Tunne vastaan järki

Luin pitkästä aikaa Bertrand Russelin kirjoittaman "Länsimaisen filosofian" historian. Kirjoittaja on vuosikymmeniä sitten kuollut matemaatikko, filosofi, loogikko ja aikansa älykkö. Vaikka länsimaisen filosofian historian kirjan ensijulkaisusta aikaa on kulunut lähemmäs sata vuotta, niin tuo aika on länsimaisen filosofian historiassa lyhyt hetki. 

Bertrand Russel, länsimaisen
filosofian historia.

Niin ollen teksti ja viimeisen 2500 vuoden aikana vaikuttaneiden filosofien analyysi on edelleen varsin osuvaa ja ajankohtaista luettavaa. Näin ainakin vertailtaessa niiden filosofien osalta keiden tuotokset ovat tuttuja. Russelin länsimaisen filosofian historiaa on aikanaan myös kritisoitu, mutta mielestäni osuvampaa synteesiä aiheesta on vaikea löytää.

Russelin filosofian peruskysymysten myötä aloin pohdiskella ihmisten ja yhteisöjen järjestäytymistä enemmänkin. Lisa Feldman Barret nimeää nämä ekolokeroiksi. 

----------------------------

Heimokulttuuri

Viisitoistatuhatta vuotta sitten ihmiset elivät vielä täysin heimokulttureissa. Keräily- ja paimentalouksien muodostuvat yhteisöt järjestäytyivät perheiksi, perheet suvuksi ja lopulta suvut heimoiksi. Heimon tärkein tunnusmerkki oli se että siltä puuttui väkivallan monopolia harjoittava keskusvalta. Heimokulttuurin jäsenet olivat itsenäisiä ja ylpeitä ihmisiä arvostaen vapauttaan. Tämä teki keräily- tai paimentolaisheimokunnista (ekolokero) periaatteessa demokraattisia ja tasa-arvoisia.  

Jäsenten vapaus oli näennäistä, sillä sitä rajoitti sitoumukset perhettä, sukua sekä heimoa kohtaan. Jos jäsentä uhattiin, suku tuli viipymättä apuun. Sukulaisia oli myös vastavuoroisesti autettava viipymättä hädän hetkellä. Useimmiten suvun vanhin, johon suhtauduttiin erityisellä kunnioituksella oli mies. 

Vaikka asuttiin hajallaan maantieteellisesti laajalla alueella, vahvaa sukuyhteyttä pidettiin yllä ja sitä vahvistettiin eri rituaalien aina tavattaessa. Täysin individualistit henkilöt poistettiin yhteisöstä. Yksin luonnon armoilla eläminen oli monin verroin turvattomampaa sekä lyhytkestoisempaa, joten jokainen pysyi mielellään yhteydessä sukuunsa.

Heimokulttuuri

Heimokulttuurissa uskottiin moniin jumaluuksiin ja henkiin. Palvomisen välittäjänä saattoi olla yhteisön yhteinen idoli, kuten pohjolan kansalla Sigirin ukko. 

Keskinäiset erimielisyydet selviteltiin pohjolan heimokulttuurissa esihistoriallisella ajalla käräjäkivillä. Käräjät eli heimoneuvosto (Thing) muodostettiin sukukuntansa vanhimmista. Rangaistuskäytännöistä yleisimpänä käytössä oli hyvitysmenettely. Vaikka heimokulttuuri on hävinnyt suuresta osasta nykyaikaista läntistä maailmaa niin sitä tavataan edelleen maailmassa huomattavan paljon.

--------------------

Maanviljelykulttuuri

Jääkauden väistyessä ilmasto-olot muuttuivat entiseen verrattuna rajusti. Suotuisampien olosuhteiden myötä alkoi kehittyä maanviljely. Viljelytoimintaa aloiteltiin siis jo reilut yksitoista tuhatta vuotta sitten, mutta järjestäytyneenksi touhu kehittyi vasta joskus 5500 ennen ajanlaskua. 

Pellon raivaaminen metsään oli erittäin raskasta ja aikaa vievää työtä. Vaivannäön seurauksena keksittiin täysin uusi käsite, raja. Pellosta tuli minun pelto ja minun maa erotettiin rajalla metsästä. Vaikka eläimiä hyödynnettiin vetojuhtina, pellolla ahertaminen oli edelleen raskasta. 

Ihmiset asettuivat asumaan paikoilleen peltojensa läheisyyteen. Maatalouden tuottaman ylijäämän seurauksena yhteisöihin alkoi kehittyä ryhmiä, jotka olivat keskenään täysin eriarvoisessa asemassa. 

Alkoi naisten alistaminen. Suurimmasta väestöryhmästä, joka viljeli maata tehtiin orjia. Muodostui hierarkisesti järjestäytyneet käsityöläisten, pappien, sotilaiden sekä hallinnon luokat. Luokkajaon lopputulemana vijelijäyhteisöä (ekolokero) johdettiin yksinvaltaisesti. Keksittiin pyörä sekä lukutaito.

Peace Scene of the Standard of Ur

Viljelykulttuurissa sadon takaamiseksi eli ruoan varmistamiseksi seuraavan talven ajaksi oltiin valmiita sietämään monenmoisia vaivoja. Oltiin valmiita tekemään pitkän tähtäimen suunnitelmia yli vuoden päähän. 

Näin siviloidun ihmisen toimintaan tuli mukaan harkitsevuus. Metsästyskulttuurissa olleet sponttaanius, intohimo sekä joskus nopeasti kohdatut vaaralliset tilanteet muuttuivat maanviljelijäkulttuurissa eriarvoisuuteen, sovinnaisuuteen, ennakoivuuteen, sekä tylsyyteen. 

Vaivanpalkkioksi viljalla kyettiin elättämään heimokulttuuriin verrattuna moninkertaisesti suurempia yhteisöitä murto-osan kokoisella alueella. Niinpä eturistiriitatilaneissa keräilymetsästäjien oli väistettävä huomattavasti suuremmiksi kasvavia viljely-yhteisöitä.

Käsityöläiset olivat tärkeä luokka.

Usko maanviljelykulttuurissa oli heimokultturien tapaan polyteististä eli uskottiin moneen jumalaan. Viljelykultturissa tärkeimmäksi nousi hedelmällisyyden, kuten härän tai maaemon palvonta. Uskottiin että hyvät suhteet jumaluuteen takasivat hyvän sadon. Uskottiin myös siihen että yhteisöä johtanut yksinvaltias oli erityisen läheisessä suhteessa pääjumaluuteen. 

Yksinvaltias esitettiin usein maanpäälle laskeutuneena jumaluutena. Liittyessään hallitukseen jumalat tulivat kosketukseen moraalin kanssa. Lainsäätäjät saivat siten lakikokoelmansa eli dogminsa joltakin jumalalta ja lain rikkomisesta tuli jumalaton teko. 

Tuhansia vuosia käytössä ollut itsevaltius, tai myöhemmin 1500-luvusta alkaen Machiavellismi, taikka 1900-luvulla alkanut yksinjohtajuutta toistava yksipuoluejärjestelmä ja komentotalous edustavat samaa dogmisysteemiä. Niiden olemus ei ole staattinen. Yhteisön pysymiseksi johtajansa hallinnassa kuria on alati tehostettava, jolloin lopulta joudutaan pysähtyneisyyden aikaan. Pysähtyneisyyden aika voi sitten kestää useiden sukupolvien ajan. 

Viljelykulttuuri

Kun pysähtyneisyys oli näivettänyt yhteisönä riittävästi, niin hallinnon rappiota seurannut pidäkkeiden purkautuminen johti hillittömään anarkiaan. Jos kaikkien sota kaikka vastaan ei ehtinyt johtaa hajallaan olevaa yhteisöä naapuriyhteisön alamaisuuteen (orjuuteen), niin se johti ennen pitkää uuteen dogmiin, uuteen johtajaan ja uuteen kierrokseen.

Maatalouskultturissa edettiin Mesopotamiasta Egyptiin ja Egyptistä antiikin aikaan. Noin vuonna 600 ennen ajanlaskua Kreikan sivilisaatiossa tapahtui nopea kehitys. Maatalouden tuottaman ylijäämän ja luokkajaon seurauksena Ateenan kaupunkivaltiossa muodostui vapaiden joutilaitten nuorten miesten luokka. 

Oikeuden riita-asioissa saivat vapaat miehet puolustaa itse itseään. Hyvillä puhelahjoilla oli siten mahdollista saada itselleen huomattavaa lisäetua ja esimerkiksi tuomarit puolelleen. Taitoja harjoitettiin maksullisten opettajien, sofistien avulla. Keksittiin uusia asioita kuten (länsimainen) filosofia.

Akropolis (pixabay)

Ateenan filosofipiireissä keksittiin että intohimon ja harkitsevuuden eli tunteen ja järjen välissä on ristiriita. Sieltä alkaen filosofit ovat kehitelleet toinen toisensa jälkeen ja mielestään toinen toistaan parempia (yhteiskunta)malleja perustaen ne aina joko tunteen tai järkeilyn varaan. Vastakkainen puoli on niissä nähty aina kilpailevana rakenteena, joka tulee sulkea pois tai vähintään minimoida.

