luly oli Musitek Inc. / Music Manin palkkalistoilla.  

Kirjasta Music Man
The Other Side of The Story

Tammikuussa 1974 Leo Fenderin aloitteesta yhtiössä päädyttiin lopulliseen nimeen Music Man. Tehdas perustettiin osoitteeseen 1260 S State College Pkwy Anaheim, California.

Music Man tuotantolaitos.

Vuonna 1974 Music Man julkaisi ensimmäisen vahvistimensa. Malli oli Sixty Five. Suunnittelijana sanotaan olevan Leo Fender ja Tom Walker mutta patenttihakemuksen kirjasi nimiinsä Tom 27. marraskuuta 1974. (Patentti myönnettiin 31. elokuuta 1976). 

Laitekilpi vuosina 1974-1979.

Työntekijät muistelivat myöhemmin Tom Walkerin olleen mukava nauravainen mies ja häntä myös arvostettiin taitavana op-sähkökytkentöjen suunnittelijana. Nykypäivänä katsoen hän näyttää olleen Music Manin primus motor. Onkin erikoista että tästä monilahjakkaasta miehestä on nyky päivinä todella vaikea löytää mitään henkilöhistoriaa tai muutakaan tietoa.

Forrest White johti toimintaa temperamenttiseen tyyliin. Hänellä oli myös nuori kaunis vaimo, josta hän oli mustasukkaisen. Forrest oli sodan käynyt kurin ja järjestyksen mies. Liityttyään vanhaan Fenderiin hän oli saanut yhtiön kasvamaan ja tuottavuuden paranemaan moninkeraisesti alkuperäisestä. Hän oli todella hyvä logistiikassa ja tuotannon virtauksessa. Mutta ehkäpä kaikista edellämainituista syistä johtuen hän ei ollut työntekijöiden keskuudessa erityisen suosittu. 

Clapton leyvyn kannessa.

Niin tai näin. Music Man oli joka tapauksessa kautta aikain ensimmäinen putki- ja solid-state-tekniikan hybridi ja toteutettu hyvin sotilaallisen ryhdikkäästi sekä lujasti.

Esivahvistin toteutettiin perinteiseen Fender-esivahvistinaikavakioidulla ja -arkkitehtuurin nojaavaavalla puolijohde-tekniikalla. Esivahvistimissa yleensä yhdistettiin yksi esivahvistinputki (usein 7025) puolijohdekomponentteihin. Päätevahvistimissa oli katodikäyttöinen putkitehovahvistinaste. Sama käytäntö tunnettiin esimerkiksi radiolähetysteollisuudessa AM-lähettimissä. Nämä olivat lähellä B-luokan vahvistimia käyttäen piirillä 600-700 volttia!

Music Man-vahvistimen kytkentä toteutettiin yleisesti nopeasti reagoivalla yhteisen verkkokatodinaseman puolijohde-etupäällä. Soittajat kuvailivat tavoitettua ratkaisua helvetin äänekkääksi. Vahvistimia tuotettiin Music Manin omilla kaijuttimilla sekä premium-mallit suuri magneettisilla Electro Voicen huippukajareilla. Kytkennän sekä kaiuttimen ansiosta vahvistinta oli mahdotonta yliohjata.

Tuotannossa valmistus tapatui seuraavasti. Oli johtokone, joka katkaisi ja kuori johdot sopiviksi. Seuraavassa pisteessä johdot tinattiin. Jokainen johto järjestettiin värin ja pituuden mukaan kussakin johtoasemassa oleviin astioihinsa. Johdotusasemat oli järjestetty kahteen noin viiden aseman rivin. Johdottajat olivat naisia. 

Chassikset olivat noin viiden hyllyn rullakkotelineissä. Jokaisen rullakon Chassikset olivat prosessin eri vaiheessa. Chassiksen kokoonpanossa oli 2–4 kaveria. Kaikki kaiuttimet esitestattiin kaiutintestiasemalla. Myös kytkeytyminen Chassikseen testattiin perusteellisesti. 

Vahvistimet jatkoivat matkaa rullahihnalla ns. koiranovesta koehuoneeseen. Sähköteknikko sitten testasi vahvistimen penkissä ennen loppukokoonpanoa. Vahvistimia käynnistettiin ja sammutettiin täydellä teholla 60 Hz kuormitusvastukseen 24 tunnin ajan. Samalla säädettiin bias sekä tremolo-FETin bias. Lisäksi testattiin kaikki vahvistimen toiminnot ja tarkastettiin kohina. Penkkitestauksessa tarkistettiin että vahvistin on kaikin puolin täydessä iskussa. 

Loppukokoonpanon henkilöt vielä koesoittivat vahvistimien ennen pakkausta ja lähettämistä. Loppukokoonpanossa, pakkaamisessa ja toimituksissa oli myös muutama henkilö töissä. Forrest vastasi taitavasti hankinnoista ja siitä että tuotanto virtasi ilman katkoksia.

Vuonna 1975 Leo Fenderin CBS kilpailurajoitus vanhettui ja hallituksen äänestyksen jälkeen hänet nimitettiin Music Manin presidentiksi. 

Music Man instrumentti eli soitintehdas valmistui (CLF Researchille). Kesäkuussa 1976 aloitettiin Music Man kitaratuotanto. Elokuussa seurasivat bassot. Vuoden 1977 luettelo esitteli ensimmäiset soitinmallit. Kahden mikrofonin kitara oli nimeltään StingRay 1 ja StingRay Bass. 

Niin tehtiin vahvistimet sekä myytiin varaosat Anaheimissä Walkerin valvonnassa. Instrumentit valmistettiin Leo Fenderin johdolla CLF Research (Clarence Leo Fender) Fullertonissa Kaliforniassa. Leolla oli vanhasta Fender-yhtiöstä palkkalistoilla George Fullerton. 

