Järjestyksessään toinen kitarani oli Washburn Stage sarjan halvin malli A-5 johon säästöni juuri ja juuri riittivät. Ostin kitaran uutena loppuvuodesta 1983 Kuopiosta Svengi-nimisestä liikkeestä ja mukaan tuli oma tyköistuva case.
Ismo ja Washburn A-5 keikalla
kevättalvella -84.
Kitara oli edellisen tapaan oikeakätinen. Tällä kertaa halusin asian näin juuri olevankin, koska soitin näytti hauskalle ja erikoiselle "väärinpäin". Soitettavuus oli hyvä kun volumen asemasta mikrofonikytkin oli ensimmäinen plektrakäteen osuva. Eikä tahatonta volumen säätöä tapahtunut. Tästä huolimatta säätimet olivat hyvin käden ulottuvilla.
Hyvin säilynyt yli kolmekymmentä vuotias kitara Audio Fanzine sivustolta
Muuten, vasta nyt yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin minulle on selvinnyt että kitaroistani kaksi ensimmäistä ovat samastatehtaasta tulleita! Parempi myöhään vai miten sitä sanottiinkaan. Hehe.
Hauska jalka "foot" -mallinen lapa
Washburn on Amerikkalainen, akustisia kitaroita jo 1800-luvun lopusta lähtien valmistanut kitaramerkki. Se elvytettiin 1979 jolloin alettiin markkinoida Wing ja vuodesta 1980 alkaenStage-sarjaa. Washburn valmistutti sarjan kitarat Japanissa Matsumoton kaupungissa legendaarisenMatsumokun tehtaalla, jossa niitä tehtiin vuoteen 1985 tehtaan toiminnan päättymiseen saakka.
Myöhemmin 1996 valmistettu reissue-sarja on muuta tuotantoa ja sen erottaa mm. erilaisesta logosta lavassa.
Osa 1983 esitteestä.
Stage-sarjan muotoilu on saanut hyvin paljon vaikutteita Gibson Explorermallista. Sitä valmistettiin ensimmäisen kerran vuosina 1958-1963. IbanezDestroyer merkkistä kopiota valmistettiin 70-luvun taitteesta "1975 oikeus juttuun" asti. Mallin tultua suosituksi Gibson alkoi valmistuksen uudelleen 1976. Suosio kasvoi edelleen eikä vähiten AllenCollinsin ja southern rock buumin nansiosta .
Washburn alkoi valmistuttaa Stage-sarjaa 1980 alkaen. Mielestäni siinä onnistuttiin luomaan aivan oma näkemys teemasta. Tuolloin 80-luvulla soitin kuului monien kitaristien arsenaaliin. Esimerkkinä vaikkapa Whitesnaken alkuperäisjäsen MickyMoody tai Quiet Riot ja Ratt kitaristi Carlos Cavazo.
Bernie Marsden Explorer ja Micky Moody Washburn
soittavat kuin veljekset tässä legendaarisessa kuvassa.
Sarjan halvin malli A-5 on Telecaster-tyyppisellä tekniikalla varustettu soitin. Eli kaksi kappaletta yksikelaisia mikrofoneja (EMG). Volume- ja sävynsäätöpotentiometri sekä kolmiasentoinen kytkin yhteisessä kytkentälevyssä. Vaahtera kaula on profiililtaan voimakkaan kolmiomainen. Se on pultattu neljällä ruuvilla lankkuun. Kitaran runko eli lankku on mahonkia. Talla on hienosäätö-mallia sekä kielet läpi rungon.
Talla oli näin hyvin säädettävissä ja virittimet laadukkaat. Vaahteraa oleva kaula oli mielestäni paksusti lakattu. Intonaatio siinä oli hyvä ja kaula toimi myös hyvin koko matkalta. Kitara oli tasapainoisen hyvä soitettava. Candy Apple väri on kaunis ja vahva. Maalin alla on lisäksi lakkakerros. Ilmeisesti maalaus oli tehty niin sanotusti uppomaalauksena koska kitaran lankku saattoi näyttää jopa muoviselta!
Toukokuussa 1987.
