Reijo Taipale

Tämä on kirjoitus kautta aikojen yhdestä parhaasta Suomalaisesta kevyen musiikin artistista. Hänen uransa käynnistyi tangoartistina, mutta vuosikymmenien kuluessa hän levytti ja esitti keikoilla paljon muutakin. Reijo on ainoa ns. paremman pään laulajista, jonka tuotanto oli tasalaatuista koko pitkän, menestyksekkään ja monipuolisen uran ajan. 

Taipale kävi runsaan säännöllisesti keikoilla peräti seitsemän vuosikymmenen ajan ja aina oli täysi tupa. Tuskin tullaan näkemään enää vastaavan uran tekevää laulajaa tässä populaatiossa. Elämänkerta-elokuvan aiheeksi Reijo oli liian tunnollinen ja kunnollinen.

Vaikka Taipale karttoikin elämässään turhia riskejä, niin silti vielä loppuaikoinaan hän osasi tilaisuuden tullen myös heittäytyä. Reijo levytti monipuolisesti esimerkiksi lattareita, rautalankaa ja omat versionsa mm. Kentin, Chris Rean tai Eppu Normaalin kappaleista. Ja aina omalla tunnistettavalla tyylillään. 

Tämän blogin lähdeaineistona on käytetty blogitekstiä sekä Hellevi Poudan toimittamaa Satumaa Reijo Taipaleen tarina (Karisto, 2017) kirjaa.

Satumaa Reijo Taipaleen tarina.

Reijo Toivo Taipale syntyi 9.3.1940 Taipaleen kylään Miehikkälässä. Samana päivänä olivat käynnissä talvisodan loppuvaiheeet, jolloin venäläiset kohdisivat Suomen taka-asemiin suurhyökkäystään. 

Talvisota.

Kotiin kutsuttu kätilö totesi että että tuollaisesta rääpäleestä tuskin miestä tulee, sormetkin kuin sukkapuikot. Ei Reijo rääpäle ollut mutta pienempi kuin kaksoissiskonsa.

Juuri kaksoset synnyttäneelle Idalle ilmoitettiin että hänen tulisi lähteä lastensa kanssa evakkoon. Aiti vastasi että on sellainen juttu, että hän ei lähde yhtään mihinkään. Kolme päivää myöhemmin kirjoitettiin rauhan sopimus ja tuosta vuorokauden kuluttua vihollinen lopetti sotatoimet.

Näin Reijosta ja kaksois-siskostaan Liisasta tuli perheen nuorimmaiset lapset. Ida-äiti oli ollut aiemmin naimisissa Emil Taipaleen kanssa. Tuosta liitosta oli syntynyt yhteensä kahdeksan lasta eli seitsemän poikaa sekä Vienoksi ristitty tyttö. 

Idan jäätyä leskeksi oli hän mennyt naimisiin Emilin nuoremman veljen Toivon kanssa. Kaksosten syntymän aikaan Ida-äiti (s.1897) oli 43 ikäinen ja Toivo-isä 36 vuotias. Isän puolen suvussa tiedettiin olevan musiikki-ihmisiä. 

Reijon Toivo-isä kuoli nuorena, vain 39-vuotiaana syyskuussa 1942 sydänkohtaukseen. Tuolloin jatkosodan aikana Reijo oli kolme vuotta vanha. Niin pojalle jäi isästä ainoastaan yksi elävä muistikuva. Reijo-poika istui siinä isän vieressä hevoskyydissä heinähäkin päällä. Kuoppaisella tiellä matkattiin ja kärryn heilahtaessa isä äkkiä sieppasi pojan viereensä turvaan. 

Jatkosodan loppuvaiheessa vuonna 1944 Taipaleen Idan perhe joutui sitten lähtemään evakkoon. Sijoituspaikaksi tuli Hevonpään kansakoulu Paimiossa. Yöt nukuttiin koulun lattialla. Myöhemmin Reijo muisteli ”1944 rähinän aikana olin nelivuotiaana evakossa Hevonpään kansakoulussa Paimiossa." Sieltä palattiin takaisin kotiin Miehikkälään. Jatkosodan jälkeen Miehikkälän kotitalosta oli uudelle rajalle matkaa seitsemän kilometriä.

Hevonpään kansakoulu.

Isän kuoltua leski jäi siis kymmenpäisen lapsikatraan kanssa. Kunnassa oli jo tuohon aikaan saatavilla avustuksia vähävaraisille perheille. Lapset olivat Idalle kaikki kaikessa, joten ei halunnut antaa viranomaisille mitään tilaisuutta päästä kiristämään huostaanotolla perusteena perheen vähävaraisuuus.

Aina ei ollut varaa edes jalkineisiin. Kesät meni avojaloin, mutta koulussa piti olla jo kengät. Siihen tarpeeseen sai kelvata ensimmäisinä kouluvuosina räsytollukkaat. Tollukkaat tehtiin tarkasti räsysuikaleita vieriviereen sukan päälle ommelten. Ne kyllä kuluivat kuuden kilometrin koulumatkalla melko lyhyessä ajassa ja taas tarvittiin uudet. Talvella matka lyheni mukavasti alle puoleen kun pääsi oikaisemaan näppärästi hiihtäen Vaalimaanjoen yli. 

Reijo muisti myöhemmin lapsuutensa joululahjoista vain yhden. Joulusaunasta sisälle tultuaan häntä odotti kuusen alla omena. Lapsuuden ajoista ei ole olemassa yhtään valokuvaa. Vaikka lapsuudessa elettiin vaatimattomasti, ei sitä myöhemmin muisteltu pahalla. Oli sodan jälkeinen pula-aika ja kaikilla oli pula kaikesta.

Lapsuuden joululahoista mieleen jäänyt omena.

Pieni, vain kolmen hehtaarin maatila kahden lehmän kanssa riitti nipin napin elättämään tätä joukkoa. Taloudessa ei ollut radiota, mutta Ida tapasi laulaa aina töitä tehdessään. Pesueen elättämisessä oli paljon työtä, joten Idan laulu kuului ihan koko ajan. Lapset saivat oppia lisäämään oman kortensa kekoon eri pikkutöissä aina ikänsä ja kokonsa mukaan. Pienet vähemmän ja isommat enemmän. 