Instrumentit ovat suunnitelleet Leo Fender ja Forrest White. Nuori, vain 21 vuotias Ernie Ballin poika Sterling Ball auttoi basson suunnittelussa. 

Tom Walkerilla oli suuri rooli basson esivahvistimen suunnittelussa. Ne olivat kautta aikain ensimmäiset tuotantokitarat ja bassot, joissa käytettiin aktiivista elektroniikkaa. Esivahvistimet päällystettiin epoksilla muokkausten estämiseksi. 

Vahvistinmallien määrä alkoi kasvaa nopeaan tahtiin. Vuoden 1977 luettelon 28 sivusta 15 omistettiin vahvistimille.

Leo Fender, Tom Walker ja Albert Lee.

Soittimet valmistettiin CLF:ssä ja lähetettiin Music Manin varastoon. Siellä ne tarkastettiin ja testattiin ennen kuin lähetettiin jälleenmyyjille. Koska maalauksessa oli ollut ongelmia, niin suuri osa soittimia palautettiin tuotantoon. 

Music Man maksoi CLF Researchille ainoastaan hyväksytyistä soittimista. Yhtiöiden välille syntyi ero maksatukseen.

Heikko soitinmyynti aiheutti lisää kitkaa. Vahvistimia puolestaan meni maailmalle suuria määriä. Vahvistimien valmistumääriä sarjanumeroineen ei ole koskaan avattu kunnolla julkisuuteen mikä on erikoista?! 

Yhtiön sisäiset ristiriidat sai osakkaiden keskinäiset välit tulehtumaan pahasti. Lopulta jopa puheyhteys katkesi osakkaiden väliltä kokonaan. Vuonna 1979 Leon vaimo, nainen miehen takana, Esther kuoli pitkän sairauden uuvuttaman ainoastaan 45 vuoden vanhana. 

Vahvistimien laitekilpi uudistui. Julkaistiin 110 RD Fifty sekä 112 RD fifty-mallit. Chet Atkins käytti Music Man RD 112 RD mallia keikoilla uransa loppu ajan, eli noin kymmenen vuuotta.

Uusi laitekilpi vuodesta 1980 eteenpäin.

Näihin aikoihin riidat Music manilla pahenivat. Tommyn kerrotaan kerran ajaneen Forrest Whiten pihalle rakennuksesta käskien olla palaamatta enää koskaan. Kerrotaan että ennen irtisanomista White tosiaan työskenteli kotoaan käsin. Yhteistyö päättyi lopullisesti vuoden 1982 lopussa. 

Kaikki vastoinkäymiset johtivat Leo Fenderin hakemaan tilanteeseen uutta ratkaisua. Kevättalvella 1980 Leo perusteti Walkerin tietämättä uuden G&L-yhtiön. Osakkaiksi tulivat Leon lisäksi George Fullerton ja vanha Fender myyjä Dale Hyatt. Lyhyen aikaa maaliskuuhun 1981 asti CLF valmisti sekä Music Man että G&L instrumentit.

Kahden vuoden aikana G&L:n käynnistyksen ja lopullisen CLF:n purkamisen välillä sopimus annettiin  Grover Jacksonille basson runkojen rakentamiseksi ja instrumenttien kokoamiseksi CLF-kauloilla ja jäljellä olevalla CLF-laitteistolla. CLF:n lopettua kaulojen valmistamisen Jackson teki myös ne. Grover Jackson on sama toimija, joka haastoi 1980-luvulla vahvasti Fenderin sekä Gibsonin ylivoimaa. Hänen Jackson- ja Charvel-kitarat näyttivät olevan jokaisen kitaristin käsissä 1980-luvulla.

Vuonna 1984 Music Man oli lähellä konkurssia mutta sillä oli laatuseuraa koskapa sekä Fender että Gibson kynsivät tuolloin syvällä surkean johtamisen ansiosta. Muutaman tarjouksen jälkeen Music Man myytiin Ernie Ballille 7. maaliskuuta 1984. Music Manin jäljellä oleva aineellinen omaisuus myytiin 1. kesäkuuta 1984 ja vahvistimien tuotanto loppui.

Ernie Ball oli Music Manin osakkaille vanha tuttu. Ernie oli alun perin Lap Steel-muusikko, joka oli tavannut Leo Fenderin ensimmäisen kerran jo vuonna 1953. Vuodesta 1954 alkaen hänellä oli virallinen endorsee-sopimus Fenderin kanssa. 

Tom Walker oli Fenderin länsirannikon myyjä. Ernie ystävystyi Tomin kanssa niin hyvin että Tomista tuli Erien lapsen Sterling Ballin kummi. Ernie avasi kautta aikain ensimmäisen pelkästään kitaroita myyneen liikkeensä vuonna 1957. Tästä eteenpäin hänen yhtiönsä Ernie Ball on tullut maailman laajuisesti tunnetuksi kitaran kielistä.

Ernie oli aloittanut nykyaikaisten akustisen bassokitaran tuotannon vuonna 1972 nimellä Earthwood. Ernien poika Sterling Ball oli Leo Fenderin tuttava ja oli auttanut Music Manin varhaisten mallien beta-testauksessa. Sterling tuli Ernie Ball-yhtiön johtoon vuonna 1975, vain 20-vuotiaana!

Sterlingin katalysoimana Ernie Ball siis osti Music Manin vuonna 1984. Kauppa sisälsi tavaramerkit ja varaston, mutta ei tehdasta. Tehdas rakennettiin Dudley Gimpelin avulla. Siellä instrumenttien tuotanto alkoi vuonna 1985. Ensimmäinen Ernie Ball Music Man StingRay -basso tuli markkinoille pian sen jälkeen.

