Rockabilly-kaiku - Vintage slapback delay/echo

Yhden äänipään kaikuja

Melos Echo Chamber echo-kaiku on sähkömekaaninen kaikulaite. Kaikulaitteessa toteutetaan alunperin Les Paulin keksimää ideaa. Suuri yleisö sai tuolloin vuonna 1949 ensimmäistä kertaa kuulla radiosta tai TV:stä Lesin kotistudiossa tekemiään aivan ennen kuulemattoman ihmeellisiä echo-äänityksiä!

Erikoislaatuiseksi musiikin teki slapback-kaiutettu (noin 140 millisekunnin eli 0,14 sekunnin viivellä rikastettu) kitara-soundi. Pari vuotta myöhemmin vuonna 1953 Ray Butts valmisti  ensimmäisen Echo Sonic-vahvistimen, jossa tämä efekti oli rakennettu vahvistimen sisään. Ratkaisu mahdollisti efektin käyttämisen ensimmäistä kertaa live-keikoilla! 

Vuotta myöhemmin eli vuonna 1954 Ray esitteli laitteen Chet Atkinsille. Sam Philips alkoi käyttää tekniikkaa levytyksissään vuonna 1954. Scotty Moore hankki oman EchoSonic-vahvistimensa vuonna 1955. EchoSonicia ehditään kuulla Sun-tallenteista ainoastaan Mystery Train-biisissä. Ray valmisti vuosikymmenen kuluessa kaikkiaan alle 70 vahvistinta. Laitteen valmistus lisensioitiin ja näitä tehtiin teollisessa mitassa pieni määrä nimellä Rickenbacker Ek-O-Sound.

Vasta vuonna 1963 esiteltiin Echo Sonicille varteen otettava haastaja, Echoplex-kaikuefekti. Se oli vahvistimesta irrallinen laite. Edellä mainittuja echo-kaikuja yhdisti seuraavat tekijät: Putkitekniikalla toteutettu kytkentä. Sähkömoottori joka pyörittää nauhalenkkiä äänitys-, toisto- ja pyyhintäpään ohi. Nauhalle äänitettiin soittoa tai laulua ja hetkeä myöhemmin se toistettiin sekoittaen kuivaan signaaliin. 

EchoSonicissa äänityksen toistoaika oli kiinteä. Echoplexissä sitä voitiin muuttaa äänitys- ja toistopään välistä matkaa mekaanisesti siirtämällä. Kuusikymmentä-luvun puolivälissä julkaistiin edelleen putkitekniikalla valmistettu Echoplx EP-2 joka on tänä päivänä erittäin arvostettu delay/echo kaiku.

Kuusikymmentä-luvun taitteessa markkinoille tulivat Eurooppalaiset echo-kaiut, kuten Klemt Echolette, Dynacord, Wem Copicat (£50,50- £165) ja Meazzi Echomatic. Nauhakaiussa oli monta kiinteästi sijoitettua äänityspäätä, joilla sitten luotiin erityyppisiä echo-kaikusekoituksia. Teollisen valmistuksen päätyttyä moniäänipää kaikua on vielä saatavilla butiikki-kaikuna.

Yhden (mutta liikuteltavan) äänipään kaikujen valmistajat siirtyivät kuusikymmentä-luvulla yksi toisensa jälkeen putkista puolijohdetekniikkaan (solid state). Amerikassa kaikuja valmistivat Echoplex (EP-3), Saksassa Dynacord (Echocord Mini) sekä tämän lisäksi 60-luvun lopulla markkinoille tulleet Japanilaiset. 

Puolijohdekaiku Echoplex EP-3

Japanilaisissa laitteissa viiveaika muutettiin servo-moottorin nopeutta potentiometrillä säätämällä. Tuonaikaisen Japanilaiseen bisnestyylin mukaisesti valmistajaa ei esitetty, vaan jakelijat saivat ostaa tuotetta omalla merkillään tukkuerissä. Niinpä samaa tuotetta myytiin vuodesta 1971 alkaen eri nimisenä mutta jopa samoilla markkinoilla:

Melos Echo Chamber EM 110
(Keski-Eurooppa, Englanti, Australia, Belgia, Itävalta, Suomi)

Monacor ME-130 Echo Chamber 
(Saksa, Ranska, Espanja, Irlanti)

Univox EC-80A
(Yhdysvallat, Englanti)

BST MC-350 EchoChamber
(Ranska, Unkari, Serbia)

Echolix Echo Chamber
(Saksa, Tsekki, Bosnia)

Nikko RF-78 Echo Chamber
(Japani)

Seitsemänkymmentä-luvulla echo-markkinoille tulivat huoltovapaat puolijohde delay-efektit, kuten Boss DM-2. Ne nousivat nopeasti suosioon. Siitä huolimatta esimerkiksi Jimmy Page, Brian May, Andy Summers ja Eddie Van Halen luottivat edelleen Echoplex EP-3:n. Eddiellä oli EP:n lisäksi käytössä Univox EC-80A. Sitä kuullaan legendaarisessa Eruption soolo-numeronsa lopussa. 

Univox EC-80A käyttöohje ja
kytkentäkaavio. Sopii kaikille yllä-
mainituille Japanilaisille.

Vuonna 1974 Univox EC-80A echo maksoi $135. Vuosikymmenen myöhemmin kovasti kilpailulla markkinoilla kaiusta tarvitsi maksaa enää 59 puntaa tai Bellillä £78,50. Niinpä Univox, Melos ym. edullisten kaikujen valmistus lopetettiin noin vuonna 1984. Markkinoilla alettiin siirtyä puolijohde-delay efekteistä uuteen tuottoisaan mutta hajuttomaan ja mauttomaan digitaalitekniikkaan. 

Vuoden 1974 hinnasto.

Myös laadukkaampien merkkien sähkömekaaniset kaiut tarvitsivat säännölistä huoltoa, joten ajan saatossa nekään eivät studio-luokan soundista huolimatta menneet enää riittävästimäärin kaupaksi. Sähkömekaanisten analogisten nauhakaikujen teollinen valmistus loppui. Brian Setzerin käyttämänä tunnetuksi tullut Roland RE-301 valmistus lopetettiin vuonna 1990  Echoplexin tuotanto päättyi vuonna 1991. Nykyään on toiminnassa yksi butiikki-kaikujen valmistaja. 

Markkinoilla on tänä päivänä saatavilla huoltovapaita ja edullisia digitaalipurkkeja, joihin on mallinnettu klassisten kaikujen saundia vaihtelevalla menestyksellä. Testien perusteella hyvin huolletulla Melos Echo Chamberilla saa edelleen paremman 50's Rockabilly slapback-soundin kuin digiefektillä esimerkiksi Boss RE-20, Strymon El Capistan tai EP103 Echoplex Delay. Keikalle huoltovapaat ja toimintavarmat digivehkeet ovat kyllä hyvä valinta.