Naapurin lapset on myöhemmin muistelleet, miten heitä harmitti aina kun Idalla oli pitkä lista tehtäviä kotitöitä ennen kuin Reijo pääsi mukaan leikkimään. Oli kasvi- ja juurikasmaan kitkemistä ja tällaista. Joskus oli juureksien kuten porkkanoiden lisäksi voita, jota laitettiin Reijolle vietäväksi kyläkaupalle. Vastineeksi sieltä saatiin tarvittavia siirtomaatavaroita, kuten vaikkapa suolaa. 

Pääsi Reijo kuitenkin usein osallistumaan lasten kokoontuessa leikkimään parin kilometrin päässä, kolmen tien risteyksessä sijainneelle krouvin talolle. Talon isäntä Mikko Krouvi tunnettiin oikeudenmukaisena ja avarasydämisenä miehenä ja niinpä lasten lisäksi talossa saattoi olla yhtä aikaa useampiakin romaaniperheitä. Miesten korjatessa tina-asioita ja naiset pesivät pyykkiä. Reijosta oli hauska seurata miten pyykki kuivattiin marjapensaitten päälle levitettynä.

Metsästä saatiin marjoja. Pienillä lapsilla oli pienet kipot ja isoilla isot. Kalastus oli harrastus ja tapa saada ruokaa pöytään. Kodin lähellä olleen Pillonkosken, joka vielä Reijon lapsuudessa kuohui hienosti, alapuolelta sai hyvin kalaa. Pillonkoski laski Tyllinjärveen, josta nousi kalaa rysillä, katiskoilla sekä ongilla.  

Ikimuistoisin lapsuuden ruoka oli hapanvelli, jota nautittiin voisilmän kanssa. Päälle hörpittiin kylmää maitoa. Toinen herkku oli kaalin lehdistä tehtävä lehikoinen. Hapanvellillä Reijo herkutteli loppu ikänsä aina kun hapanvelliä oli vain saatavilla. Koska kotona ei ollut radiota niin lauantai-iltaisin Reijo kipaisi setänsä luo kuuntelemaan lauantain toivotut-ohjelmaa.

Lapsi kuuntelemassa radiota 50-luku.

Maatalouskerhon ohjaama porkkanan kasvatus oli sitten jo työtä mistä sai ihan rahapalkkaa. Porkkanarahoilla Reijo pääsi kerhon mukana olympiavuonna 1952 Helsinkiin. Ennen kisoja tehdyllä matkalla pääsi käymään olympiastadionin tornissa, missä sitten riittikin muistelemista niin pitkästi kun kuulija vaan jaksoi kuunnella.

Laulukipinä iski Reijoon kahdentoista vanhana vuonna 1952 jolloin hänet nähtiin laulamassa koulun kevätjuhlissa. Reijo lauloi myös päivän iskelmiä, jotka innostivat poikaa. 

Koulun helluntalainen opettaja oli iskelmästä täysin päinvastaista mieltä. Reijon ollessa luokanjärjestäjä urkuharmoonilla harjotelllut Emma, Metsäkukkia, Valkovuokko kuuluivat liiankin hyvin opettajanasunnon puolelle ja hartaudella nautitut kahvit olivat mennä väärään kurkkuun. Tämän syntisen musiikin soittamisesta seurasi jälki-istuntoa ja useampaan otteeseen. 

Harjoituksiin oli kyllä hyvä syy. Tuolloin Reijo nimittäin pääsi laulamaan tanssimusiikkia Hurttalan seurojentalolla ja oikean Salmi ja Hostikat-orkesterin säestyksellä. Kaiken lisäksi ihan oikeaan mikkiin! Reijo katsoo tuosta myös alkaneen oman keikkauransa. Ohjelmistossa oli lauluja kuten Kalastaja Eemelin valssi ym.

Alkaen vasemmalta. Reijo, Matti, Veijo ja
Topi Hostikka sekä Sulo Salmi.

Reijo solistinaan yhtyeelle alkoi kertyä keikkaa lisääntyvässä määrin monenlaisissa pikkujuhlissa, kuten häissä. Joskus esiinnyttiin sitten nimellä Sointupojat. Siihen kuului Sulo Salmi sekä Hostikan serkukset Heimo ja Veijo. Bändi keikkaili jo Kouvolan takana asti. Häissä sahdin liikuttamana isännät saattoivat taputtaa Reijoa olalle sanoen että tästä pojasta kyllä tulee vielä jotain. 

Kerran juhlapaikalle saapui virkavaltaa. Konstaapeli tuumasi ettei noin pieni poika kyllä saa laulaa rahasta. Soittajat vastasivat tähän, ettei hän rahasta laulakaan. Palkaksi saa vain karkkia ja limsaa. Tosiasiassa keikan jälkeen taskussa kahisi joskus mukavasti muukin paperi kuin pelkkä nenäliina. 

Koulun välituntimusisoinnin seurauksena aleni Reijon käytösnumero. Opettajan kanssa samalla linjalla ollut johtokunta paheksui vielä lisäksi syntisen musiikin esittämistä julkisilla paikoilla! 

Olavi Virta oli Reijolle suuri esikuva. Mestari saapui Taarinvuoren lavalle vuonna 1953. Kolmentoista ikäinen poika karkasi omine lupineen kuuntelemaan ja katsomaan artistia. Hoikasta varresta oli kerrankin hyötyä ja Reijo pujotteli itsensä aidan välistä ilman maksuja sisäpuolelle. 

Alkuperäinen Taarinvuoren tanssilava oli rakennettu (puisen ilmavalvontatornin läheisyyteen, nykyään siinä on muistolaatta) äkkijyrkän mäen laelle niin, että artistit jättivät yleensä autonsa suosiolla rinteen juurelle. Virran saapuessa paikalle solisti hurautti komealla Amerikan raudallaan kerta heitolla lavan viereen. Renkaat vaan suti jättäen jälkeensä mahtavan pölypilven. 

Reijo oli myytyä miestä. Virta käveli yleisön eteen suurieleisesti käärien paitansa hihoja. Kohta alkoi kuulua Sä annoit tulta Bostoniin. Tuo hetki syöpyi Reijon mieleen lähtemättömästi. Mikä mies, ääni ja  tyyli! Reijo toivoi että voisi olla joskus edes vähän siitä mitä Virta oli. 

Olavi Virta ja Chevrolet Biscayne 4d HT.

Yöllä kotimatkalla askel oli kummaan kevyt. Tuon illan tunnekuohua oli mahdoton pukea sanoiksi. Reijolla oli tästä eteenpäin jotain, mikä täytti ajatukset ja elämän. Reijo oli vakuuttuunut siitä, ettei toista Virran tasoista laulajaa tulla näkemään koko elämänsä aikana. 

