Lättähattu - Pork Pie

 -Mitä ne lättähatut siellä huutelee?!! Tapio Rautavaara huusi esityksensä välissä lavan perällä keskustelleelle nuorisoporukalle! Sodasta toipuvassa Suomessa elettiin viisikymmentä-luvulla vahvasti koti-uskonto-isänmaa-linjalla. Ne muutamat nuoret, jotka rohkenivat erottua joukosta diggaamaan virallisen Suomi-iskelmän lisäksi Amerikan meininkiä ja pukeutua muuten kuin 30-luvun tyylillä saivat vanhemmalta väeltä haukkumanimen lättähattu (lättäri. lätäri). Eikä lättähatuksi nimittelemiseksi tarvittu aina edes hattua! "Ihan selvästi lättähattujen hommia" sanottiin aina, kun jotain epämiellyttävää oli tapahtunut.

Alkuperäinen lättähattu

Pork pie hattua vastaa suomessa lättähattu. Hattumalli on kehittynyt alunperin Yhdysvalloissa. Hattua saattoi kiertää rypytys ja siinä saattoi olla myös pieni sulka koristeena. Hattua käyttivät naiset noin vuodesta 1830 aina vuoteen 1865. Hatusta käytettiin nimitystä pork pie, joka vastaa suunilleen samaa asiaa kuin lihapiirakka tai lörtsy. Pork pie nimitys tuli samantapaisesta ulkomuodosta Melton Mowbray piirakan kanssa.

Pork pie hat

1800-luvun lopussa pork pie hattu tuli miesten muotiin Britanniassa kuunnes suosio taas hiipui. Seuraavaksi 1920-luvulla Amerikkalainen mykkäelokuvien koomikoiden parhaimmistoon kuuluva Buster Keaton teki siitä tavaramerkin itselleen. Hän osti halvalla käytettyjä Stetson-hattuja, jotka muotoili sokerivedellä itselleen pork pie hatuksi. Hyvällä onnella kuusi hattua riitti elokuvaa kohti.

Buster Keaton

Kieltolain villeinä vuosina pork pie hattu alkoi tulla yleisemmäksi ja kolmekymmentä-luvun lamavuosina se oli suositumpi kuin koskaan. Count Basien orkesterin jäsenenä 20-luvun puolivälissä tunnetuksi tullut arvostettu Jazz-fonisti Lester Young oli niin ikään tunnettu pork pie-lättähatustaan. 

Lester käytti hattua uransa loppuun asti aina viisikymmentä-luvun lopulle saakka. Seuraavassa hän neuvoo kuinka pork pie tehdään oikeaoppisesti itse. Hattumallia suosivat Jazzareiden lisäksi myös Blues- ja Ska-muusikot. Lättänää hattua saattoi nähdä niin kapea- kuin levelierisenä mallina.

Näin teet pork pie hatun.

--------------------------------------------

Lättähattu-käsite Suomessa

Lättähattu-käsite oli Suomessa käytössä jo paljon ennen viisikymmenlukua Jazzareitten mukanaan tuomana. Viisikymmen-luvulla joillain nuorilla miehillä muutamassa suurimmassa kaupungissa saatettiin nähdä lättähattuja. Ne tehtiin itse höyryttämällä ja sokerivedellä esimerkiksi käytetyistä Borsalino- tai roston hatuista. Tyttöjä vastaavasti haukuttiin piukkapöksyiksi heidän laitettua housut (mahdollisimman tiukat) ensimmäistä kertaa jalkaan muuten kuin ratsastamista tai hiihtämistä varten. Lisä-ärsytykseksi (vanhemmille) he saattoivat laittaa huuliin räikeän punaista huulipunaa.

Aito höyryttämällä muotoiltu ja sokerivedellä
jäykistetty lättähattu Helsingistä 50-luvulta.

Vuonna 1953 julkaistiin elokuva hurjapäät (The Wild One), jonka pääosaaa esitti nuori nouseva tähti Marlon Brando. Elokuva innoitti nuorisoa ympäri läntisen maailman ja nahkatakkien sekä farkkujen myynti Amerikassa räjähti hetkessä. Suomessa moottoripyörät, farkut ja nahkatakit olivat kaupunkienkin nuorille vielä saavuttamaton unelma. Mahdollisuudet alkoivat helpottua vuoden päästä säännöstelyn loputtua ja sen jälkeen pikku hiljaa nuorten (aikuisten) elintason ja tulojen parantuessa. 

Koska alkuun ei ollut saatavilla farkkuja eikä nahkatakkeja suorat housut kavennettiin tosi kapeaksi. Päälle pantiin olkatopattu puvuntatakki ja päähän lättähattu. Britti-nuorisoa puolestaan rauhoitti se että siellä The Wild One elokuva vapautettiin sensuurista vasta 14 vuotta myöhemmin. 

Kari Suomalaisen näkemys lättähatuista.

1954 loppukesästä Amerikkalaisia  alkoi järisyttää uutta turmiollista Rock and Roll musiikkia esittänyt nuorisoidolli Elvis Presley, joka aiheutti lavaliikehdinnään suunnatonta pahennusta. Sodasta kotiin palannet jermut olivat huolissaan tyttöjensä siveydestä eikä lehtolapsiakaan haluttu, (täytyy muistaa että e-pilleri keksittiin vasta vuosikymmenen päästä). Hajanaisia tiedonmurusia uudesta kapinallisesta rock and roll musiikista ja nuorisoa villinneestä kulttuurista tihkui myös kaukaiseen Suomeen asti.

Älä käännä heille selkääsi  (Blackboard Jungle) ensiesitettiin Suomessa maaliskuussa 1955 ja elokuvassa kuultu Bill Haley and his Comets yhtyeen esittämä Rock Aroud The Clock-biisi (levytys 1952) oli jotain aivan uutta. Se aiheutti läntisen maailman nuorisossa levotonta liikehdintää. 