Joskus digimarkkinointipuheissa saattaa kuulla laitteiden tuottavan hi-fi soundia, jota "huononnetaan tai vanhennetaan" säätöpotikalla. Tähän voisi vastata vaan; kun konjakista otetaan epäpuhtaudet pois siitä tulee pirtua. Echo-nauhakaiun soundi on siis ominaisuus. On oma valinta, kummasta tykkää enemmän. Mallinnuksilla täysin aitoon soundiin ei vielä olla päästy.

-----------

Huolto

Sähkömekaaninen kaiku, jossa on liikuvia osia, vaatii säännöllistä huoltoa ihan niin kuin vaikkapa auto. Huollettuna toiminta on vakaata, mutta mukaan sisältyy aina ripaus vaaran elementtiä. Sauraavassa on Melos Echo Chamber EM 110 kaikulaitteelle tehty 50-vuotishuolto. Alkuun esimerkiksi äänipäät puhdistetaan vanulla sekä isopropapnolilla.

Isopropanolia puhdistukseen.

Jatketaan voitelemalla potentiometit sekä jackit kontaktisprayllä. Samalla pyöritellään potikoita tai liikutellaan plugia liittimessä.Tällä toimenpiteellä saadaan rutisevat potikat kuntoon. Kaiussa käytetty servomoottori on Matsushita Electric Industrial Co., Ltd:n valmistama 6V DC Model MH-5R2BN. Myöhemmin Matsushita muutti nimensä Panasonic Corporationiksi. Muuntaja on 12 V malliltaan EM-IE.

Kontaktisprayllä voideltavat kohteet.

Tämän jälkeen pyyhitään pinnat pintakuivaksi (esimerkiksi kontaktisprayn ylimääräisitä roiskeista). Sen jälkeen pinnat puhdistetaan liasta, pölystä ja rasvasta puhdistusaineella, kuten pirtuun tai kynsilakan puhdistuksen kostutetulla vanupuikolla. Hihnaurat on puhdistettava erityisen huolellisesti. 

Vanhan hihnan poistaminen
ja verourien puhdistus

Tämän jälkeen laakeripinnoille lisätään rasva. Paras rasva tähän on NLGI 3 luokan Mobil Polyrex EM 103 mutta NLGI 2 luokan Erikoisrasva EP-2 toimii myös riittävän hyvin. Annostelua voi tehdä esimerkiksi hammastikulla. Tämä on tehtävä tarkasti niin, ettei rasvaa mene todellakaan mihinkään muualle kuin ainoastaan laakeripinnalle. 

Huoltotarvikkeita.

Seuraavaksi on hyvä uusia vetohihna. Hihnan profiili on neliskanttinen 1x1 mm ja halkaisija on 51 mm. Pituus on 160,2 mm eli puoliksi taitettuna 80,1 mm. Vetohihna on hyvä käsitellä ennen paikalleen asentamista hihnasprayllä, jolla varmistetaan hyvä pito. 

Vetohihnan mittaaminen.

Kun kasataan mekaaniikkaa takaisin paikalleen, huolletaan kasetin pesä. Kasetti lukittuu kasettipesään paikalleen kasettia työnnettäessä kasetin sivuissa olevien pienten lovien ansiosta. Kasettipesässä on tapit, jotka painuvat uriin pienen jousena toimivan kupariliuskojen avulla. Molemmilla puolilla sijaitsevia jousiliuskoja aavistuksen verran taivuttamalla vastasuuntaan voi saada kasetin lukittumaan pesäänsä entistä jämäkemmin.

Kasetti pesässä rullineen. Jousiliuska on
juuri irrotettu taivuttamista varten.

Sitten puhdistetaan vetoakseli sekä toisto-, äänitys-, ja pyyhintäpäät. Puhdistus tehdään maustamattomalla alkoholilla kuten pirtulla. Vetoakseliin oli tarttunut mustaa myhnää jonka sai raaputettua kynnellä alkovanupuikolla pehmittelyn jälkeen. Kasettipesää paikalleen laitettaessa muistetaan laittaa magneettikorvallinen poistopään ruuvin alle.

Äänipäiden paikat.

Kaikulaitteessa on kaksi trimmeriä, jolla pystytään säätämään delay-aikaa. Trimmereiden säätämiseen sopii hienomekaanikon pieni tasapäinen ruuvitaltta. Tämän säätimen liikuttelussa ei paineta ruuvaria yhtään sekä käytetään erittäin maltillisesti voimaa kiertäessä sillä trimmerit ovat todella helposti rikkoutuvia. Vasemmanpuoleisella trimmerillä voidaan hillitä nopeinta toistoa ja oikeanpuoleisella hitainta delaytä. Molempien säätimien tulisi olla 0-asennossa eli vastapäivään äärimmilleen kierrettynä. Näin säädettynä delay-ajat ovat seuraavan mukaiset.

Trimmereiden paikat piirilevyllä.

Echo - Time -säätimen asetukset.

Koska nämä laitteet hurisevat helposti päätin myös parantaa häiriön poistoa. Jo 1800-luvun lopussa keksitty Faradayn häkki eli kansanomaisesti foliohattu on keino pienetää hurinoita, joten päätin vaihtaa kaikki suojatut kaapelit laadukkaisiin nykypäivän materiaaleihin. Tämän jälkeen vanerikoteloon tuli vielä kuparointi.

Kuparoimalla Faradyn häkkiä.

Lopuksi echolle tehdään demagnetointi:

• Kytke virrat pois huollettavasta laitteesta, ota pistorasia seinästä.
• Kytke demagnetoijaan virta siten että se on 2-3 metrin päässä huollettavasta laitteesta.
• Tuo demagnetoija hitaasti laitteen viereen.
• Hivele vaakasuuntaan edestakaisin demagnetoijan koukulla laitteen äänipäiden sekä nauhan kulkureitillä olevien metalliosien ohi. Demagnetoijan ei tarvitse koskettaa äänipäitä.
• Vie demagnetoija hitaasti 2-3 m etäisyydelle laitteesta.
• Katkaise demagnetoijan virta.

Demagnetoitaessa on otettava myös huomioon:

• Demagnetoijaa ei saa pitää päällä 2-3 minuuttia kauempaa, monet mallit kuumenevat ja saattavat vahingoittua jos ovat liian pitkään päällä.
• Kaikki tietokoneet, äänitetyt nauhat ja yleensäkin kaikki muu magneettinen materiaali jonka ei halua tyhjentyvän kannattaa pitää kaukana demagnetoijasta. Esimerkiksi tietokoneen kovalevy tai muistikortit saattavat tyhjentyä jos demagnetoija koskettaa niitä.

Kaikulaitteen mitat ovat leveys 268 mm, syvyys 155 mm ja korkeus 125 mm. Vuoden 1972 esitteessä laitteen kehutaan olevan putkien sijasta transistoritekniikalla toteutettuna kevyt. Painoa 2,47 kg. Univox EC-80A mallin rinnalle tulleen EC100 myyntiä vauhditettiin vuoden takuulla.