Olavi Virta keikalla bändinsä kanssa keikalla.

Noihin aikoihin Reijo kävi sitten ostamassa käpyjen keräyspalkoilla kotiin käytetyn, ensimmäisen radion Haminasta. Rahat riittivät vielä aurinkolaseihin, millä sai jo kokea suuren maailman glamouria, (samalla tavalla kuten naapurin pojat).

Talvella keikkamatkaa saatettiin tehdä pakkasen narskuessa kuun valossa wanhan ajan tyylillä kahdella hevosella ja reellä. Kerran sitten edellä matkaavasta reestä kotimatkalla putosi bassorumpu. Takana tuleva hevonen polkaisi kalvon halki. Musikanteilla oli sovittu seuraava keikka jo viikon päähän, joten tuli kiire löytää kuivattua lampaannahkaa rummun kalvotarpeiksi. 

Tuohon aikaan rumpujen kavot tosiaan olivat nahkaa ja ne olivat todella herkkiä ilmanalan muutoksille. Joskus kalvot olivat löysyydestä lerput ja niitä piti lämmittää taiten kireämmäksi. Toisinaan ne taas kuivui tiukalle saattaen lopulta pamahtaa halki pienestä lyönnistä. Taitavan rumpalin tunnisti tuohon aikaan ennen kaikkea siitä, että hänellä oli ilman alat hyppysissään.

Koulussa Reijon synnit unohdettiin sitten aina laulukilpailujen ajaksi, jolloin hänet lähetettiin edustamaan koulua kultturikilpailuissa. Vuonna 1954 siellä kuultiin Reijon esittämänä lauluja kuten Metsänpoika tahdon olla ja Miks leivo lennät Suomehen. Tuossa kisassa Reijo jäi täpärästi toiseksi Inkeroisesta kotoisin olleelle Tuula Siponiukselle. 

Kouvolassa käydyn kulttuurikilpailun
kunniakirja toinen palkinto laulussa.

Yleisesti oltiin sitä mieltä että Reijon voitto karkasi (kymmenesosan pisteellä) säestykseen. Tai paremminkin sen puutteeseen. Tuulalla oli pianisti säestäjänään, kun taas Reijo joutui tamppaamaan tempoa hiihtomonollaan. Tempo oli liian hidas.

Nuori laulajakyky Reijo liittyi sitten kyläbändiin, jolla tienattiin jo rahaakin. Yhtyeen kanssa kierrettiin kylähäissä ja lähilavoilla. Aikalaisista tutuista Pertti Husu on myöhemmin muistellut Reijon soittaneen alkuaikona joskus myös rumpuja. Orkesterin muusikot olivat Matti Hostikka, Esko Taari ja Sulo Salmi.

Alkaen vasemmalta Matti Hostikka,
Esko Taari, Reijo ja Sulo Salmi.

Rippikoulun lähestyessä Reijo ei halunnut jäädä vaatteiltaan yhtään huonommaksi kuin muut pojat. Niin hän meni aina koulupäivän jälkeen metsäyhtiön työmaalle kuorimaan propseja. Pomo kiitteli työn laatua ja kun rahaa oli riittävästi koossa Reijo hurautti bussilla Haminaan. Bussin ikkunasta maisemia katsellessaan hän tunsi ensi kertaa olonsa tosi miehekkääksi. Rippipäivänä ei tarvinnut hävetä toisten rinnalla. Seuraavat hankinnat olivat rannekello ja polkupyörä. Mitkään ostokset tämän jälkeen eivät ole vetäneet vertoja tuolle tunteelle.

15-vuotiaana kansakoulun päätyttyä vuonna 1955 Reijon piti lähteä tienaamaan. Kunnasta poikaa määrättiin erilaisiin hätäaputöihin, kuten ojan kaivuuseen. Routaiseen maahan piti alkaa hakata neljä metriä leveää ja kaksi syvää valtaojaa. Tuohon aikaan oli vallalla ajatus että maksettavan korvauksen tuli olla vastikkeellista. Ihmisillä saatettiin sitten teettää työksi ihan mitä tahansa järjettömiäkin hommia. 

Valoisaa mieltä sai tansseissa, jossa Reijo alkoi käydä ripiltä päästyään. Taipaleesta kehittyi varsinainen taituri.

Talviajalle Miehikkälässä ei juuri ollut muuta kuin metsätyötä tarjolla. Lahjakkuutensa puolesta Taipale olisi pärjännyt oppikoulussakin, mutta perheen talous ei antanut siihen mitään mahdollisuutta. Tuolloin julkiset laulamiset jäivät sitten kokonaan muutamaksi vuodeksi. 

Siinä oli kädet täynnä työtä kun isommat sisaret muutti vähän kerrassaan omilleen. Voimien karttuessa myös työt lisääntyivät. Kohta Reijo ja Liisa olivat äidin kanssa kotona kolmestaan. Perheen ainoana miehenä Reijon tehtäväksi jäi savotoitten lisänä tehdä talouden polttopuut.

Vuonna 1958 Reijo laitettiin kolmeksi viikoksi hätäaputöihin Ristiina-Mikkeli tietyömaalle. Siellä asuttiin lentojätkien kanssa rauhattomissa parakeissa. Ristiinan komennukselta jäi kuitenkin yksi hyvä muisto. Vappuaattona Reijo kävi kaverinsa kanssa Metsälinnan tansseissa, jossa lauloi Juha Eirto upeasti Matti Väkeväisen orkesterin solistina. Tiekomennuksen päätyttyä rahaa oli samanverran kuin lähtiessä. -Pysyihän sillä hengissä tuon ajan muisteli Taipale myöhemmin. 

Talven töitä olivat savotat. Maanataisin äiti laittoi eväät mukaan ja Reijo hiihti aamupimeässä 15 km matkan metsäyhtiön työmaalle. Repussa oli voita, leipää, perunoita ja kimpale läskiä. Koska pienemmillä kämpillä ei ollut ruoanlaittajaa, niin viikko meni ilman ainoatakaan lämmintä ateriaa.