Muun maailman tapaan Suomessa oli suurta kysyntää uuden rock and rollin esittäjistä, mutta tuon aikaiset bändit eivät osanneet soittaa tätä kummallista musiikkia! Ainoastaan muutamat bändit, kuten Erik Linströmin Jazz-bändi All Starilla oli ohjelmistossa pari rock and roll hittiä. Sillä sitten jo voitiinkin tehdä kaksi loppuun myytyä konserttia Turussa myöhemmin tunnetuin seurauksin. Kitarassa oli legendaarinen Herbert "Häkä" Katz.

Uutinen 22.101956 tapahtumista
Turun Sanomat

Elokuvateatteri Reassa, Helsingissä oli 26.10.1956 Suomen ensi-ilta (vuoden viiveellä) elokuvasta nuori kapinallinen (Rebel Without a Cause),  jonka myötä nousi julkisuuteen James Dean. Kotimaisessa elokuvatuotannossa tultiin perässä. Elokuvan julkaisun aikaan Helsingissä pelättiin tulevia "mellakoita" ja virkavallan kanssa tuli erimielisyyttä siitä pitäisikö lähteä kotiin. Rock-Jerry joutui tämän seurauksena putkaan.

Vuonna 1957 Rock-staroja olivat Amerikassa jo esimerkiksi Eddie Cocran, Gene Vincent ja Little Richard, Carl Perkins, Jerry Lee Lewis, laseistaan tunnettu Buddy Holly ja Chuck Berry 

Vuonna 1957 näki päivänvalon myös suosittu animaatioelokuva Three Little Bops, jossa yksi Bop musisoi  lättähattuineen.

Three Little Bops

Pohjolassa ei jääty jälkeen rock-tanssin harrastamisessa. Täällä saatiin aikaan jo vuodesta 1957 alkaen Suomi-Ruotsi-Tanska välisiä maaotteluita sekä kansallisia Rock-tanssi ja laulukisoja! Tuolta ponnistivat Raittisen veljekset. 

Pohjoismaista yhteistoimintaa nuorisolla oli nykyistä enemmän muutenkin. Esimerkiksi vuonna 1958 Per-Elvis Tukholmasta, Ruotsin Rock kunigas Boris, Rock-Finn Tanskasta ja Rock Jerry Suomesta pääsivät esiintymään Ruotsin television taltioimaan playback-konserttiin. Statistina artisteja säesti Rock Raggen bändi The Four Comets. Kitaristilla oli Euroopassa tuolloin todella harvinainen Amerikkalainen Gibson Les Paul kitara! 

Viisikymmentäluvulla Ruotsissa sai alkunsa Amerikkalaisiin autoihin ja musiikkin keskittynyt alakulttuuriryhmä Raggarit.

Viisikymmentä-luvulla Suomessa otettiin käyttöön kiskoilla liikkuneet Dm6 ja Dm7. Ne pysähtyivät ihan mille tahansa pysäkille. Pian nämä kiskobussit saivat kansan suussa nimen lättähattu. (Lätärihenkeen parempi alkuperäinen nimi näille kiskobusseille olisi ollut D9 ja E9 haha)

Kotimaisista elokuvista suureen suosioon nousivat Pekka ja pätkä-elokuvista monilahjakkuus, muusikko, taikuri ja koomikko Masa Niemi tunnettiin myös lättähatustaan. Epäilemättä hän oli Buster Keatoninsa opiskellut. 

Masa Niemi.

Masa esiintyi joskus 50-luvulla myösTapio Rautavaaran kanssa. Vuonna 1959 elokuvassa iskelmäketju esiteltiin aikakauden iskelmätähtiä. Mukana oli myös komediallinen lättähattutanssiesitys. Seuraavan vuosikymmenen alussa hättähattumuodin jo mentyä muodista Tapio merkkasi vuonna 1962 omaksi sävellyksekseen menestyslevytyksen Yölinjalla. Se oli alkuaan Amerikkalaisen "lättähatun", Johnny Cashin Sun-studiolla 50-luvulla levyttämä sävellys. 

Lättähatut sekä 50-luvun musiikki myöhemmin

Suomessa siis hättähatut-käsitteellä siis viitatataan 50-luvun nuorisoon. Kuusikymmentä-luvulla itä-Saksassa otettiin käyttöön Karl Peglaun suunnittelema (vihreä) liikennevalo-ukkeli eli Ampelmännchen. Ennen mallin hyväksymistä suunnittelija oli hieman huolissaan ukon "porvarillisen" lättähatun puolesta ja olevan esteenä hyväksymiselle. Ampelmännchenistä on tullut suosittu (n)ostalgia hahmo nykypäivän Berliinissä.

Ampelmännchen.

Amerikassa vuonna 1971 Gene Hackmanin käytti todelliseen henkilöön perustuvassa elokuvassa The French Connection  alkuperäisen esikuvan mukaisesti pork pie hattua. Muutaman vuoden kuluttua eli vuonna 1973 Robert De Niro käytti pork pie hattua elokuvassa Mean Streets. 

Televisiossa pyöri vuosina 1974-1984 suosittu 50-lukua nostalgisoinut Happy days eli onnen päivät-sarja. Suomessa Juice Leskinen levytti vuonna 1974 50-luvun tunnelmia kuvailleen kappaleen Marilyn.