Music Man vahvistimien lisenssi siirtyi sittemmin myös Ernie Ballin hallintaan. Frankfurtin musiikkimessuilla esiteltiin vuonna 2014 Italiassa suunniteltu ja Indonesiassa valmistettu uusintapainos DV MARK  Music Man-vahvistimista. 

Näin vahvistimet kokivat uuden tulemisen tasan 30 vuotta päättämisen jälkeen. Nämä alkuperäisestä vahvistimista poikkeavat uusintajulkaisut eivät kuitenkaan saavuttaneet suosiota ja niin ne poistuivat markkinoilta kaikessa hiljaisuudessa parin vuoden kuluessa.

Muistan että 70-luvun lopulla, että melkein kaikki käyttivät Music Man -vahvistimia. Minulla oli 80-luvulla Music Man sixty five nuppi Hivattin kaapilla. Johnny Winter käytti niitä viimeisten parin vuosikymmenen ajan. Music Man 4x10 65 oli Johnny Winterin ykkösvahvistin vuosikymmeniä. Ensimmäisen sukupolven grunge-esityksistä Kim Thayil soitti HD-65:tä Soundgardenissa useita vuosia. 

Music Man vahvistimet olivat pedalsteel-maailman perusyksikkö Speedy Westin johdolla pitkään. Eric Gale käytti myös Music Man 4x10 -kitaroita L5-kitaroihinsa ja muihin onttorunkoisiin kitaroihinsa.

Chet Atkins käytti RD112 50 wattia. Albert Lee oli ja ehkä on edelleenkin MM 4x10 -harrastaja. Ja tietysti Claptonilla oli MM-vaihe 70-luvulla. Joe Strummer käytti musaria suurimman osan hänen kiertueurastaan. Mark Knopfler oli MM muusikko Dire Straitsin kanssa. Music Mania käytti myös Kim Thayil. Vahvistimia käyttää vielä tänä päivänä Ty Segall ja Joan Jett.

 Vintage Guitar -lehden tammikuun 2005 numerossa Fretprints-kolumniartikkelissa Merle Travisista (sivu 86) mainitaan seuraava: -Vaikka on todennäköistä, että Merle käytti Gibson-, Magnatone- ja Fender-vahvistimia ennen Standel-vahvistimien hankintaa, hänen Standelit olivat ainoat vahvistimet, joita hän koskaan hyväksyi. Myöhempinä vuosina Merle käytti myös Leon hänelle rakentamaa Music Man -vahvistinta.

Vintage Guitar's June, 1996 Dave Kyle. Chet Atkins -Käytän matkalla Music Man 112 RD:tä. Se on 50 wattia 12 tuuman kaiuttimella. Tiedätkö, haluaisin ottaa keikalle 2x12 tai 15 tuuman vahvistimen, mutta ne ovat niin raskaita. 

Niinpä Paul (Yandell) ja minä käytämme molemmat Music Mania. Niitä ei enää valmisteta, mutta niitä löytyy. Huomasin myös kerran vahingossa, että nailonkielinen kitara kuulostaa paremmalta kuin mikään koskaan käyttämäni vahvistin. Joten aloin käyttää sitä. Sitten Paul alkoi käyttää sitä, ja monet ihmiset ostavat niitä nyt ja käyttävät niitä. Minulla oli sitten suurempi 100 watin Music Man. Mutta nykyään se on niin raskas, eikä kuulosta niin hyvältä kuin 50 wattia."

Paul Yandell lisäsi myöhemmin -Chet äänitti aina Standel-vahvistimellaan, jota hän oli käyttänyt ikuisesti. Kuitenkin tiellä se oli aina Music Man RD112-50. Hän sanoi, että ne rakennettiin kuin tankki ja olivat erittäin luotettavia.

Sessiotyössä James Burton käytti useita vahvistimia. Hän lisäsi useita Music Man 210-150 vahvistimia Fenders-arsenaaliinsa 70-luvun lopulla. Hänellä oli MM myös Elviksen viimeisellä keikalla. Burtonin edellytyksenä hyvän vahvistimen äänen arvioinnissa on läsnäolo ilman liikaa korkeita tai matalia ääniä ja selkeä keskialue.

Eddie Van Halen on kertonut käyttäneensä mm. Top Jimmyn  kompissa kahta pieniä 1 × 12 Music Man Combo vahvaria. -Ääni oli mielestäni mielenkiintoinen, koska se on eräänlaisen Strat-tyyppisen soundin ja Humbucker-soundin välissä. Käytin samoja vahvistimia yhdellä Stratolla koko kappaleen kertaotolla. 

Lee Ritenourin haastattelusta heinäkuun 2005 Vintage Guitar Magazine-lehden numerossa.70-luvun Ritin vahvistimet heijastivat ajanjakson vaihtelevia tarpeita. Hän käytti muunneltuja all-tube Fender-komboja (Deluxe Reverb tai Princeton), Music Man -hybridikomboja (mieluummin 210-65 malli) ja Yamahan solidstate-vahvistimet.

Music Man vahvistimet toimivat hyvin genrestä riippumatta niin jazzissa, bluesissa, kantrissa, popissa, rokissa, punkissa kuin se on myös hyvä pedaalialusta tiluheviin. Nykyään vahvistimien hinnat ovat olleet nousussa mutta hyvällä onnella voi tehdä löydön. Tietyt mallit kuten RD112 Fifty EV kajarilla on nykyään harvinaisuus, koska niitä ei ehditty valmistamaan kovin paljoa.

Hyvää Joulua

 Hyvää Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta 2024!