Laitteen säätimet eli volume, echon määrä,
toistojen määrä sekä viiveaika.

Tässä blogauksessa kaikki luetellut Japanilais-kaiut käyttävät erityistä Apollon-yhtiön valmistamaa päättymättömän nauhan hipac-kasettia. Echon sai eloon kasettia vaihtamalla, vuonna 1972 uusi kasetti maksoi $5 joidenkin vuosien päästä $10.

Avattu Hipac-kasetti vierellään
markkinat valloittanut c-kasetti.

Kaikujen tuotannon päätyttyä uusia Hipac-kasetteja ei ole ollut saatavilla vuosikymmeniin. Tämä onkin kaiun kriittisin "osa", mutta ongelman korjaamiseksi on kaksi keinoa. 1. Huollettu Playtape kasetti (60-luvun kasetteja on myynnissä esim. U.S.A :n ebayssä) 2. Nauhan vaihto olemassa olevaan kasettiin. Kerron seuraavassa blogauksessa kuinka vanhasta kasetista saadan uudenveroinen huoltamalla sekä nauhan vaihtamalla.

Herbert "Häkä" Katz

Kitaristi Herbert Katz soitti 1940-1990 luvuilla eli yhteensä viidellä vuosikymmenellä. Siitä huolimatta hän tuntuu jääneen tuntemattomaksi nykyajan muusikoille. Häkällä on myös titteli joka suodaan vain yhden kerran. Hän on soittaa kitaraa kautta aikojen ensimmäisellä Suomalaisella Rock-levyllä! Katz oli aikalaisten jazz-muusikoiden tapaan monipuolinen muusikko joka hallitsi jazzin lisäksi monta muuta musiikkigenreä. Seuraava tarina on netin tiedonmuruista sekä pojalta Harryltä saaduista tiedoista yhteen koottu juttu. 

 Herbert Abraham "Häkä" Katz syntyi 10. joulukuuta 1926 Turussa. Hänen vanhempansa olivat Jack "Jakku" ja Rosa Katz. Häkällä oli myös veli. Elieser Wolf Leiser Katzia kutsuttiin nimellä "Wille". Ruotsinkielisen juutalaisperheen isä oli vaatturimestari. Häkän ollessa kolmivuotias perhe muutti Helsinkiin.

Myöhemmin Katzin muistellessa nuoruusaikoja hän sanoi että perheessä ei ollut varsinaisesti musiikinharrastusta, mutta levysoittimen lisäksi perheen ilmapiiri suosi musiikin harrastamista. Häkä alkoi soittaa rumpuja kolmentoista ikäisenä vuonna 1939. Talvisota alkoi samana vuonna 30 päivä marraskuuta. Kotona rumpujen soittoa harjoiteltaessa oli varottava hermostuttamasta naapureita. 

Samoilla kulmilla vaikutti aloitteleva bändi, jossa soittivat Börje Sundgren, Erik Lindström ja Gustaf Lackman (tb) sekä Pauli Hill (rummut). Talvisota päättyi 13. maaliskuuta 1940. Yhtyeeseen kaivattiin kitaristia, joten Katz myi rumpunsa. Saamillaan rahoilla hän osti käytetyn kitaran Uuno Arpiaisen Soitinkaupasta liittyen bändiin. 

HS 13.08.1939 no 215

Bändi harjoitteli Helsingin tanssikoulun salissa ja ohjelmistossa oli paljon jazz-numeroita. Katz myöhemmin: "Kuunneltiin radion lyhytaaltolähetyksiä, jossa soitettiin paljon perinteistä jazzia".
Erik Lindström: "Boris Levasti oli postissa yösähköttäjänä. Tätä kautta hän löysi kaikki eurooppalaiset radio-asemat, joita yhdessä kuunneltiin yökaudet. Juuri näiltä asemilta tulvi siihen aikaan paljon traditionaalista jazzia".

HS 13.11.1938 no 307

Jatkosota syttyi 25. kesäkuuta 1941. Tuossa vaiheessa ei kitarakouluja tai kitaransoiton opiskelumateriaaleja ollut saatavilla. Alussa musiikin perusteita, kuten nuottien asemia kitarassa sekä perus duuri/mollisointuja Häkälle neuvoi piano-opettaja Sundgren. Katz sai vinkkejä muutamaan otteeseen myös itseään vanhemmalta kitaristi Ingmar Englundinlta. Suurin kitaransoiton innoittaja sekä esikuva oli Charlie Christian, jonka soittoa Häkä kuunteli tarkkaan. 

Jatkosodan aikana maahan tuli pakolaisena Virolais-muusikkoja. Vuonna 1942-43 Häkä muistelee tehneensä ensimmäisen tallenteen Virolais-muusikko Boris Skoon? (viulu) asetaattilevylle. Pikalevyjä tuotettiin tuolloin U. Arpiaisen Soitinkaupan äänistudiossa. Tallenteella soitti Jaakko Luoman bändi, mukana mm. Eki Lindström.

HS 02.04.1939 no 89

Häkä soitti Eki Lindströmin suositussa HOT-triossa: Eki soitti haitaria ja vibrafonia. Häkä oli kitarassa ja Olle Lindström (Ekin veli) tai Onni Gideon bassossa. Ryhmän ohjelmassa oli swingiä, eikä tanssimusaa koska oli tanssikielto. Jatkosota päättyi 19. syyskuuta 1944.

Häkä, Onni Gideon ja Erik Lindström alkuajoilta.
Häkällä on mahdollisesti Höfner-kitara.
Vahvistimesta ei ole myöskään tarkempaa tietoa.

Sodan jälkeen alettiin pikkuhiljaa saada Ruotsista Charlie Parkerin ja Dizzy Gillespien bebop-levyjä joita kuunneltiin. Tietenkin Suomessa vierraileiden muusikoiden soitosta otettiin vaikutteita.

Peanuts Holland ympärillään Häkä, Eki ja
muita Suomalaismuusikoita.

Häkä soitti noihin aikoihin parikymppisenä mm. "Jaakko Vuormaan" (Jacob Furman) kanssa. Furmanin muisteli myöhemmin Häkän olleen oli niin hyvä kitaristi, että monet ensimmäistä kertaa kuullessaan soittoa luulivat häntä amerikkalaiseksi. 

Jaakko Vuormaan bändi Balderin salissa,
 kitarassa Häkä vuonna 1945.

Seuraavaksi Häkällä oli Suomalais-valmisteteinen Malmström-arctop jazz-kitarakitara. Soitinrakentaja Jaakko Malmström valmisti kitarateos -kitaroita, vuosina 1950-1958 osoitteessa  Kankurinkatu 6. Vuodesta 1958 eteenpäin Tehtaankatu 5, Helsinki). Malmström toteutti myös Gideonin havajikitaran. 