Elvis Presley kuoli vuonna 1977. Samoihin aikoihin punk-ilmiön kanssa tuli suosioon 50-lukua fiilistellyt rockabilly-buumi. 80-luvun taitteessa Suomessa 50-luvun meininkiä diggailleita saatettiin sanoa fiftareiksi tai James Deanin esikuvan mukaan diinareiksi. Grease-elokuva teki tunnetuksi You're The One That I Want sekä matchbox-bändi rockabilly rebel biisin. Suosituimmaksi bändiksi nousi kuitenkin Brian Setzerin luotsaama Stray Cats.

Blgin kirjoittaja oli vuonna 1979 yhdentoista vanha. Siirryin tuolloin toiseen vapaampaan kouluun viidennelle luokalle ja saatoin viimein tulla ulos "muusikon" kaapista, hehe. Olin seurannut musiikkia isosiskon Suosikkeja lukemalla jo peruskoulun ekoista luokista lähtien. Varmaan nykykielellä sanottuna olin muutenkin pikkuvanha ja tyttöjä piti tietenkin myös vähän kiusata. No, vaikka omaa soitinta en vielä ollut saanutkaan, musiikki kyllä kiinnosti jo tuolloin kovasti. Elviksen kuolema ja hänen uransa vaiheet tuli tarkkaan tsekattua. Telkkarista tuli myös nostalgia elokuvia, kuten Love me tender joka lällystä maineestaan huolimatta on hieno esitys. Vajaan vuoden verran olin 50's rokkari niin maan perusteellisesti kuin vain 11 vuotias wanna be muusikko saattoi syrjäisellä pikkukylällä olla.

Angsti-Ismo vitosen luokkakuvassa.

80-luvun alussa Junnu Vainio levytti kappaleen muistelutyyppisen "viimeinen lättähattu". Hieman myöhemmin Irwin Goodman jatkoi "Tahdon lättähattujen vanhainkotiin". Vuonna 1983 ensilevynsä julkaissut Stevie Ray Vaughan murtautui nopeasti julkisuuteen. Hän suosi huopahattuja ja usein hänellä nähtiin leveälierinen lättähattu.

Stevie Ray Vaughan jatkoi Jazzareitten/
muusikoitten lättähattuperinnettä.

Maailmalla punk-rockabillymeininki on jatkunut näihin päiviin Psychobilly-kulttuurina (Punkabilly, horrorbilly). Psychobillyssä on käytetty horror-aineksia, joita 50-luvulla toi esiin Hollywoodissa Suomalaista sukujuurta ollut Vampira (Maila Nurmi) Vampirasta on äskettäin julkaistu myös kirja.

--------------------------------

Halusin kokeilla miten 50-lukulaisen itsetehdyn matalan lättähatun tekeminen oikein onnistuu.

Fedora-hattu ennen käsittelyä.

Vanha fedora "blues"-hattuni sai luvan tulla koekaniniksi muotoilutestiin. Kattilaan vettä ja höyrystymään. Sitten hattu höyryyn. Ensin piti oikoa vanhat muodot ja kanttaukset pois. Sitten taas höytyrystä ja hatun päälaen painaminen sisäänpäin.

Uusi lättähattuni.

Tämän jälkeen höyrytystä ja taitos takasin kannen tasalle. Taas höyrytystä ja kannen muotoilua tasaiseksi. Sokerivesisuihkulla lisäjäykistystä. Työn viimestelyssä matkasilitysrauta on hyvä keksintö. Silittäessä on hyvä käyttää ohutta puuvillaista harsokangasta välissä. Hatusta tuli oikein onnistunut.

Hatun tekemiseen meni aikaa noin tunti ja käsissä olisi höyrytyksen aikana kannattanut olla jotkin suojakäsineet sillä vesihöyry, jolla hattu pitää kyllästää ennen muotoilu on tulikuumaa. Tottumattomissa käsissä palovammojen riski on todellinen. Siksi lättähattua ei saa ryhtyä tekemään kotioloissa. Pork Pie-mallisia lättähattuja on hyvin saatavilla hattukaupoista.

Julkaisin kesällä 2023 cover-levyn Elviksen ja Blue Moon Boysien suhisevasta vuoden 1955 keikkanauhan lättähattu-musiikista. Oli kyllä hauska projekti!

"Ninja"-kitarat vuosina 1972-1976

Kautta aikain ensimmäinen kitarani 80-luvun alussa oli erikoinen käytetty Japanilainen SG-tyylinen kopiosoitin. Näin yllättäen myyntipalstalla täsmälleen samanlaisen soittimen kuin se oli aikoinaan. Hankin kitaran itselleni kiireesti muistoesineeksi.

Vuosina 1972-1976 Japanissa OEM-valmistaja Matsumokun
alihankkijan Fujigenin toteuttama "Ninja"-kitara.

Aloin selvitellä soittimen mallin taustaa ja selvisi että niitä valmistettiin Japanissa Matsumoton kaupungissa vuosien 1972-1976 aikana lukuisilla eri nimillä. Soittimen purettuani siitä ei löytynyt mitäään muita merkintöjä kuin kitaran merkki "Stagg", kaulalevyssä lukenut "made in Japan" sekä pleksin takapuolelle kirjoitettu "NINJA", heh. Kokoonpanija tai tarkastaja oli ollut oikein sotajalalla.

Pleksin takana teksti "ninja".

60-kymmentä luvun alussa alkoi The Beatlesien johdolla nuorison vapautuminen. Sen myötä kitaramarkkinoilla alkoi valtava kysyntäpiikki jolloin bändejä ja niille soittimia valmistaneita pajoja syntyi kuin sieniä sateella. Japanin vienti muuttui vuosikymmenen aikana alijäämäisestä ylijäämäiseksi. 