Joulukattauksessa: Kitara Gibson ES-335 Antique natural dot, vahvistin Rikstone C25 ST ja kaiku Binson Echorec valmistaja T Rex.

Laiteasetukset.

Teemaan sopivasti vielä muutamia, vähän aikaa sitten kotikulmilta otettuja kuvia. Video sekä kuvat Marika.

Standel amplifiers, Standel Amps, Standel kitaravahvistimet

Amerikkalaiseen musiikin historiaan liittyy kummallinen salaisuus. 50- ja 60-luvulla ylivoimaisesti eniten hittilevytyksissä käytetystä kitaravahvistimesta ei juuri kukaan tunnu tietävän mitään. Asiasta piti ottaa tarkemmin selvää ja niin koostui juttu siitä kuinka nopeasti voidaan kadota huipulta näkymättömiin vuosikymmeniksi. Kunnes taas palataan bisnekseen. Niin, laatu kestää aikaa Standel. 

50-luvun alussa Californian Temple Cityssä osoitteessa Freer Street 10661 asui Robert "Bob" C. Crooks (1918-1999) niminen kaveri. Hän korjasi ja rakenteli autotallissaan sivutoimisesti radioita sekä koti hi-fi laitteita. Eräänä päivänä Bobin talliin saapui Paul Bigsby-niminen mies.

Bob

Bigsby oli ideanikkari, joka kehitteli kaikkia uusia juttuja monipuolisesti. Hän rakasti moottoripyöriä, kilpailuja sekä musiikkia. Moottoripyöräänsä hän oli esimerkiksi kehitellyt yläpuolisen venttiilikoneiston ensimmäisenä maalimassa. Hän oli harrastelijamuusikko ja musiikin ilmaisemiseksi hän haki myös uusia tapoja ja muotoja. Hän rakensi soittimia, jotka kelpasivat aikakauden suurille tähdille. Vuosikymmen aiemmin hän oli aloittanut rakentamalla steel-kitaran Earl James "Joaquin" Murpheylle. Paul oli tuunannut myös 40-luvun lopulla kitaristi-legenda Merle Traviksen akustisen.

Paul Bigsby.

Bigsbyn kitaroiden muotoilussa oli tunnistettavaa esimerkiksi omaperäinen ja myöhemmin jäljitelty kaula. Akustisen kitaran customoinnin lisäksi Paul rakensi Merlelle kokonaan uuden lankkukitaran. Merlen valitettua Bigsbylle Gibson L-10 kitarassaan olleesta vireessä pysymättömästä Kaufmanin vibratosta Paul suunitteli hänelle kokonaan uuden vibraton, jossa suunnittelussa käytti hyväkseen hallitsemaansa alumiinivalutekniikkaa. Tästä sai alkunsa myöhemmin ikoniseksi tullut Bigsbyn vibrato.

Paul suhtautui tekemiseensä kunnianhimoisesti kuin taiteilija sekä teki kaiken itse alusta loppuun. Hän halusi tuottaa musiikkia uudella tavalla äänekkäästi ja valmisti soittimiinsa itse myös mikrofonit. Mikrofonit olivat haluttuja ja sessiomuusikoiden lisäksi ne kelpasivat isommille tähdille, kuten Les Paul.

Monipuolisesta osaamisesta huolimatta Bigsbyllä oli osa-alue, jokta hän ei hallinnut. Se oli vahvistimien rakentaminen. Niinpä vuonna 1953 hän meni tapaamaan Bobia tämän autotalliverstaaseen ja antoi 50 dollaria pyytäen tekemään hänelle huippuvahvistimen.

Bob aloitti työn. Soudia hän testasi soittamalla Les Paulin "Lover" levytystä. Nopeutettu tiku-taku soundi saattaa olla steel-soittoa muistuttavaa musiikkia, mutta se ei ehkä ollut paras tapa testata valmistuvaa kitaravahvistinta. Vahvistimen valmistuttua Paul tuli kokeilemaan sitä. Hän kytki steel-kitaransa vahvistimeen. Soundia testailtuaan hän totesi sen olevan aivan hirveä ja innostus bigsby-vahvistimista loppui siihen.

Bob ei puolestaan lannistunut tästä. Nyt hän viimestään ymmärsi hi-fi laitteiden olevan eri asia kuin kitaravahvistimet. Hän lainasi Paulilta steel-kitaraa testiin ja jatkoi työtä satoja tunteja useiden kuukausien ajan. Lopulta vahvistimen valmistuttua hän antoi sille nimen Standel. Nimi tuli Bobin takapihalla autotallissa sijainneen liikkeen nimestä Standard Electronics, Temple City.

Standel 25L15

Paikallinen verhoilija valmisti ainutlaatuisen koteloinnin tähän comboon. Mallin nimeksi tuli 25L15. Mallinimen alkuosa 25w tehosta ja loppu 15-tuumaisesta JBL D130 kaiuttimesta. Kaiutin oli tuohon aikaan arvokas maksaen 90 dollaria eli 3 kk vuokran verran.

Standel-logo

Bob alkoi kiertää paikallisissa konserteissa esittelemässä vahvistintaan ja ensimmäisen kokeilun teki paikkakunnalle esiintymään saapunut Speedy West. Hän soitti Bigsbyn kolmikaula-stilikkaa ja tilasi oitis ensimmäisen Standel numero #1001:n. Seuraavana iltana Bob esitteli vahvistimensa esiintymään saapuneille Merle Travikselle ja Joe Maphikselle. Heille meni vahvistimet #1002 ja #1004.

Tämän jälkeen vahvistimen ostivat Hank Thompson (bändille 5kpl), Grady Martin, Hank Garland, Larry Collins, Barbara Mandrell, Ralph Mooney, Noel Boggs, Buddie Emmons, Paul Yandell sekä monet muut studimuusikot.

