Thumb Rules

Julkaisin juuri uusimman levyni Thumb Rules. Sovitin ja soitin levylle näppäilysoittoklassikoita 14 kappaletta. Siinä olikin peukalosääntöjä kerrakseen hehe. Soitin ja lauloin levylle kaiken musiikin itse. Osaa biiseistä olen soitellut vuosien ajan mutta suuri osa oli uutta ohjelmaa. Harjoittamisessa levytyskuntoon meni kappaleesta riippuen muutamasta viikosta muutamaan kuukauteen. Projektin äänitysvaihe kaikkineen kesti vuoden verran.

Ismo ruskatunnelmissa Levi-tunturilla
syyskuussa 2024. Kuva Marika Pentikäinen 

Kappaleet ovat seuraavat (linkit on biisien haltuunotto-vaiheista):
1. Windy and Warm josta on Gretsch TV Jones vertailemiseksi ES-335 versio Lollarin Filtertonickilla
2. I'll See You in My Dreams
3. The World is Waiting for the Sunrice
4. The House of the Rising Sun
5. Caravan
6. Sixteen Tons
7. Sleep Walk
8. Midnight Special
9. Georgia on My Mind
10. Walk, Don't Run
11. Cannonball Rag
12. Mr. Sandman
13. Yakety Axe
14.Pick Up The Blues 

Biiseistä suurin osa on instrumentaaleja. Ainostaan The World is Waiting for the Sunrice, Sixteen Tons, Midnight Special ja Georgia on My Mind on laulettu. Musiikki on kuunneltavissa kaikilla tunnetuimmilla musiikin jakelualustoilla.

Levyn musiikki on kuunneltavissa
seuraavissa palveluissa.

Levyllä on kuullaan soolokitaran lisäksi soittimia seuraavasti:

-Bassokitara joko pysty- tai lankkubassolla soitettuna
-Rummut, stomb box tai perkussio
-Laulu sekä stemmalaulu
-Säestyssoitin.

Levyn raidat sekä sisältö.

Kitaroina Gretsch G5420 sekä rakentamani Gibson ES-295 rekonstruktio. Vahvistimena käytössä oli pelkästään Rikstone Standel-klooni. 

Standel-klooni.

Solistinen kitara on soitettu kuivana Ross Grey-henkisen Wampler Ego-kompuran läpi. Alkuperäiset Rossin valmistamat "Grey"-kompurat ovat nykyään keräilyhintaisia ja Wampleria pidetään usein Rossia parempana juuri monipuolisemman säädettävyyden ansiosta. Tämä on tietysti makuasioita, mistä ei saa kiistellä. Menee vähän asian sivuun mutta sanotaan nyt sekin että Esa Pulliaisen suosima Dod FX80B relase-malli on niin ikään Ross-johdannainen. Tosin se on toteutettu kolmella säätimellä.

Ross-tyypin kompuraa mutta viidellä paikalle säädettävänä on ollut saatavilla myös jo Wampleria ennen mutta kloonattuna. Mulla se on ollut käytössä vuosien ajan (esim. jo Saunabändissä). 

Mutta täytyy sanoa että Wampler menee senkin ohi. Ego sopii täydellisesti thumbpicking ja chicken picking soittoon.

Ross- klooni ja Ego
äänitys-asetuksissa.

Efektit levällään. Purkit
pedaalilaudalla keikka- 
kattauksessa

Delay-tyyppisessä efektoinnissa oli mukana Echoplex EP- 2, joka on täydellinen valinta yhden äänipään delay-tyypin kaiuttamiseen.

Käytössä oli myös T-Rex Binson Echorec. Hankin kaiun heti vuonna 2023, kun ne tulivat saataville. Tämä kaiku on saanut mielestäni aivan turhaan negatiivisia käyttäjäarvioita henkilöiltä, joilla osaaminen on luultavasti rajoittunutta. 

Kaiku on mielestäni paras monen äänipään kaiuista mitä tähän asti olen soittanut. Studiotarpeisiin kaiku täydellinen. Tällä kaiulla onnistuu niin 50's rockabilly slapback, 60's Wonderful land, avaruusäänet kuin kärpässieni-illallisen jälkeinen psykedeelinen tunnelmointi hehe. 

EP-2:n ohella Binson on herkkä laite, joka ei sovi keikalle. Käyttäjän myös pitää tietää mitä tekee. Eli en suosittele aloittelijoille. Tällä herkällä sähkömekaanisella kaiulla on helpompi saada pilaantunut soundi, joten esim. keikalle huoltovapaa digipurkki on oikea valinta.

Tilakaikuna oli käytössä Strymon Big Sky koska mukavuudenhalu voitti. En kehdannut alkaa rakentaa tilaa vieviä plate-kaikuja ja suihkuvirityksiä hehe.

Edellä mainittujen efektien lisäksi levyllä soi muutaman sekunnin ajan vintage-tyylin tremolo. Sen kytkentä perustuu 50-60-luvun vahvistimissa käytetettyyn piiriin, joka on rakennettu nykypäivän efektipurkkiin. Tarkkaan ottaen käytetty kytkentä ei ole tremolo vaan vaiheen käännin heh. No niin tai näin, perinne-tremolo soi Midnight Special-biisin alussa.

Sovitin levylle tulleen musiikiin sormisoitto-tyylillä. Oli hauska miettiä kaikkia soittoteknisiä pulmia ja löytää niihin ratkaisut. Toki lainasin lisäksi myös esikuvieni käyttämiä ideoita soveltaen. Suomalaisista kitaristeista en tunne kovinkaan montaa sormisoittajaa, mikä on todella sääli. Tässä asiassa tunnen oloni varsin yksinäiseksi. Olisi kiva vaihtaa ajatuksia ja ideoita muiden näppäilysoittajien kanssa.

Mukaan tuli myös yksi uusi oma kirjoittamani biisi, Pick Up The Blues. Muu materiaali on cover-versioita klassikkosävelmistä. Levyn kaikki musiikki on nykymusiikin valtavirrasta poiketen aidosti soitettua ja laulettua eli luomua. Sitä ei ole siis manipuloitu millään autotunella tai vastaavilla tavoilla.

Äänitykset ja miksaus tapahtui omassa kotistudiossa. Mikit Rode NT 5, T.Bone RB770 ja Shure 55 SH. Masterointi on vanhan tutun Jannen Note On tekemä. Levyn kannen kuvasi Marika Pentikäinen ja layout on oma. Matti Ihatsu kirjoitti levystä paikallislehteen.

Vintage Music Man-vahvistin

Tänä vuonna tuli täyteen ensimmäiset viisikymmentä vuotta siitä kun julkaistiin kautta aikain ensimmäinen Music Man-kitaravahvistin. Mallin nimi oli Sixty Five. Music Man-vahvistimia valmistettiin vuoteen 1984 saakka eli kymmenen vuoden ajan. 