Tuossa vaiheessa oli  menossa viimeiset ajat ennen moottorisahoja. Niinpä miehet kahlasivat justeereineen, pokasahoineen ja kirveineen metrisessä hankessa. Työtä tehdessä tuli hiki. Se alkoi jäähtyä nopeasti paikalleen jäädessä, joten pitkiksi ajoiksi ei parannut jäädä huilailemaan. Jos metsässä kuului laulua tiesi että Reijo oli töissä. Laulu maistui antaen lohdutusta ja voimaa haaveilla paremmasta huomisesta. Päivä päivältä ajatus kiertyi yhä voimakkaammin laulajan urasta haaveilemiseen.

Miehet metsätyössä.

Reijo oli ollut hyvä tanssimaan jo pienestä pitäen ja hän kävi tansseissa aina kun vain oli mahdollista. Ensimmäisen puolitoista tuntia Taipale keskittyi seuraamaan orkesteria ja sen jälkeen oli tanssin vuoro. Noilla reissuilla Reijo näki kerran myös Unto Monosen, joka soitti kitaraa johtamassaan orkesterissa. Mieleen jäi Monosen vahvat pokat ja rumpali M.A. Numminen. 

Unto Mononen yhtyeineen keikalla vuonna 1959.

Kesällä 1959 Reijo tapasi lavatansseissa Anita Råbacin. Taipaleen ajatuksista alkoivat saada esiintymiset ja laulaksi tulemisesta haaveileminen yhä vain lujemmin otteen. 

Tuohon aikaan järjestettiin tanssilavoilla paljon paikallisia iskelmälaulukilpailuja. Ennen tanssi iltaa oli karsinta, johon ilmoittautui kymmeniä osallistujia. Sieltä lupaavimmat etenivät varsinaiseen kilpailuun ja he pääsivät näyttämään osaamisensa tanssi-illan aikana. Paikalla saattoi olla useammankin levy-yhtiön edustaja.

Kerran kotikylän taksin Pekka Saksan kanssa jutellessaan Reijo kertoi haavestaan osallistua järjestettäviin laulukilpailuihin vaan kun ei ollut rahaa. Pekka tiesi Reijon taidot ja vastasi että nyt ei puhuta rahasta vaan laulamisesta. Lähdettiin saman tien lavalle. 

Niin Reijo osallistui laulukisoihin ensimmäistä kertaa sitten kouluaikojen jälkeen. Kilpailut järjestettiin Lappeenrannan urheilutalolla. Tuomaristossa oli mm. Toivo Kärki. Reijo jäi kilpilussa toiseksi. Ennakkomaineesta poiketen Kärki ei ollut ollenkaan pelottava. Paremminkin päinvastoin ja kannusti Taipaletta tulemaan seuraaviin Haminan kisoihin.

Vuonna 1958 Lappeenrannan urheilutalolla.
Haitarissa Kalevi Nyqvist.

Kilpailun jälkeen Reijo alkoi korjata omatoimisesti ässävikaa. Hän huomasi että sijoittaa kielensä hampaita vasten niin, että ässä aina sihahtaa. Taipale alkoi harjoitella kielen kärjen sijoittamista enemmän kitalakeen. 

Reijo sitten osallistui Haminan kilpailuihin voittaen sen. Tämän jälkeen hän osallistui useisiin kilpailuihin voittaen jokaisen. Levy-yhtiön edustajat kutsuivat Reijoa koelaulutilaisuuksiin Helsingissä, mutta aina tuli eteen jotain muita velvoitteita. Oli myös pettymys kun joskus posti toi kutsukirjeen myöhässä perille.

Leipä pöytään tuli edelleen tuttuun tapaan savotoilta jatkuen aina armeijaan asti. Liisa sisko avioitui ja muutti pois kotoa. Lapsista enää Reijo asui äidin kanssa kotona. Armeijan Reijo kävi Imatralla Immolan varuskuinnassa. Sissikoulutus oli metsätöiden jälkeen leppoisaa aikaa. Armeija-ajasta jäi myös harmittava muisto, kun ei saanut lomavapaata levy-yhtiön koelaulutilaisuuteen.

Upseerikerhotalo Immolan kasarmialueella.

”Kun pääsin armeijasta parikymppisenä syksyllä 1960, tein kaksi viikkoa metsäpalstaa pokasahalla ja kirveellä. Sain sen verran fyrkkaa, että sillä pääsi alkuun täällä pääkaupungissa”, Taipale muisteli myöhemmin.

Useiden laulukilpailuvoiton rohkaisemana Taipale lähti 13.11. 1960 Helsinkiin, kuten itse myöhemmin muisteli -laulun perään. Varsinaisesti elanto tuli kuitenkin vielä rakennuksilta. Muut sisaret olivat jo maailmalla perheineen ja Reijon muuttaessa viimeisenä Ida-äiti (s.1897) jäi kotipaikalle yksinään.

Reijo Taipaleen äiti Ida Taipale.

Helsingissä oli paljon nuoria Miehikkälästä ja Reijo sai majapaikan Sänkitieltä lapsuudenystävän Olavi Uutelan avustuksella. Reijo pääsi alivuokralaiseksi jakamaan huoneen toisen miehen kanssa. Huoneen kalusteet olivat kaksi sänkyä, pöytä ja tuoli. 

Saman tien alkoi apumiehen työ kerrostalon rakennustyömaalta Kolmannen linjan ja Suonion kadun kulmasta Kalliossa. Työpaikka tuli niin ikään vanhan Miehikkälän tutun kautta. Metsätöiden jälkeen työ rakennuksilla tuntui suorastaan kevyelle. Pian Reijo eteni mittamieheksi, jotka vastasivat mm. betonin lujuuslaskelmista. 

Taipale ei ehtinyt olla Helsingissä kahtakaan viikkoa, kun alkoi tapahtua myös musiikkirintamalla. Reijo törmäsi kadulla entiseen Miehikkälän tuttuun. Kuulumisia vaihdettaessa kävi ilmi että entinen naapurin mies oli tutustunut rintamalla ollessaan kuuluisaan Eero Väreeseen ja kannusti nyt Reijoa hankkiutumaan hänen oppilaakseen. 

Lauluopettajaa Reijo oli jo miettinyt, sillä hän näki ettei levylaulajaksi kannata pyrkiä, ellei pohjat ole kunnossa. Niin tuosta kuuluisan Kipparikvartetin alkuperäisjäsenestä, tuli Reijon ensimmäinen laulunopettaja.

Eero Väre.

Loppuvuodesta 1960 Reijo voitti iskelmälaulukilpailut Korsossa ja kevään 1961vappuna Taipale saavutti Kauppakorkeakoulun kilpailussa jaetun ykkössijan vaasalaisen Sulo Kallion kanssa. Nämä olivat Reijon kolme vuotta kestäneen laulukilpailu-uran viimeiset kilpailut. 