Vuosikymmenen lopulle tultaessa kysyntä alkoi tasoittua. Nixon laski dollarin kellumaan ja jenin arvostus nousi suhteessa dollariin. Tämä heikensi Japanilaisten yritysten kannattavuutta huimasti. Niinpä siellä kohtasi kitaroiden valmistajia konkurssiaalto. Samassa rytäkässä loppuivat esimerkiksi perinteikkäitten Teisco ja Guyatone-soittimien valmistus. Matsumoton kaupungissa olleesta 50 valmistajasta jatkoon selvisi ainoastaan muutama yhtiö. 

Jatkamaan jääneitä olivat Fuji Stringed Musical Instruments ja alunperin tälle alihankintaa tehnyt ja sen jälkeen suureksi kasvanut Matsumoku Mokko. Näilläkin yhtiöillä näyttivät tilikirjat punaista mutta ne onnistuivat voittamaan haasteen terävöittämällä toimintaansa. 

60-luvulla Japanilaiset yritykset olivat aloittaneet sähkökitaratuotantonsa ottamalla vahvoja vaikutteita Eurooppalaisista ja Amerikkalaisista soittimista. Kilpailun kiristyessä toiminnan jatkamiseksi ryhdyttiin 70-luvun alussa kopioimaan malleja entistä suoraviivaisemmin keskittyen muutamaan kuluttajien piirissä halutuimpana pidettyyn soitinmalliin.

Matsumokulla oli kansainvälisten kauppayhtiöiden kanssa kattava jakeluverkosto. Vuonna 1969 tehtaan ykköslinja varattiin Epiphonen OEM-valmistukseen. Tilaaja CMI/Norlin siirsi lopunkin Epiphone-tuotannon Amerikasta Matsumokulle vuonna 1971 ja kielsi tekemästä enää Gibsonin kopioita, joten niiden valmistus lopetettiin. Toisella linjalla tehtiin folk-buumiia vastaamaan teräskielisiä akustisia OEM-kitaroita ja kolmannella valmistuivat OEM-Fender-kopiot.

Grecon OEM-kauppayhtiöiden tilauskuponki 70-luvun alusta

Fuji puolestaan osana tehostamis-strategiaansa lopetti suorakaupan. Se keskittyi jatkossa pelkästään muutamaan merkkiin. Ulkomaille valmistettiin OEM-kitaroita Ibanez ja Yamaha. Koska patentit eivät päteneet Japanissa, kotimaan markkinoille OEM-valmistettiin Greco-merkille tilattuja suoria kopioita Fender- ja Gibson kitaroista. 

OEM-kauppayhtiö tilauskuponki

------------------------------------

Ninja-kitaran syntyvaiheesta ei ole sen tarkempia tietoja, mutta se saattaisi mennä seuraavalla tavalla: Matsumokulla pohdittiin lisäkeinoja saada kauppaa piristymään markkinoiden kuoltua ja mietittiin mikä on se kohderyhmä, jotka ovat ensimmäisen kitaransa ostajia. 

Tietenkin opiskelijat! Kun teini-ikäinen meni musiikkiliikkeeseen mikä on se soitin, johon katse hakeutui? Tietenkin ajan suosikki-malliin. Vuonna 1972 Carlos Santana ja Tommi Iommi olivat jo luoneet kysyntää SG:n näköisille kitaroille.

Seuraavaksi katse hakeutui hintalappuun. Tätä varten markkinoille täytyikin luoda uusi kuluttajaystävällinen kansankitaroiden luokka. Opiskelijamme muisteli aitojen SG-kitaroiden hintoja. Mietti sitten mihin rahat riittää. Oli selvää että tätä soitinta pitää ainakin kokeilla. 

Seuraavaksi tuli soittotuntuma kokeiltaessa kitaraa ilman vahvistinta. Opiskelijamme ei ollut vielä aikuisen mittainen joten hei, tämä soitinhan sopii paremmin käteen aidot! Se on kevyt ja pienempikokoisempi. Kaula oli suora, intonaatio hyvä ja matala action, jolloin soitin oli helppo ja nopeasoittoinen. 

Enää on jäljellä yksi haastava vaihe ennen kauppoja eli soundi vahvistimen kanssa. Mutta tässähän olikin mukavan tasapainoinen soundi ja mikit vastasivat herkästi käskyyn! Niinpä opiskelijamme päätyi kauppoihin. Myyjä lupasi vielä maksaa ostoksen osissa joten tämä oli selvä homma! Vuonna 1975 nousi suosioon vielä uusi esikuva AC/DC!

Matsumokun suunnittelija Toshio Yamato laitettiin toimeen suunnitelemaan edellä luetellut ominaisuudet täyttävä protomalli. Määräys oli hyödyntää osia, joita oli jäänyt suuret määrät hyllyyn 60-luvun malleista niiden mentyä pois muodista. Vanhoja osia hyödyntäen saataisiin hilattua hintaa edelleen alaspäin. Koska kyseessä oli Gibsonin mallia muistuttava kopiokitara, työ piti teettää alihankintana Fujilla.

"Ninja"-kitaran kokoonpanon osat vuosina 1972-1976.

Puoliakustisten mallien mentyä pois muodista oli Matsumokun varastoon jäänyt runsaasti Yuta Hikitan, joka oli entinen Aoi Sonicikin (Tesco) ja myöhemmin Gotoh-insinööri suunnittelemia hyviä Keiyo-mikkejä. Vaikka ne olivat periaatteessa liian hyviä tähän budjetti-mallin kitaraan, muodista mentyään ne sai ottaa käyttöön. Mikit olivat kopio Höfnerin "Staple" Nova-Soniceista, jotka oli suunnitellut Franz Pix model-511 ja jotka olivat tulleet kuuluisaksi Beatlesien myötä.

Nova-Sonic mikkien esittely Bellin kuvastossa.

60-luvun Conrad Bison mainoksessa
esitellään "deluxe"-mikit.