Katz kitaroineen (Yle areenalla).

Vuonna 1948 Katz liittyi Onni Gideonin (Onni Gideon Tervonen) bändiin. Onni Gideon Kvintettiin kuuluivat: Onni Gideon – kontrabasso ja havaijinkitara, Herbert Katz – sähkökitara, (Häkän veli) Ville Katz – rummut, Teuvo Suojärvi – piano, harmonikka ja sähköurut sekä Ossi Malinen – tenorisaksofoni ja huilu. Saman vuoden Rytmi-lehden äänestyksessä Katz valittiin Suomen parhaaksi lajissaan. Solistina heillä oli usein Wiola Talvikki.

Onni Gideonin bändi osasi myös hauskanpidon.
Kuvassa Häkän "nuottiavain"kitara.

Viikonloppuisin käytiin keikoilla yleensä "maaseudulla" eli tanssilavoilla ja viikolla oltiin usein Espilässä. Joskus käytiin keikalla Ruotsissa. Tuohon aikaan tanssittiin Jazz-kappaleidenkin (foxtrot) tahdissa, jota ohjelmistossa oli mukana. Joskus Onnin kanssa esiinnyttiin nimellä Onni Gideon ja hänen Aloha-Hawaiji yhtye.

Yhdysvaltojen suurlähettilään juhlissa vuonna 1949.

Noihin aikoihin Katz alkoi hoitaa päivätöinään levykauppaa "Levybaari - Skivbaren" osoitteessa Uudenmaankatu 17, Helsinki. Sittemmin kaupassa alettiin myydä myös kitaroita. 

Levybaarissa kuunnellaan musiikkia iloisissa tunnelmissa.

Häkällä riitti kiirettä monessa suunnaassa. Hänellä oli puoliso Alice "Assi". Vuonna 1949 perheeseen syntyi ensimmäinen lapsi Harry ja vuotta myöhemmin tytär.

Vuonna 1953 kahdenkymmenenkuuden ikäinen Katz perusti yhdessä Paavo Einiön ja Johan ”Mosse” Vikstedtin kanssa "Suomen ensimmäisen modernin indie-levy-yhtiön" Scandia-Musiikin. Se toi monopolin lailla musiikkikenttää tuolloin hallinnen Fazerin oheen vaihtoehtoisia julkaisuja. Työt laajenivat tämän jälkeen studiomuusikon tehtäviin erilaisissa äänitys-sessioissa. Vikstedt ja Katz jäivät pian pois Scandia-Musiikista ja tilalle tuli Harry Orvomaa, joka johti Einiön kanssa Scandiaa sen yhtiön myyntiin saakka. 

Häkällä oli lisäksi muutamia oppilaita mm. Pekka Stelander, joka soitti tuolloin bassoa (myöhemmin kitara) mutta aikaa ei tuolloin ollut sen enempää opettamiseen. Häkä julkaisi sen sijaan oman "kitaran soitto-opettajansa" Ingmar Englundin kanssa duettona sinkun Istanbul.

Herbert Katz soitti lempimusiikin jazzin lisäksi paljon muutakin. Monipuolisista taitavista jazz-muusikoista koottu Gideonin ryhmä toimi house-bändinä uuden musiikkivillityksen rock'n'roll-tanssikilpailuissa Helsingin Natsalla 10 päivä syyskuuta 1956. Häkä esiintyi myös juuri ennen kolmekymmentävuotis-synttäreitään  Suomen ensimmäisessä rock-konsertissa Turussa lokakuussa vuonna 1956 Erik Lindströmin All Star -kokoonpanossa.

Loppuvuodesta 1956 Häkä soitti kitaraosuudet Gideonin singlellä Scandia, KS 271, jossa A-puolella oli Onni Gideonin Havaiji-Yhtyeen esittämä kappale Aloha Oe ja B-puolella kautta aikain ensimmäinen Suomalainen rock-tallenne, Onni Gideon ja hänen Yhtyeensä esittämä Hawaian Rock! Sinkku julkaistiin alkuvuodesta vuonna 1957. Levyllä käytettiin plate-kaikua, koska täällä ei tunnettu Sam Philipsin Sun Recordsilla käyttämää slapback-echoa. Häpeä ei ole kovin suuri, sillä uutta tekniikkaa ei tunnettu sen enempää muuallakaan. Kuten RCA:lla, jonne Elvis siirtyi noihin aikoihin. 

Tuolloin julkaisu ei herättänyt suurta suosiota. Gideon teki tallenteita myös muiden, kuten lyhyen hula-hula innostuksen inspiroimana. Gideon on myöemmin muistellut että heidän ajellessaan yöllä keikoilta kotiin he aina kuuntelivat autossa olleesta valtavasta autoradiosta, ajan tuoreimpia musiikki-ilmiöitä ulkomaalaisilta lyhytaaltokanavilta.

Herbertin perheeseen tuli kolmas lapsi. Jonina Katz syntyi 30. elokuuta vuonna 1957. 

Onni Gideonin bändi vuonna 1957.

Vuonna 1959 Katz teki ensimmäisen oman tallenteen, EP-levyn "Plays Jazz". A-puolella kappaleet Cherokee (Ray Noble) ja Out Of Nowhere (Johnny Green) B-puolella Guitar Blues (Herbert Katz) ja What's New (Bob Haggart). Levyn kannessa Häkä soittaa Malmström-kitaraansa. Itse Guitar Blues- biisissä alkuosa on soitettu orkesterikitaralla ja loppu sähkökitaralla. Lieneekö kyseessä Herbertillä myöhemmin tavattu Gibson Les Paul? 

Katz tallenteet Out of Nowhere ja What's New julkaistiin vuonna 1959 myös Jazz Party levyllä. Kitaran soundi on levyllä aikalaisista Suomalais-tallenteista poiketen kansainvälistä tasoa. 

Katzin tekemä tallenne Cherokee löytyy Suomalaista Jazzia 1958-1968 levyltä.

Plays Jazz sinkku on näkyvillä myös elokuvassa iskelmäketju vuonna 1959 sihteerin takana toimiston seinällä. Viisikymmentä-luvun lopussa saatiin ideoita Amerikkalaisilta. Esimerkiksi kitaravirtuoosi Chet Atkins esitti harvinaisen slaavinumeron sovituksen mustat silmät.

Häkä soitti elokuvassa, jossa nähdään hulvaton Suomalainen Grazy" Gideon & his Gipsy Rockers Mustat silmät ohjelmanumero. Esityksessä vitsaillaan mm. slaavilaista kaihoa, tuoreita Bill Haley & Comets rock'n roll maneereita, jazz-tykitystä sekä iätöntä muusikoiden "kanttori piiparis"-arkkityyppiä. Häkä soittaa esityksessä akustista- sekä sähkökitaraa. Kappale on myös tallennettu Parlophone PAR 904,1959, jossa B-puolella on Grazy" Gideon & his Stupid Dixie-Rockers: When The Saints Go Marchin' In.