Tunteeseen perustuneet yhteisöt (esim. Spartalaiset) ovat luottaneet johonkin uskomiseen, dogmiin. Niiden vaikuttimina ovat olleet romanttiset liikkeet, jotka pitävät suuressa arvossa kuria, urheutta, sankaruutta, jaloutta, seikkailua ja intohimoa uskomansa asian puolesta. Sankarivaltiossa ihmiset ovat valtiota varten. Ne suhtautuvat myötämielisesti ihmisluonnon irrationalisiin ja intuitiivisiin puoliin, koska järki tuntuu heistä vihamieliseltä sosiaaliselle yhteenkuuluvaisuudelle. Tiukka kuri on johtanut tällaiset yhteisöt pysähtyneisyyteen. Ajan kuluessa korruption ja rappeutumisen seurauksena ne menettevät otteensa kansaan, josta ne ajautuivat nopeaan kaaokseen ja vieraiden valtioiden orjuuteen.

Tietoon perustuvat yhteisöt (esim. Ateena) taas olivat rationaalisia, empiirisesti hankittuun sekä harkittuun tietoon ja hyötyyn perustuvia ihmisten ekologisia lokeroita. Niissä ei ollut sijaa väkivaltaiselle intohimolle eikä tunteenomaiselle toiminnalle ja niin niistä tuli lopulta kuolettavan tylsiä. Näissä valtio on yksilöitä varten. Yksilöiden individualismin ja persoonallisen riippumattomuuden johdosta keskinäisestä yhteistoiminnasta tuli lopulta mahdotonta. Niin ne hajosivat joutuen vieraan vallan alamaisuuteen.

Antiikin Kreikan filosofien piirissä keksityn edustukselliseen vallanjakoon perustuva (ekolokero) demokratia jäi näin paikalliseksi sekä lyhytaikaiseksi. Monarkistinen dogmisysteemi palasi vallitsevaksi yhteiskuntamalliksi länsimaisiin viljelykulttuureihin yli tuhannen vuoden ajaksi!  

Vaikka yksivaltainen viljelykulttuuri valtasikin voimakkaasti alaa, niin on myös huomattava että esimerkiksi vielä 500-luvulla koko maailman väestöstä peräti 80 prosenttia elivät paimentolaisuuteen ja keräilyyn perustuvissa heimoyhteisöissä.

-------------------

Edustuksellinen demokratia

Pitkän, reilun tuhat vuotta kestäneen pimeän jakson ja pimeän keskiajan jälkeen tietoon perustuva tiede sekä yhteiskunnallinen ajattelu alkoivat kehittyä harppauksin. Vuonna 1788 nähtiin yhteisöiden järjestäytymisessä uusi edistyksen kausi. Heinäkuun itsenäisyysjulistuksella perustettiin Yhdysvallat ja liberaali demokratia tuli maassa vallitsevaksi yhteiskuntamalliksi. 

Perustajien luoma perustuslaki sääti vaaleilla valitun hallituksen. Samalla se turvasi kansalaisoikeudet ja -vapaudet (tosin alkuun vain valkoisille). Perustajaisejä, joihin lukeutui myös suomalaistaustainen politikko, yhdisti päättäväisyys rakentaa amerikkalaisuus vapauden ja tasa-arvon periaatteiden varaan.

Itsenäisyysjulistus.

Edustuksellinen demokratia muistutti vanhaa heimokulttureista tuttua järjestystä. Kaksitoista sukunsa vanhinta korvattiin säännöllisesti äänestämällä valittavilla edustajilla. Aiemmasta heimokulttuurista erotti myös väkivallan monopolia harjoittava yhteisön keskusvalta. Omin voimin pärjäämisen eetos oli silti Yhdysvaltojen uudisasukkaiden tunteessa vahvasti mukana. 

Euroopan demokratia-kehitys käynnistyi vuotta myöhemmin. Ranskan vallankumous alkoi vuonna 1789. Kymmenen vuoden kuluessa kumottiin säätyerioikeudet, feodaaliyhteiskunta ja absolutistinen monarkia. Ympäri Eurooppaa vanhoissa monarkioissa käynnistyi muutosprosessi, jota käytiin jossain maissa erityisen kivuliaasti. Valtioita myös itsenäistyi monarkioiden alamaisuudesta ja usein demokratiaan päädyttiin vasta repivän anarkian ja sisällissodan jälkeen. 

Ranskan vallankumous.

Samalla tavoin kuin heimo- tai yksinvaltainen kulttuuri, niin myös demokraattisesti koottu yhteiskuntajärjestys (ekolokero) on hitaassa mutta jatkuvassa liikkeessä. Ihminen kyllästyy helposti samana toistuviin asioihin. Näin myös demokraattisesti johdettujen yhteiskuntien arvoja pitää liikkeessä mielipidevaikuttajat. 

Yhteiskuntavaikuttajien, kuten tieteilijöiden, taiteilijoiden, filosofien ja lopulta politikkojen mielipiteet vaikuttavat siihen kiristetäänkö ja löysätäänkö demokraattisen yhteiskunnan säätelyä. Liian tiukaksi säädetty yhteiskunta kohtaa byrokratian lisääntymisen, kangistumisen ja lopulta pysähtymisen. Kestää ikuisuuden asioiden etenemiseksi järjestelmän rattaissa.

Demokratiaa toisaalta uhkaa myös liiaksi arvostettu yksilöllisyys. Liian löysälle päästettyä säätelyä seuraa opportunismi sekä rajaton individualismi. Haurastuneen demokratian vastareaktiona yksinvaltainen ja autoritäärinen johtajuus nostaa suosiota. Paikalle tarvitaan vain erikoisen karismaattinen, puhetaitoinen ja itseensä ylenpalttisesti luottava johtaja joka ottaa porukan haltuun. Esimerkki demokratian haavoittuvaisuudesta löytyy esimerkiksi kolmekymmentäluvun Saksasta. Viimeaikoina on nähty esimerkiksi yksinvaltaisuuden kasvua esimerkiksi Unkarissa ja Turkissa. 

Kansanvallan ja yksinvallan liike

Viimeisen sadan vuoden aikana on nähty useita tapauksia kun yhteiskunnan sekaannusta ei seurannut todellinen demokratia vaan uusi yksinvaltainen dogmi. Seuraavassa joitain esimerkkejä:

• Venäjän vallankumouksesta ja sisällissodasta jouduttiin yksipuoluejärjestelmään, jossa kommunistipuolueen johtaja korvasi aiemmin vallassa olleen tsaarin. Kommunismin kaaduttua nykyään vallassa on yksinvaltainen "presidentti".
• Kiinan sisällissodassa päädyttiin vuonna 1950 tilanteeseen, jossa muodostui yksipuoluejärjestelmä Venäjän tapaan. Hävinnyt kansanvalta vetäytyi Taiwanin saarelle.
• Korean niemimaalla ollaan jakaantuneessa tilassa myös edelleen. 
• Vietnamissa sodittiin myös ja nykyään Vietnam on sosialistinen yksipuoluevaltio.
• Saksan kommunistinen itäosa yhdistyi läntiseen Saksan liittotasavaltaan vuosikymmeniä kestäneen eron jälkeen vuonna 1990. Tämä on esimerkeistä ainoa, jossa yksinvaltainen järjestelmä sulautui demokratiaan.

Vaikka kehitys ei kaikkialla johtanutkaan todelliseen demokratiaan, niin demokratian nimi kuten tasavalta on kelvannut aivan kaikille yhteiskuntamalleille (myös yksinvaltaisesti hallittujen maiden virallisiin nimiin asti). 

Olennaisinta on kuitenkin huomata sekä yksinvaltaisesti johdettujen, että kansan edustuksellisesti valitseman valtiomuodon näkevän itselleen vastakkaisen järjestelmän todellisena uhkana olemassaololleen. Nykypäivinä on siten nähtävissä nopeasti vahvistuvaa vastakkainasettelua. 

Erona entisiin aikoihin osapuolilla on nykyään käsissään ydinaseet. Ainoastaan keskinäisen kauhun tasapaino estää käyttämästä niitä. On tärkeä tiedostaa ettei ihmiskunnalla ole koskaan aiemmin ollut mahdollisuuksia aiheuttaa totaalista ihmiskunnan sukupuuttoa sekä maapallon tuhoa. 

Ydinaseet eivät suinkaan ole nykypäivän ainut huoli. Luonnon resurssien hyödyntäminen on ollut jo vuosikymmeniä kestämättömällä tasolla. Ilmasto-olojen muutos aiheuttaa tulevaisuudessa valtavia kansainvaelluksia myös muualle kuin länsivaltoihin.

Herkkä tasapaino

---------------------------

Tulevaisuus

Luin syksyn aikana Lisa Feldman Barretin kirjoittaman tuoreen teoksen seitsemän ja puoli oppia aivoista. Kirja on mielestäni merkittävin teos pitkään, pitkään aikaan. Kirjassa on tämän päivän tieteilijöiden tuoreimmat käsitykset pakattuna helposti ymmärrettävään muotoon. Kirja on suositeltava lukukokemus mihin tahansa aivoilla tehtävään asiaan liittyen.