Shinetsu Tack Screw-yrityksen valmistamia ja edellisellä vuosikymmenellä käytettyjä metalliosia kuten Fender Jaguar-tyyppisiä tremoloja oli hyllyt täynnä niin ikään. Siitä soittimeen tremolo, talla, avovirittimet ja ruuvit.

Jakeluhimmeli vuosina 1972-1976.

Vuonna 1972 Fuji aloitti valmistuksen tilauksesta. Se valmisti Matsumokulle "ninja"-kitarat alihankintana. Kaulat Fujille toimitti alihankintana puolestaan Iguchi Woodworking. Kaikkiaan ninja-kitaroita tehtiin vähintään 10 eri merkillä. 

Lyle S-726

Sears SG-319

Raven SG

Marlin SG-M112

Pan SG

Maya SG-2T

Columbus SG

Cimar SG-1905

 

Bellwood SG

Stagg SG

Fuji toimi tuolloin nousevan merkin Ibanezin ainoana OEM-valmistajana ja merkin omistanut Hoshino Gakki päätti vuonna 1975 liittyä edullisten opiskelijakitaroiden markkinoille luomalla Ibanezille edullisen Cimar-alamerkin. Vuonna 1976 muutamaa merkkiä lukuunottamatta kauppayhtiöt lopettivat "ninja" OEM-tilaukset. Vuonna 1977 Gibsonin omistanut Norlin sitten haastoi Ibanezin Amerikan jakeluyhtiön Elgerin "lawsuit"-käräjille lavan kopioinnista. 

Asia sovittiin käräjien ulkopuolella. "Ninja"-mallin tuotanto siirtyi tästä eteenpäin edullisemman työn Koreaan. "Ninja"-kitaroita tuotettiin siellä lapa muutettuna vuoteen 1981 asti.

Matsumoku Mokko-kitarat vuosina 1963-1987

Tämän blogin pääasiallisena lähteenä on käytetty Japanin-kielisen sivuston konekäännöstä.

Satomi Tsukada perusti vuonna 1951 perheyhtiön Matsumoku Mokko eli Matsumoto Woodworking Matsumoton kaupunkiin Japanin Naganon prefektuurissa. Yhtiön ja kaupungin nimet ovat lähellä toisiaan ja sekoittuvat helposti. Kaupunki sijaitsee vuorten ympäröimäimänä ja perustamisen aikaan siellä oli kukoistavaa metsäteollisuutta. Perustamisvuonna Matsumokun  osaomistajiksi tuli amerikkalaisyhtiö Singer Japan ja yrityksessä valmistettiin ompelukoneiden pöytälevyjä sekä kaappeja. 

Myöhemmin valikoimiin tulivat esimerkiksi rakennuskaapit, televisiotasot sekä stereokaapit. Matsumoton kaupunkiin perustettiin tämän jälkeen esimerkiksi Fuji String Instruments ja Gotoh. 

Vuonna 1961 Singer siirsi tuotantonsa halvemman työn Filippiineille ja Fujigenilta saadut OEM-kitaranvalmistus alihankintatilaukset tulivat yritykselle kreivin aikaan. Taideyliopistosta valmistunut Nobuaki Hayashi palkattiin yritykseen vuonna 1963 kitaratuotannon aloittamisvaiheessa. 

Nobuaki Hayashi keskellä, 60-luvun alku.

Matsumoto Woodworkingista kehittyi 60-luvun aikaan suuri tehdas, joka oli varustettu tuohon aikaan erinomaisilla työstökoneilla ja kuivauslaitteilla, mikä tarkoittaa, että sillä oli alusta alkaen käytössä kaikki kitaran puunjalostukseen liittyvät valmistusvälineet ja tekniikka. Tontin pinta-ala oli 40 000 m2 ja tehdasrakennuksen 14 000 m2. Alueella oli luonnonpuun kuivausalue, 3 keinotekoista kuivauslaitosta ja 400 puuntyöstökonetta sekä 1300 metriä pitkä automaattikuljetin. 

Tilausmäärät olivat alussa 500, nousivat sitten 1000 ja edelleen 2000 kappaleeseen kuukaudessa. Fuji-kielisoitinten presidentti Mimura pyysi tuotannon kasvattamista mutta 3000 kappaleen yli ei enää kasvatettu OEM-tuotantoa koska oltiin perustettu omia kitara-merkkejä kuten Victor ja Columbia ja liiketoimien kukoistaessa tarvittiin loppu kapasiteetti omaan tuotantoon.

Alussa mikit valmisti Hikitan perustama Keiyo, suunnittelijanaan Hikita joka oli entinen Aoi Sonicikin (Tesco) ja myöhemmin Gotoh-insinööri. Metalliosat valmistivat Shinetsu Tack Screw ja muut.

60-luvun Columbia, jossa tuttu talla sekä vibrato.

Vuonna 1964 tuotanto kasvoi ensimmäisen sähkökitarabuumin myötä. Shiro Arai vieraili yrityksessä Guyatonen presidentin Matsukin johdolla. Tämän jälkeen Aria alkoi valmistuttaa kitaroita vientiyrityksensä Arai Tradingin kautta. Lisäksi muusikkona aloittanut ja kauppiaana tunnettu Arai toimitti Matsumokulle suuren määrän ulkomaalaisia kitaroita näytemalleiksi. 