Bob rakensi pajassaan kaikkiaan 75 vahvistinta aina vuoteen 1958 asti. Perusmalli maksoi 295 dollaria, joka oli tuohon aikaan paljon enemmän kuin kilpailijoiden Gibsonin tai Fenderin parhaimmat mallit. Siksi se oli harrastelija-muusikoiden ulottumattomissa. Lisäksi vahvistinta oli mahdollista räätälöidä lisähinnasta asiakkaiden toiveiden mukaisesti esimerkiksi käytetyyn instrumenttiin sopivimmaksi.

Kaiuttimen sai valita 8, 12 tai 15 tuumaisena. Verhoilun värin ja etukankaan sai valita myös. Täydellisestä hurinattomuudesta ja huikean tasapainoisesta soundista johtuen vahvistimia hankittiin studioihin. Siksi Standel soundia voi kuulla suurella osaa 50 ja 60-luvun amerikan hitti-biiseistä. Nyt myös Bigsby hankki oman Standelin.

Chet Atkinsilla oli endorsement sopimus Gretschin kanssa, mutta hän osti 1954 Standel-vahvistimen ystävältään käyttäen sitä suurimmassa osassa levy-tallenteitaan RCA 44 nauhamikrofonin kanssa 50 ja 60-luvulla. Hän on maininnut haastatteluissa ettei raaskinnut käyttää vahvistinta kiertueilla kuin muutamassa konsertissa. Standel oli hänellä mukana esimerkiksi esiintyessään valkoisessa talossa J.F. Kennedylle.

Rock-a-billy oli uusi nouseva musiikkityyli ja Gene Vincentin kitaristi Cliff Gallup tiettävästi soitti Stadelilla. Sitä on kuultavissa esimerkiksi 1956 sessioiden kappaleilla Be-Bop-A-Lula, Crusin tai Double Talkin' Baby.

Jerry Reed uransa alussa Standel-vahvistimen kanssa.

Standel-vahvistimissa oli useita siihen asti uusia ja ennenkuulumattomia ominaisuuksia. Se oli ensimmäinen kitaravahvistin, jossa ryhdyttiin käyttämään myöhemmin yleiseksi tullutta ja legedaarista JBL D130 kaijutinta. Vahvistimessa oli ensimmäisenä useampi kuin yksi sävynsäädin.  Vahvistimen etupuolelle siirtyneet säätimet nähtiin kitaravahvistimissa ensimmäisenä 25L15 Standelissa. Ensimmäinen erillinen vahvistinnuppi-kaappi yhdistelmä oli Standel. Ensimmäiset suljetut kaapit ja ensimmäinen tyylikkään vaikutelman luova säätimien valo-plexilasi oli Standelissa. Omistaja sai nimensä tuotekilpeen jne.

Vuonna 1958 siirryttiin takapihan autalliverstaasta Temple Cityssä Kaliforniassa 4983 Double Driveen. Sandel oli kitaravahvistinmerkeistä ensimmäinen joka alkoi kokeilla transistoritekniikkaa vuonna 1961. Tuotantoon transistorimallit tulivat 1963 ( eli vuosia ennen vahvistimia Music Man 112 Sixty-five tai Roland Jazz Chorus). Bob ihastui transistoritekniikkaan, joka oli huikean paljon kevyempää ja tärinälle kestävämpää kuin putkitekniikka.

Tehtaalla saatettiin nähdä vaikkapa kaikkien aikojen parhaimpana jzz-kitaristinakin mainittu Wes Montgomery uuden täysin transistori Standel Super Custom XV vahvistimensa kanssa. Transistorivahvistimet tuottivat tarvittaessa myös todella voimakkaan puhtaan äänen. Näiden aikojen jälkeen alkoi vakiintua käsite puhtaan soundin kitaravahvistin. Sen haluttiin toistavan alkuperäinen ääni mahdollisimman luonnollisesti, asia mitä Standelissa oltiin toteutettu aiemmin putkitekniikalla.

Crooksin johdolla yhtiö jatkoi kasvuaan ja vuonna 1967 rakennettiin uusi, laajempi laitos, 4918 Santa Anita Avenuelle El Monteen, Kaliforniaan. Standelin alun vahvuudeksi, mutta myös sen lopun kohtaloksi osoittautui innovatiivinen kehitystyö. Bob luotti niin suuresti transistoritekniikkaan, että alkoi valaa komponentit hartsilla moduuleiksi. Tällä tavoin hän voisi suojautua paremmin kopioinnilta. Tapa, jota pidetään nykypäivän elektroniikassa yleisenä käytäntönä.

Bob ei ottanut huomioon erästä seikkaa, joka koitui yhtiön kohtaloksi eli laaduntarkkailua. Nyt kuka tahansa, vaikkapa kilpailija saattoi maksaa alihankkijan tuotantolinjalla työskenneelle siitä että tekee huonoa laatua. Niin kävikin että Grooks sai vuonna 1970 erän viallisia ulostulotransistoreja, joka rikkoi vahvistimesta kalliin kaijuttimen. Ei ollut vakuutusturvaa kyseisten vahinkojen varalle ja yhtiö joutui kalliisiin takuukorjauksiin. Ja niin vuoden päästä kassasta loppui rahat ja se joutui myydyksi Randall Instruments, Inc.:lle. Vuoden päästä Gibsonin omistanut CMI osti enemmistöomistusoikeuden yhtiöstä. Transistorivahvistien nimeksi tuli SG (Standel Gibson). Reilun vuoden päästä tämä tehdas suljettiin lopullisesti. Näin vuonna 1972 päättyi huikean vahvistimen tarina seuraavaksi 25 vuodeksi. Suomesta löytyy tiettävästi vain yksi vintage ajan Standel Jussi Huhtakankaalla.