Tuossa ajassa ehti tapahtua paljon. Vahvistimet saivat rakettimaisen lähdön Leo Fenderin (1909 – 1991) antaessa yhtiölle kasvot. Vahvistimien huippulaatu todettiin markkinoilla pian ja niin Music Maneista tuli nopeasti vahvistinmarkkinoiden ykkönen. 

Leo Fender (1909-1991) ja Music Man sixty-five.

Vahvistimet olivat todellinen cross over-tuote sillä ne kelpasivat genrestä riippumatta kaikkiin aikakaudella esitettyyn musiikkiin, jopa Fender-vahvistimia kattavammin. Runsaan headroomin ansiosta puhtaan soundin ystävät ottivat ne omakseen. 

Yliohjatulla efektipedaadien muokkaamalla soundilla soittavat puolestaan arvostivat vahvistimen kykä toistaa haluttu soundi ilman vääristämistä. Vahvistimet rakennettiin lujasti kuin tankit. Käyttöosien kuten kondensaattorien vaihdolla ne toimivat yhä nykypäivinä moitteettomasti.

Siitä alkaen kun (putki)kitaravahvistimia alkoi ilmestyä kuluttajamarkkinoille 40-luvulta eteenpäin  vahvistimien ominaisuuteen kuului se, että ne täysille laitettaessa alkoivat yliohjautua. Vahvistimet olivat pieniä, joten jo pelkästään klubikeikalla ne oli laitettava täysille saadakseen äänensä kuuluville. PA-kalustoa ei ollut vielä keksitty. Niinpä backline oli se, jota kuuntelivat soittajat kuin myös yleisö.

Standelin jälkeen ainoa vahvistin 
jonka Merle Travis hyväksyi.

Usein laitevalmistajat eivät kiinnitäneet asiaan juurikaan huomiota. Suuri osa kitaristeista sopeutui tähän tuolloin uuteen "ominaisuuteen" ja jotkut ottivat ilmoille raikuvan harmonisen särön sitävastoin (menestyksekkäästi) ilmaisunsa tehokeinoksi. Pääasia että äänensä sai kuuluville.

Music Man 112RD Fifty.

Oli kuitenkin olemassa edelleen paljon musikkityylejä sekä soittajia jotka halusivat äänensä myös kuuluville, mutta eivät halunneet siihen ylimääräistä  verkkohurinaa tai säröä. 

Esimerkiksi fingerstyle thumb-pickin tyylistä tunnetut soittajat kuten Merle Travis ja Chet Atkins arvostivat vahvistimissa laadukasta puhdasta soundia. Puhtaasta soundista puhuttaessa tulee nopeasti mieleen myös Jazz- ja popmusiikki.

Vuodesta 1953 alkaen ongelmaan saatiin ratkaisu. Se oli hurinaton Standel-vahvistin. Tuosta alkaen tunnettiin käsitteet puhtaan soundin ja yliohjattu vahvistin. Valitettavasti Standelit olivat kalliita ja suurille markkinoilla saavuttamattomissa. 

Transistoriin (puolijohteisiin) 60-luvulla siirtyneiden Standel-vahvistimen valmistus lopetettiin epäonnisten liiketoimien myötä 70-luvun alussa. Markkinoille jäi näin laadukkaaan puhtaan soundin vahvistimien mentävä aukko. 

Tosin Fenderillä oli ollut pyrkimyksiä rakentaa puhtaan soundin vahvistin ja Leo kehitti Twin Reverb mallia tähän suuntaan 60-luvulla. Leo kehitteli puhtaaseen soundiin liittyen jopa tehtaanjohtajansa Forrest Whiten mukaan kehitetyn White lapsteel-vahvistimen sekä -kitaran. White oli toiminut 50-luvulla studiomuusikkona lapsteel-kitaralla. Forrestista löytyy myös haastattelu Guitar Playerin syyskuu 1986 numerosta.

Leo Fender oli alkanut kärsiä kroonisesta poskiontelontulehduksista ja niin hän myi Fender-yhtiönsä CBS:lle tammikuussa 1965. Leo vaihtoi samalla lääkärinsä ja streptokokkibakteerin aiheuttama sairaus korjautui nopeasti oikealla lääkityksellä. 

Niin jo vuoden päästä vuonna 1966 Leo perusti musiikkikonsulttiyhtiön CLF Researchin. Fender tehtaan myyntiin liittyi 10 vuoden kilpailukieltolauseke, joten Leo ei saanut tuottaa kilpailevia tuotteita, mutta konsultointia hän sai harjoittaa.

Lähes alusta saakka Fenderissä varatoimitusjohtajana toiminut Forrest White  (1920–1994) lähti Leon jälkeen CBS Fenderistä kaksi vuotta myöhemmin vuonna 1967. 

Forrest White (1920–1994).

Neljä vuoden kuluttua vuonna 1971 alkuperäisen Fenderin pitkäaikainen länsirannikon Fender-myyntiedustaja Thomas A. "Tom" Walker (-2003) sekä Forrest White perustivat yhdessä yhtiön Tri-Sonix Inc. 

Tom Walker.

Tom Walker pyysi Leo Fenderiä yhtiöön mukaan rahoittajaksi. Leolla oli voimassa edelleen vuonna 1965 tehty 10 vuoden kilpailukieltolauseke, joten hän tuli mukaan aluksi äänettömänä yhtiökumppanina.

Vuoteen 1973 mennessä nimi muutettiin muotoon Musitek Inc. Vahvistimia valmistettiin pieniä määriä. Alihankkijoina sekä jakelussa hyödynnettiin vanhoja kontakteja. Esimerkiksi Chassikset, piirilevyt, muuntajat, elektroniikkakomponentit ja kaiuttimet tulivat alihankkijoilta. 

Leo Fender sekä Music Man vahvistin ja -kitara
(kuva luultavasti vuodelta 1975).

Kirjassa Music Man The Other Side of The Story (by Frank Green) sivulla 65 kerrotaan mielenkiintoinen tarina. Kun Leo ja Tom olivat keksineet hybridivahvistimen niin saatuaan sen valmiiksi laite hurisi. He eivät kyenneet keksimään syytä hurinalle ja Leo keskusteli siitä Bob Luly-nimisen henkilön kanssa. Bob on tunnettu älykkäänä elektroniikkainsinöörinä. Hän oli esimerkiksi suunnittellut ja rakentanut kautta aikan ensimmäisiä kiertue PA-järjestelmiä 60-luvun alussa Rolling Stonesille.

Luly muisteli myöhemmin -Tutkimme uutta, kehiteltyä konseptia, joka on puolijohde/putki lähestymistapa kitaravahvistimen rakentamiseksi.