Arain tilaamat soittimet oli nimettävä Arai Diamondiksi, koska Kawai Gakki omisti Aria-tuotemerkin. Vuonna 1966 Japanin kotimaan myynti romahti mutta Beatles-buumin myötä semiakustiset kitarat alkoivat mennä maailmalla hyvin lankkukitaroiden sijasta. Aria Diamond tuotemerkin puoliakustisia mallieja oli 1202T, 1302T. Muita soittimia valmistettiin merkeillä Univox, Conrad Bison, Conqueror, Lyle, Tempo, Ventura, Palmer, Elk jne. Puoliakustisten kysyntä kattoi lankkukitaroiden tappiot ja sen ansiosta onnistuttiin sivuuttamaan vuonna 1967 koittanut Japanin kitaratehtaiden konkurssiaalto. Samana vuonna Fuji kielisoittimet rakensivat uuden tehtaan Hirataan Matsumokun lähelle.

1960-luvun semi hollow Gisbon-175 kopio Ventura

Vuonna 1968 alkoi edullisten opiskelija-kitaroiden tuotanto ja maailmanvienti. Samana vuonna alkoi Fuji-kielisoittimien Grecon kotimarkkinoiden myynti.

Vuonna 1969 rakennettiin uusi kokoonpanotehdas ja toimisto. Käyttöön tulivat CNC-jyrsimet, reitittimet ja sorvit kitaravalmistajista ensimmäisenä. Aloitettiin Arai Tradingin kautta Gibsonin halpamerkiksi alennetun Epiphone-kitaroiden valmistaminen. Matsumoku palkittiin erinomaisena työhygienian hallinnan tehtaana ja käytössä oli Toyotan tuotantojärjestelmä, jossa soi summeri jos tuli häiriö. Sama Lean-kulttuuri on levinnyt aikaa myöten länsimaihin.

Gibsonin Japanin agentti puuttui tuolloin tuotantoon ja Gibson-kopiosoittimien valmistus Matsumokussa lopetettiin välittömästi. Grecon (Kanda Shokai) Les Paulin (EG-malli) tuotanto siirtyi Fuji Gakkille. 

Alkuperäisessä, ennen Norlinia olleessa yhdysvaltalaisessa sekä japanilaisissa kitaran valmistusyrityksissä oli perustavanlaatuinen ero. Yhdysvalloissa ihmiset, jotka todella pitävit soittimista ja rakastivat musiikkia kuten Orville Gibson tai Ted McCarty olivat toimineet intohimosta musiikkiin. Japanissa kitaroita taas valmistettiin osana puuteollisuuden laajenemista, etsien voittoa tuottavia liiketoimintamahdollisuuksia. Nämä kaksi motiivia kitaroiden valmistamiseksi olivat hyvin erilaiset.

Japanissa käytettiin myös paljon alihankkijoita. Se oli väistämätöntä, koska kulttuuri oli erilainen. Kitaramusiikin intohimossa ja ymmärryksessä on suuri ero. Hyvin kapitalistiset tahot kuten Norlinin johtajat eivät tienneet musiikista mitään, mutta heillä oli rahaa. Ihminen joka oli luonut alkuperäisen soitinmallin käytti suuren osan resurseistaan pelkästään soittimen suunnittelutyöhön.

Vuonna 1970 koitti puoliakustisten kitaroiden buumin loppu. Sodanvastaisesta liikkeestä syntyneet kansanlaulut tulivat suosioon akustisten folk-kitaroiden noustessa markkinoilla ja Matsumokusta tuli valtavirtaa myös tässä kitaratuotannossa.

Ventura akustinen kitara 60-luvulta

Yhdysvalloissa lopetettu Epiphone-sähkökitaran tuotanto siirtyi kokonaisuudessaan Matsumokulle. Tästä lähtien tuotannossa olivat Epiphonen kaikki mallit kuten Casino, Riviera, Sheraton, Wilshire jne. Tuollin aloitettiin myös suora kitarakauppa OEM-tilaajille. Kitaradivisioonan myynti oli 46%.

Vuonna 1971 yrityksen nimi muutettiin Matsumoku Industry Co., Ltd. (Matsumoku Kogyo Co., Ltd.) Ompelukaappien tuotanto hiipui, kitararyhmän myynnin ollessa 52%. 1970-luvulla ulkomaisia rock-artisteja alkoi tulla Japaniin yksi toisensa jälkeen. Lisäksi kopiokitaroiden kysyntä kasvoi Japanissa muun muassa Yamahan Popcorn- ja Kanda Shokan A-Rock-kitaramallin myötä.

Toshio Yamato liittyi Matsumokuun vuonna 1972, hän suunnitteli eri malleja, suunnitellen myöhemmin myös Arian mallit. Fuji-kielisoittimet alkoivat yhtäkkiä myydä hyvin Greco Gibson-kopioilla ja heillä oli paljon kapasiteettia vastata kysyntään. Matsumokulla oli tuolloin kolme tuotantolinjaa, josta yhden linjan tuotantokapasiteetti varattiin vastaamaan nopeasti kasvavaan Fender-kopioiden kysyntään (irrotettavissa kaulalevyissä luki MATSUMOKU). Toinen linja oli Epiphonelle ja kolmas akustisten kitaroiden linja. 

Myyntipäälikkö Takei

1970-luvun alusta alkaen pulttikaulaiset Gibson-kopiot (EG-380) tehtiin Fujigenillä. Matsumokussa tuotettiin työläämpiä 5-osaisia ja rungonläpikaulaisia soittimia (sekä pulttikaulaisia Fender-kopioita). Yksinkertaisesti sanottuna erottelu silloin oli tällainen kuvaten aikakautta tiivistettynä. Matsumokun tuotannossa ehti olla kaikkiaan yli 30 tuotemerkkiä ennen lopettamistaan.Yhtiö valmisti esimerkiksi seuraavia kitaramerkkejä: 

Viennin osalta yhteistyö liikekumppanien kanssa jatkui loppuun asti.