Lisa Feldman Barrett
Seitsemän ja puoli oppia
aivoista.

Käsitykseni mukaan voisi sanoa että NÄIN vallankumoksellisia ja rohkeita ajatuksia ei olla kuultu reiluun pariin tuhanteen vuoteen. Kirja lähtee liikkeelle asenteella! Alkuun ammutaan alas iänikuinen tunne vastaan järki-rakennelma. Ihmisyyteen kuuluvat tietoisena tai tiedostamatta kumpikin puoli. Riippuu vain tilanteesta, kumpiko ohjaa toimintaa. Perusteet väitteelle ovat musertavan loogiset. 

Voidaan siis sanoa että viimeisen kahden tuhannen vuoden ajan ihmiskuntaa on johdettu harhaan pahanpäiväisesti. Tunteen ja järjen vastakkainasetteluun perustuneet filosofiset ja muut teoriat ovat jonniin joutavaa humpuukkia. Suuri osa länsimaisesta filosofiasta menee siten roskapönttöön! Niin ollen myös esimerkiksi tunteen vallassa tehtyjen vääryydentekojen puolustettavuudelta murenee pohja!

Kirja on muutenkin varsinainen tietopläjäys, joten tähän juttuun mukaan mahtuu ainoastaan ajatukset kirjan alusta ja lopusta. Lopussa pohdiskellaan radikaalin uutta, tekisi mieli sanoa filosofiaa. Se on ennen kaikkea rehellisen suoraselkäinen (ekolokero) ehdotus. Ihmiskunnan olisi kestävinä perustaa tulevaisuudessa ajattelunsa ja toimintansa pelkästään kahden perusperiaatteen varaan: Vapauteen ja vastuuseen! Ajatuksen johdattelemana voisi päätyä seuraavaan:

1.Ihminen olisi vapaa toteuttamaan itseään ja haaveitaan. Uskomaan tai olemaan uskomatta.

2. Ihmisen vapautta rajoittaisi ainoastaan vastuu itsestä ja vastuu ympäristöstä. Itsestä vastuussa oleminen tarkoittaisi sitä että kohdellaan lahjana saatua elämää kunnioittavasti. Annetaan keholle riittävästi perustarpeita kuten ilmaa, vettä, ravintoa, lämpöä, lepoa, turvaa ja yhteisöllisyyttä. 

Ei turmella lahjaksi saatua elämää ja kroppaa tietoisesti esimerkiksi huumeilla, alkoholin väärinkäytöllä, epäterveellisellä ruoalla, liialla sokerilla, -suolalla, liian vähäällä unella, tai liian pitkällä paikoillaan ololla, istumisella. Tahi työhön, someen, pelaamiseen tai kuntoilurääkkiin jumittumalla.  Annetaan aisteille (kuten maku- haju-, näkö-, kuulo tai tuntoaisteille) nautintoja, MUTTA vain rajoitetun ajan. Tutustutaan itselle vieraasiin asioihin ja maihin. 

Haastetaan itseä säännöllisesti MUTTA ainoastaan rajoitetun ajan esimerkiksi, opiskelulla, mietiskelyllä, työllä, liikunnalla, fyysisellä rasituksella, lämpö- ja kylmäaltistuksella sekä paastolla.  Introvertit hakeutumalla toisten seuraan, ekstrovertit hakeutumalla hiljaisuuteen. Mukavuusalueen ulkopuolella piipahtaminen kehittää ihmistä. Haasteeseen pystyy opettelemaan suhtautumaan ahdistuksen sijasta innostuneen päättäväisesti.

Vastuuullisuuteen ympäristöä kohtaan tarkoittaisi esimerkiksi tekomme ja puheemme niin lähiympäristöä kuin vieraampia ihmisiä kohtaan. On hyvä tietää, että fyysisen ja/tai psyykkinen väkivalta jättää jäljet kohteen lisäksi myös tekijään. Toisin päin kääntäen. Hyvät teot tekevät hyvää hyvänteon kohteelle mutta myös tekijälle. 

Vastuu ympäröivästä luonnosta kaikkineen tarkoittaisi että luonnosta hyödynnettäisiin ainoastaan se määrä resursseja mitkä kuluvat itsestä vastuullisuuden toteuttamiseksi. Ruokaa, suojaa, lämpöä, opiskelua, työtä, urheilua, harrastuksia ja matkustamista varten kulutettaisiin vain välttämättömin. Kulutettu resurssi palautettaisiin takaisin luonnolle ja/tai hyvitettäisiin se.

Vapaus ja vastuu.

Tekojen rangaistuvuutta pohtiessa ensin selvitettäisiin onko toimittu vapaassa tahdossa. Seuraavaksi onko oltu vastuullisia itseä kohtaan. Lopuksi onko oltu vastuullisia ympäristöä kohtaan. 

Uuden oikeuskäsityksen mukaan ei enää onnistuisi saamaan vapautusta tuomioosa hankkiutumalla ennen vääryyden tekoa humalaan, syömällä kärpässientä, ayahuascaa tai olemalla tunnekuohuissa, vaan ihmiset vastuutettaisiin teoistaan.

Luulen kyllä rehellisyyden nimissä ettei ihmiskunta ole vielä pitkään, pitkään aikaan riittävän kypsä edellä esitetylle "filosofialle". Ihmiskunta ei vain ole valmis muutokseen. 

Ensinnäkin todellisesti demokraattiset yhteenliittymät, kuten EU on helppo saada pysähtyneisyyden tilaan. Sihen riittää ainoastaan yhden yksinvaltaisesti johdetun maan veto-oikeus. Yksinvaltaisuus siis voittaa demokratian.

Niinpä ennen vapauden ja vastuun yhteisöitä kuljetaan maailmanlaajuisesti Kafkamaisessa tunnelmissa täysin päinvastainen kehityskulku lähes päätyyn asti. Seuraa arviolta noin tuhat vuotta kestävä alati voitokkaan Machiavellismin kausi (ekolokero). Ihmiset orjuuttavat itseään sekä toisiaan. Tuona aikana ei olla vapaita eikä vastuullisia. 

Valtiot jolla on väkivallan monopoli vahtivat kansalaisiaan oikeusjuttuineen ja ovat koko ajan sodassa muiden maiden kanssa. Jos väkivallan monopoli ei ole yksin valtion hallussa, niin sitä on sitten ostettavissa mitä moninaisimmilta yksityisiltä palkka-armeijoilta ja rosvojoukoilta. Nöiden valtioiden sisällä on siten lukematon määrä aseellisia ryhmittymiä, joiden jatkuvat selkkaukset välien selvittelyineen on arkipäivää. 

Tekniikan vallankumous takaa tuhon ja sekoilun täydellisyyden. Orvelilaisen dystopian ajanjakson kuluessa, maapallo tuhotaankin siten 99 prosenttisesti. Ylikansoitus vaihtuu pullonkaulaksi. Tellusta asuttavat jäljellä olevat viimeiset, ehkäpä noin 30 000 ihmistä. Lopulta ihmismieli saattaa tulla kypsäksi.

---------------------

Lopuksi

Teologian ja tieteen välille muodostui jo sen alkuaikoina hetteikkö "No Man's land" jota on kutsuttu viimeisen 2600 vuoden ajan filosofiaksi. Myös dystopian jälkeen ihmistä tulevat askarruttamaan samat asiat kuin tähän saakka. Bertrand Russelin sanoin: 

"Onko maailma jakaantunut henkeen ja aineeseen? Jos on, niin mitä on henki ja mitä aine? Onko henki aineen alainen, vai onko sillä mitään aineesta riippumattomia voimia? Onko kaikkeudessa mitään ykseyttä ja tarkoitusta? Kehittyykö se kohti jotain päämäärää? Onko todella olemassa jotain luonnonlakeja, vai uskommeko niitä olevan vain siksi että, että meissä on synnynnäinen järjesteyksen rakkaus? Onko ihminen se mitä hän näyttää olevan astronomin silmissä: pienen pieni epäpuhtaan hiilen ja veden muodostama hiukkanen, joka voimatonna ryömii pienen ja mitättömän kiertotähden pinnalla? Vai onhko hän se, minkä Hamlet hänessä näkee? Onko hän ehkä kumpaakin yhtäaikaa? Onko olemassa elämäntapa, joka on jalo, ja toinen, joka on halpamainen, vai ovatko kaikki elämäntavat  vain merkityksettömiä? Jos on olemassa jalo elämäntapa, mikä on sen olemuksena ja miten voimme sen toteuttaa? Täytyykö hyvän olla ikuista, jotta se ansaitsee arvonantoa, vai kannattako sitä etsiä siinäkin tapauksessa, että kaikkeus kulkee auttamattomasti kohti kuolemaa? Onko jotain sellaista kuin viisaus, vai onko se, mikä sellaiselta näyttää, vain hulluuden äärimmäistä hienostusta?"