Leo sanoi -Tätä ei voi tehdä ilman ylivoimaista huminaa.
Vastasin suoraan, -uskon että kyllä sen voi tehdä.

Leo ei ollut vakuuttunut -Sinun on todistettava se minulle, tee sellainen! 

Niin Bob etsi ratkaisua huminaa aiheuttaneeseen maadoitusongelmaan. Kun Bob sitten toi prototyypin arvioitavaksi, Leo katsoi sitä epäilevästi -Kytke kitara ja virta päälle! 

Bob teki työtä käskettyä. Oli hiljaista.

Leo kurkotti ja lisäsi äänenvoimakkuutta. Ei vieläkään huminaa?! 

Hän kääntyi Bobin puoleen -Miten hitossa teit sen? 

Pian tämän jälkeen Bob Luly oli Musitek Inc. / Music Manin palkkalistoilla.  

Kirjasta Music Man
The Other Side of The Story

Tammikuussa 1974 Leo Fenderin aloitteesta yhtiössä päädyttiin lopulliseen nimeen Music Man. Tehdas perustettiin osoitteeseen 1260 S State College Pkwy Anaheim, California.

Music Man tuotantolaitos.

Vuonna 1974 Music Man julkaisi ensimmäisen vahvistimensa. Malli oli Sixty Five. Suunnittelijana sanotaan olevan Leo Fender ja Tom Walker mutta patenttihakemuksen kirjasi nimiinsä Tom 27. marraskuuta 1974. (Patentti myönnettiin 31. elokuuta 1976). 

Laitekilpi vuosina 1974-1979.

Työntekijät muistelivat myöhemmin Tom Walkerin olleen mukava nauravainen mies ja häntä myös arvostettiin taitavana op-sähkökytkentöjen suunnittelijana. Nykypäivänä katsoen hän näyttää olleen Music Manin primus motor. Onkin erikoista että tästä monilahjakkaasta miehestä on nyky päivinä todella vaikea löytää mitään henkilöhistoriaa tai muutakaan tietoa.

Forrest White johti toimintaa temperamenttiseen tyyliin. Hänellä oli myös nuori kaunis vaimo, josta hän oli mustasukkaisen. Forrest oli sodan käynyt kurin ja järjestyksen mies. Liityttyään vanhaan Fenderiin hän oli saanut yhtiön kasvamaan ja tuottavuuden paranemaan moninkeraisesti alkuperäisestä. Hän oli todella hyvä logistiikassa ja tuotannon virtauksessa. Mutta ehkäpä kaikista edellämainituista syistä johtuen hän ei ollut työntekijöiden keskuudessa erityisen suosittu. 

Clapton leyvyn kannessa.

Niin tai näin. Music Man oli joka tapauksessa kautta aikain ensimmäinen putki- ja solid-state-tekniikan hybridi ja toteutettu hyvin sotilaallisen ryhdikkäästi sekä lujasti.

Esivahvistin toteutettiin perinteiseen Fender-esivahvistinaikavakioidulla ja -arkkitehtuurin nojaavaavalla puolijohde-tekniikalla. Esivahvistimissa yleensä yhdistettiin yksi esivahvistinputki (usein 7025) puolijohdekomponentteihin. Päätevahvistimissa oli katodikäyttöinen putkitehovahvistinaste. Sama käytäntö tunnettiin esimerkiksi radiolähetysteollisuudessa AM-lähettimissä. Nämä olivat lähellä B-luokan vahvistimia käyttäen piirillä 600-700 volttia!

Music Man-vahvistimen kytkentä toteutettiin yleisesti nopeasti reagoivalla yhteisen verkkokatodinaseman puolijohde-etupäällä. Soittajat kuvailivat tavoitettua ratkaisua helvetin äänekkääksi. Vahvistimia tuotettiin Music Manin omilla kaijuttimilla sekä premium-mallit suuri magneettisilla Electro Voicen huippukajareilla. Kytkennän sekä kaiuttimen ansiosta vahvistinta oli mahdotonta yliohjata.

Tuotannossa valmistus tapatui seuraavasti. Oli johtokone, joka katkaisi ja kuori johdot sopiviksi. Seuraavassa pisteessä johdot tinattiin. Jokainen johto järjestettiin värin ja pituuden mukaan kussakin johtoasemassa oleviin astioihinsa. Johdotusasemat oli järjestetty kahteen noin viiden aseman rivin. Johdottajat olivat naisia. 

Chassikset olivat noin viiden hyllyn rullakkotelineissä. Jokaisen rullakon Chassikset olivat prosessin eri vaiheessa. Chassiksen kokoonpanossa oli 2–4 kaveria. Kaikki kaiuttimet esitestattiin kaiutintestiasemalla. Myös kytkeytyminen Chassikseen testattiin perusteellisesti. 

Vahvistimet jatkoivat matkaa rullahihnalla ns. koiranovesta koehuoneeseen. Sähköteknikko sitten testasi vahvistimen penkissä ennen loppukokoonpanoa. Vahvistimia käynnistettiin ja sammutettiin täydellä teholla 60 Hz kuormitusvastukseen 24 tunnin ajan. Samalla säädettiin bias sekä tremolo-FETin bias. Lisäksi testattiin kaikki vahvistimen toiminnot ja tarkastettiin kohina. Penkkitestauksessa tarkistettiin että vahvistin on kaikin puolin täydessä iskussa. 

Loppukokoonpanon henkilöt vielä koesoittivat vahvistimien ennen pakkausta ja lähettämistä. Loppukokoonpanossa, pakkaamisessa ja toimituksissa oli myös muutama henkilö töissä. Forrest vastasi taitavasti hankinnoista ja siitä että tuotanto virtasi ilman katkoksia.

Vuonna 1975 Leo Fenderin CBS kilpailurajoitus vanhettui ja hallituksen äänestyksen jälkeen hänet nimitettiin Music Manin presidentiksi. 

Music Man instrumentti eli soitintehdas valmistui (CLF Researchille). Kesäkuussa 1976 aloitettiin Music Man kitaratuotanto. Elokuussa seurasivat bassot. Vuoden 1977 luettelo esitteli ensimmäiset soitinmallit. Kahden mikrofonin kitara oli nimeltään StingRay 1 ja StingRay Bass. 

Niin tehtiin vahvistimet sekä myytiin varaosat Anaheimissä Walkerin valvonnassa. Instrumentit valmistettiin Leo Fenderin johdolla CLF Research (Clarence Leo Fender) Fullertonissa Kaliforniassa. Leolla oli vanhasta Fender-yhtiöstä palkkalistoilla George Fullerton. 

Instrumentit ovat suunnitelleet Leo Fender ja Forrest White. Nuori, vain 21 vuotias Ernie Ballin poika Sterling Ball auttoi basson suunnittelussa. 