Vuonna 1997 oli kulunut 25 vuotta Standel tuotemerkin lopettamisesta ja se tuli uudestaan julkisesti saataville. 25. syyskuuta 1997 Danny Mc Kinneysta tuli Standelin lisensoitu omistaja ja toimistusjohtaja. Yritys aloitti uustuotannon malleille 25L15 ja 100L15 sekä edellisistä pelkät nupit 25VPH ja 100VPH. Lisäksi on saatavilla AM-25L15 ja AM-100UL15. Grooks toimi alussa teknisenä neuvonantajana vintage 25L15 valmistamisessa. Kaiuttimena käytetään takuukunnostettuja 50 vuotiaita JBL kajareita huoltaen ne seuraavalle 50-vuotiskaudelle.

Rikstone C25 ST

Vuonna 2019 halusin saada puhtaan soundin vahvistimen, koska nykyajan vahvistimista ei yksinkertaisesti saa kunnollista soundia fingerstyle- tai 50's rock-soittoon. Uusvanha Standel 25L15 karsiutui hintansa ($ 3500) ja hankalan toimitettavuuden takia puhumattakaan vintage 1953-1961 vuoden putki-Standelista. Pohdin sitten jo Music Man RD 112 (hybridi, pari vuotta sitten uusiotuotannossa n.1300 €) tai Roland JC-120 Jazz Chorus-transistorivahvistimen (uudet n. 1300 €) hankkimista korvikkeeksi.

Rikstone edestä.

Selvisi että Standelin vintage-kytkennällä on saatavilla myös kopio InVicta pajan valmistamana Cascade-mallina ceramic California15 kaijuttimella (hintaan $ 1995). Sain sitten ehdotuksen hankkia vahvistin suoraan Suomalaiselta kitaravahvistimien rakentajalta. Itseasiassa sain kaksi tarjousta. Bluetone-paja valmistaa modattua California-mallia Eminence EPS-15C kaijuttimella (hintaan 1950 €). Rikstone valmistaa alkuperäisen kytkennän mukaista C25 ST-mallia Jensen NEO15/150  kajarilla josta sain tarjouksen (lopullinen hinta alle 2000€).

Rikstone sivulta.

Puhtaan soundin vahvistimissa ansioituneen Risto Kiviojan pajassaan valmistama Rikstone kitaravahvistin on siis Suomalaista käsityötä. Kytkentä handwired poit-to-point on alkuperäisen kulta-kauden vintage 25L15 kytkentäkaavion mukaisesti valmistettu 807-pääteputkilla. Alkuperäisestä kytkennästä johtuen konehuoneessa siis kulkee hengenvaarallinen 400V jännite, joten sinne ei ole varsinkaan syytä työtää näppejään. Kaijutinlähdön voi helposti valita joko 4, 8 tai 16 ohmiseksi.

Rikstone chassis

Vahvistimen sai lisäksi räätälöityä, joten valitsin 2 kanavaisen mallin joille kummalekin oma volume-säätö. Lisäksi Contour-säätö (mid-alue) vain toiseen kanavaan sekä molempaan kanavaan vaikuttava Bass Treble ja CUT-säätö. Vahvistimelle tuli vielä12 kk takuu (putket 3kk).

Ebay huuto JBL D 130.

Tilauksen tehtyäni aloin selvitellä olisiko mahdollisuus löytää vielä oikea JBL D130 kajari. Pelasin upporikasta ja rutiköyhää. Tein siis ebay-tarjouksen, jonka voitin. Sitten alkoi jännittäminen tuleeko paketti Italiasta perille. Reilun 2 viikon päästä odotus palkittiin ja eikun sovittamaan kajaria paikalleen. Kytkennän jälkeen kuului kyllä hieno soundi, mutta se oli kovin hiljainen. Alkoi kaijutinkorjaajan haku.

JBL D 130 takaa.

Sellainen löytyikin. Järvenpäässä pitää pajaa Tmi Äänimika. Lähetin kajarin hänelle tutkittavaksi. Alkoi jännitys onko se vielä korjattavissa vai täytyykö hankkia lisäksi vielä korjaussarja. Selvisi että kajarissa oli erikoinen vika: Puhekelalle menevät johtimet olivat oikosulussa. Näytti siis siltä, että kajariin on vaihdettu korjaussarja, jonka asennus hieman epäonnistunut. Sain korjatun kajarin kotiin, asensin sen paikalleen ja aloin testailla. Vahvistin + kajari toimivat täydellisesti yhteen. Näin hanke saatiin parhaimmalla mahdollisella tavalla päätökseen.

Sosiaalisen median puolella Standelin harrastajilla on esimerkiksi oma aktiivisesti toimiva fb sivusto ja instagramissa voi tägätä #standelamp ja #standel sekä @rikstoneamps.

Fender Tremolux

Minulla oli pieni harjoitusvahvistin Fenderin Super Champ. Siinä oli putkipääte ja sitten ties mitä mallinnuksia. Soitin vahvistimella vuosia Tweed asennossa ja laittimeen alkoi tulla pikkuhiljaa jos jonkinlaista pikkuvikaa. Tuli puhetta Vepsäläisen Karin kanssa asiasta että olisikohan vahvistimessa jotain käyttökelpoista osaa jos rakentaisi uusiksi sen?

Fender Tremolux DIY

Kari tutki tilanteen ja hyödynnettäviksi entisestä tulivat muuntaja, vahvistinkotelo, chassis sekä pääteputket. Toivoin laitteeseen Fender Tweed tyylistä kytkentää, mutta tremololla jos vaan mahdollista? No silloin selvisi että lähes vastaava kytkentä on mallinimellä Tremolux.