Lavatanssin hurma

Vastaani tuli vuonna 2020 julkaistu kirja Lavatanssien hurma. Se on kovakantinen ja paljon näyttäviä värikuvia sisältävä Henna Karppinen-Kummunmäen toimittama teos.

Kirjan sujuvasti soljuva teksti on helposti omaksuttavaa ja sen lukaisee illassa. Ehkäpä aiheeseen tutustuminen on haluttu tehdä kynnys matalalla mahdollisimman helpoksi. Hyvä tunnelma ja kepeä ote säilyvät alusta loppuun saakka. 

Lavatanssin hurma.

Ymmärtääkseni kirjan pääasiallinen viesti onkin tutustuttaa aiemmasta harrastuneisuudesta riippumatta kaikki kiinnostuneet lavatanssikultturin pariin. Edellisen kerran tästä aiheesta on Suomeksi toimitettu kirjallisuutta jo useampi vuosikymmen sitten, joten tietojen päivittäminen on enemmän kuin paikallaan. 

Tanssimiseksi sanotaan rytmillisesti jaksotettuja järjestäytyneitä liikekuviota. Ihmiskunta on harrastanut tanssimista koko olemassa olonsa ajan. Heimokulttuureista alkaen on voitu tanssia joko yksin tai ryhmissä. Tanssimista on voitu harjoittaa jossain tietyssä paikassa ja joskus tanssilla on myös haluttu aiheuttaa vaikutusta katsojiin. Tanssimista on jatkettu esihistoriasta antiinkin ajoille ja sieltä uuteen aikaan saakka. 

------------------

Länsimaisen paritanssin varhaisimmat kirjalliset merkinnät kirjattiin muistiin Tegernseen luostarissa vuonna 1030. Beijerisen munkin kirjoituksessa kylätanssin kerrottiin sisältävän hyppyjä sekä käsieleitä. Tanssimaniasta on tosin erinäisiä mainintoja ympäri Eurooppaa jo 700-luvulta alkaen. Tanssiaskeleita ryhdyttiin merkitsemään muistiin 1400-luvulla. Pohjoismaissa kuten Ruotsi-Suomessa tanssittiin 1500-luvun lopussa masurkkaa ja polskaa.

Paritanssia on harrastettu vuosisatojen ajan. Esimerkiksi Valssia on tanssittu nykymuotoisena 1700-luvulta alkaen! Kerrotaan että 1800-luvulla eräs Böömiläinen tyttö keksi tanssin, joka nimettiin polkaksi. Polkan suosion myötä muotiin tuli myös muita asioita, kuten kaikkien nykyään tuntema pallokuvio(kuosi) eli polka dot. Niin ikään naisten (aikanaan kapinallinen) lyhyt tukkamalli on nimeltään polkkatukka. 

Paritanssikultturi oli rikasta vielä 1900-luvun alussa. Mainittakoon että Ranskassa ja Italiassa soi vielä tuohon aikaan mitä moninaisin paritanssittava musiikki. Yhdysvalloissa soitettiin ja tanssittiin Jazzin ja Bluesin lisäksi suuressa osassa maata kaiken kansan tansseja, kuten neliötansseja (Traditional square dance). Sitten suosioon tulivat palloilusalitanssit (Ballroom dance).

Yhdysvalloissa sekä Euroopassa paritanssikultturin kulta-aikaa elettin 1900-luvun alusta aina 1950-luvulle saakka. Suomessa puolestaan vallitsi toisen maailmansodan aikana vuodesta 1939 alkaen erikoinen lain määräämä tassikielto! 

Poliisit myös vahtivat että kansa noudatti tanssikieltoa. Kiellosta huolimatta järjestettiin laittomia nurkkatansseja. Nurkkatanssit olivat nopeasti kokoon kutsuttu tilaisuus, jotka järjestettiin lavalla, riihessä tai vaikkapa jonkun osallistujan kotona. Matot vain potkaistiin nurkkaan ja kyläpelimanni soittamaan. 

Nurkkatanssit

Tämä vaihe olikin kyläpelimannien kulta-aikaa. Säestäjäksi riitti pelkkä haitari. Muistan lapsena kerrotun että nurkkatanssien soittimeksi saattoi riittää vähimmillään pelkkä kampa! Ajatus oli minusta niin hauskan kapinallinen että oli suorastaan pakko soittaa mainitulla soittimella My Fingerstyle Guitar-levyn extraraidalle Jätten Jorm sång.

Tanssikielto Suomessa päättyi lopullisesti vasta vuonna 1948 ja alkoi suoranainen tanssibuumi. Joka niemen notkoon ja vaaran laelle nousi paikallinen (kuusikulmainen) mutterilava. 

1960-luvulla länsimaita järisytti musiikillinen Britti-invaasio. Beat ja rock-musiikin myötä suuren kansanryhmien harrastama paritanssikulttuuri haihtui Euroopasta ja Yhdysvalloista nopeasti kokonaan. Tanssiminen jäi siellä harvojen hallitsemaksi vakavaksi kilpailutoiminnaksi. Ruotsissa sentään keksittiin bugg.

Suomalaiset jatkoivat tanssimista luvan kerran saatuaan. Tanssimusiikki oli maassa eri tyylilajeja vertailtaessa kaikista suosituinta. Kuusikymmentäluvun uudet ulkomaiset ainekset sulautettiin sulavasti osaksi lavatanssikulttuuria. Rautalanka ja beat soivat valssien ja tangojen väissä. Vuosikymmenien kuluessa lavoilla on nähty vaikutteita erilaisista tanssilajeista, kuten vaikkapa latinalaisia rytmejä. 

Tanssimista Suomessa harrastetaan edelleen laajasti ja kulttuuri elää vahvasti ajassa. Parasta Suomalaisessa lavatanssikultturissa on se, että kaikki askelkuviot ovat oikeita. Tanssietiketissä on olemassa ainoastaan yksi sääntö: - ota toiset huomioon. Video: Ismo & Pelipojat

Ainutlaatuinen Suomalainen tanssilavakulttuuri on itseasiassa listattu myös Unscon Kansallisen elävän kulttuuriperinnön sopimuksen luetteloon! Listalle nimettynä tanssilavakultturin on mahdollista hakea pääsyä kunnioittavalle Unescon kansainväliselle listalle. Mainittakoon että vuonna 2020 sinne hyväksyttiin Suomalainen sauna. Toivotaan että seuraavaksi olisi lavatanssien vuoro!

Tanssimisen terveysvaikutuksia on tutkittu paljon viime vuosina. Niiden mukaan tanssiharrastuksella voi saavuttaa monipuolisesti terveyshyötyjä. Tanssinharrastajat ovat kyllä tienneet sen jo aikoja sitten. 

Olen sitä mieltä että jokaisen itseään Suomalaisena pitävän tulisi yleissivistyksen takia käydä ainakin kerran elämässään Suomalaisella kesätanssilavalla. Lavatanssit on Suomalaisuutta aidoimmillaan. Tanssimuusikoista taas on sanottu että jos soittaja ei osaa tanssia yhtään, se on kuin kokilla ei olisi makuaistia.

Toivottavasti myös matkailupalveluiden tarjoajat huomaisivat tanssilavakulttuurissa piilevän potentiaalin. Mikäpä olisi sen eksoottisempaa 2020-luvulla kuin viedä ulkomaalainen turisti ihka aidolle supisuomalaiselle kesälavalle!

Kesällä 2023 läpi Suomen kiersi vaihtoaskel kansalaistaidoksi-hanke. Allekirjoittanutkin sitten osallistui erinäisiin kesälavojen tilaisuuksiin. Voin kyllä kertoa että hauskaa oli. Hankkeen innostamana tuli hakeuduttua oikein tanssikurssille, ainakin syksyn ajaksi. Nauru pidentää ikää, eikun joraamaan!

Elämänkertoja

Innostuin tänä kesänä taas pitkästä aikaa lukemaan kirjoja. Nipussa oli omasta hyllystä löytyvät Eric Claptonin, Albert Järvisen ja Jimmy Pagen elämänkerrat. Viimeisimmäksi kasaan tuli lisättyä Alpo " Teddy Guitar" Hakalan elämän vaiheista kertova keväällä 2023 julkaistu ja kirjastosta löytynyt kirja.

Elämänkertoja.

Edellä mainituista kitaristeista elossa tällä hetkellä ovat ainoastaan britit. Tästä tuleekin mieleen eräs takavuosien juttu, kun täällä Suomessa katsottiin suut pitkällään. Van Halenista tuttu David Lee Roth veteli lavalla Jack Danielsia suoraan pullon suusta pullon pohjat taivasta kohti. Oli se hurja!

David Lee Roth keikalla.

Eihän täällä tietenkään auttanut jäädä yhtään pekkaa pahemmaksi. Myöhemmin tosin saatiin kuulla, että ulkomailla ei olla ihan niin pikkutarkkoja kuin Suomessa. Rothin pullossa oli pelkkää jääteetä. 

Edellä mainittujen teosten kirjallisen annin voi aika hyvin kiteyttää mainioon akkaa päälle-sarjan Vähän jeesiä-jaksoon.