Tom Walkerilla oli suuri rooli basson esivahvistimen suunnittelussa. Ne olivat kautta aikain ensimmäiset tuotantokitarat ja bassot, joissa käytettiin aktiivista elektroniikkaa. Esivahvistimet päällystettiin epoksilla muokkausten estämiseksi. 

Vahvistinmallien määrä alkoi kasvaa nopeaan tahtiin. Vuoden 1977 luettelon 28 sivusta 15 omistettiin vahvistimille.

Leo Fender, Tom Walker ja Albert Lee.

Soittimet valmistettiin CLF:ssä ja lähetettiin Music Manin varastoon. Siellä ne tarkastettiin ja testattiin ennen kuin lähetettiin jälleenmyyjille. Koska maalauksessa oli ollut ongelmia, niin suuri osa soittimia palautettiin tuotantoon. 

Music Man maksoi CLF Researchille ainoastaan hyväksytyistä soittimista. Yhtiöiden välille syntyi ero maksatukseen.

Heikko soitinmyynti aiheutti lisää kitkaa. Vahvistimia puolestaan meni maailmalle suuria määriä. Vahvistimien valmistumääriä sarjanumeroineen ei ole koskaan avattu kunnolla julkisuuteen mikä on erikoista?! 

Yhtiön sisäiset ristiriidat sai osakkaiden keskinäiset välit tulehtumaan pahasti. Lopulta jopa puheyhteys katkesi osakkaiden väliltä kokonaan. Vuonna 1979 Leon vaimo, nainen miehen takana, Esther kuoli pitkän sairauden uuvuttaman ainoastaan 45 vuoden vanhana. 

Vahvistimien laitekilpi uudistui. Julkaistiin 110 RD Fifty sekä 112 RD fifty-mallit. Chet Atkins käytti Music Man RD 112 RD mallia keikoilla uransa loppu ajan, eli noin kymmenen vuuotta.

Uusi laitekilpi vuodesta 1980 eteenpäin.

Näihin aikoihin riidat Music manilla pahenivat. Tommyn kerrotaan kerran ajaneen Forrest Whiten pihalle rakennuksesta käskien olla palaamatta enää koskaan. Kerrotaan että ennen irtisanomista White tosiaan työskenteli kotoaan käsin. Yhteistyö päättyi lopullisesti vuoden 1982 lopussa. 

Kaikki vastoinkäymiset johtivat Leo Fenderin hakemaan tilanteeseen uutta ratkaisua. Kevättalvella 1980 Leo perusteti Walkerin tietämättä uuden G&L-yhtiön. Osakkaiksi tulivat Leon lisäksi George Fullerton ja vanha Fender myyjä Dale Hyatt. Lyhyen aikaa maaliskuuhun 1981 asti CLF valmisti sekä Music Man että G&L instrumentit.

Kahden vuoden aikana G&L:n käynnistyksen ja lopullisen CLF:n purkamisen välillä sopimus annettiin  Grover Jacksonille basson runkojen rakentamiseksi ja instrumenttien kokoamiseksi CLF-kauloilla ja jäljellä olevalla CLF-laitteistolla. CLF:n lopettua kaulojen valmistamisen Jackson teki myös ne. Grover Jackson on sama toimija, joka haastoi 1980-luvulla vahvasti Fenderin sekä Gibsonin ylivoimaa. Hänen Jackson- ja Charvel-kitarat näyttivät olevan jokaisen kitaristin käsissä 1980-luvulla.

Vuonna 1984 Music Man oli lähellä konkurssia mutta sillä oli laatuseuraa koskapa sekä Fender että Gibson kynsivät tuolloin syvällä surkean johtamisen ansiosta. Muutaman tarjouksen jälkeen Music Man myytiin Ernie Ballille 7. maaliskuuta 1984. Music Manin jäljellä oleva aineellinen omaisuus myytiin 1. kesäkuuta 1984 ja vahvistimien tuotanto loppui.

Ernie Ball oli Music Manin osakkaille vanha tuttu. Ernie oli alun perin Lap Steel-muusikko, joka oli tavannut Leo Fenderin ensimmäisen kerran jo vuonna 1953. Vuodesta 1954 alkaen hänellä oli virallinen endorsee-sopimus Fenderin kanssa. 

Tom Walker oli Fenderin länsirannikon myyjä. Ernie ystävystyi Tomin kanssa niin hyvin että Tomista tuli Erien lapsen Sterling Ballin kummi. Ernie avasi kautta aikain ensimmäisen pelkästään kitaroita myyneen liikkeensä vuonna 1957. Tästä eteenpäin hänen yhtiönsä Ernie Ball on tullut maailman laajuisesti tunnetuksi kitaran kielistä.

Ernie oli aloittanut nykyaikaisten akustisen bassokitaran tuotannon vuonna 1972 nimellä Earthwood. Ernien poika Sterling Ball oli Leo Fenderin tuttava ja oli auttanut Music Manin varhaisten mallien beta-testauksessa. Sterling tuli Ernie Ball-yhtiön johtoon vuonna 1975, vain 20-vuotiaana!

Sterlingin katalysoimana Ernie Ball siis osti Music Manin vuonna 1984. Kauppa sisälsi tavaramerkit ja varaston, mutta ei tehdasta. Tehdas rakennettiin Dudley Gimpelin avulla. Siellä instrumenttien tuotanto alkoi vuonna 1985. Ensimmäinen Ernie Ball Music Man StingRay -basso tuli markkinoille pian sen jälkeen.

Music Man vahvistimien lisenssi siirtyi sittemmin myös Ernie Ballin hallintaan. Frankfurtin musiikkimessuilla esiteltiin vuonna 2014 Italiassa suunniteltu ja Indonesiassa valmistettu uusintapainos DV MARK  Music Man-vahvistimista. 

Näin vahvistimet kokivat uuden tulemisen tasan 30 vuotta päättämisen jälkeen. Nämä alkuperäisestä vahvistimista poikkeavat uusintajulkaisut eivät kuitenkaan saavuttaneet suosiota ja niin ne poistuivat markkinoilta kaikessa hiljaisuudessa parin vuoden kuluessa.

Muistan että 70-luvun lopulla, että melkein kaikki käyttivät Music Man -vahvistimia. Minulla oli 80-luvulla Music Man sixty five nuppi Hivattin kaapilla. Johnny Winter käytti niitä viimeisten parin vuosikymmenen ajan. Music Man 4x10 65 oli Johnny Winterin ykkösvahvistin vuosikymmeniä. Ensimmäisen sukupolven grunge-esityksistä Kim Thayil soitti HD-65:tä Soundgardenissa useita vuosia. 

Music Man vahvistimet olivat pedalsteel-maailman perusyksikkö Speedy Westin johdolla pitkään. Eric Gale käytti myös Music Man 4x10 -kitaroita L5-kitaroihinsa ja muihin onttorunkoisiin kitaroihinsa.