Kitaran hankintaan vaikutti myös Van Halen. Joskus vuonna 1983 olin kuullut ensimmäisen kerran Laitis Jorkin luona Van Halenin I -levyn ja se oli menoa. Kaikki levyn biisit piti alkaa opetella korvakuulolta. Tuolloin esimerkiksi tapping oli ihan uutta. Eddien käyttämä erikoisen näköinen (Gibsonin '58 Korina Exploreriin perustunut) 1970-luvun Ibanez Destroyer tuttavallisemmin The Shark vaikutti epäilemättä hankintaan.
Tänä päivänä A-5 malli on edelleen paljon käytössä ja voi hyvin.
Kautta aikain ensimmäinen kitarani oli Stagg merkkinen Japanissa tehty Gibson SG kopio. Sain äitini ostamaan kitaran parin vuotta kestäneen suostuttelun jälkeen loppuvuodesta 1980. Kuopiossa oli musiikkiliike nimeltään Svengi, josta löytyi oikeakätinen käytetty viininpunainen kitara. Myyjä vakuutti sen käyvän hyvin vasenkätiselle ensi soittimeksi. Hinta oli 300 mk eli tämän päivän (2013) rahaksi muutettuna noin 70€. Soitin kitaralla seuraavat kolme vuotta.
Ismo ja Stagg SG kevättalvella 1982, aika on syönyt
kuvasta kitaran viininpunaista väriä.
Aloin etsiä tarkempaa tietoa soittimesta ja selvisi että tämä mutkikkaampi juttu. Nimittäin nykypäivän Stagg on perustettu 1995 ja on aivan eri yhtiö kuin tuo kitaran valmistaja. Asiaa täytyy taustoittaa.
Nimittäin Japanissa toimi 70-luvulla Matsumoku Industrial niminen puunjalostusyhtiö (1900-1987). Se oli alkanut valmistaa akustisia kitaroita viisikymmentäluvulla. Kuusikymmentäluvun alussa kitaravetoinen instrumental rock kuten surf-musiikki tunnetuimpana esimerkkinä The Ventures ja The Shadows sai aikaan eteenkin Japanissa kitara-buumin. Jollaisia kitaroita siellä myös alettiin valmistaa. Myöhemmin tätä nostetta jatkoivat The Beatles. Yhtiö alkoi valmistaa taitavien käsityöläisten ja kehittyneiden CNC-tuotantolinjojensa ansiosta varsin laadukkaita soittimia. Niitä pystyttiin tekemään suuria sarjoja edulliseen hintaan.
Kaulalevyssä luki yleensä pelkkä Japan.
Seitsemänkymmentä-luvulle tultaessa tuotanto oli jo vakiintunut. Yhtiö toimitti soittimia alihankkijana monille eri tuotemerkeille. Esimerkiksi Amerikkaan kitaroita toimitettiin Lyle ja Kent merkillä, Englantiin Marlin ja Australiaan sekä manner-Eurooppaan merkillä Stagg. Lisäksi tehtaalla tehtiin osittain tai kokonaan esimerkiksi merkkien (Hoshinon Gakki) Ibanez, (Nippon Gakki) Yamaha, Aria, Washburn, (Gibsonin tytäryhtiö Norlin) Epiphone-kitaroita. Matsumokun valmisteeksi soitinta ei siis huomannut kuin vasta -70 alkaen, sittenkin huomaamattomasti kaulan osissa tai ääniaukossa. Soittimet muistuttivat paljon länsimaisia soittimia hinnan ollessa jopa vain kahdeksasosa alkuperäisestä.
Soitinmarkkinoiden kasvaessa räjähdysmäisesti alalle tuli useita muitakin yhtiöitä. Niissä oli tärkeää massatuotanto, ei laatu. Näin ollen Aasialaisten kitaroiden maine meni tosi heikoksi.
Käräjoinnin aiheena ollut lavan pään ns.
"avoin kirja" muotoilu eli "viikset".
Matsumoku SG kopiot tehtiin vielä 70-alussa pulttikaulaisiksi Tämä Fendereistä tuttu kaulan kiinnittäminen pulteilla on varsin toimiva tekninen ratkaisu. Mikrofonit ovat kaksi yksikelaista humbucker-kuoriin piiloteltuna. Lisäksi soittimessa oli erikoinen vibrato-mekanismi. Joten ei voi puhua täysin kopiosta.