Tämän jälkeen Onni Gideonin alkoi tehdä televioon lasten ohjelmaa Sirkus Papukaija. Hän esiintyi valtavissa pellen housuissa sekä maskissa. Herbert osallistui tuolloin mm. Rock Jerryn levytykseen.

Katz perusti oman orkesterin, jonka kanssa keikkaili vuodesta 1960 alkaen. Erityisesti 1960-luvun kokoonpano on maineikas. Siinä soittivat Katzin lisäksi Teuvo Suojärvi, piano, Heikki Annala, basso, ja Jaakko Furman, rummut. Omien keikkojensa ohella bändi säesti Suomessa vierraileita ulkomaalaisartisteja. Tanssikeikoilla laulusolistina toimi Rauni Pekkala useiden vuosien ajan. 

Vuonna 1961 tehtiin vanhassa puutalossa Albertinkatu 20 Helsingissä sijainnessa Old House Jazz Clublta (tutummin mäyrän kololta) ohjelma, jossa ajan jazz ryhmiä esiintyy Jaakko Salo Modern Group, Pekka Myllymäki Dixieland Band, solisteina Laila Kinnunen ja Brita Koivunen. Tallenteella Häkällä nähdään käytössä yhdeksän vuotta aiemmin julkaistu Gibson Les Paul-mallinen kitara (luultavasti vuosimallia 1957), Tämä soitin-malli nähtiin kautta aikojen ensimmäistä kertaa Suomessa! Katz soitti tätä vuosi aiemmin tuotannosta lopetettua Gold Top-mallia sekä plektralla että sormin. Les Paul-malli oli tuotannosta poissa vuosina 1960-1974.

Myöhemmin Teuvo Suojärvi jäi Katzin bändistä pois ja Lasse Mårtenson tuli pianoon. Alkuun Lasse soitti pelkästään pianoa. Hän alkoi sitten laulaa ravintolakeikoilla sekä konserteissa, koska ei voinut koko iltaa soittaa pelkkiä instrumentaaleja ja tarvittiin laulajaa. Laulaminen alkoi saada pikku hiljaa enemmän sijaa Lassen uralla ja hän siirtyi sitten kokonaan laulusolistiksi. 

Häkän Les Paulissa on erikoisesti
kaularaudan suojus "väärin" päin.

Vuonna 1961 Häkällä nähtiin Gretch Duo-Jet- lankkukitara, jota hän soitti ainakin Miljoonavaillinki-elokuvassa Pirkko Mannolan toimiessa yhtyeen laulusolistina.

Katz alkoi pian soittaa sunburst Fender Jazzmaster-kitaralla. Pekkala solistinaan he kiersivät keikoilla. Tämän lisäksi Häkä soitti vuosina 1961-1964 televison Iskelmäkaruselli-ohjelmassa.

Rauni Pekkala ja Herbert Katzin bändi.

Herbert muiden vanhan polven jazzareitten tavoin laajensi osaamistaan uusiin elantoa tuoviin musikkityyleihin. Täytyy muistaa että tähän aikaan pienellä Suomen markkinalla ei jatsin soitolla elänyt eikä apurahamuusikkoutta tunnettu. Ja tuskin vanhan polven jatsarit olisivat sille tielle lähteneetkään.

Häkä julkaisi uusimman musiikkityylin rautalankaa tyylikkäästi singleillä: 
1962 Portugalin Huhtikuu (Raúl Ferrão) / Sherry (B. Gaudio)
1963 Nowhere Express - Pohjanmaan Junassa (Erkki Salama) 
/ Old Vic - Viipurin Vihtori
1963 Savonmuan Hiliman /  Savotan Sanni, 

Vuosina 1962-63 Häkällä oli oma bändi ja solistina olivat Pikko Mannola ja Rauni Pekkala. Seppo Rannikko oli bädissä pitkään. Suojärven ja Heikki Lauri ”Heepe” Annalan lisäksi oli Oiling Boiling. "Noihin aikoihin tämä oli yksi Suomen parhaimmista jazz-bändeistä. Tanssikeikkojenkin alkuun soitettiin aina joitain jazz kappaleita. 

Katz oli mukana myös Rauno Lehtisen studiokokoonpanossa Vostok All Stars, joka levytti muun muassa ”Säkkijärven polkan” (1962) ja ”Letkiksen” (1963). Televisioon tehtiin Jazzistunto ja muita ohjelmia sekä elokuvan sivuosia kuten Speden X paronissa Heinähanko Twist. Junnu Vainion levytyksissä ja muissa studiosessioissa. Häkä kävi soittamassa Ingmar Engludin kitaroiman Kullervo Linnan ja Humppa-Veikkojen kanssa. Levy-baarikin oli edelleen toiminnassa.

Myöhemmin Häkä muisteli kun kerran Oulussa joskus neljänkymmenen korvilla ollessaan vuonna 1965 "yleisö vain kuunteli ja taputti eikä tanssinut. Kuului vaan että lisää kun kysyttiin välillä joko soitetaan jotain tanssimusiikkia. Mutta ei, koko ilta vaan soitettiin jazzia". 

Kuusikymmentä-luvun edetessä rautalankabuumin myötä vanhan polven tapiorautavaarat joutuivat tekemään lavoilla vuosi vuodelta enemmän tilaa suosioon tulleille "rautalanka"-bändille ja vanhan liiton Jazzarit nähtiin jo nostalgisena muistona vuoden 1970 lasten piirroselokuvassa .

Katz oli Pori Jazzissa 16. – 18.7. 1971 Hacke Björksten – Herbert Katz Sextetissä. Häkän Jonina tytär kuoli onnettomuudessa 30. elokuuta 1971 neljäntoista ikäisenä. 

Vuotta myöhemmin eli vuonna 1972 Hacke levytti ystävälleen Häkälle tervehdyskappaleen A pint for Herbie. Häkällä oli käytössä lyhyen aikaa Epiphonen kitara. Tarinan mukaan soitin oli ainut laatuaan Suomessa mutta se varastettiin. Paljastumista pelätessään varkaat upottivat sen Suomenlahteen. 

Häkä ja Epiphone. (Kuva: Harry Katz).

Vuoden päästä Häkä soitti sessiomuusikkona Suomalainen jazzmuusikko ja pasuunansoittaja Acre Karin nostalgisessa 30 -vuotisjuhlakonsertissa Break Big Bandin kanssa Sampolassa Tampereella.

Vuonna 1979 viidenkymmenen kahden vanhana ja maailmalla matkaillut Herbert laittoi kitaran koteloon pitemmäksi aikaa. Hän muutti Lontooseen "maailman suurimman musiikkilehden" palvelukseen markkinointipäälikön tehtäviin. Siellä hän aloitti uudestaan musisoinnin paikallisesti tunnetussa jazz-bändissä esiintyen satunnaisesti. 