Chet Atkins käytti RD112 50 wattia. Albert Lee oli ja ehkä on edelleenkin MM 4x10 -harrastaja. Ja tietysti Claptonilla oli MM-vaihe 70-luvulla. Joe Strummer käytti musaria suurimman osan hänen kiertueurastaan. Mark Knopfler oli MM muusikko Dire Straitsin kanssa. Music Mania käytti myös Kim Thayil. Vahvistimia käyttää vielä tänä päivänä Ty Segall ja Joan Jett.

 Vintage Guitar -lehden tammikuun 2005 numerossa Fretprints-kolumniartikkelissa Merle Travisista (sivu 86) mainitaan seuraava: -Vaikka on todennäköistä, että Merle käytti Gibson-, Magnatone- ja Fender-vahvistimia ennen Standel-vahvistimien hankintaa, hänen Standelit olivat ainoat vahvistimet, joita hän koskaan hyväksyi. Myöhempinä vuosina Merle käytti myös Leon hänelle rakentamaa Music Man -vahvistinta.

Vintage Guitar's June, 1996 Dave Kyle. Chet Atkins -Käytän matkalla Music Man 112 RD:tä. Se on 50 wattia 12 tuuman kaiuttimella. Tiedätkö, haluaisin ottaa keikalle 2x12 tai 15 tuuman vahvistimen, mutta ne ovat niin raskaita. 

Niinpä Paul (Yandell) ja minä käytämme molemmat Music Mania. Niitä ei enää valmisteta, mutta niitä löytyy. Huomasin myös kerran vahingossa, että nailonkielinen kitara kuulostaa paremmalta kuin mikään koskaan käyttämäni vahvistin. Joten aloin käyttää sitä. Sitten Paul alkoi käyttää sitä, ja monet ihmiset ostavat niitä nyt ja käyttävät niitä. Minulla oli sitten suurempi 100 watin Music Man. Mutta nykyään se on niin raskas, eikä kuulosta niin hyvältä kuin 50 wattia."

Paul Yandell lisäsi myöhemmin -Chet äänitti aina Standel-vahvistimellaan, jota hän oli käyttänyt ikuisesti. Kuitenkin tiellä se oli aina Music Man RD112-50. Hän sanoi, että ne rakennettiin kuin tankki ja olivat erittäin luotettavia.

Sessiotyössä James Burton käytti useita vahvistimia. Hän lisäsi useita Music Man 210-150 vahvistimia Fenders-arsenaaliinsa 70-luvun lopulla. Hänellä oli MM myös Elviksen viimeisellä keikalla. Burtonin edellytyksenä hyvän vahvistimen äänen arvioinnissa on läsnäolo ilman liikaa korkeita tai matalia ääniä ja selkeä keskialue.

Eddie Van Halen on kertonut käyttäneensä mm. Top Jimmyn  kompissa kahta pieniä 1 × 12 Music Man Combo vahvaria. -Ääni oli mielestäni mielenkiintoinen, koska se on eräänlaisen Strat-tyyppisen soundin ja Humbucker-soundin välissä. Käytin samoja vahvistimia yhdellä Stratolla koko kappaleen kertaotolla. 

Lee Ritenourin haastattelusta heinäkuun 2005 Vintage Guitar Magazine-lehden numerossa.70-luvun Ritin vahvistimet heijastivat ajanjakson vaihtelevia tarpeita. Hän käytti muunneltuja all-tube Fender-komboja (Deluxe Reverb tai Princeton), Music Man -hybridikomboja (mieluummin 210-65 malli) ja Yamahan solidstate-vahvistimet.

Music Man vahvistimet toimivat hyvin genrestä riippumatta niin jazzissa, bluesissa, kantrissa, popissa, rokissa, punkissa kuin se on myös hyvä pedaalialusta tiluheviin. Nykyään vahvistimien hinnat ovat olleet nousussa mutta hyvällä onnella voi tehdä löydön. Tietyt mallit kuten RD112 Fifty EV kajarilla on nykyään harvinaisuus, koska niitä ei ehditty valmistamaan kovin paljoa.

Soittoura vuosina 2005-2014

Yksitoista vuotta kestäneiden päätoimisten muusikkovuosien rallin jäljiltä olin vuonna 2005 piipussa ja tarvittiin ottaa aikalisä. Samalla kaikki muukin elämä meni täysin uuteen uskoon. Nukuin piiiitkiä unia ja jonkin aikaa saada asiat niin pään sisällä kuin ulkona taas järjestykseen.

Muutin tuohon aikaan Juankoskelle ja mietin sitten että nyt olisi täydellinen hetki toteuttaa pitkäaikainen ajatus ensimmäisestä itse rakentamasta kitarasta. Olin aina digannut Juicen lyriikoista ja haaveillut pienestä asti vasuri Suomi-kitarasta. Ilmoittauduin siis paikalliselle kansalaisopiston puukäsityötunneille ja kuinka ollakaan projekti toteutui talven kuluessa. Sovin karttakeskuksen kanssa diilin ja Suomi-kitarasta tuli juttu myös heidän asiakaslehteen.

Suomi-kitaran kanssa
myöhemmin keikalla.

Bändisoitto alkoi palata mieleen ja ajattelin koota ryhmän missä toimittaisiin ja tehtäisiin joku keikkakin mutta täysin fiiliksen pohjalta. Toiminnan ajuri ei siis olisi mitkään taloudelliset tai muut velvotteet. 

Sen tietysti tuli olla päivän selvää että JO YHTEISESTI SOVITUT keikat tulee alan yleisen käytännön mukaisesti hoidella (p.l. force majeure eli ylivoimainen este, esim lääkärin todistuksella). Tuunasin 1973 stratoa kuumempaan suuntaan. Näpräsin myös efektipuolta, mm Wah-wah ja säristinosastoa.

Strato 1973.

Niin perustin vuonna 2007 blues-rokkitrion Bendixin. Bassoon tuli Juha "Myltsi" Mylläri ja rumpuihin Mika Tirkkonen. Aloimme soitella viikottain. Suuntaa haettiin Stevie Ray Vaughan - Melrose akselilta ja omilla, Suomen kielisillä biiseillä mentiin. Soitin siis 1973 stratolla ja 1997 Telellä. Tuunasin vähän teleäkin. Vahvarina oli Voima-vahvistin 60-luvulta, myöhemmin Fender Tremolux.

Soolo-tunnelmointia vuonna 2008.

Aloin kirjoittaa uutta matskua ja mukaan tuli myös joitain Bengal-aikaisia biisejäni uudistettuna. Harmitti että aikanaan jäi kunnolliset tallenteet tekemättä Bengalin kanssa, niin nyt voisi korjata tilanteen. Myltsi osallistui myös biisi-savottaan mikä ilahdutti kovasti.