Sixteen Tons - The Merle Travis Story by Merle Travis & Deke Dickerson

Viime vuoden loppupuolella BMI julkaisi Deke Dickersonin toimittaman Merle Traviksen elämänkerran. Kirja sisältää myös laajasti Traviksen omakirjoittamia muisteluja sekä arkistomateriaalia, joten kirjan kirjoittajaksi on merkitty molemmat edellä mainituista. Deke mainitsee aineistoa olleen käytettävissä niin runsaasti, että ainoastaan tärkeimmät osat pääsivät mukaan julkaisuun.

Sixteen Tons - The Merle Travis Story
by Merle Travis & Deke Dickerson

Tämä 446 sivuinen tietojärkäle sisältää lukuisia sukulaisten, puolisoiden, lasten, muusikoiden, ja ystävien sekä yhtestyökumppaneiden haastatteluja. Mukana on lehtileikkeitä sekä triviaa, jota ei ole saatavilla mistään muualta. 

Ihmettelen suuresti että täytyi kulua aikaa peräti neljäkymmentä vuotta Merlen poismenosta ennen kuin noinkin suuresta maasta löytyi riittävästi intoa toteuttaa projekti?! Onhan kyseessä sentään Yhdysvaltojen kautta aikojen suurin kitaristi. 

Sen lisäksi Merle oli aikaansa edellä ollut monitaituri ja innovaattori, joka kehitti sähkökitara- ja vahvistinkulttuuria sekä laitteita. Yhteistyössä olivat esimerkiksi Standel, Bigsby, Gibson ja Guild. Merlen soittotekniikka, Travis Picking, tunnetaan yhtenä Americana-näppäilysoittotyylinä. Sanon suoraan että tämä kirja on kuttuuriteko, josta olisi syytä antaa Dickersonille jonkinlainen virallinen tunnustus!

Travis oli aikaansa edellä myös elämäntavoiltaan ja hän eli kuin Rock'n Roll tähti ennen varsinaisia rock-tähtiä. Kynttilän polttaminen kahdesta päästä otti veronsa mutta se ei himmennä yhtään Merlen virtusiteettia kitaransoittajana. Muusikon karisma oli niin vahva, ettei hän tarvinnut esintyessään välttämättä mitään muuta bändiä. 

Kirjan parissa meneekin runsaasti aikaa, koska siitä avautuu niin suuri maailma että sisäistäkseen sen täytyy asioihin palata ja kerrata kuvioita yhä uudelleen. 

E. Pärnänen: Antti Kivekäs

Eevertti Pärnäsen Antti Kivekäs historiallinen romaani, joka julkaistiin alunperin vuonna 1923 kaksiosaisena niteenä. Toisen lyhenneyn ja siistityn laitoksen kirjasta toimitti itse tekijä jatkosodan vuonna 1943. Lukaisin tämän jälkimmäisen. Niukkuuden aikana painetun kirjan paperi on rapeaa, niteet haperot ja kannet pehmeät. Vuosikymmenien aikana kertynyt pöly antaa romaaninin oman ominaistuoksunsa.  Sivuja tässä lyhennetyssä laitoksessa on 280. Seikkailuromaanissa on mukana todellisia historian henkilöitä. Mukaansa tempaava tarina on sepite. Joka tapauksessa romaanin molemmat, sekä alkuperäinen että siistitty versio olivat myöhemmin suomettumisen vuosina kiellettyjen kirjojen listalla. 

Pärnänen oli syntyisin Pietarista ja toimi uransa aikana luterilaisen seurakunnan kirkkoherrana Inkerissä. Näin hänellä oli mahdollisuus hankkia tietoja alkuperäisistä lähteistä sikäli mitä niitä oli käytettävissä. Kirjaksi Pärnänen kirjoitti tarinansa myöhemmin Suomeen muutettuaan. Hän toimi Tampereen rykmentin pastorina.

Repolaiset lehdestä.

Taustaksi vuonna 1617 päättyy Inkerin sota Stolbovan rauhaan jossa Ruotsi saa mm. Inkerinmaan laajentuen valtiona kautta aikain suurimmilleen. Inkeriin alkaa tulla väkeä hallan vaivaamina Karjalasta (äyrämöiset) ja eteenkin Savosta (savakot). Ruotsista alueelle tuomitaan mm. entisiä rikoksentekijöitä maanpakoon ja aatelisille nimetään suuria tiluksia.

Pärnäsen kirjan mukaan: Simo Steen (Hollanniksi kivi) syntyy vuonna 1625 asuen nuoruutensa Suomessa, Kivijärveltä. (Siksi 2000-luvulla vuoden Kivijärveläinen saa aina tämän kijan) Kylmät katovuodet vievät viljan usein ja niin hän lähtee Turkuun, jossa irtolaisena pannaan sotamieheksi. Hän ehtii kolmekymmentävuotisen sodan viimeisiin vaiheisiin Hakkapeliittojen maineikaissa joukoissa. Kaarle X-kuninkaan palveluksessa hän osallistuu sotaretkiin Puolassa ja Saksanmaalla. Sotatovereinaan mm. Salomon Nihti.

Inkerissä uudisasutus ja kuningattaren myöntämät aateliläänitykset johtavat vähitellen kasvavaan kaunaan mailtaan väistyneiden joukossa. Rauhan kestettyä tällä rajalla neljänkymmentä vuotta se katkeaa lopulta Ruptuurisotaan vuosina 1656-58. Sodasta ei seuraa rajalinjan muutoksia. Vuosisadan loppua kohti Inkerissä voimistuu luterilaistaminen, jolloin jo vuosisatoja aiemmin ordotositoituneet Suomea puhuvat Inkeriläiset mieluummin pakenevat Novgorodin ja Tvernin lääniin (lopulta yhteensä n.20 000 henkeä)

Pärnäsen kertomana: Simo palvelee viimeiset neljä vuotta Nevalinnassa jossa palvelee myöhemmin Mujansuun lautturina eli Polska-vaarina tunnettu sekä Salomon Nihti myöhempänä asuinpaikkanaan Tyrö, Yhinmäki. Viimeisenä Simo oleskelee rajavartijajoukoissa Lopilla käyden usein Tillaisen kylässä jossa tapaa tulevan vaimonsa. Vuonna 1670 Simo on neljänkymmenenviiden ja Anna Mari Tillainen kahdenkymmenenkahdeksan ikäinen. Simolle jää palvelusvuosista muistoksi lyhytpiippuinen musketti, noin kahden kyynärän mittainen iskumiekka 30-vuotisen sodan ajoilta, pistooli sekä palvelushattu eli kolmikolkkahattu.

Uskollisuudesta kuninkaan palveluksesta Simo saa kymmenen vuoden verovapauden uudistilalleen ja alkaa pellon raivaus. Tila sijaitsee Mujan kylässä joen partaalla äärimmäisenä idässä Venäjän vastaisella rajalla. Nevajokeen yhtyvän Mujajoen länsirannalla peninkulman päässä rajalinjasta jossa Stolbovanrauhan rajapyykki (MDCXVII. G.A.R.S; 1617 Kustaa Aadolf Ruotsin kuningas).
Tulee lapsia Paavo, Liispetta, Matleena, Antti (Fendrikk Anders Simeoni) 1675, Justiina ja Susanna 1681. Suurina kuolonvuosina vuonna 1695-97 seutua kiertää rokko jonka seurauksena puolet Mujan kyläläisistä kuolee. Niin Kivelän tilaltakin kuolevat Simo-isäntä sekä lapsista Paavo ja Lispetta. Matleenalle sairaudesta jää pahat rokonarvet muistoksi.

Aito sota-ajan vuoden 1943 painos. Kirja oli
sotien jälkeen kiellettyjen kirjojen listalla.

-------------------------

Vuonna 1700 Ruptuurisodasta on kulunut neljäkymmentä vuotta. Antti on isäntä 25v. Hän on sivutoimenaan siltavouti. Hän hellustaa Henulan Annikan kanssa. Taloudessa asuvat Antin lisäksi äiti, nuorin sisko Susanna (19v) sekä Matleena. Justiina asuu jo miehensä Taneli (Daniel) Luukkoisen (Luckoin) kanssa omassa taloudessa Vanhamoisiossa ja heillä on kaksi lasta. Äidin eli Anna Marin kotipaikkaa asuttaa hänen veljenpoika on Iisakki Tillainen. Iisakilla on vaimo ja kolme lasta. Inkerin Järvisaaren kirkkoherra on Samuel Kiljander.

Antti ja pienen vikkelä Iisakki kutsutaan Pähkinälinnaan josta heidät määrätään tanakan korpraali Simo Torikan komennuskunnan mukaan. Komennuskunta lähetetään suojelemaan kotikylää Mulaa joka onkin sillä aikaa poltettu ryöstetty ja ryövätty Antin morisan Annika sekä nuorin sisko ehtii kuolla ennen pelastajia ja niin retkestä tulee kostoretki.