Myöhemmin alettiin tehdä suoria kopioita. Vuonna 1975 Amerikassa nostettiin oikeusjuttu, jossa oli Norlin (Gibsonin tytäryhtiö) vastaan Elger ( Hoshino Gakki - Ibanez Amerikan yhtiö). Norlin syytti Gibsonin lavan muotoilun kopioimisesta. Asia sovittiin tuomioistuimen ulkopuolella ja tämän jälkeen Japanilainen muotoilu siirtyi selvästi erottuvaksi alkuperäisistä. Lisäksi alkoi tulla omaa desingiä. vuoden 1978 jälkeen täyskopioita ei enää tavattu.
Myöhemmin myyntipalstoilla on alettu käyttää termiä ns. oikeusjuttu-kitara. Tällä tarkoitetaan näitä Japanilaisia vintage-kopioita, jossa on tuo ns. avoin kirja-lapa. Ne on kohtalaisen laadukkaasti tehty ja niiden hinnat ovat nousussa. Useimmiten soittimeksi paljastuu kuitenkin huono kopio samalta aikakaudelta, joten on helppo tulla huijatuksi.
Lyle erikoisine tremoloineen.
Jos sattuu omistamaan oikean "oikeusjuttu" SG:n, kannattaa toimia kuten ainakin vintage soittimien kanssa. Eli jos on tarvetta tehdä muutoksia, niin tekee muutokset säilyttäen alkuperäiset osat. Eikä tee rakenteellisia muutoksia soittimeen lainkaan. Eli se on palautettavissa täysin alkuperäiseksi. Muut kuin täysin alkuperäiset ovat lähes arvottomia.
Tässä blogissa esitellyt Lyle, Marlin ja Stagg SG:t ovat keskenään täsmälleen samanlaisia. Eniten hakuja tulee Lylestä, sitten Marlinista eikä yhtään Staggista. On luultavaa että Matsumoku valmisti kitaraa varsinaisesti Lylen alihankkijana. Kun sitten mallisuoja-asia sovittiin 1977, niin loppuerät sai ostaa jaettavakseen mm. Pan tai Kent. Lisäksi tuolloin marketeissa myytävistä kitara ja vahvistinpaketeista tuttu Stagg-merkki.
Luultavasti kitaran lapoihin vain täydennettin tukkukauppiaan oma tuotemerkki. Se on aika helposti poistettavissa ja suuresta osaa kitaroista se on raaputettu kokonaan pois. Näitä kitaroita valmistettiin ainoastaan vuosina 1970-75 joten niitä on nykypäivinä jäljellä rajallinen määrä. Tosin jos keräilee vintage-kitaroita, voi olla jalompaa kerätä alkuperäistä desingiä.
Tänä päivänä on olemassa paljonvanhojen Japani-kitaroiden harrastajia. Olisipa hauska tietää minne vanha nyttemmin harvinaisuudeksi osoittautunut kitarani on kulkeutunut. Niin ja jos satut tietämään jotain aiheeseen liittyvää olisi mukava kuulla.
Tuli tuossa mieleen miten olen kuullut kerrottavan entisaikaan isoukkini Heikin (1847-1934) soittaneen ikänsä virsikanteletta. En ollut koskaan ennen kuullutkaan moisesta soittimesta, joten täytyi selvittää mikä vehje se oikein on. Kun jaksoi penkoa internetin ihmeellistä maailmaa, niin alkoi löytyä tietoa. Kyseessä on siis yksikielinen soitin, mitä soitetaan näppäillen tai jousella. Saadakseni virsikanteleen haltuun täytyi selvittää asiaa laajemmin.
Kielisoittimien historian aamuhämärä alkaa 2500 vuotta sitten, kun antiikin Kreikassa Pythagoras suoritti kokeitaan ja mittauksiaan kahden puomin yli viritetyllä jänteellä. Hän teki keksinnön. Nimittäin jännettä jakamalla tietyssä suhteessa sai aikaan aikaan harmoonisia musiikillisa sävyjä eli intervalleja, joista kehittyi matemaattisesti järjestäytynyt sävelasteikko.
Pythagoraalla oli filosofis-matemaattinen koulu, johon kuului lisäksi uskonnollista mystiikkaa. Sen johdannaisena vielä tänä päivänä on olemassa runsaasti meditaatio, eli niin sanottua uskomushoitomusiikkia sekä harrastusta tai muuta pohdintaa.