Sitten Herbert muutti lyhyeksi aikaa Müncheniin perustamaan maahan lehden saksankielistä versiota. Sivutoimi-musisointia oli edellistä enemmän. Münchenin jakson jälkeen Häkä palasi Lontooseen. Musiikilehtiyhtiöllä oli tarkoitus vakiinnuttaa toimintansa Saksassa. Saksankielistä versiota ajettiin vuosina 1979-1984, jolloin se lopetettiin. 

Syksyllä 1984 Herbert muutti Ruotsiin, Göteborgiin. Hän aloitti siellä Englantilaisen musikkialan yhtiön Scandinavian (sisältäen Suomi, Ruotsi, Tanska ja Norja) edustuksen. Göteborgissa ovat kaikkien keskeisten musiikkialan maahantuojien ja toimijoiden Svandinavian konttorit. Tämän jälkeen Ruotsalainen yhtiö tarjosi töitä hoitamaan heidän musiikkiosastoaan ja Herbert siirtyi yhtiön palvelukseen.

Göteborgissa Häkä oli kiinnitetty viiteen bändiin. Keikoilla käytiin Tanskassa ja Saksassa monesti:
-Four Swingers Could kaikalla esimerkiksi Baltic Jazzissa Taalintehtaalla.
-Sving Bolaget, kuusimiehinen bändi keikalla myös Taalintehtaalla sekä Storyvillessä.
-Yhdeksänmiehinen bändi solistinaan Gunnar Nilsson (teki Häkän kanssa yhdessä levyn). Tämän ryhmän kanssa Häkä kävi keikalla myös Storyvillessä.
-Kaksi big bandiä, josta toisen kanssa levytys.

Häkä ja Hagström. (Kuva: Harry Katz).

Vuonna 1987 tallennettiin levy, jossa Häkä soitti kuudenkymmenen ikäisenä biisissä I let a song go out of my heart.

Niin ikään vuonna 1987 Kompass Records julkaisi Häkän kahdenksan kappaleen soolo-levyn Keep Swingin', jossa Katz antaa kypsän näytteen kitarankäsittelytaidoistaan.

Häkä jäi Ruotsissa eläkkeelle virallisesti kuudenkymmenviiden iässä vuonna 1992. Hänellä oli edelleen oma pieni markkinointifirma, jonka edustajana kiersi maailmalla sekä tietenkin Suomessa. 

Suomessa Häkä kävi keikoilla satunnaisesti esimerkiksi Helsinki Jazzissa Hesperiassa UMO:n solistina 1990-luvulla. Soittouran loppuajat Häkällä oli käytössään Hagströmin puoliakustinen orkesterikitara.

Herber Katz kuoli muutama päivä ennen 81-vuotis synttäreitään ensimmäinen joulukuuta vuonna 2007 Göteborgissa. Uurnalehto on Maunulan hautausmaalla Helsingissä.

ES-295 malli "70 vuotta" juhlavuoden konstruktio

Olen haaveillut pitkään omasta ES-295 kitarasta. Soitinta ei valitettavasti koskaan ole valmistettu vasenkätisenä. Kitaramalli julkaistiin vuonna 1952 joten vuonna 2022 vietetään mallin 70-vuotis juhlavuotta

Vuosina 1952-1958  julkaistiin versio I. Pääsääntöisesti kitarat olivat kultapintaisia, muutama sunburst-kappale myös valmistettiin. Kitarassa oli 2 kappaletta P-90 mikkejä ja Les Paul-tyyppinen peräkappale. Soittimia valmistettiin seitsemän vuoden aikana yhteensä 1721 kappaletta.

Vuonna 1959 esiteltiin versio II. Kitaroissa oli kultainen pinta, 2 kappaletta kultaisia humbucker-mikkejä sekä Les Paul-tyyppinen peräkappale. Soittimia valmistettiin ainoastaan 49 kappaletta! 

Markkinat jakaantuivat. Rokkarit siirtyivät käyttämään lankku- tai semilankkukitaroita. Jazzarit puolestaan pysyivät perinteisissä puunvärisissä tai sunburst-sävytetyissä jazzlaatikoissa. Niin kultaisten onttokoppaisten ES-295 mallin kitaroiden valmistus lopetettiin vuonna 1960. Tästä eteenpäin kului peräti 30 vuotta kunnes Gibsonilla malli palautettiin tuotantoon. 

---------------------------

Vuosina 1990-1993 Gibson valmisti uudelleenjulkaisua kutsuen sitä Gibson ES-295-reissue. Kitarassa oli kultainen viimeistely, kaksi P-90-mikkiä sekä bigsby.

Vuonna 1990-2000 Gibson myi arvokkaampaa versiota, jossa oli antiikkinen kultainen viimeistely, Bigsby, tune-o-matic sekä kaksi P-90 mikkiä. Sarjaa tuotettiin nimellä ES-295 '52 Historic Collection (Gold Bullion).

Vuonna 1999 tehtiin 15 kappaleen erä Scotty Moore allekirjoitus (F-aukon vieressä) Custom Shop mallia alkaen sarjanumerosta #SM001. Siinä oli pitkä peräkappale, tune-o-matic sekä plektrasuojaa mukaileva näppäilykäden käsivarsisuoja. Tämä sarja toimi yrityksen avaajana Euroopan markkinoiden agressiivisessa myyntikanpanjassa.

Vuonna 2013-2015 Gibson esitteli Custom Shop "52 ES-295 Historic Collection, jossa rajoitetut VOS-mallit. Tuolloin valmistettiin myös 81 kappaleen Scotty Moore allekirjoitus (tonepotikan vieressä)-erä. Kitarassa oli kultaisen värin lisäksi kaksi P-90-mikkiä sekä Scottyn esikuvan mukaisesti pitkä peräkappale sekä melitan talla.

Vuonna 2013-2015 mallia oli saatavana vuoden 1959 musikkiteollisuuden näyttelyyn valmistettujen ES-295 kitaroiden esikuvan mukaisesti kirsikanvärisenä pienestä Gibson Memphis-reissuesarjasta.

------------------------

Selvittelin erilaisia vaihtoehtoja toteuttaa kitarahanke. Pulttikaulaisia niin sanottuja palastrato- ja palatele- aiheisia kitaroita sekä muunnelmia on rakennettu iät ja ajat mutta että liimakaulaisiakin voisi tehdä samaan tapaan puolivalmiista osista "pala"kitarana? 

Hankalin osuus oli selvitetty kun viimein löytyi firma mistä on saatavana ES-175 vasenkätiset toimivan näköiset puuosat, joka lisäksi vaikutti rehdiltä liikkeeltä! Ei siis tarvinnut lähteä metsään kaatamaan puuta, hehe. Tulin tulokseen että tässä on tehtävä vähän kuin 50-luvun autoharrastajilla. Ei voi kävellä kauppaan rahatukun kanssa ja sanoa -haluan tuon! Vaan on oltava valmis näkemään vaivaa vähän enemmän. Hommattava osa sieltä, toinen täältä. 