Vuonna 1972 edullisten kansankitaroiden, joista käytettiin myös nimitystä opiskelijakitara, myynnin osuus oli 70%. Fujigenillä teetettiin alihankintana "ninja"-kitarat. Toinen sähkökitarabuumi alkoi. 

70's Matsumoku Lyle Stratocaster-kopio

Tietoja mikrofoneista ja metalliosista. Mikkejä teki kolme valmistajaa: Nisshin Sonic, Keiyo ja Tokiwa. Keiyoa laitettiin aluksi kaikkiin, mutta muutaman vuoden päästä annettiin suuri kustannusten alentamismääräys ja Tokiwaa tilattiin lisää kustannusten pienentämiseksi. Tietysti myös Nisshin Sonicia käytettiin myös, mutta eniten tuolloin käytettiin Keiyoa.

Ferriittimagneetit menivät edelle Alnicosta ja ferriittitangon kustannukset alenivat. Koska elettiin käärmeen meta-aikakautta ei ollut väliä jos soundi oli rakeinen ja vääristynyt. Metalliosia valmisti Shinetsu Tackle ja Hanaokan ja sitten Gotoh. Vuonna 1973 Victorin elektronisten urkujen (Victoron) tuotanto alkoi. Suurin myynti 2,6 miljardia jeniä saavutettiin samana vuonna.

Matsumokun tehdas 70-luvulla.

Vuonna 1974 Epiphone-merkkisten sähkökitaroiden tilaukset olivat korkeimmillaan. Oma tuotemerkki Westone-kansankitaroiden valmistus alkoi. Valmistettiin Elk Norihiro Saiton kehitystyön tuloksena. Myyjä oli Kanda Shokai. Kitaramyynti 74 nousi prosenttiin.

Vuonna 1975 suhde Arai Tradingiin vahvistui entisestään, ja Aria Pro2: n, joka on Matsumokun edustava tuotemerkki, tuotanto alkoi ja seurasi toista sähkökitarabuumia kopiomallillaan. Kaksi suurta tuotemerkkiä, Aria Pro 2 valmistajana Matsumoku (Arai Trading) ja Greco valmistajanaan Fuji String Instrument (Kanda Shokai), johtivat kitarateollisuutta Japanissa tuolloin. Kanda Shokain kanssa lanseerattiin Westminster-sähkökitaramalli. Epiphone-tilaukset laskivat voimakkaasti.

Japanin markkinoille 1976 valmistettu Westminster S-l1600
Matsumoku-kaulalevyllä. Soitin on Gibson-kopio
joten se on luultavasti valmistettu OEM-alihankkijalla
Fujigenillä ja tilaajan kaulalevyllä.

1976 sähkökitaroiden vienti oli vahvaa. 88% kitaramyynnistä. Seuraavan vuoden heinäkuussa Gibson-kitaroiden emoyhriö Norlin nosti tuolloin "lawsuit"-kanteen Ibanezin amerikan tytäryhtiötä Elgeriä vastaan avoin-kirja lapamuotoilun takia. Ibanez soittimien ainoana OEM-valmistajana tämä kohdistui Fuji kielisoittimiin. Tähän aikaan jokainen yritys, joka möi Gibson-kopioita Japanin ulkopuolella hakeutui kiireellisesti pois suorista lapa-kopiomalleista.

Vuonna 1977 myös syntyi Aria PE-1500. Tämä taiteellinen ja innovatiivinen muotoilu oli Nobuaki Hayashin käsialaa. Hayashi jätti yrityksen samana vuonna, koska hän ei hyväksynyt enää kopiomallien valmistamista ja halusi kilpailla reilusti alkuperäisillä soitinmalleilla. 

Vuonna 1978 jeni vahvistui 175 jeniin / 1 dollari  ja vientimyynti laski. Matsumokun ja Arian suunnittelemat ainutlaatuiset mallit, kuten kuuluisa SB-1000 ja SH, syntyivät. Tuolloin PE: n ja SB: n myyntihinnat, joita myytiin myös Yhdysvalloissa ja Euroopassa, olivat noin 1500 dollaria PE: lle ja 1200 dollaria SB: lle. Gibsonin Les Paul on noin 1000 dollaria, ja ainoastaan Allenbic ylitti 1000 dollaria.

CS400-mallissa oli myös kiinteä kaula. Tuolloin Matsumokun tehtaalla tekniikan osastolla oli asiantuntija joka teki erityisiä koneita. Se oli aika NC: n jälkeen jolloin valmistuskustannuksia saatiin paremmaksi ja kilpailukykyisemmäksi. Olipa kyseessä rauta tai puu, yrityksesä tehtiin sille erityinen kone. Vaikka se olisikin ollut yhtä helvettiä, jatkettiin kunnes saatiin valmiiksi haluttu kaavintakone. NC on kone massatuotantoon, ja niillä luotiin paljon tuotteita erittäin tarkasti. Soittimet ovat täsmälleen päinvastaisia. Kun ajattellaan sitä nyt, Matsumokun menetelmä saattoi olla oikeampi instrumentille. Se oli silloin helppoa, koska siellä oli sellainen henkilö.

Valmistusmenetelmät tehtiin hyödyntämällä yleiskäyttöisiä puuntyöstökoneita. Todennäköisesti samoja peruslaitteita oli käytössä myös muilla yrityksillä. Sen jälkeen koneesta kehitettiin oma laite massatuotantomenetelmän luomiseksi. Voit esimerkiksi tehdä reikiä yhden kerrallaan, mutta voit myös tehdä 6 reikää kerralla tai automatisoida ne.