Vahvistin takaa suojakansi poistettuna.

Tremolux kytkennöissä paras-soundisena ja näin halutuimpana on pidetty nimenomaan ensimmäistä vuonna 1955 käyttöön otettua kytkentää eli 5E9. Se on kautta aikain ensimmäinen tremololla varustettu Fender. Nimi tuli siitä kun yhdistettiin Tremolo ja Deluxe eli Tremolux. Kytkentää variantilla tehtiin vuoteen 1960 asti ja Tremolux mallia valmistettiin kesään 1966 asti. Tuotannossa jatkoi tästä eteenpäin rinnakkaismalli Vibrolux

 Point-to-point kytkentärima, putkenkannat ja muut
mahtuivat sopuisasti chassikseen.

Sisääntulot 5E9 kytkennässä ovat identtiset mutta tähän kytkentään toisesta tehtiin hieman modattu. Samoin tremolo on Karin oma patentti! Enpä voi sanoa kuulleeni yhtä miellyttävää pehmeän paksua ja syvää tremoloa. Käyttöä saa ohjattua polkimella

GT6V6C pääteputken vieressä 2X 12AX7 ja 12AY7

Etupaneliin siis tulivat / In1 / Vol.1 / In2 / Vol.2 / Tone / Tremolo Speed / Tremolo Depht. Sekä etu- että takapaneelin reiät laitoin piiloon Pelle Peloton hengessä mustalla jesarilla eli ilmastointiteipillä. Potikan nupiksi tuntui klassikkopyörylät sopivalle tässä projektissa. 

Alkuperäisissä vahvistimissa käytettiin Jensenin 12" kajareita mutta tähän paikalle tuli 10" 8 ohm Celestion G10 Gold. Tehoa vahvistimessa on ehkä n. 15w joka riittää mainiosti pienille klubikeikoille tuottamaan lavalle riittäväsi mellakkaa. 

Jokainen kitaristi tietää vuosien kantokokemuksen jälkeen mitä tarkoittaa VOX AC 30 tai Marshalleilla resuaminen maailmalla. Tämän vahvistimen paino sekä ulkomitat ovat todella muusikkoystävälliset! Sitäpaitsi PA hoitaa musiikin ulospäin, joten mielestäni isot vahvarit ovat vähän sama asia kuin autoissa pitkä konepelti.

Vuonna 1956 Fender Tweed Deluxen sai hintaan 129,50$. Samaan vahvistimeen saatettiin kytkeä klubikeikalla laulu, sähkökitara, steelkitara ja ehkä vielä huuliharppu. Vuonna 1958 Fender Tremolux vahvistimen sai 70$ lisähinnasta, siis saman vahvistimen tremololla varustettuna. Listahinnaksi tällöin tuli 199,50$. Vuonna 2011 aloitettua uusintapainosta markkinoidaan käsinkytkettynä jo ihan muuhun hintaan.

Täytyy kyllä todeta että vahvistin täytti odotukset täysin. Se on sopivan pieni ja kevyt harjotuksiin sekä pikkukeikoille. Eikä yhdellä potikalla hoidettavaa sävyn säätöä tarvii olla ruuvaamassa alvariinsa, hehe.

Vahvistin toimii niin klassikkomallin- kuin budjettikitaroiden kanssa tosi hyvin. Se tuottaa haluttua "vanhaa" soundia johon korva on nykyään kallellaan. Tämä on uskomaton 10 tuumainen, laulaa hyvin ja on ehdoton ykkönen pikkuvahvistimissa. Kiitoksia kovasti Karille vieläkin kytkennästä!

VOIMA R 100

Olin tuossa Pauli Lundénin kanssa yhteyksissä ja hän kertoi omistavansa  2 kpl VOIMA R100 -vastavaihekytkennällä (Radiot 3/2011) toteutettuja päätevahvistimia. Lisäksi pakettiin kuuluuvat kaiuttimet sekä ENGL neliputkinen etuaste.

Olisi se röyheä lähteä keikalle tämän paketin kanssa, ei tulisi joka paikassa samanlaisia vastaan. Tai saada nämä Köykän keksinnöt sitten studioon talteen. Tämä pari on palvellut uransa alkuajan käsittääkseni Savonlinnan oopperoissa. Tapio Köykän paja jota kutsuttiin radiotehtaaksi sijaitsi kivijalassa Helsingissä Sipoonkatu 11.

Kaiuttimena kaapissa näyttää pötköttävän Celestion G12 Vintage 30 pari. Oikein sopivat elementit VOIMA vahvistimen jatkeeksi.

R100:n tausta on muista firman vahvistimista tutuksi tulleen näköinen.

Konepellin sisälle on liimattu kytkentä ja siellä näyttää olevan huoltomiehen merkintä 20 päivä huhtikuuta vuonna 1961.

Eipä uskoisi että putkenkannat ovat 60-luvun alusta! Onnekseen tällä laitteella on näköjään ollut aina hyvä huolenpito.

Laitehuone etupuolelta kuvattuna. Ei ole korroosio eikä edes hapettuminen päässyt tulemaan!

Jos muistan oikein, niin Köykän jälkeen Voimaradio oy:tä pyöritti hänen entinen työntekijänsä Kari Koivunen? Sitten nuoremmat polvet jatkoivat toimintaa Espoossa Kimmeltie 1:ssä? Ja kuluvan vuoden aikana 2014 toiminta päättyi. Nimen muututtua EKS nimiseksi valmistettiin vuosituhannen alkupuolelta lähtien mm. Otus-merkillä DJ-laitteita vuoteen 2014 asti. Eli kauas on entisestä tultu. Mutta palataanpas lähtöruutuun.