Laulajan uran kannalta uusi ratkaiseva käänne tapahtui Lauluopettaja Väreen oppilailleen järjestämässä koelaulutilaisuudessa Helsingin kulttuuritalolla vuonna1961. Paikka oli sama jota Scandian levyt äänitettiin. Tuolla oli myös Olavi Virta levyttänyt edellisvuoden hittinsä Hopeinen kuu. 

Kultsalla jäjestettiin eri tapahtumia,
lava vuonna 1957.

Paikalla oli siis kymmeniä toiveikkaita nuoria ja pianisti Asser Fagerström. Paikalla oli myös Scandia-Musiikin tuotantopäällikkö Jaakko Salo.

Jaakko Salo orkestereineen.

Aran, vaatimattoman ja selvästi raskaiden töiden karkaiseman Reijon astellessa mikrofonin ääreen näkymä ei luonut kovinkaan suuria odotuksia. Heti Reijon esittämän euroviisukäännösiskelmän Me rakastavaiset alettua Salo yllättyi. Hei, tämä nuori mieshän on komeaääninen ja valmis laulaja! Tilaisuudesta toisena koelauluun valittiin Hilkka Kotamäki. 

Eero Väreen suhteiden ansiosta Reijo pääsi myös saamaan keikkakokemusta Rytmi-Tytöt-orkesterin laulusolistina, aiemman laulaja-rumpalin Aarne Lehtevän tilalle. Orkesteria johti trumpetisti ja basisti Linnea Lindborg. Reijosta oli luksusta aina saada vaihtaa raksamiehen haalarit valkoiseen paitaan ja hypätä toiveittensa maailmaan. 

Nuori laulaja Reijo Taipale
22 vuotta vuonna 1962.

Päivätyönsä ohella Reijo lauloi Lindborgin orkesterin solistina maakunnissa koko kesän 1961 ajan. Taipaleen ohjelmistossa kuultiin pelkästään toisten tunnetuksi tekemiä ikivihreitä säveliä. Omaa materiaalia ei vielä ollut olemassa.

Laulutuntien ohella Reijo alkoi opiskella trumpetin soittoa Sibelius-Akatemian opettajan Uuno Koivuniemen yksityisoppilaana. Taka-ajatuksena oli, että jos lauluhommat eivät lähtisi vetämään, niin hän voisi ryhtyä keikkamuusikoksi. Reijo alkoi opiskella lisäksi musiikin teoriaa, mutta laulukeikkojen lisääntyessä opiskelu jäi taustalle. 

Kasvaneesta suosiosta huolimatta Reijo asui edelleen vuokrayksiössä Pohjolankadun ja Mäkelän kadun kulmauksessa jakaen saman huoneen kahden muun Miehikkälän miehen kanssa. Huoneessa oli kolme sänkyä. Reijon sägyn erotti siitä että sängyn päässä oli levysoitin, trumpetti ja kitara. Levysoitin oli keikkojen taukomusiikkia varten. Reijon hommaa oli keikoilla myös soittaa tauon välilevyt. 

Taipaleen viimeiseksi mittamiehen työmaaksi jäi Hartwallin tehdas Konalassa. Raksahommien jälkeen Reijo oli lyhyen aikaa vakuutusyhtiö Sammon asiamiehenä, mutta ovelta ovelle myyminen ei tuntunut omalle. Siinä hommassa saattoi jäädä näpit nopeasti sulkeutuvan oven väliin. 

Sitten Taipale meni Helsingin Tekstiili ja Kangas-yrityksen varastolle. Toimitusjohtaja oli niin tyytyväinen työntekijäänsä että kustansi tälle kuorma-auton ajokortin. Toiveena oli että tästä saisi pitkäaikaisen työntekijän. Vähän kortin saamisen jälkeen Reijo osti ensimmäisen oman autonsa, kuplavolkkarin. Reijo muutti Sänkitielle.

Vuodesta 1962 eteenpäin Reijo jatkoi rumpali Kullervo Linnan orkesterin solistina. Orkesterin edellinen solisti Ritva Kinnunen halusi keskittyä enemmän perheeseensä. Kullervo oli oman orkesterin lisäksi tuttu aikansa ykkösnimistä. Dallapén mentyä tauolle Linna kapelimestaroi oman orkesterinsa lisäksi Humppa-Veikot yhtyettä. 

Kullervo Linnan orkesteri.

Linna oli Reijolle oppi-isä siinä miten keikat hoidetaan. Hän neuvoi kuinka kaikki langat oli paras pitää omissa käsissä. Kullervo Linnan orkesterin solistina Reijo oli aina vuoteen 1964 saakka.

Edellisen vuoden kultturitalon koelaulutilaisuus ei mennyt Reijolta hukkaan. Taipale teki levytyssopimuksen kevy-yhtiö Scandian kanssa. Kahdestoista päivä toukokuuta 1962 äänitettiin kulttuuritalon näyttämöllä ns. studiolivenä kappaleet Aila ja Yön hetket. Kappaleet olivat levyttäneet alun perin A. Aimo sekä Veikko Tuomi. 

Tuohon aikaan muusikoille vaativa, "kerralla purkkiin" tekniikka oli ainoa tapa äänittää musiikkia. Sitä ei voinut korjailla jälkeenpäin ja koko ryhmän piti onnistua täydellisesti.

Lavalla oli kaksi vahvistinkaappia, orkesteri ja Reijo. Elämänsä ensiäänityksistä jäi Reijolle mieleen pikku episodi. Ensimmäisellä otolla kitaristille tuli virhe. Toisella otolla kitaristi teki virheen ja taas samassa kohdassa. Jännitys ja stressi purkautui rumpalista hänen alkaessa mesoa -mee kotiis harjoittelemaan. Seuraavassa sessiossa äänitettiin sitten kappaleet Kellot soi ja Krysanteemi.

Reijo kävi myös vapaa-ajallaan ahkerasti tansseissa. Tuohon Helsinki ympäristöineen oli täynnä tanssilavoja ja Taipale tuli sitten menneksi Pitäjänmäen kansantalolle. Reijo tanssitti muita tyttöjä kunnes huomasi 17-vuotiaan Anitan. Kumpikin tykkäsi harrastaa tanssia, jossa he molemmat olivat taitavia. Muutaman tanssin jälkeen mentiin puhvetin puolelle ja Anita huomasi että toisesta sukasta oli lähtenyt silmä juoksemaan tuolin rososta. Reijo lupasi tuoda tilalle uuden sukkaparin. Molemmat asuivat saman Sänkitien varrella Konalassa, niin kotimatka kuljettiin yhdessä.