Soittelimme Bendixin kanssa Mikan autotallissa, missä toisessa pilttuussa oli hänen autoprojekti Ford Fairlane 1957. Parin vuoden kuluessa ohjelmistoa oli jo levyllisen verran ja samalla yhteissoitto hitsautunut kuntoon. Järjestin äänityssessiot ja tallensimme soitot kahdessa päivässä. Sitten julkaistiin Bendix Ajelehdin. Kanteen tuli Mikan Ford, kuvat otti Laura Pentikäinen ja layoutin teki Jukka Savolainen.

Bändille tuli kotisivut ja teimme maakunnassa pikkukeikkaa enimmäkseen baareissa. Säestimme myös amerikkalaista Howard Glazeria Kaavi Bluesissa itseasiassa pariinkin otteeseen, vuosina 2009 ja toisen kerran vielä 2012. 

Loppuvuodesta 2009 Kun Bendixin kanssa näytti että julkaistu levy paremminkin passivoi kuin aktivoi bändiä niin olin että mitän tekisi. Myltsi pyysi mukaan soittelemaan kavereidensa kanssa. Heillä oli bändi-projekti. Minun nuoruudessa Juankoskelaiset olivat hieman pelottavan raggarin maineessa ja olin vähän että mitähän tästä tulee.

Menin sitten mukaan ja tyypithän osoittautuvat hauskoiksi hepuiksi. Osa jäsenistä oli Jucen vanhoja kavereita mm. Jamppa, joka haki Campparin ja käy TamTam. jne. Jopa reenikämppä oli sama vanha soittokunnan talo missä Juice oli aloitellut aikanaan. Virittelimme Juicen musiikkia (akustisella) heinähattu-fiiliksellä ja en muista nauraneeni näin paljon pitkään pitkään aikaan. Kaivelin esille myös maniskan.

Bändissä olivat Jarmo "Jamppa" Roininen kitara ja laulu, Raimo "Rami"Torvinen kitara, Mari Koivusalo viulu, Myltsi basso, Arto "Api" Pirinen rummut, Tatu Korhonen urut,  ja minä.

Ryhmän nimeksi tuli Band 3.30 ja aloimme reenaamaan ohjelmistoa konserttia varten. Takapiruna toimi Juankosken nuorisosihteeri Konttisen Hemppa. Hän organiseerasi matskut, aikataulut, valot ja äänentoistopalvelut (Tuomas "Tuokki" Kainulaiselta), muuta kalustoa, keikkapaikat, päivät, lipun myynnin, järkkärit, keikkabussit ja majoitukset. 

Hemppa Itse asiassa järjesti asiat kitaran kielistä lähtien sekä mulle kunnollisen soitettavan maniskan.  Bändi sai siis keskittyä pelkästää ohjemiston hiomiseen. Ensimmäisen konsertin jälkeen homma lähti sitten niin railakkaasti lentoon että teimme lopulta useita loppuun myytyjä konsertteja ja keikkasimme Härmää ja Helsinkiä myöden.

Rami, Tatu, Mari, Myltsi, Are, minä ja Jamppa.

Menneinä tanssibändivuosina kun soitimme keikoilla moneen otteeseen Esko Rahkosen bändin kanssa samalla keikalla niin hänellä oli erittäin karismaattinen, omaperäinen mutta täydellisen tyylitajuinen kitaristi. Hän soitti 60-luvun blodi ES-335:llä, jossa oli jumalainen ääni. Mietin että jos vaan voin niin laitan kyllä tuollaisen joskus vielä itsellekin. Vuonna 2010 homma toteutui ja Lontoosta löytyi mainitunlainen pakasta vedetty ES-335 vasurina. 

Kitaristi Essin pauloissa.

Muutin Tampereelle Myltsin isolla pakulla iso kasa kitaroita mukana. Iso Band 3.30 ryhmä oli raskas liikuttaa ja entistä hankalampi aikatauluttaa hajallaan, joten sovittujen keikkojen jälkeen se laitettiin naftaliiniin. Oli kyllä hieno kokemus olla projektissa mukana!

Totesin sitten Tampereella että se ei olekaan minun juttu ja muutin takaisin kotikonnuille savoon. Kuinka ollakaan aloin viritellä taas jotain bändikuviota. Soitimme taas Tirkkos Mikan autotalliin valmistuneessa elintasosiivessä. 

Pyysin toiseen kitaraan Saku Hyvärisen, Tatu Korhosen kiippariin sekä lauluun ja bassoon Kurosen Jukan. Oli olemassa omia uusia biisi-idiksiä sekä Jukalla oli huippuhyviä biisiaiheita, joita työstettiin kimpassa valmiiksi. Jossain Bendixille alunperin suunnitellussa tekstissä taisi olla myös Myltsi toisena kirjoittajana. 

Kesällä 2012 Howard tuli taas keikalle Suomeen ja Bendixiä kysyttiin komppaamaan. Tirkkonen ei päässyt osallistumaan ja takuuvarma ammattimies Nenosen Hannu tuli tuuraamaan rumpuihin. Tähän päättyi Bendixin toiminta. Aktiivista toimintaa bändillä oli siis vuosina 2007-2012.

Ajattelin uuden systeemin musiikillinen viitekehyksen Southern rock-suuntaan, mutta suomen kielellä- ja rennon napakalla fiiliksellä esitetettäväksi. Tietysti soittajilla oli omia lemppareita mistä kokonaisuus muodostui. Jukka oli Boston-fani ja Tatu diggaili Jim Morrisonin juttuja. 

Olimme soitellet kimpassa noin vuoden ja soitto sekä biisit alkoivat vähitellen hioutua yhteen. Sovimme sitten kesälle 2012 kimpassa ensitestikeikan, mutta kuinka ollakaan, Mika ja Saku tekivät oharit. Jahah, palasi vanhat ajat mieleen.

Rumpuihin vaihtui vanhan Deep Purple koulukunnan ammattimies Ari Koistinen ja kitaraan pyysin Torvisen Ramin toiseksi. Rami toi Neil Young - Rollari fiilistä. Ryhdyimme reenaamaan alkuun Nilsiän mantulla. Sitten paikaksi vaihtui Juankosken soittokunnan talo. Siellä oli vapautuneempi fiilis. 

Keikkamyyntiin järjestetty soittosessio.

Pääsoittimeksi mulla vakiintui Gibsonin Blondi Essi ja vahvariksi äänityksiin Voima sekä keikalle Tremolux. PA hoiti musiikit keikalla ulos niin klubikeikoilla pikku vahvaria sai luukuttaa ihan vapaasti. Efektiosastossa mulla mukaan tuli Southern-miesten salainen kastike Ross Gray-klooni kompura. Ramilla oli tele mitä tuunasin ja strato, vahvari oli muistaakseni pikku marsu sitten Blackstar. 