.
R100 naamapuolelta. Remu Aaltonen oli innostunut muistelemaan Paulille taannoin heidän yhteiskeikalla 60-luvulta tutuksi tulleita VOIMA vahvistimia! (Pauli vinkkasi että hän saattaisi olla halukas päästämään VOIMA-vahvistimensa hyvään kotiin jatkamaan soittoa). Muista yhteyksistä olen sittemmin kuullut että VOIMA-vahvistimet ovat olleet yllättävänkin tärkeitä laitteita Hurriganesien alkuvuosien keikkakalustossa.

VOIMA R100
Valmistusmaa: Suomi
Tuotemerkki: Voima, Voimaradio oy Helsinki
Valmistettu: ennen vuotta 1961
Tyyppi: Päätevahvistin
Putket: ECC85 ECC85 ECC85 EL34 EL34 EL34 EL34
Kaiuttimet: erilliset tässä Celestion G12 Vintage 30 pari
Teho: 100 W
Kotelointi: Metalli
Mitat: 390 x 315 x 215 mm / 15.4 x 12.4 x 8.5 inch
Patenttinumero: 27332&33483.
Luokan "B" vahvistin. Kohina alle -76dB. TIM-särö eliminoitu.
Paino: 18 kg / 39 lb 10.4 oz (39.648 lb)

Combo-vahvistimet Charvell sekä Line 6 Flextone

Aloitettuani tanssibändissä vuonna 1994 rock-käyttöön laitettu kitaravahvistimeni oli vanha, aivan ylisuuri ja epäkäytännöllinen kuljettaa. Alkoi siis näppärän pikku combon etsintä. Varastotiloja ei ollut joten entinen joutui lähtemään. Kuopiosta löytyi uusi Charvell 400SC. Olin päässyt yli ELK-transistorivahvistimen aiheuttamasta traumasta ja taas kelpasi transistorivahvistin. Reilussa kymmenessä vuodessa oli tekniikka kehittynyt joten tanssimusassa tarvittava puhdas soundi oli laitteessa ihan ok. 

Charvell Combo.

Laite oli näppärä koska muuntaja sekä elektroniikka ei ollut painavaa. Kotelointi oli myös jostain puristelevystä mikä sekin on kevyttä. Eli kaikkineen laite oli kepoisa kanniskeltava. Vahvistin yritti ratsastaa kasarihevistä maineeseen päässeellä Amerikkalaisella Jackson/Charvell nimellä. Se lienee ollut merkin viimeinen yritys vahvistinpuolelle. Pesunkestävästä itämaiden tuotteesta on joka tapauksessa kyse.

Vahvistin oli siis Koreassa valmistettu. Siihen kuului High ja Low sisäänmenot. Kaksi kanavaa Drive sekä Clean. Molemmalla kanavalla omat Gain ja Volume säädöt. Vaihdon tapahtuessa mikrokytkimellä tai polkimella. Equalisation oli varustettu kolmella potentiometrillä. Ne olivat Treble, Middle ja Bass. Mukana vielä perinteinen, halvasti toteutettu jousikaiku sekä Chorus varustettuna Depth ja Rate säädöillä. Päällekytkentä tapahtui mikrokytkimellä. Viimeisenä etupanelissa oli kuulokeliitäntä kotiharjoittelua varten. 

Kaiutinverkkokehys oli kiinnitetty paikalleen takiaisnauhalla. Takana löytyi esivahvistettu lähtö vasemmalle ja oikealle. Lisäksi koneeseen oli laitettu muotiin tullut efektiluuppi. Kilvessä kehuttiin olevan tehoja 75W. Kaiuttimet oli muistaakseni halvat ja merkittömät. 
Luulen että tämä vahvistin on ollut hankintahinta/tuotto mittauksessa kautta aikain paras hankinta. Musiikin tuottamisessa ei ollut pääasia laatu vaan määrä.

Digitech RP-1.

Hankin efektiksi Digitech RP-1 efektilaudan, joka oli tullut juuri muotiin. Myöhemmin asensin kitaraan vielä Midin. Nyt oltiin korvia myöten digissä. Tein lisäksi MIDI-musiikkia tietokoneella. Aikani leikittyäni näillä vaihdoin ne vielä Line 6 POD "munuaiseen". Se on ilman kaiutinta oleva vahvistin efektiyhdistelmä. 
Sitten halusin palata takaisin perusasioihin eli kitara-vahvistin yhdistelmään.

Hankin vähän aikaisemmin markkinoille tulleen Line 6 Flextone vahvistimen hieman käytettynä 1999. Sarjanumero oli FLXT 005582 481424. Tämä malli oli varustettu 1X12" Custom Eminence kaiuttimella ja tehoa luvattiin 60W. Vahvistin oli täysiverinen transistori mihin oli mallinnettu digitaalisesti eri klassikkomallien putkisoundi. Mielestäni mallinnus oli tehty kohtuullisen mallikkaasti, joten soundi kelpasi usemmaksi vuotta. Mukaan liittyi neljä nappulaa sisältävä jalkaohjain. 

Flextone säätimet.

Laitteeseen oli laitettu repullinen efektejä josta huolimatta se oli yksinkertainen sekä selkeä käyttää. Putkivahvistinta huomattavasti kevyempi paino ei haitannut myöskään keikkamuusikon jatkuvassa roudauksessa. Jarmo Nikku ja Esa Kuloniemi vakuuttivat vielä, sekä lukuisat menestysarviot musiikkilehdissä. Tein vahvistimelle lisäksi kuljetuskotelon.