Tuhat vuotta myöhemmin eli viisisataa jkr. oltiin kehitetty edellisestä jo yksikielinen soitin, johon kuului (A=432 Hz viritetty) jänne sekä äänen vahvistamiseksi resonaatiolaatikko. Soitinta soitettiin näppäillen toisen käden painellessa kevyesti puun palan avulla kieltä. Soittimen kanteen oli merkitty haluttujen sävelten asemat.
Soitin oli nimeltään Monochord ja muun muoassa Roomassa Boethius (Severino Boezio 480 – 526) teki filosofian lisäksi matemaattisia sekä musiikillisia tutkielmia soittimella kehitellen musiikin teorioita. Käytössä tuolloin oli pelkästään Pentatoninen eli viisisävelasteikko A,B,C,D,E, jota tänä päivänä kuulee sanottavan vaikkapa blues-skaalaksi. Nykyään nuo edellä mainitut sävelet ovat nimetty A,C,D,E,G. Ja löytyvät mm. kitarasta A kieletä kuin monochordista ikään 0-3-5-7-10 nauhoilta. Näihin aikoihin monochordista kehiteltiin myös mekaanista muunnelmaa, pianon esi-isää.
Kuva: Boethius 1200-luvun käsikirjoituksessa
Cambridgen yliopiston kirjasto, Englanti)
Viisisataa vuotta myöhemmin eli ensimmäisen tuhat luvun täyttyessä Italialainen benediktiinimunkki ja muusikko Guido Arezzo (n. 990-1050) oli ensimmäinen, joka keksi käyttää Monochordia kuoropoikien laulun opetuksessa. Monochordilla hän sai esiin kirjoitetun. Pystyen havaitsemaan virheet ja korjaamaan epäpuhtaita säveliä. Hän myös keksi niin sanotun "laulavan käden". Noihin aikoihin käytössä oli jo myös useamman kielen sisältänyt hammered dulcimer joka aloitti eriytymisen clavicordiksi ja siitä pianoksi.
Benediktiinimunkki Guido Arezzo vas.
soittaa monochordia ja Piispa
Theopald Arezzo ohjeistaa 1025.
1500-luvulta eteenpäin yksikielisen Monochordin rinnalla oli eteenkin Englannissa suosittu samalla periaatteella toiminut Tromba Marina. Siinä oli myös yksi kieli eikä nauhoja. Sointi on säröinen ja nykypäivän kitarasärö muistuttaa sitä. Soittimen kolmesataa vuotta, eli varsin pitkään kestänyt suursuosiopäättyi nopeasti 1800-luvun alussa.
Ruotsi oli lyöty ja köyhtynyt suurvaltakautensa päättäneissä pitkään kestäneissä sodissa 1800-luvun alussa tavattomasti. Pikku valtioksi kutistuneen maan sisäisissä valtakamppailussa taloudenpito oli myös hunnigolla. Seurakunnilla ei ollut varaa hankkia edes urkuja. Virren veisuun johtaminen seurakunnan mölistessä epätahtiin oli hirveää ja eri puolilla maata laulettiin samat virret aivan eri nuotilla.
Tanskassa monocord koki uuden tulemisen opetusvälineenä, kun se keksittiin ottaa käyttöön vähitellen yleistyvissä kouluissa 1823. Sen avulla kohennettiin koululaisten laulutaitoa alkuun Kööpenhaminassa ja siitä tuli nopeasti suosittu myös kirkon piirissä.
John Dillner
Ruotsissa kappalainen John Dillner teki laitteeseen muutoksia, kuten laittoi siihen kromaattisesti jaetun 30 nauhaa käsittävän otelaudan. Skaalan piitudeksi tuli näin kaksi ja puoli oktaavia. Mikä on laulamiseen riittävä. Nauhat hän numeroi. Soitinta soitettiin sitten numeronuottikirjoista. Kielen viritys oli C. Käytettäväksi tuli jousi jolla saatiin aikaan virsien laulamisessa tarvittavia pitkiä ääniä. Erikoisen nopeita sävelkulkuja ei soittimella sen rakenteesta jotuen voi esittää. Mutta virsien säestykseen unisonossa laulumelodian kanssa se oli optimaalinen. Tälle soinniltaan alttoviulumaiselle laitteelle hän antoi nimen psalmodikon jonka hän sitten esitteli kotimaassaan.
Psalmodikon.