Anita ei uskonut että Reijo muistaisi koko asiaa, mutta niin Taipale jo seuraavana päivänä soitti ovikelloa ja toi saman tien kaksi paria sukkia. Tästä alkoi seurustelu (ja yli 57 vuotta kestävä yhteinen taipale). Reijo oli onnensa kukkuloilla.

Kullervo Linna etsi Reijolle keikkaohjelmistoon sopivaa materiaalia ja löytyi Satumaa. Kaarlo Valkama teki kappaleeseen uuden sovituksen ja sitä esitettiin keikoilla. Yleisön suosion myötä se päätettiin sitten laittaa myös levylle. Monoselta tilattiin vielä uusi alkusoitto ja välisoitot kappaleeseen. Syksyllä kahdeskymmenes neljäs lokakuuta -62 oli järjestyksessään kolmannet äänitykset ja silloin tallennettiin kertaotolla Satumaa. 

Nähdessään Linnan orkesterin valmistautumassa esitykseen Reijolla vilahti mielessä että nyt saatetaan olla suuremman äärellä. Taipale oli kuitenkin huolissaan päällä olleesta nuhakuumeesta ja siksi laulun jälkeen kysyttäessä -miten meni, hän vastasi että -menihän se jotenkin. Kappale tuli mukaan keikkaohjelmistoon. Talven aikana saatiin todeta että levy lähti vetämään. Se nousi listalla kärkikymmenikköön tammikuussa 1963. Helmi- ja maaliskuussa 1963 Satumaa oli listajärjessä.

Satumaa pysyi myyntilistan kärkikymmenikössä yhteensä kahdeksan kuukautta. Menestyksen mukana Suomeen iski laaja tangobuumi. Osaltaan buumi oli kansalaisten protestia ulkomailta vyöryvää beat-liikettä vastaan.  Koko kuusikymmentä luvun Taipale levytti pelkästään singlejä. 

Väreen jälkeen Reijo oli jooga-gurunakin tunnetun Ture Aran lauluopetuksessa. Kuten Reijo myöhemmin muisteli lauluoppeja -Tuure Aran kanssa pumpattiin palleahengitystä Pohjois-Haagassa. 

Tuure Ara

Lyhyen matkan keikoille Reijo ajoi omalla volkkarillaan Anitan kanssa. Samassa koettiin yhdessä Satumaan nousu kestosuosikiksi. Vuonna 1964 olivat sitten Anita Råbackin ja Reijo Taipaleen häät Pitäjänmäen evl.kirkossa. Nuoripari muutti ensimmäiseen yhteiseen vuokrakaksioon Kaivokselaan. 

Reijo ja Anita

Reijo kokosi ensimmäisen oman orkesterin vuonna 1965. Saksofonia sekä klarinettia orkesterissa soitti Reino Lehtovirta, koskettimissa Ossi Vasara, rumuissa Aulis Nuora ja bassoa sekä kitaraa Keijo Rosti, Virve Rostin isä. Reijo hoiti keikkamyynnin,mainosten postitusta myöten. 

Reijo taipale orkestereineen vuonna 1965.

Vuonna 1966 Reijo pääsi esiintymään televisoon Antti Einiön juontamaan ohjelmaan -Nuorten tanssihetki. Ja vaikka tuohon aikaan televisioita ei ollut läheskään joka torpassa, niin esiintyminen herätti tanssin järjestäjät. Yksi ainoa tv-esiintyminen teki keikkamääriin ison harppauksen. 

Taipaleen perheeseen alkoi tulla lapsia, Satu syntyi vuonna 1966. Reijo sai tiedon hänen syntymästään suoraan keikkalavalle! Olavi Virran kanssa tultiin ystäviksi ja Ola vieraili aina joskus meidän Reiskalla vaikkapa saunassa. 

Kerran Reijo ja Olavi tekivät parin viikkoa kestäneen ja Lappiin ulottununeen kiertueen. Reissun hauskoja sattumuksia muisteltiin sitten myöhemmin aina kun nähtiin. Pisimmällä tuolla vierailtiin Kemijärvellä asti. Virralta Taipale sai neuvon jota muisti arvostaa loppuikänsä. -Plagioimalla ei pitkälle pääse. Pitää olla oma juttu ja oma persoona. 

Reijo ja Olavi Kemijärvellä.

Reijo jatkoi laulun opiskelua. Laulunopettaja oli tulevina vuosina Director cantus vuonna, ja Pro Finlandia palkittu laulutaiteilija, kanttori-urkuri ja laulupedagogi Antti Koskinen. 

Antti Koskinen

Reijo otti tunteja myös Pekka Salomaalta, joka oli oopperalaulaja (baritoni) ja tietokirjailija Sibelius-Akatemian yksinlaulun lehtori ja oopperakoulutuksen professori. Salomaa ehdotti Reijolle siirtymistä klassisen musiikin pariin, mutta Reijo totesi että suutarin on paras pysyä lestissään. 

Pekka Salomaa

"Uuden" uran aloittamisessa oli aina riskinsä ja Taipaleella oli tuossa vaiheessa jo asuntovelkaa ja perhettä elätettävänä. Reijo on nimennyt suosikkilaulajakseen Jorma Hynnisen. Siinä on mies, ura ja ääni! Mutta hän ei ollut esikuva Olavi Virran tapaan. Taipaleen perheeseen tuli lisää lapsia. Krista syntyi vuonna 1970. Samana vuonna Reijolta julkaistiin ensimmäinen pitkäsoitto.

-----

Vuosikymmenten ajan Reijo hoiti itse itsensä ja bändin keikkamyynnin, lähetti sopimukset, postitti mainokset, kuittasi keikalta palkkiot ja keikkojen lisäksi ajoi kymmeniä tuhansia kilometrejä keikkautoa. Taipale suunnitteli itse jopa oman mainosmateriaalinsa. Missään kohtaa ei ollut välikäsiä. Reijolle kyllä tarjottiin ohjelmatoimistojen markkinoimia vaivattomia "avaimet käteen" managerointeja, mutta Taipale halusi Linnan opein pitää langat omissa käsissään. 