Seuraavana kesänä liikkuu taas ryösteleviä venäläisjoukkoja. Alkuvuodesta 1702 Kivekäs osallistuu Venäjän puolella Olhavan suulla sijaitsevan Uuden Laatokkaan suuntautuneeseen sissiretkeen, jossa Simo Torikkaa lukuun ottamatta kaikki muut ovat talonpoikia rajaseudulta. Heitä ovat Iisakki Tillainen, Taneli Luukoinen, Liisilästä kolme talonpoikaa, Vanhanen, Lankis-Pekko, Voima-Topi Mäyrä Anolasta, Pietari Lankinen Valittulan kylästä eli yhteensä kahdeksantoista miestä. Kaatuneina heistä jää Kaapro Lorvi Liisilästä Olhavan jäälle. Retki on ylittänyt odotukset ja sen johdosta Cronhjort nimittää Antin kruunun vänrikiksi.

Antti jää kevääksi Nevalinnaan Tuomas Hulsenforstin miekkailuoppiin tehden myös kaksi partioretkeä Venäjälle G.V.Schlippenbachin ollessa Nevalinnan (Nöteborg) päällikkö. Kevään aikana hän muuttaa kotijoukkonsa korpeen metsäpirttin ja tekee toukotyöt.

Kartta on vuodelta 1666.

Kesän alkaessa hänet määrätään vesillä suoritettavaan partiomatkalle Norppa-aluksessa. Retki suuntaa Laatokalta Novgorodiin johtavan Olhavan joen suussa sijaitsevaan Uusi Laatokka-nimiselle varuspaikalle. Mukaan tulee Simo Torikka. Perämiehenä on luotsi Petter Tynnison ja miehistönä luotsi Simo Puhakka ja viisi muuta kalastajaa Lopen rantakylistä. Nopeakulkuisessa purressa on kuudet hankaimet ja se pystyy kuljettamaan kymmenmiehisen miehistön lisäksi 600 leiviskää. Kokassa siinä on ruuhi sekä pikkutykki. Retki on menestyksekäs ja vangiksi saatu kippari Ivan Matseveits Ankutin kertoo itse Tsaarin olleen kaupungissa johtamassa kuumeisia sotavalmisteluja. Samalla kuullaan että edellisen talvi-retken jälkeen Kivekkään päästä oltiin luvattu 1000 ja Torikasta 500 hopearuplaa plus perinnöllinen aatelisarvo. Elävistä vangeista palkkio olisi kaksinkertainen.

Venäläiset tekevät iskun Lopen kirkolle ja Kivekäs ehtii pelastaa kirkkoherra Kiljanderin leskeksi jäävän vaimon Margareeta Eleonoran kutsumanimeltään Gretan. Hänen isä on lähtöisin Lyöttynen Viipurista. Mentyään Narvaan oli muuttanut nimensä Lydmaniksi ja ollut varusväen välskärinä. Siellä nainut  ruotsalaisen Anna Idmannin joka oli kuollut lapsen tultua neljän vanhaksi.

Tämän jälkeen Kivekäs osallistuu sotatoimiin piiritetyn Pähkinälinnan lähettinä hankkien linnaan apujoukkoja joskin turhaan koska miesjoukoltaan moninkertainen vihollinen saa vastarinnan viimein murrettua. Venäläiset saavat näin Nevajoen hallintaansa. Ihmiset pakenevat Inkeristä tuhansittain Nevalinnan kautta Viipuri maantietä pitkin Suomeen päin. Kaupunki Nevalinnan ympäriltä poltetaan jottei hyökkäävälle viholliselle jäisi suojaa.

Nevanlinnasta (jonka paikalla sijaitsee nykyinen Pietarin kaupunki) Kivekäs lähetetään turvaamaan postia Narvanlinnaan. Paluumatkalla tullaan vangituksi mutta onnistutaan vapautumaan. Tämän jälkeen Antti tekee tiedustelumatkan vihollisen valloittamaan Pähkinälinnan seuduille sekä keski Inkeriin. On alkanut esiintyä varastelevia rosvolaumoja jo muutenkin sekasortoisessa maassa.

Vuodenvaihteessa 1703 Kivekäs menee käymään kotonaan metsäpirtillä. Tämän jälkeen Tillaisen ja Luukkoisen kanssa kootaan 600 miehen talonpoikaisjoukko tekemään tuhoja vihollisen puolelle. Tuolla retkellä Kivekäs sairastuu ja onnistuu täpärästi palaamaan kotiinsa. Kahdeksan vuorokauden kovan kuumeen jälkeen kevät menee metsäpirtillä toipuessa missä kuullaan huhtikuun lopussa Nevalinnan piiritystykkien aloittama jylinää.

Antti lähtee taas tiedusteluretkilleen Yhinmäelle Salomon Nihdin luo. Kivekkäistä on nyt Venäläismiehityksen alla tullut henkipattoja ja parran kasvattaneena hän esiintyy Andrei Semjonov-nimisenä salvuumiehenä. Selviää että Inkeri on nyt kokonaan Venäjän vallassa ja sotatoimet ovat siirtyneet jo kauas Suomeen. Kotiinsa Venäläisten valloitusmaille jääneet Suomalaiset talonpojat huomaavat olevansa tästä lähtien maaorjia.

Venäjällä maaorjia pidetään kurissa solmuruoskalla.
Seuraava pahempi vaihtoehto on armeijaan lähettäminen

Sitten kirja alkaa saada vauhdikkaat mitat ja tarina lähtee lentoon joita saman tapaisia on kerrottu jo aiemmin mm. välskärin kertomuksissa. Andrei tapaa itsensä Tsaarin seurueen tämän määrätessä rotevan ja taitavan puusepän pakkotyöhön juuri perustettavan uuden kaupungin Pietarin lukuisille työmaille. Pietarissa joka oikeammin on yksi suuri rakennustyömaa hän tapaa sukulaisensa Iisakin ja Simon. Heiltä Antti kuulee siskonsa Justiinan kuolleen.

Pakkotyössä ollessaan Andrei onnistuu hankkimaan Venäläisen asiakirjan eli työpassin uutta henkilöllisyyttä todistamaan. Se tapahtuu venäläiseen tapaan asianosaisia virkamiehiä voitelemalla. Passissa hänen sielunsa merkitään Hattulan hoviin, joka on nykyään Sapkinskaja myiza ja kuluu kreivi Vorontrov-Daskoville. Siellä sijaitsee Metsäpirtti. Myöhemmin Andrei niin ikään lahjomalla saa muutettua työpassinsa niin, että hän tarvitsee enää toimittaa vuosittain hiiltä veroksi Tsaarille ja voi näin muuttaa kotiinsa.

Syksyn tullen tulee ilmoitus kaikkien seudun asukkaiden merkitsemisestä kirjoihin taloittain. Metsäpirtistä tulee Netspert. Andrei merkitään hiilenpolttajaksi ja rengiksi taloon. Äiti Anna Mari ja Sisko Matleena tulevat kirjoihin Steeniksi. Antti Simonpoika Vainonen ja Margareta Kiljander menevät naimisiin vuonna 1704. Seuraavana vuonna syntyy poika Simo, puoletoista vuoden päästä syntyy Taavetti.

Eräänä talviyönä Taneli ja Iisakki tulevat Viipurista partioretkelle houkuttelemaan Anttia palaamaan mukaansa. Taneli kertoo lapsiensa ja vanhempiensa kuolleen hänen ollessa ainoa perheessään. Tillaisen isosta talosta taas Iisakin vaimo on joutunut Viipurissa palkolliseksi vanhimman lapsensa kanssa. Lapsista kaksi muuta ovat kuolleet.

Antti vastaa miehille palaavansa sissiksi, kunhan Ruotsin herrat ensin lopettavat sisseinä olemisen ja alkavat toimia kuten armeijan kuuluu, sotimalla alueensa takaisin. Ruotsin siirtomaa-isännät saavat kuulla kunniansa moneen kertaan jätettyään Inkerin ja Suomen oman onnensa nojaan pahimmassa mahdolllisessa vaiheessa.

Vuoden päästä Taneli Luukkoinen ja Lauri Kärki tulevat taas hakemaan Anttia. He onnistuvat houkuttelemaan hänet mukaansa vaikuttavan kokoisen sotajoukon nimissä johtajanaan kenraali Lybecker. Joukkoihin kuuluu myös 300 Kivekästä joten Karjalan rakuunarykmentissä nimeksi kirjataan Vänrikki Antti Simonpoika Steen. Menestyksekästä toimintaa seuraa Ruotsalaisen sotilasjohdon fiasko. Menestyksekäs retki näet keskeytetään häpeälliseen perääntymiseen laivoilla. Se kestää kahdeksan päivää ja tapettavaksi tulee mm. 6000 hevosta. Antti jää viimeisten parinsadan muun sotilaan ohella vangiksi ja kuljetetaan pian pois, sillä rannalla löyhkäävä haaskanhajua on lähes mahdoton kestää.