NC-kone Matsumoku

Vuonna 1979, kitaratuotantoa pelastettiin taantumalta mutta jenin huono vaihtosuhde laski alati tuottoa. Lisäksi esimerkiksi Westbury-, Westminster- ja Westone-tuotemerkkien tuotanto siirtrettiin halvemman työvoiman Koreaan. Se oli vaikea aikaa, koska kitaroiden tuotannon suhde oli jo ylittänyt 90%. Yhtiö alkoi valmistaa buddhalaisia ​​alttareita kannattavuuden parantamiseksi ja monipuolistamiseksi. Kitaratuotannossa esiintyivät edelleen alkuperäiset AriaPro2-mallit (vuosina 1979 -1981 RS, TS, CS , NK, ST jne.)

1980-luvulla Tokai Gakki aloitti todellisen kovan kopiokilpailun. Aria Pro 2 malleissa oli myös väliaikainen kopiomallien tuotanto. Jakelija Arai Tradingia Dimarzio Powerd -sarja, joka oli varustettu alhaisen hintaluokan Dimagio-pickupilla, oli iso hitti. 

Vuonna 1981 oli pyrkimyksiä irtautua OEM-valmistuksesta. Frankfurt Messuilla esiteltiin ostajille Westone-tuotemerkki. Samana vuonna valmistettujen sähkökitaroiden määrä oli 6000 kuukaudessa. 1980-luvun alussa Kanda Shokain presidentti Kojima tuli tarjoamaan Matsumokulle  Fender Japanin tuotantoa, mutta Matsumoku ei saanut sitä Arai Tradingin ja Gibsonin välisen suhteen takia ja OEM-tuotanto meni Fujigenille. 

Kokoonpanoa vuonna 1981.

Sen jälkeen pidettiin vaihtokokous uusien asioiden valmistamiseksi yhteistyössä Fuji-kielisoittimien kanssa, mutta se ei toteutunut, koska Fuji-kielisoittimet vastasivat nyt Fenderin kitaroiden ja Matsumoku Gibsonin Epiphone Japan soittimien valmistuksesta.

Kokoonpanoa 1981.

Aria oli hämmästyttävän suosittu meren takana. Tuolloin jakeluyhtiöllä oli toimistot Dusseldorfissa, Lontoossa ja LA: ssa. Se oli ennen Hoshinon nousua suureksi. Steve Vai ja muut olivat Arian LA-kannattajia tuolloin. Michael Schenker XX -mallia myytiin valtavan määrä Matsumokun loppupuolella. Malli myytiin Japanissa loppuun.

1982 Westone laajensi myyntiään Eurooppaan sekä jatkoi yhteistyötä kumppaneiden kuten FCN, BMI, Mayer, St. Louis music, MUSIC ENGRO ja Active Music kanssa. Virasto toimi 11 maassa.

Vuonna 1983 Ariapro 2: n päämallien lisäksi joulukuusta lähtien aloitettiin Fernandezin tuotanto (ennen sitä tuotettiin Kawaissa) Matsumokun loppuun mennessä Fernandez nousi kotimaisen markkinaosuuden kärkeen, mutta Ariapro 2 laski. Vaikka suhde Arai Tradingiin oli huonontunut tuotanto jatkui.

Vuonna 1983 1970-luvun lopun taantuman ja jenin arvostuksen takia monipuolista reittiä etsivien buddhalaisalttarien valmistus oli noin 200 miljoonaa liikekumppanin konkurssin takia. Silloin kärsittiin puolestaan jenin vahingoista.

1984 Myytiin noin 7260 m2: n tehdas Matsumoto Citylle 437 miljoonalla jenillä jälleenrakennusta varten. Pienennettiin henkilöstömäärää 50: llä 5 toimihenkilöä siirtyi vapaaehtoiselle eläkkeelle.

Merkittäviä parannuksia tehtiin lokakuusta 1985 lähtien. Esiteltiin uusimmat laitteet (sähköstaattinen pinnoituskone) Nauhoitettu yli 32 000 kappaletta vuodessa.

1986 helmikuussa yhtiöön tehtiin lisäpääomasijoituksia. Esiteltiin automaattinen kiillotuskone, automaattinen sormilevyn kiillotuskone ja 6-akselinen NC-reititin tehokkuuden parantamiseksi. Vaikka Euroopan myynti veti hyvin, vientitulot Pohjois-Amerikasta laskivat voimakkaasti jenin arvostuksen nousemisen takia. Lisättiin kotimaahan suunnattua tuotantoa ja saavutettiin viennin ja kotimaan myynnin suhde 50:50. 

AriaPro2, Westone ja Fernandes tuotanto oli 7500 soitinta kuukaudessa. Vahvan jenin (alle 170 jeniä yhtä dollaria kohti) vaikutus oli kuitenkin merkittävä, ja (vienti)tulot heikkenivät 50 prosenttia edellisvuodesta! Lopulta tuloslaskelma painui negatiiviseksi heinäkuussa.

Yhdysvaltoihin ja Kanadaan suuntautuvan viennin suhteen ylittäessä taas 60 prosenttia, johtaja Miyoshi ilmoitti konkurssista ja johto päätti hajottaa yhtiön. Koska liikekumppaneille oltiin ilmoittettu yli vuosi aiemmin, tehdas oli kiireellisen tilauksen takia loppuun asti täydessä tuotannossa.

Matsumokun loppu. Myyntijohtaja Tokei pitelee viimeisenä
valmistunutta Fernandes-kitaraa. Vasemmalla suunnitetelija 
Toshio Yamato oikealla valmistusosaston päällikkö Furuy.

Helmikuussa 1987 Matsumoku hajotettiin neuvottelujen jälkeen. Matsumoto City kuittasi tehdasalueen noin miljardin jenin velkaa vastaan sekä eläketurvan saamiseksi työntekijöille. Tällä hetkellä tehtaan tilalla on eteläinen puisto eli Nanbu Park, jossa kansalaiset voivat rentoutua.