Omaa yhtiötä Reijo ei perustanut koko uransa aikana. Taipale toimi koko uransa samalla tavalla palkkatyöläisinä kuten muusikot. Vaikka menestysvuosina veroprosentti tuntui jo kohtuuttoman suurelle, niin oli siltikin viihdealan yrityksiä seuratessa tuntui riskittömämmälle olla tavallinen veronmaksaja. 

Linnan opein oma arvosa piti tietää ja osata hinnoitella oikein. Liian kalliit palkkiot kylvää pahaa mieltä ja voi viedä työt. Mutta ei ole järkevää olla myöskään liian halpa että tanssinjärjestäjä pääsee hykertelmään miten halvalla sai. 

Taipaleen perusajatus oli se että kaikkien osapuolien, niin esiintyjän, tanssinjärjestäjän kuin tanssijoiden pitää olla tyytyväisiä. Silloin homma pyörii kaikkien parhaaksi. Ensimmäisitä keikoista lähtien Reijo piti päänsä laulaa koko illan. Siitä huolimatta että suursuosion räjähtäessä vielä 80-luvun lopulla riitti neuvojia, kuinka tuli laulaa muiden artistien tavoin vain kaksi tai kolme settiä.

Oma rooli oli Reijolle aina kirkas. Hän oli tanssittaja ja teki jalan alle sopivaa musiikkia. Ennen yleisön eteen menemistä pitää vilkasta peiliin ja tukka ojennukseen. Orkesteri ja solisti arvostaa yleisöään pukeutumalla siististi. Työmaita oli tanssipaikat ja palkan lopullinen maksaja yleisö. Tarpeen vaatiessa piti olla myös valmiutta neuvottella hinnasta uudestaan. Oli hyvä myös ymmärtää että kriitikot eivät osta levyjä eikä tanssimusiikin väheksyjät tanssilippuja. 

--------

Koko seitsämänkymmentä-luku oli yhtä tiivistä keikkailua oman orkesterin kanssa ja vuosikymmenen lopussa Reijo alkoi ihmetellä sitä kun hänestä tuntui katoavan voimat. Keikan jälkeen ennen niin kevyet kajarikaapit olivat alkaneet tuntua raskaille. Kotimatkallakin piti pyytää bändin muusikoita rattiin. 

Ennen niin aktiivinen Reijo tuijotti vain tuulilasiin. Viimeinen niitti tuli Lapin kolmen viikon kierrokselta kotiin palatessa Riihimäen kohdalla. Korvissa alkoi soida tauottomasti Kuusamo-humppa, vaikka se ei ollut edes ohjelmistossa, (taukomusiikkina kyllä). Musiikki soi tauottomasti viikkokausia. Myöhemmin asia on naurattanut, mutta tuolloin se ei naurattanut yhtään. 

Pahinta oli se kun meni yöunet. Reijo nukkui ehkä tunnin pari yössään. Itsetunto alkoi murentua ja yleisön eteen nouseminen oli ilta illalta vaikeampaa.  Reijo pelkäsi että kohta hänet nauretaan pihalle. Tuntui kuin olisi ollut raskaan maton alla. Taipale laihtui kilokaupalla. Oli hämmentävää kun mitää huolia ei pitänyt olla. Ura oli mallillaan ja perhe sekä talousasiat kunnossa. Mihinkään paikkaan ei varsinaisesti koskenut.

Lääkäri määräsi unilääkettä ja rumba jatkui. Lääkkeet ei tepsineet ja määrättiin vahvempia. Sitten psykiatri kirjoitti lisää. Olo oli niin epämiellyttävä, ettei sellaista toivonut pahimmalle vihamiehelle. Viimein oli jäätävä parilta keikalta saikulle. Basisti testasi pilleriä, otti yhden ja nukkui vuorokauden yhteen menoon. Reijo päätteli ettei tämä pillereillä parane ja kerran keikalta kotiin tultua heitti pillerit menemään. Pikku hiljaa hän alkoi nukkua parin tunnin unia eikä öitä tarvinnut enää pelätä. Olo alkoi pikku hiljaa kohenemaan ja puolen vuoden päästä asia oli enää pelkkä paha muisto.

Taipaleet asuivat Vantaalle rakentamassaan omakotitalossa viidentoista vuoden ajan. Sieltä muutettiin Helsingin Veräjämäkeen rivitalon päätyyn. Vuosien 1975-84 levy-yhtiöiden talous kirjanpitoinen oli sekavaa, joten tieto levymyynnistä ja mahdollisesta kultalevyistä jäi epäselväksi. 

Lapsista nuorimmainen eli Roni syntyi vuonna 1981. Reijo vähensi keikkatahtia jo omisti aikaa enemmän perheelleen. Taipale pyysi Erkki Frimanin bändiinsä ja heidän yhteistyö alkoi vuonna 1984. Friman oli jäänyt juuri pois 70-luvun suosituimman artistin Erkki Junkkarisen bändistä, koska oli alkanut tulla omia sävellys-, opetus- ym. velvotteita ja Erkillä taas saattoi olla viisikin keikkaa päivässä.

Reijolle tuli sitten esiin ongelmia äänen kanssa ja piti alkaa etsiä korjausta siihen. Alkuun Taipale ajatteli ogelman johtuvan huonosta kunnosta ja hän alkoi tehdä kävelylenkkejä Vantaanjoen rantamaisemissa kotinsa lähellä Veräjämäessä. Sitten löytyi vesijuoksu. Kun sitä teki tunnin yhteen pötköön, tiesi jotakin tehneensä.

Tutkimuksissa selvisi ettei kunnossa ei ollut mitään vikaa, vaan äänihuulissa oli nystyrä. Se oli vain niin alhaalla, että sitä oli vaikea löytää. -Se vaivasi kolme vuotta. Ajattelin jo, että panen hanskat naulaan. Mutta sitten tuli uusi vehje, jolla se pystyttiin löytämään ja saatiin poistettua. Helpotus oli suuri. Tiesinhän mä, miten mun ääneni pitäisi syttyä ja soida! 

Taipaletta harmitti se, että ison orkesterin kanssa tehty Jäi yöstä muisto vain (1998) levytettiin juuri, kun ääni oli himmeimmillään. Vuonna 1989 ja 49-vuotiaana Reijolle luovutettiin levystä Virran rannalla ensimmäisen kultalevy. Siitä tuli hänen uransa yksi eniten myyneestä CD-levystä. 