Kuvakaappaus 02.01.1874 Uusi Suometar no 1 s.3

Vankeudessa Anders Steenistä tehdään seppä kengityspajaan. Sujuvasti Venäjää taitavana hän saa pikkuhiljaa helpotuksia ja lisäksi hän saa kirjoitettua kotiväelleen olevansa hengissä. Matleena tulee kaupunkiin ja he onnistuvat tapaamaan tietoja vaihtaen. Vankeuden aikana on syntynyt Antille ja Reetalle Liisa-tyttö. Antti onnistuu keväällä etenemään työssään Saksalaisen yliseppämestari Herman Fogelgesanin palvelukseen. Pietari on täynnä orjatyössä olevaa väkeä, Suomalaisia ja muita. Kaupunkia rakennetaan suurella työllä. Esimerkkinä yksistään Petro-Pavloskin linnan rakennustöissä menettää henkensä 50000 maaorjaa.

Koittaa viimeinen ja aivan hurja yritys. Antti ystävineen suunnittelee ja toteuttaa itsensä tsaarin kaappauksen. Hanke on vähällä onnistua, mutta sitten paljastuu että laivalta on kaapattu väärä henkilö. Niin Tsaari pelastuu ja Kivekkäät hajaantuvat kukin tahoilleen häviten jäljettömiin.

Taneli Luukkoinen

”Ruotsalaisten vankeudesta paennut” Antti Vainonen ilmestyy pian tämän jälkeen metsäpirtilleen ja niin alkaa poissa ollessa kasvaneeseen perheeseen tutustuminen. Vainon kahdentenatoista vuotena Kivekkäitä kuuluu taistelevan Viipurissa puolitoistasataa miestä johtajanaan eversti Stiernschanz. Joukkoon kuuluu nuorempia kuten Savolaislähtöinen upseeri Pietari (Petter, Pehr)Långström, Lauri Kärki (myöh. Kerckisudd), Lauri Häikkäläinen, Olli Tanhuanpää ja Tapani Löfing vanhempina Simo Torikka. Taneli Luukkoinen on majuri sekä Iisakki Tillainen luutnantti.

Luukkoinen ja Tillainen jäävät Venäläisten vangiksi ja tavallisisen sotilaan varusteissa heitä ei tunnisteta joten Luukkoinen viedään Siperiaan. Tillainen onnistuu pakenemaan vangitsijoiltaan ja kuuluu kuolleen viiden vuoden päästä Savossa. Simo Torikka kaatuu kuulemma Pohjanmaalla sodan kuudentenatoista vuotena.

Karoliinimiekka.

Rauhan tultua Antin äiti Anna Mari kuolee kahden vuoden päästä ja Taneli pääsee sotavankeudesta kotiinsa. Myöhemmin vanhat sotakaverit tapaavat Slavankassa, Vanha-Moisiossa ja Antti kuulee perintömiekkansa kulkeutuneen Tapani Löfingille. Tapani kuuluu aloittavan uuden elämän.

Viljo Rauta: Isoviha

Tulin hankkineeksi pari vuotta sitten kirjan Isoviha ja lukaisin niteen juuri uudestaan. Sen on kirjoittanut kilrjailijanimi Viljo Rauta. Kustantantaja on Sanatar Helsingistä vuonna 1944 ja kyseinen opus edustaa myöhempää painetusta kahdesta painoksesta. Ensipainos oli ollut vuotta aiemmin. Ulkoasultaan kirja on rapeaa paperia sekä heikkoa nidosta pehmeillä kansilla, onhan painoaika jatkosodan aikaa. Pölyä on seitsemässäkymmenessä vuodessa kertynyt ihan kiitettävät määrät ja niinpä kirja saakin asua minulla olleessaan minigrip-pussissa.

Oikealta nimeltä Vijo Rauta on toimittaja-kirjailija Viljo Kalervo Niukkanen ja hän on käyttänyt joissain yhteyksissä myös nimimerkkiä Asko Sorro. Vikipedian mukaan hänen tuotantonsa on koostunut "pääosin historiallisista seikkailuromaaneista ja -kertomuksista". Isovihaa lukiessa tämä kaikki trivia on helposti havaittavissa. Kirja kuuluu hirstoriallisten kertomusten puolelle ja mielestäni toimittajamainen työskentelytapa kuultaa kovasti läpi. Kappaleet ovat irrallisten lehtirtikkeleiden oloiset koostuen yksittäisistä tapahtumien kuvauksista, mitä nyt historiallisista lähteistä on esille saatu kaivettua. Jotenkin siis kokonaiskudos tuntuu puuttuvan. Myös sotavuosien propaganda-asennne on turhan kiitettävästi mukana. Kauheuksia ja kansanmurhaa on tässä 1700-luvun suurimmassa Suomalaisten kärsimässä sodassa harrastettiin varmuudella ja sen kyllä ymmärtää ilman asian alleviivaamistakin.

Puutteistaan huolimatta kirja on nyky suomalaiselle suositeltava lukukokemus. Se on paljon parempi kuin yksikään nykypäivä hajuttomista, mauttomista, suomettumisen pilaamista, vähättelevistä ja ylisievistelevistä aikakautta kuvaavista unettavista kirjoituksista. Kirjassa käsitetään ja käsitellään nuo Suomen kansan säilymisen kannalta todelliset kohtalon vuodet 1700-1721 suoraan sanoen. Nykypäivän tutkijoilta aikakuden käsittely on jäänyt liian selvästi tuoreempien sotien jalkoihin. Ikäänkuin vähemmän kauheana.

Kantele, Kannel, Kanklės, Kokle, Jetigen ja Yatga

Luin tuossa kirjan "Hiljainen haltioituminen" jonka on A.O. Väisäsen tutkielmista toimittanut kirjaksi Erkki Pekkilä. Väisänen oli ensimmäisiä kansanmusiikin tutkijoita Suomessa. Kanteletta koskeva artikkeli sekä kirjassa käytetty esimerkki sai minut kiinnostumaan aiheesta enemmänkin.

Hiljainen haltioituminen - Kantele, Härnösandin museo.

Kanteletta ja kalevalaista runonlaulua on tehnyt tunnetuksi Elias Lönnrot, joka tunnetaan kromanttisen kanteleen keksijänä sekä vuonna 1887 kokoamastaan kantelettaresta. Usein unohdetaan että Elias oli aineistossaan paljon velkaa D. E. D. Europaeukselle ja esimerkiksi hänen vuonna 1847 toimittamalle kirjaselle Pieni runon-seppä. Niin ikään C. A. Gottlund julkaisi vuonna 1818 Pieniä runoja Suomen poijille ratoxi - 1 osa, 2 vihko ja vuonna 1832 Otava eli suomalaisia huvituksia 1–2 jossa myös erillinen nuottiosio. Yksi varhaisimpia ellei ensimmäin runojen kerääjä oli Gabriel Maximus kirjoittamassaan Suomen ensimmäisessä filosofian kirjassa De effectibus fascino naturalibus vuonna 1733.

Vaskikantele.

Kantele on saapunut Suomeen luultavasti Idän suunnasta ennen kristinuskoa yli tuhat vuotta sitten. On paljon mahdollista että se on tullut nykyisen Suomen alueelle Suomalais-Ugrilaisen väen mukana Volgan mutkasta. 

Kanteletyyppisiä soittimia tunnetaan ainakin seuraavilla nimillä: Kantele, Kannel, Kanklės, Kokle Jetigen, Yatga ja Gusli. Yksi varhaisimpia dokumentteja tämän tyypin soittimesta löytyy Mesopotamiassa, jossa on soitettu näppäilysoitinta nimeltään Qanun.

Varhaisimmissa kanteleissa oli tehty kielet hevosen jouhista. Metallien myötä tulivat käyttöön vaskikanteleet. Ensimmäisen tuhatluvun täyttymisen jälkeen vuonna 1323 Novogord ja Ruotsin Kruunu jakoivat Suomen siirtomaakseen viistosti kahtia. Rajalinja kulki löyhästi mainittuna kaakosta luoteeseen.

Tuolloin vahvistettiin kirjallisesti jo pitkään olemassa ollut tilanne. Nuori valtio Kruunu oli onnistunut alistamaan alamaisuuteensa Länsi-Suomen. Sillä oli oikein Paavin lupa asialle. Itä osa maasta oli puolestaan Rurikin jälkeläisen Novogordin verottama. Molemmat näistä olivat käyneet Suomalaisten kanssa aiemmin kauppaa. Käännyttyään kristinuskoon lännessä ihmiset olivat tulleet katolilaiseksi (myöhemmin protestantiksi) ja idässä taas ordotoksi.

Aito 5-kielinen savutuvan sini-mustaksi
värjäämä Rantosen kantele. 

Väli-alueella käännytystyö tapahtui viimeiseksi. Niinpä Savo-Karjalassa, joka oli syvintä rajamaata, kulttuuri (musiikki mukaan lukien) muuttui viimeisenä. Siitä ansiosta Kantele säästyi eteenkin Karjalassa myöhemille ajoille ihmeteltäväksi. Ensimmäiset kirjalliset merkinnät soittimesta kruunun puolelta ovat 1500-luvulta. (Suomen musiikin historia - Kansanmusiikki WSOY 2006).