Vaatimukset soittimelle oli että sen tuli olla halpa ja että sen voi rakentaa helposti kuka tahansa. Eli nykypäivän DIY. Lisäksi kenenkä tahansa tuli oppia soittamaan sillä vaivatta puolessa tunnissa kokonainen virsi. Edellä mainitun helppouden ansiosta psalmodikonista tuli erittäin suosittu.
Ruotsista psalmodikon, salmodikon levisi myöhemmin entisiin alustamaihin Suomeen, Norjaan ja Balttiaan. Neljän vuosikymmenen aikana Ruotsista muutti miljoona siirtolaista Amerikkaan. Heidän mukana soitin kulkeutui uudelle mantereelle.
Ei ole tiedossa kuka toi soittimen Suomeen ja antoi nimen (mielestäni harhaanjohtavasti) virsikantele, virsikannel. Opetuksen lisäksi sitä käytettiin myös täällä paljon kirkollisten toimitusten yhteydessä ainoana soittimena. Usein virren melodia saatettiin "esitellä" esilaulajan sekä soittimen yhteisenä unisonona. Samalla seurakuntalaiset saattoivat kuulla oikean sävelkorkeuden. Tämän jälkeen seuraväki yhtyi veisuun ja säestyssoittimen ääni saattoi hukkua helposti kuuluvista.
Tämä on virsikantele myyntipalstalta. Soitin on
luultavasti reilun sadan vuoden takaa ja körttiväreissä.
Mikä seikka heränneiden joukoissa se oli paremminkin etu (alkaa 3:00 kohdalta). Tuolloin uuteen herännäisyysaatteeseen kuului olla korostuneen vaatimattomasti. Ja oli paheksuttavaa tuoda itseään esille millään tavalla. Lisäksi kaikinpuolinen koristeellisuus oli pahasta. Ja ketkä eivät kuuluneet heränneiden joukkoon olivat "suruttomia". Tälle runsaasti siionin virsiä sisältäneitä seuroja pitävälle joukolle virsikannel oli mitä optimaalisin laite. Jossain päin Suomea jokaisen rippikoululaisen tuli opetella soitin.
Isoukkini Heikki Pentikäinen oli syntynyt 1847 herännäisyyden ydinalueella ja vain muutaman kilometrin päässä asunut herännäisjohtaja Paavo Ruotsalainen oli elänyt vielä isoukin lapsuusvuosina. Joten ei ole suuri ihme mihin herännäis kodissa lapsen musikaaliset taipumukset johti.
Suosiota soittimella kesti aina 1800-luvun loppupuolelle saakka, jolloin sen syrjäytti yleistyneet polkuharmoonit. Syrjäseuduilla muutos tapahtui myöhemmin. Syy suosion menetykseen oli sama mikä sen oli aikanaan tuonut suosituksi. Helppo aloittaa ja yksinkertainen jatkaa.
Musiikin perusteet opittuaan musisoijat hankkiutuivat monipuolisempien soittimien pariin. Näin soitin niin sanotusti unohtui parissa sukupolvessa. Polkuharmoonin otti vallan vähitellen yleistyvissä kouluissa.
Niin soiton aloittamisen kynnys nousi taas korkeammalle ja harvempien ikään kuin etuoikeudeksi. Noin ajatellen psalmodikon, suomalaisittain virsikannel edusti oman aikansa punk-aatetta.
No miten soitin voi tänä päivänä? Ruotsissa sekä Norjassa on pieni mutta aktiivinen porukka, joka pitää musiikia elävänä. Lisäksi Ruotsista löytyy yksittäisiä harrastajia ja aiheeseen keskittynyt museokin. Suomessa soitinta löytyy enimmäkseen enää museoista ja siellä täällä varastoihin hylättyinä. Saksassa melodikon on tehnyt taas historiansa ties monennenko uuden tulemisen ja soitinta käytetään kuinka ollakaan, menestyksekkäästi musiikinperusteiden hahmottamisessa!
Amerikassa psalmodikon tunnetaan myös nykypäivänä hyvin ja se on antanut runsaasti vaikutteita mm. AppalachianDulcimersoittimeen, jossa nauhat ovat järjestyneet diatonisesti kuten 500-luvun monochordissa! Siihen vain lisätty kaksi kieltä lisää ja viritys on kaikkiaan muodossa D-A-D.