Tuohon aikaan Taipale ja Friman alkoivat kerran keikkamatkalla miettiä että Reijo laulaa koko pitkän illan yksin. Jos he alkaisivat kulkea yhdessä kahdestaan keikalle, niin paikalla olisi toinenkin yhtye solisteineen jakamassa iltaa. 

Ajatus tuntui Reijosta nyt hyvälle ja hän päätti luopua kaikkien vuosien jälkeen omasta bändistä. Reijo Taipaleen orkesteri toimi siten vuodesta 1965 aina vuoteen 1990 saakka, kaikkiaan peräti kahdenkymmenenviiden vuoden ajan! Reijo oli alkanut elätellä mielessään vauhdin hiljentämistä pikku hiljaa, mutta 50-vuotis juhlakonsertista alkoi päin vastoin hullun menestyksen vuodet. 

Kymmenen vuoden kuluessa Taipaleella oli koossa jo 11 kulta ja 3 platinalevyä. Erkki Frimanin kanssa yhteistyö jatkui yhteensä parinkymmenen vuoden ajan. Taipale piti kuntoa yllä tekemällä pitkiä kävelylenkkejä saksanpaimenkoiransa Hilfen kanssa. Uran aikana ns. toimintaympäristö muuttui. Kun 60-luvulla oli vielä 3000 tanssilavaa niin kaksituhatta-luvulla niitä oli enää 150 kappaletta!

Uransa aikana Taipaleella oli lukuisa määrä artistituttuja kuten Erkki Junkkarinen, Esko Rahkonen, Jamppa Tuominen jne.. Joidenkin kanssa oltiin enemmänkin tekemisissä kuten Topi Sorsakoski, jonka kanssa julkaistiin Kulkuikoirat menestyslevy (1992). Kari Tapion Taipale taas nimesi läheisimmäksi muusikkoystäväksen. Heillä oli samanlaiset arvot ja elämänpiiri. 

Kaikille kolmelle Olavi Virta oli mestari, jonka veroista ei ehkä koskaan tule. Kun aina puhutaan tangokuninkaista niin Topi, Reijo ja Kari olivat sitä mieltä että oikea tangokuningas meni hautaan Olavi Virran mukana.

Kari ja Reijo kuuluivat Vantaan sihtiveikkoihin. Reijo oli puheenjohtaja, Kari sihteeri ja Veikko Samuli jäsen, eikä ketään muita. Kari Tapion ideana kerhon liittymisedellytys oli se että tuli sormet tuli osata sirotella mikrofonin päälle oikein.  Saunareissuilla puitiin esiintymisen periaatteita. 

Kari ja Reijo. Kari kutsui Reijoa Ruhtinaaksi.
Kuninkaita tässä maassa on muutenkin 
pilvin pimein.

Jos homma nousi hilseeseen niin se olisi miehelle hirveä häpeä. Silloin olisi paras mennä saunan taakse päättämään päivänsä. Jos olisi todellista syytä, niin sitten voi vähän nostaa rintaa, mutta kukkoilla ei saa. Leipä loppuu äkkiä jos ylpistyy.

Lauluääni on luojan lahja. Sitä ei voi ottaa omaksi ansioikseen. Mutta siihen voi vaikuttaa siihen miten sitä käyttää ja kehittää. Todelliseen menestykseen tarvitaan mies, ääni ja hyvä orkesteri, ei mitään muuta. Jos mukana on kaiken maailman sirkusta, niin on yhdenterkevää kuka siellä heiluu sirkustirehtöörinä.

Teksteihin pitää paneutua ja melodiaa pitää tulkita perusteellisesti. Pahinta on läpilaulaminen. Karilla ja Reijolla oli lukuisia ilmaisuja läpilaulamiselle, kuten laulaa lihapulla poskessa, -suupielestä, -pihvi ja pilsneri mielessä. Tanssisolistien pitää ymmärtää että todellisia tähtiä on tanssijat. Heiltä tulee oikeutus saada laulaa ja he tekevät listahitit. He päättävät kuka on pinnalla.

Laulamisen lisäksi Kari teki sanoituksia. Vuonna 2001 Kari ja Reijo levyttivät Karin sanoittaman ja Erkki Frimanin säveltämän Elämän virta-kappaleen.

Kultaisen harmonikan voittanut Jani Heleius liittyi Juha Mäkinen ja Taifun orkesteriin vuonna 2003. Yleensä se säesti Reijoa keikoilla. Myös allekirjoittanut pääsi tuuraamaan bändin kitaristia tuossa vaiheessa. Reijon mukaan nimettiin tie Miehikkälässä.

Eräällä keikalla Reijo sai kuulla että Mäkinen on lopettamassa keikkailun ja hajottamassa yhtyeensä. Hän pyysi Jani kokoamaan säestävän ryhmän. Vuodesta 2006 alkaen Helenius alkoi johtaa säestävää orkesteria. 

Reijo julkaisi viimeisen levynsä Valon lapsi vuonna 2014. Myöhemmin Reijo harmitteli sitä miten kaiken hänen tekemänsä julkaisujen omistusoikeudet on mennet kansainvälisten levy-yhtiöiden ulkomaille omistajille esimerkkinä Warner ja Sony Music. Heleniuksen johtaman orkesterin kanssa Reijo teki keikkaa sitten aina vuoteen 2015 saakka. Myös keikkaliksan puolesta Taipale lopetti huipulle. Viimeisenä keikkavuotenaan hän oli Suomen kallein artisti.

Taipale kaikalla.

Juha Hostikka oli saanut Reijolta neuvoja laulamiseen. Reijo neuvoi, että ensisijaisesti pitää laulaa tekstiä, mutta se ei saa olla pois soundista. Pitää tulkita tekstiä ikään kuin puhuisi sitä, mutta edelleen niin, että melodia soi täydellisesti. Silloin on uskottava, hommassa ei ole mitään falskia. Tämän Juha ymmärsi, kun hän kuunteli sen jälkeen Reijon esityksiä. Niissä ei ole milloinkaan mitään laskelmoitua.

Reijon äänen ja persoonan lisäksi Juhaan teki vaikutuksen tosi tarina, jonka hän aikoinaan kuuli. Reijo sponsoroi erästä laulajaa, jotta tällä oli mahdollisuus käydä Eero Väreen laulutunneilla ja saada laulamisesta itselle ammatti. Juhaa ihmetytti, miksi Reijo tukee laulajaa, josta saattoi tulla hänen kilpailijansa. Ai niin, tosiaan Reijohan ei pitänyt ketään kilpailijoinaan!