Kruunu laajeni laajimmilleen itään vuonna 1619 ja koko nykyään tunnettu Suomi tuli yhtenäisenä kruunun siirtomaaksi. Vaikka länsi osaa Suomesta oli kehitetty heikosti hallitsijan keskittyessä enimmäkseen verotukseen ja hyödyn ottamiseen, Idässä oli vieläkin köyhempää. Se olikin ikäänkuin elävä arkisto. Vähitellen jotkut Suomalaiset alkoivat kirjata tietoja muistiin tarinoista, legendoista ja vanhasta käytössä olleessa kansanuskosta. Lännessä nämä olivat valtaosin jo hävinneet. Tätä sanottiinn fennofiliaksi. Protestanttinen kirkko suhtautui pikkuhiljaa yhä tuomitsevammin perinteiseen kansanuskoon ja tahtomattaan leimatuksi joutui myös kansanrunojen säestyssoittimena käytetty kantele.

1600-luvun alussa Itä-osassa maata vanhaa kulttuuria oli mahdollista saada saada talteen. Kantele oli vielä käytössä oleva soitin. Soitinta on käytetty Balttian alueella sekä Laatokalta Dneprile sekä Kama-joelta itään entisinä aikoina laajasti. 

Suomessa soittimella esitetty musiikki ja soitin omittiin "Suomalaiseksi". Hyvää tässä oli kanteleen kannalta se, ettei kanteleella esitetty elävä musiikki hävinnyt täällä kokonaan olemasta. Esimerkiksi Henrik Gabriel Porthan keräsi tietoja ja esineitä. Vanhin nykypäiviin säilynyt soitin Suomessa on vuodelta 1699.

11.03.1820 Turun Wiikko-Sanomat no 10

1700-luvulle tultaessa saapui Euroopasta kruunun kautta Suomeen viiveellä uusi ehdoton uskonaate, pietismi ja kantele joutui yhä vahvemmin epäsuosioon. 1800-luvun alussa nykyisen Suomen alue joutui kruunun alamaisuudesta tsaarin alamaisuuteen. Nyt kanteletta ei ahdisteltu valtakirkon toimesta mutta tilalle tulivat kansan omat herätysaatteet. Sen ansiosta täällä hävitettiin soittimia, poltettiin kanteleita ja tietoa runsaasti. Moni löi kanteleensa kappaleiksi uskon hurmoksessa.

Erikoinen kantele mahdollisesti 1700-luvulta.

Sodan hävinneestä entisestä isäntämaasta Ruotsista tänne levisi virsien säestämiseen keksitty yksinkertainen ja halpa soitin Psalmodikon. Täällä sille annettiin nimi Virsikantele. Kanteleen kanssa soittimella ei ole mitään tekemistä. Nimeäminen kuului kirkon perinteisiin toimintatapoihin.

Virsi"kantele".

1800-luvulle tultaessa kanteletta tavattiin enää Karjalassa ja osin Savossa. Sielläkin köyhimmän väen savutuvissa. Pietismi ja sen johdannaiset olivat vahvistaneet kehitystä. Sisäänlämpiävien uunien savustamina näillä julkisesti paheksutuilla mutta juhlissa kovasti tarvituilla soittajilla saattoi usein olla savusta tihruiset silmät ja säilytyspaikasta johtuen savun tummentamat soittimet. Savutonta aluetta näissä savutuvissa näet riitti juuri istumakorkeudelle asti. Talolliset ja muu ns. parempi väki asuivat jo parituvissa sekä raastuvissa ja niissä oli savupiiput. Toisaalta savutuvissa asuneet pitivät kostean leppeitä tupiaan paljon miellyttävämpinä asua ja muutos liittyi osaltaan asumisen murrokseen Suomessa.

Timo Lipitsä savutuvassaan kuva: A.O.Väisänen

1800-luvun loppua kohti tultaessa elävä kantele-kultturi oli ehtinyt hävitä lähes kokonaan. Viimeisillä hetkillä soittimen onneksi itsenäistyvässä Suomessa siitä tehtiin kansallisuusaatteen innostuksessa "kansallissoitin".  Elias Lönnrot joka oli sivutoimimuusikko keksi kromanttisen kanteleen julkaisi Kalevalan sekä kantelettareen. 1900-luvun taitteessa eräs Suomen ensimmäisistä kuplettilaulajista Pasi Jääskeläinen kiersi esiintymässä kanteleen kanssa ympäri maata.

Pasi Jääskeläinen kiertueella Kuopiossa
vuonna 1901. V. Barsokevitsch

Sodan jälkeen 60-luvulla vallineen vastakulttuurin aikaan kantele leimattiin osaksi kansallisaatetta ja niin se joutui paitsioon. 70-luvulla kantelekulttuuria aloitettiin uudestaan elvyttää ja esimerkiksi vuonna 1975 Piirpauke teki musiikillisia raja-aitoja ylittävän versionsa, jossa yhdisteltiin vanhaa kansanmusiikkia, progea sekä jazzia.

Alkuperäinen kantele oli viisi-kielinen virityksenä diatoninen d-duuri sävelinä D-E-Fis-G-A. Soittimen lyhin kieli on soittajan puolella ja viritystapit tulevat soittajasta katsoen vasemmalle. Näppäinsoitossa oikea käsi käyttää säveliä D-Fis-A ja vasen E-G. Luultavasti molli on tullut vallitsevaksi vasta viimevuosisatojen aikana (arvelee Väisänen kirjassa). Voisi kuvitellakin että vallanpitäjien kurimuksessa molliviritys on helposti tullut mieleen. Tästä syvästä "raskaasta" pohjasäveleen nojaavasta mollista on kehittynyt myöhemmin tunnettu "Suomalainen molli".

Näppäinsoitto on nykyisen Suomen alueen eniten käytetty muoto. Tosin laulua voidaan säestää soinnuin. Kansan laulut perustuvat usein saman parin tahdin melodian jatkuvaan toistoon pienillä melodisilla variaatioilla. Tahtilaji on usein erikoinen 5/4. Jos melodioita on useampi "kaiku" melodia alkaa tahdin neljänneltä iskulta. Tällä monotoninsella "taianomaisella" "vangitsevalla" toistolla soittaja hankkiutui onnistuessaan transsin-omaiseen tilaan ja saa kuulijansa "lumoutumaan". Toisin sanoen keskittymään musiikin kuunteluun unohtaen kaiken muun ulkopuolisen.

Sointuja otettaessa eli sointusoitossa oikeassa kädessä oli mahdollista olla ruoko, tikku tai nykyään plektra ja vasen sammuttaa säveliä jäljelle jäävien äänien muodostaessa sointuja. Myöhemmin 1800-luvulla soittimeen laitettiin lisää kieliä.

Muutos kanteleella oli siis historiansa aikana ollut melkoinen. Kansalliseepos Kalevalan legendan mukaan esihistoriallisella ajalla itse heimopäällikkö ja tietäjä Väinämöinen oli tunnettu soittimen taitavana käsittelijänä. Soitin on ollut koko olemassa-olon ajan suurien tunteiden tulkki ja vahvojen mielipiteiden riepottelema. Milloin uskonnon milloin poliitikan välikappaleena. Kaksituhatta-luvulla soitin on saanut nousta riippumattomana kansainvälisesti tunnetuksi perinne-soittimeksi.

Mieleen jäi kummittelemaan A.O. Väisäsen tutkilmassaan mainitsema kannel ja aloinkin etsä sitä. Löytyi museo mistä Väisänen mainitsi lähes sadan vuoden takaisessa kirjoituksessaan! Otin yhteyttä Härnösandin museoon missä minua ystävällisesti autettiin.

Ylläykseksi mainittu kantele on edelleen olemassa ja esittely kunnossa! Sain kuvia sekä luvan käyttää niitä. Kyseinen instrumentti on arveltu Väisäsen tutkielmassa koriste-esineeksi. Sen mitat ovat: pituus 45 cm, leveys 18 ja syvyys 9 cm.

Taidokkaat koristeleikkaukset.

Tarkemmin tutkailtessa kuvia huomaa soittimen olleen ihan soitto käytössä. Kansilevy ja sen mukana olevat kolme viritintä puuttuvat. Kaksi paksumman kielen metallista viritystappia ovat vielä paikoillaan. Koristepuusepän tekemät leikkaukset ova tosi hienot ja mielenkiintoiset. Myös käytetyt tekniset ratkaisut. Kaksi paksuinta kieltä on tullut kannesta ulos eri kohdasta kuin kolme ohuinta? Soitin on ollut alunperin musta väriltään. Voisiko olla mahdollista että tämä olisi kulkeutunut jonkun virkamiehen evakkomatkalla 1700-luvun alussa Ruotsiin? Ehkä koristeleikauksista voisi saada vihjeitä? Ja maalin jämistä? Savutuvassa se ei ole nokeentunut mutta esikuviaan seuraten se on maalattu mustaksi. Jos päätän tehdä joskus kanteleen tämä koristeleikattu yksilö saa olla esikuvana.

Kantele on todellinen DIY-soitin ja on helposti opittavana instrumenttina löytänyt tiensä populaari-viihteeseen. Saatavilla on nykyään konserttikanteleita, joilla esitetään vakavaa klassista musiikkia. Sähköiseen käyttöön on puolestaan kehitetty oma malli.