Maksoin ostoksen ensimmäinen syyskuuta 2020. Toimitusta joutui kyllä odottamaan, pitkään ja pitkään. Mietin jo tuliko hankittua tässä opetusta nettikaupan luotettavuudesta $309 dollarin edestä?! (Uhka)rohkeasti silti hommasin projektiin suunnitellut B6 Bigsbyn, rullatallan ja virittimet. Viimein 20 päivä tammikuuta 2021 sain postia tullikäsittelyn tekemisestä 72,83 €. Siis neljä kuukautta (korona-aika) ostoksesta että paketti on maassa.

Vasenkätinen ES-175 aihio.

Paketti saapui viimein perille ja vaikutti todella asialliselle työlle! Vaikka pulju on Amerikkalainen (tai Kanadalainen) lähetys kyllä saapui Kiinasta. No niin tai näin, minulle tärkeintä oli että aihio oli laadukasta puusepän (teollisuuden) työtä. Lähetystä seurasi täydellinen varustelu kielineen kitaraksi asti, mutta metalli- ja sähkö-osien laatu oli vaatimaton. Suunnitelmaani kuului jo alunperin kattaa soitin paremmilla osilla, joten nämä alkuperäiset kikkareet joutivat sivuun.

Pikku hiljaa haalittuja osia.

Tein ihan ensimmäiseksi lapaan alkuperäisen mukaisesti avoin kirja/viikset-muotoilun ja liimasin sitten kaulan kiinni bodyyn Titebond Original-puuliimalla. Puristus ja rakennelma kuivumaan saunan rauhaan muutamien päivien ajaksi. Tätä sanotaan usein kriittisimmäksi vaiheeksi kitaran rakentamisessa. Täytyy kyllä sanoa että jännitti vähän puristmia irroitellessa ja testikasausta tehdessä. Oli helpottavaa huomata että kaulan liitos kulmineen vaikutti olevan edelleen ok.

Juuri puristimista vapautettu kaulaliitos

Seuraavaksi oli vuorossa uuden opiskelua ja tekniikan haltuunottoa. Piti selvittää miten Gibsonin lavassa oleva koristekuvio on tehty. Tekniikka on ikivanhaa ja nimeltään intarsia eli puu-upotuskoristelua. Siinä liimataan alustalle lehtisahalla leikattuja kuvioita niin että ne muodostavat kuvioita. Tähänkin hommaan on keksitty oikoteitä mutta ei tuntunut sopivalle.

Upotuskoristelua varten piti hommata omat työkalut ja tarvikkeet. Tarvittiin paksuudeltaan maksimissaan 3,2 mm (MDF) kovalevyä sekä viilua. Helmiäistä on olemassa niin sanottua paksumpaa "mother of pearl"-tyyppistä ja sitten ohemmaksi laminoituja simpukkalevyjä. Niiden väitetään olevan sen verran ohutta (yhteensä 0,4 mm) ettei tarvitse välttämättä tehdä upotusta alustaan, vaan lakkaus sekä hionta-tasoitus riittää. En luottanut tähän, joten valitsin työstettäväksi laminoidun WHITE MOPin mutta sille tehtävällä upotuksella. Hengitys täytyy suojata helmiäistä työstettäessä sillä hiukkaset aiheuttavat kullemma syöpää.

Valkoinen laminoitu simpukkalevy.

Sitten tarvittiin lehtisaha, teriä, reiätöntä viiluteippiä, viilua ja erilaisia hiomapapereita P240, P600, P800, P1200, P2000 ja kertakäyttöisiä hengityssuojaimia. Lisäksi työstöalusta ja dremelille korvike kun koronan takia ei löytynyt koko valtakunnasta siihen hätään. 

Lehtisahan käytön opettelussa meni hetki aikaa erillisellä harjoittelupalalla, mutta homma alkoi pian luistaa, niin kuin sanotaan työ tekijäänsä opettaa. Huomasin että sahausalustaksi käy esimerkiksi vaneri- tai puulaatikko mihin porattu noin M 10 reikä ja se laitettuna säädettävälle työpöydälle. Sai tehdä tarkkaa hommaa ergonomisesti selkä suorana, hehe.

Upotettava helmiäinen.

Tämän jälkeen oli upotusten teko. Tosiaan koko valtakunnasta oli korona syönyt kaikki dremelit mutta Biltemalta löytyi korvaava toimiva monitoimihiomakone, joka oli reilusti edullisempi ja tähän sopii dremelin jyrsinterät. Piti soveltaa koneelle omatekoinen jyrsin"teline" kirkkaasta muovipurkista.

Kaverit vieretysten.

Soittimen runko tarvitsi vielä ennen maalaamista tarkan yksityiskohtaisen hionnan. Työn edetessä pölyjä pyyhitään kostutetulla ja puristetulla puuvillakankaalla. Odotellaan hetki ja huomataan kuinka kuivuessaan puun pinnasta nousee taas uusia "karvoja" eli maalipinnan pilaajia. Tätä työvaihetta toistetaan niin kauan kunnes pinnasta ei nouse mitään ja tuntuu sileältä kädellä pyyhkäistessä.

Sitten alkoi kitaran maalaamisen selvitteleminen. Heti alkuun tuli selväksi että jos haluan hyvää jälkeä täytyy tehdä kuten jenkkiautoharrastajat ja viedä vehje maalaamoon ammattimaalarille. Hyväksi onneksi Kuopiosta löytyi pieni automaalaamo, jossa on maalattu ajan saatossa autojen lisäksi speciaali-kohteita, kuten pianoita sekä flyygeleitä! Sitä pyörittää alan vanha konkari Luostarisen Tapsa, joka on nähnyt alan kehityksen ja muutoksen kuusikymmentäluvulta saakka. Menin näyttämään kitaraa hänelle ja kerroin millaiselta projektista pitäisi valmiina näyttää. Tapsa hetken mietittyään kertoi työvaiheet jolla tähän päästäisiin. 

Uskon vahvistus, kuva I.

Seuraava ongelma oli selvittää kultaisen kitaran maalin kaava. Gibson ei ole tietääkseni koskaan jukistanut maalin värin koodia. Vanhoista kitaroista tiedetään että ne ovat ajan myötä vihertyneet ja tummuneet hieman punaiseen taittaen hien kanssa pitkään tekemisissä ollessaan. Sävyn muutokset johtuvat maalin kimallehileenä käytetystä pronssijauheesta (mainittu Crescent Bronze #256 nitroseos) ja siinä olevan kuparin hapettumisesta. Samaan tapaan kuin rummun symbaaleissa tapahtuu hapettumista. Villi veikkaukseni on että 1951 Amerikkalaisten autojen värikartasta voisi löytyä alkuperäisin väri.