Yksikielisen soittimen ideaa on johdettu bluesiin tai sikaarilaatikkokitaroiden "kaikilla on lupa tehdä musiikkia" DIY-aatteeseen. Omanlaisensa monochordin/psalmodikon 1900-luvun johdannainen on myös Lap Steel!
Voidaan näin todeta, että 2500 vuotta vanha idea soi vielä tänä päivänä varsin tuoreesti!
Tapio Köykän paja valmisti VOIMA vahvistimia, joista tässä muutamia. Kaikki ovat tietenkin putkikoneita ja täysin toimintakunnossa:
Ensimmäisenä niin sanottu varavoimani, hehe. Se on merkinnän mukaan käynyt huollossa vuonna 1965.
VOIMA 405
Vasemmalta säädetään sävyä, keskellä virta kytkin
ja oikealla säädetään voimaa
Takapaneelissa hienoja yksityiskohtia,
DIN-liittimiä ja valovirtatöpselin mitoilla kaijutinlähtö muun muoassa.
Seuraavat vahvistimet ovat Vepsäläisen Karin kokoelmista.
Malli A 15W
Korkeat, matalat, voiman säätö ja valintakytkin.
Sama laite toiselta puolen.
Seuraavana malli K 40-2
Kallistettu säätöpaneeli.
Tässä on puolestaan pääteaste mallia P-40 ja E-5 etuaste
Olisi kyllä mukava saada kerättyä tänne kaikenlaista tietoa Voima vahvistimiin liittyen.
Loppuun oli pakko lisätä hienoa muotoilua samalta aikakaudelta eli Philips EL 6420. Tässä ns. leivänpaahtimessa on oikein paahtorivat. Hehe.
Ensimmäisen levyn kokemuksista oppineena ja rohkaistuneena halusin tehdä toisen täyspitkän. Kustansin ja tuotin tämänkin levyn itse. Studiossa levylle soitti oma bändi vierailijoiden lisäksi. Näin julkaisin albumin Sileä kivi. Levyn kappaleista on kuultavissa tässä blogauksessa näytteitä ja sitä on saatavilla CD.nä allekirjoittaneelta.
Levy on kuunneltavissa kattavasti myös musiikkialustoilta:
Bändissä soitti bassoa Tero Ylisirkka ja pianoa sekä koskettimia Panu Rouvinen. Petri Kainulainen puolestaan soitti rummut sekä perkussiot. Bändi soitti taustat kahdessa sessioissa syystalvesta 2004 ja kaikkineen levyn tekoon meni kaikki liikenevä vapaa-aika seuraavan kahdeksan kuukauden ajan.
Sävellykset ovat kaikki käsialaani, samaten tekstit yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Arrasin myös jokaisen kappaleen sovituksen.
Toimin tämän lisäksi levyn äänittäjänä sekä miksaanajana Les Paulin, Paul McCartneyn, Jimi Hendriksin tai Chet Atkinsin esimerkien innoittamana. Mukana apuna olivat Sami Pääkkö, Lassi Eskelinen ja Kari Vepsäläinen.
Käytin levyllä ensimmäistä kertaa juuri valmistunutta VOIMA 405 vahvistinta ja kitaroina soitin kiinteätallaista Fender Stratocasteria sekä Gibson Les Paulia. Efekteinä Echolette E 51 putkinauhakaikua. Soololaulujen lisäksi lauloin stemmoja.
Studion tarkkaamossa (Kuva: Kari Vepsäläinen).
Kappaleet päätyivät levylle äänitysjärjestyksessä, joka oli seuraava:
Tähdet taivaan säveltämäni kappaleen sanoitti Sirpa Pentikäinen ollen levyn ainoa vieras lyriikka. Biisi on sävelletty äänitysvuotena. Rummuissa vieraili Hannu Nenonen kuten myös seuraavassa.
Tuntureiden taa on edellisen tapaan saman vuoden sävellys.
Pieni laulu on alunperin Bengal-bändin aikaan 1986 kirjoittamani kappale ollen levyn ns. pöytälaatikkonosto. Päivitin ja viilasin mediun tempoisen beatin tekstiä ajan henkeen paremmin sopivaksi.
Swinging Elk on säveltämäni instrumental-rock, jonka nimessä levytys aikoihin kamppaili Moose ja Elk. Levylle päätyi sitten Elk, ja ihan vain siksi että ensimmäinen kitaravahvistimeni koskaan on ollut nimeltään ELK. Aasinsiltaa nääs hehe. Paikallislehti uutisoi tuolloin kolmen hirven kulkeneen pitkin pikkukylän Nilsiän raittia. Ne oli bongattu esimerkkinä linja-autopysäkkikatokselta seisoskelemasta.