Kaksi Ross Gray johdannaista.

Tehtiin demoja, tuli logo, tuli kotisivut, tuli fb, tuli ohjelmamyyjä tuli keikkoja, tuli äänimies, tuli osuuskunta joka hoiti mm. kaluston, oli trussit, taustakankaat, valot ja kaikenlaista roinaa ja muuta. Pidettiin iloisia viikonlopun bändileirejä ja kovaa saunomista. Bändin nimeksi tuli lopulta Saunaband. 

Keikalla vedettiin tuvat täyteen soitto 110%  lasissa. Niitä alkoikin karttua 5 miehiseksi rockbändiksi yllättävän hyvin. Muistan että ainoastaan yhden kerran keikkaa piti siirtää alkuperäisestä, kun mulla hiihtoladulla luistellessa murtui pari kylkiluuta eikä laulusta tullut mitään. Tupakat oli jääneet aikaa sitten ja alkkiskin jäi loppuvuodesta 2012.

Ramin kanssa tuplakitara-sooloja soittaessa pääsin fiiliksiin mitä aiemmin en ollut kokenut. Myös keikalla vuoron perään jamilla vedettävät soolot veivät tunteeseen mitä voi kokea lintsin vanhan vuoristoradan jarrumies. Tehdyt elämäntaparemontit varmasti vahvistivat soittoa-, laulua- ja musan aiheuttamia fiiliksiä. 

Vuodesta 2013 kerittyi toiminnan huippuvuosi. Oli hienoa kun rumpu-basso osasto jytisi mielettömän tarkasti yhteen. Arilla on tajuton komppikäsi ja Jukan soittoonsa lisäämät mikrosävelet pystyi vain aistimaan. Tatu on pesun kestävä rock-kiipparisti, siihen ei humppa-silittelyllä päästä. Kahdella kitaralla vedetty jyrä loi mielettömän voiman. Korkealta ja kovaa tullut stemmalaulu kruunasi kaiken. Soitto oli varmaa, keikkoja oli tehdä asti ja meno huikea.

Oltiin sitten taas kerran keikalla Juankoskella Ruukin kievarissa, se oli lauantai 1.3.2014. 

Seuraavana päivänä eli sunnuntaina 2.3.2014 mulla oli työvuoro. Pihamaat olivat välillä sulaneet ja välillä jäätyneet. Sitten oli sadellut aamuyöstä sileän jään päälle vähän uutta lunta. Neljän aikoihin iltapäivällä lähdin tauolle. En rekisteröinyt nappaskengissä hommaa, liukastuin ja mätkähdin selälleen. Ilmat pihalle. Ajattelin että johan oli tyhmä juttu. Tuli vähän huono olo. 

Maanantai-aamuyöstä yönä heräsin oksettavaan oloon ja sitten meni vintti pimeeks. Seuraavan kerran tulin tajuihini Kysissä teholla. Liukastumisesta seurasi retkahdusvamma, jota seurasi kaulavaltimon dissekoituma, jota seurasi pikkuaivoinfarkti, jota seurasi se etten yht'äkkiä enää osannutkaan puhua, kävellä, kirjoittaa, soittaa ja kaikki oli kummallista ja hämmentävää. Liotuksen aikaikkuna oli mennyt kiinni eikä voinut puukotella kun oli niin pahoissa paikoissa niskoissa. Äkkipysäys tuli täydestä vauhdista. 

Ensimmäinen onnistunut selfie.

Kertoimet entiseen palaamiseksi oli kyllä aika huonot. Alkoi paluutaistelu. 

jatkuu...

Gretsch G5420 LH Electromatic

Seuraava juttu kertoo Gretsch-kitaroista. Tämän perinteisen kitaramerkin perusti alunperin saksalainen maahanmuuttaja Friedrich Gretsch vuonna 1883 Brooklynissä Yhdysvalloissa. Toimintaa jatkoi tämän jälkeen poika Fred Gretsch Sr. Hänen aikana merkki tuli tunnetuksi erittäin laadukkaista kitaroista ja tuotanto kasvoi suureen mittakaavaan. 

Chet Atkins-kattaus

Vuonna 1942 johtoon tuli poika Fred Gretsch Jr. ja suurmenestyksen aikaa 50- ja 60-luku. Sopivan jatkajan puutuessa yritys myytiin Baldwin pianoille vuonna 1967. Onnettoman johtamisen aikaa kesti aina vuoteen 1985 saakka, jolloin yhtiö palasi Gretsch-perheen omistukseen. Puheenjohtajaksi tuli Fred Gretsch Jr:n veljenpoika Fred W. Gretsch.

Gretsch teki vuonna 2002 sopimuksen Fenderin kanssa. Sopimuksen myötä Fender sai määräysvallan Gretschin markkinointiin, tuotantoon ja jakeluun. Kattavan maailmanlaajuisen jakeluverkon ja kattavan monipuolisesti hinnoiteltujen soittimien ansiosta Gretschejä tavataan nykyään soittajilla entisä useammin.

Onttokoppaisena Gretsch kelpaa juurevaan musiikkiin kuten jazziin, bluesiin ja kantriin. Rockia näillä kitaroilla voidaan soittaa 50-luvun rockabillystä aina punkkiin saakka. Ainoastaan tiluhevissä nämä soittimet eivät toimi. 

Tunnettuja Gretsch-kitaristeja ajan saatossa ovat olleet esimerkiksi Chet Atkins, Duane Eddy, Eddie Cochran, George Harrison, Jerry Reed ja Brian Setzer. Lankkumalleissa Gene Vincentin kitaristi Cliff Gallup ja Bo Diddley. Suomalaisista Gretsch-kitaroita on suosineet Kari Tapio ja kitaristi Jukka Orma.

Innostuttuani vuosia sitten Chet Atkins ja Merle Travis peukalo-tyylin soitosta aloin seurata Gretsch-kitaroiden markkinoita. Kaikkein eniten olin kiinnostunut Gretsch 6120 mallista. Nyt vuonna 2024 mallilla on menossa 70 vuotta juhlavuosi! (Tosin sitä ei juhlita missään?) Totesin hyvin pian, että Amerikassa ja Japanissa valmistetut Gretschit ovat arvokkaasta tuotemerkistään huolimatta minun kukkarolle aivan turhan arvokkaita. 

Niinpä aloin tähyillä itämaiden versioita. Edullisempien mutta laadukkaiden kitaroiden tuotanto alkoi Japanissa jo 60-luvulla. Valmistuskustannusten noustua Japanissa tuotantoa on jaettu ensin Etelä-Koreaan. Vuonna 2022 tapahtui viimeisin tuotannon jakaminen Kiinaan. 