Alkuperäisissä 50-luvun ES-295 kitaroissa maali on pysynyt huonosti kiinni johtuen huonosta pohjustusaineesta ja keräilijät nyrpistelee näille siksi (muusikoiden onneksi). Puusepät Gibsonilla osasivat kyllä lakkauksen ja sävytyksen hyvin, mutta maalien kanssa työskentely oli heille tuolloin uutta. 

Vanhoja kitaroita on siksi myöhemmin maalattu uudelleen vaihtelevin lopputuloksin. Maalien kanssa puljatessa minulle selvisi ainakin se että kultaisen maalin sävyjä on olemassa maailmassa älyttömästi, ja vierekkäin laitettuna kaikki näyttää erilaisille. 

Itse maalin lisäksi bling-vaikutetta luovien hileiden koolla, määrällä ja materiaalilla on vaikutusta lopputulokseen. Maali myös elää sillä tavalla, että riippuen valon määrästä ja/tai suunnasta se näyttää aivan erilaiselta kaarevan pinnan eri kohdissa tai varjoissa. Verrattuna aurinkoisella muodostuvaan kuvaan on ihan erilainen katu-, LED- putkilampun tai vaikka kynttilän valossa. Myös ikä muuttaa maalin sävyä.. Hmm.. 

Uskon vahvistus, kuva II.

Tietääkseni Suomessa ei ollut yhtään 50-luvun ES-295:sta ja näkemäni Les Paul Goldtopit ovat juuri muun kuin aidon vanhan näköistä sävyä... Tässä kohtaa piti luottaa netistä löytyviin kuviin ja yrittää edetä vaistolla.. 

Uskon vahvistus, kuva III.

Löysin nipun kuvia joitä menin näyttämään Tapsalle. Hän ohjasi minut maalaamon takahuoneesta noin 3x3m varastoon, jonka seiniä peitti hyllyt, jotka puolestaan täynnä vuosikymmenien aikana käytössä olleita maaliväriliuskia aina 60-luvulta asti. Toisin sanoen säväyjä oli tuhansittain ja tuhansittain. 

Hän kaivoi vuosikymmenien näkemyksellä ja kokemuksella pikaisesti esille vaihtoehtoja, josta lupaavimmat sain mukaan kotiin loppuvalinnan tekemiseksi. Nyt aloin pikkuhiljaa ymmärää miten autoharrastajat pystyvät hifistelemään autojen väreillä ja miten laaja tämä oleva aihepiiri onkaan.

Uskon vahvistus, kuva IV.

Mieleiseni sävy löytyi ja lukittiin. Tämän perusteella Tapsa teki maalitilauksen ja osoittautui että maali oli vuoden 1971 ikonisen Italialaisen pikkupaholaisen väri, tämä oli mielestäni piste i:n päälle hankkeessa, hehe. 

Vein kitaran Tapsalle, joka lupasi ottaa työn sillä ehdolla että ei urakalla vaan muiden töiden välissä. Esimerkiksi helmikuun pakkasilla kuivaamoa ei lämmitetä erikseen kitaran tehtävän yhden värikerroksen takia jne. 

Pian myös selvisi että valitsemani väri on 2-värimaali. Tarkoitti seuraavia työvaiheita. Pohjalle tuli ensin tarttumisaine. Sitten väri, joka koostui kolmesta osasta:
pohjamaali (vaalea), alusmaali (kultaisen sävy I) ja pintamaali (kultaisen sävy II). Väri tasaisesti kerralla joka paikkaan, koska määrän tai kuivumisen vaihtelut muuttavat sävyä. Maalattu kerros oli kuivateltava kunnolla ennen uuden tekoa. 

Uudet teippaukset oli tehtävä joka maalauskerrokselle. Tämän jälkeen lakkaa tuli jokunen kymmentä kerrosta pintaan. Väri tuli soittimeen kanteen, sivulle ja taakse (toisin kuin nykyään tekevät gibsonilla pelkästään kanteen). Kahdeksas päivä toukokuuta 2021 Tapsa viimein soitti että kitara on valmis. Sanoi että aika olikin aika kettumainen homma kun piti kerralla saada ja sitten oli vielä ne reunalistat.. kun ei saa tulla pykälää maalin ja listan saumaan...

Uunituoreena
maalaamosta.

Tein lopuksi scrappauksen, vaikka reunalista olikin teipattu maalauksessa. Työhön kävi rautakaupasta löytynyt askarteluveitsisarjan veitsi. Lisäsin sitten lapaan mustan maalin, helmiäis-upotukset ja lavan etupuolen lakkauksen. Soitinta oli kuivateltava maalauksen jäljiltä monta päivää niin ettei tule "tyynyn kuvaa poskeen" koska lopullinen kuivuminen kestää aikansa. Valmistelin sitten rungon sähkötöille.

Sähköjä vaan sisälle.

Mikeiksi valitsin Frailin P-90, cream väriset "dog ear"-kannet ja plektrasuoja. Löysin tarralla tehtävän kukkakuvion Hong Kongista joka tulikin viikon päästä tilauksesta. Olisi saatavilla myös maalattuna, mutta ehkä maalaan josku itse. Sähköosat kuten CTS potikat, häiriösuojatuilla piuhoilla sekä vahakangasjohdoilla toneille kytkin itse. Kytkentätyö oli kanssa mielenkiintoinen tehtävä kun hollow body-kitaroissa ei ole ei erillistä luukkua potikoille. 

Sähköt odottavat malttamattomana
kitaraan sukeltamista.

Eri tallaversioiden jälkeen tulin tulokseen että parhaan soundin saamiseksi ruuvasin ensin pinnapultit läpi kannesta. Alapuolelle tuli mutteri ja aluslaatta. Kannen puolelle "peukalomutteri", Towner, rullatalla ja puristusmutteri. Tällä tavalla kasattuna saa hyödynnettyä muhkean hollow-soundin parhaiten samalla kun säädetävyys vire ja hallinta Bigsbyllä pysyy käsissä. 

Mutta voi veljet! On se kyllä hollow-bodyssä oma soundinsa mikä menee mikkeihin. Kolmen (testi)keikan jälkeen jo voi sanoa että valehtelatta paras soundisin kitara mitä on koskaan ollut! Projekti on niitä kerran elämässä hankkeita. 

Vajaa vuosi meni ideasta lopputulokseen mikä on omasta mielestä tosi hyvä tulos ja lopputuloksensa vieläpä hyvä soitettava kitara. Alkuperäiselle mallille, jonka hengessä ja respectillä tämä soitin valmistettiin on tulossa tasavuosia täyteen vuonna 2022! Onnittelut sille tuntemattomaksi jääneelle salaperäiselle Gibsonin suunnittelijalle, joka piirsi kitaroiden klassikon!!

Ismon ES-295 konstruktio.