Häiden aikaan kappaleessa harmonikkaa soitti Hannun lisäksi levyllä vieraillut Pasi Horttanainen.
Sileä kivi, biisi kantaesitettiin kesällä 2004 paikallisen OP:n 100v juhlissa vajaalle 2000 hengen yleisölle Nilsiän louhosareenalla.
Kuka sua silloin muistaakaan kappaleen rummuissa on Hannu.
Niagara Falls biisi on rautalanka Surf (Instrumental Rock)
Alla sinitaivaan kappaleessa Petri soitti Sileä kivi-biisin ohella mainiot perkussioraidat.
On kaikki paikallaan biisissä saksofoneja soitti Martti Hautsalo ja rummuissa Hannu.
Vaihtoehtoinen luonnos
levynkanneksi.
Sateenkaaren pää levyn päätösraitana valmistui tekstiltään nopeasti ja viime tipassa. Vastaavasti levylle päätyvään lauluraidan tekoon meni toista viikkoa noin kahdeksan tunnin työpäivinä. Mutta jälkeen päin arvioiden aherrus kannatti.
Lauluraitojen vääntöä.
Kaikki levyllä on kerralla soitettua ja laulettua luomua. Lisäsin levylle lopuksi vielä niin sanotun piiloraidan, joka on instrumentaali (Instrumental Rock, Surf) versio Sateenkaaren pää-kappaleesta.
Työ tuli valmiiksi helmikuussa kun levy lähti painoon.
Levyn masterointia oli auttamassa Ville Karaksela, kansikuvan otti Niko Mykkänen ja muita kuvia tuli ystäviltä sekä omista kansioista. Levyn visualisoinnin ja toteutuksen toteutti Jaakko Kärki.
Paikallislehti Pitäjäläinen 7.4.2005
Levynjulkaisu-juhlakonsertti oli Mantulla, Nilsiässä 3.4.2005 ja se veti tuvan täyteen.
Isomummoni Selma Niemi omaa sukuaan Kansanniva oli lähtöisin Rantsilasta. Hänellä on ollut muutama kuva sisaristaan. Ensimmäisessä kuvassa on Antti-veli univormussa. Lieneekö kyseessä sotilasasu?
Antti Kansanniva John Englundin
valokuvaamon visiittikortissa.
Antin kuva on otettu vuosien 1915-1929 välisenä aikana John Englundin ateljeessa Vaasassa Hovioikeudenpuistikko 10:ssä.
Selman veljistä Iisakki ja Otto muuttivat vuosisadan alussa Ameriikkaan. Otto kuoli jo vuonna 1926 mutta perheen perustanut Iisakki (Isaac, Isak) eli yli kahdeksankymmentä vuotiaaksi eli vuoteen 1970 asti. Molemmat veljet on mainittu siirtolaisuusinstituutin passiluettelossa ulkomaille muuttavissa.
Iisakki ja Otto siskolleen Selmalle Amerikasta
lähettämässään postikorttikuvassa.
Iisakki perheineen.
Kuvapostikortin kääntöpuoli.
Kortin kääntöpuolelle on kirjoitettu seuraavasti. Tässä on minun osoite.
Mr. Isaac Niva
Painesdale L. Box. 534
Mich U.S.A ameriga.
Kuten huomataan Iisakki Kansanniva muutti nimensä Amerikkalaisille helpompaan ja lyhempään muotoon.
Asuinpaikka sijaitsee Kanadan rajan läheisyydessä. Hänet on mainittu kirjassa "Amerikan Suomalaisten Sivistyshistoria" written by S. Ilmonen. Hancock MI, 1930.
Toinen otos samasta kuvaussessiosta.
Kuvan kääntöpuoli.
Toisen otoksen takana Isaac Niva on laittanut samat osoitetietonsa. Näkyvissä on myös vuosia myöhemmin Hilja Niemen tekemät hieman virheelliset merkinnät. Iisakki (Isak) kävi vuosien varrella joitain kertoja Sammalniemessä siskonsa Selman luona.
Sukututkimussivuston mukaan Isaac asui viimeiseksi
paikkakunnalla Chassel, Michigan