Selvittelin minkälaisia vertailutuloksia sekä arvioita kitarat oli saaneet.  Käyttäjäkommentteja oli hyvä myös selvittää kattavasti. Hieman yllätykseksi mainittiin Kiina-lisenssiversioiden olevan (yllättävän) laadukkaita sekä viimeisteltyjä soittimia. (Tässä on tärkeää huomata että Kiinasta tulee myös aivan luokattoman huonoja piraatti-kopioita, jotka on syytä kiertää kaukaa!)

Tosiaan kun ajatellaan tarkemmin niin periaatteessa tuotantopaikalle on ihan sama missä päin maailmaa se sijaitsee, jos vain noudatetaan tiettyjä laatustandardeja. Kiinalainen puuseppä pystyy olemaan yhtä taitava kuin Japanilainen tai Amerikkalainen virkaveljensä, jos hänelle vain annetaan kunnon koulutus, työkalut, sekä osaava työnjohto, joka pitää kiinni laatutasosta. Kysynnän ja tarjonnan laki ohjaa sitten markkinoiden liikeitä.

Kiinnosti myös oliko kitaraa saatavilla perinteiseen Atkinsin tyyliin klassisella satiinin oranssilla värityksellä. Näin löysin vuonna 2022 lanseeratun G5420LH version. Tämä onttokoppainen soitin on varustettu itseasiassa muutamilla parannuksilla kuten esimerkiksi Graph Tech NuBone satulalla sekä pukkijäykistyksellä. 

Gretsch otti pukkituen käyttöön vuonna 1958. Kuten niin monet tuoteparannukset myös tuen kehitteli Chet Atkins Jimmie Websterin sekä keksijä/insinööri Ray Buttsin kanssa yhteistyössä. Tukia valmistettiin parin vuoden ajan. Runkojen ohentuessa ne poistuivat. Nykypäivänä pukkijäykistys on siten saatavilla vain Brian Setzer -kitaroissa sekä valikoiduissa malleissa, joita usein kutsutaan "vuoden 1959 pukkikitaroiksi".

Pukkijäykistyksen suuri etu on, että se mahdollistaa onttorunkoisen kitaran reagoivan enemmän kuin kiinteärunkoinen kitara säilyttäen samalla hienon sen klassisen onttorunkoisen sävyn. Lisäpuun ansiosta soitin tarjoaa huomattavasti paremman sustainin sekä kierron hallinnan. Rakenne myös vaimentaa kireää yläpäätä. Lisäksi uudistettu sähkökytkentä hyväsoundisella tehdasmikityksellä tukee osaltaan yläpään hallintaa.

Tehdasasetuskielet ovat kitarassa parhaiten soivat Daddario EXL110 Regular Light Gauge. Vasenkätisten  G5420:n peräkappale on G-leikkaus, jonka tilalle voi vaihtaa Bigsby B-6:n.  Kielenvaihto Bigsby tallaan on nopea ja helppo tehdä.

Kun vertaillaan Gibson ES-295 (ES-175 esiteltiin alunperin vuonna 1949) ja Gretsch 6120 (vuosi 1954) mallia, huomataan kitaroissa paljon yhtäläisyyksiä. Molemmissa kitaran kaula on asennettu kulmaan suhteessa runkoon. Otelautaa kiertää samaan tapaan raunalista ja ruuvien asemasta kaula liimataan kiinni runkoon. Asteikon pituus on sama Gretsch 24,6" (625 mm), Gibson 24,6". Kitara on tasapainoinen ja kauniin klassisesti muotoiltu. Gretschissä "sarven" leikkaus on pyöreä Venetsialainen kun Gibsonissa terävä Firenceläinen. Kaulan muotoilu on Gretschissä leveämpi C.  

Kummankin kitaran valmistuksessa tarvittavan runsaan puusepän käsityön johdosta valmistuskustannukset ovat korkeat. Soittimen runko on täysin ontto. Rungon reunoja kiertää vaalea liimattu reunalista. Kannet ovat kaarevat. Tallamitoitus on sama. Vibratona molemmissa käytetään Bigsby B-6:sta. Mikrofonit ovat hubucker-tyyppiset. Paino on samaa luokkaa (eli jopa stratoa vähemmän!) 

Edellä mainittujen lukuisten yhtäläisyyksien jälkeen onkin ehkä hieman yllättävää että kummallakin kitaralla on täysin oma, unikki ja keskenään erilainen soundi! Gretschillä on oma tunnistettava purevan kellomainen soundi. Joidenkin kitaroiden otelaudalla on miellyttäviä pisteitä, joissa nuotit kuulostavat täyteläisemmiltä ja ​​puhtaammilta. Sitten on siellä on myös vähemmän hyvän klangin alueita. Gretsch soi huomattavan tasapainoisen hyvästi koko kaulan alueelta. 

Löysin kesällä 2024 käytetyn mutta virheettömän vasenkätisen Gretsch G5420 Ranskasta, eli aito Ranskatar hehe. (Muuten sama maa, josta tulee yksi kaikkien aikojen suurimmista plektrakitaristeista eli Django Reinhardt). Vaikka kitarassa on alunperin varsin hyväsoundiset mikit, päivitin mikit. Kaulaan tuli TV Jones Classic ja tallaan TV Jones TV Classic Plus. Vaihdoin peräkappaleen tilalle Bigsby B-6:n. Jo ennen modauksia tuntui että olen vihdoin tullut kotiin! 

Tällä hetkellä on työn alla thumb/finger picking-levy ja blogin videot on nopeasti vetäistyjä raakaharjoituksia. Pimeys videoissa johtuu kaamoksesta joka painoi päälle kesken musisoinnin. Toivottavasti saan projektin valmiiksi lähikuukausina. Seuraavassa soittimen soundia kuullaan vielä akustisesti ilman vahvistimia.

Nuotituspalvelu

Kuten tiedetään soittohommissa tulot tulevat monesta pienen pienestä ja epävarmasta purosta. Takavuosina kun vielä olin päätoiminen musiikko, niin tuli sitten kehitettyä keikkailun oheen kaikenlaisia musiikkiin liittyviä oheishommia. 

Yksi sellainen oli nuotituspalvelu. Kirjoittelin keikkanuotteja ja tein myös tanssibändisovituksia. Nuotteja meni niin bändien kuin artistien käyttöön. Päätoimisen musisoinnin päätyttyä jäi nuottienkin kirjoittelu vuosikausien ajaksi. Nyt kokeilin taas pitkästä aikaa onnistuuko nuotitus ollenkaan. Esimerkiksi ohjelmistot ja muut ovat vaihtuneet ajan saatossa kokonaan uusiin.

Kun kuu jo nousee (Cha Cha)

Yllätyksekseni huomasin että homma toimii edelleen ja mikäpäs sen mukavempaa hehe.  

Uno (Tango)