1990-vuosikymmenen lopussa aloin kaivata kunnon suojausta vahvistimille ja kitaroille jotka jatkuvassa liikuttamisessa olivat aika kovilla. Ainakin saada säilymään siistinä. Ammatikseen kiertävät bändit olivatkin usein kuin pomminpurkajaryhmä. Jos laitteiden suojaksi ei ollut laitettu muuta kuin pahvilaatikot.
Tyköistuva vahvistimen kuljetuskotelo.
Layouttia sivusta katsottuna.
Saksalainen Thomann eli tuttavallisemmin T-kauppa ei ollut vielä tehnyt Suomeen maihinnousua niinpä kaikki musiikkilaittet ja musiikkiin liittyvät asiat kuten valot ja telineet olivat täällä arvokkaita hankkia. DIY-tyyppinä aloin väsätä koteloita itse. Tilasin kaikki listat, helat ja muut Holmbeg cases-firmasta joka toimii Suomessa Torniossa ja Haaparannassa Ruotsissa. Lisäksi tarvitsin filmi-vanerin sekä pehmusteeksi tukevan solumuovin.
Hyvin kestää vielä 15-vuoden käytön jälkeen.
Vahvistinkotelosta tuli oikein tyköistuva, luja ja siisti. Hinnaksi jäi vähän yli 1000 mk mikä oli lähes puolet vähemmän valmiista. Nykypäivänä saa vastaavan Thomanilta samalla hintaan kuin sen tuohon aikaan teki itse.
Kitaralaukku.
Onnistuneesta vahvistinkotelosta innostuneena rakentelin vielä kitarakotelon. Tein siihen osuuden bodylle Finn-foamista. Tämä on kätevää sikäli että kotelolla voi kuljettaa Stratocasteria tai Gibson Les Paulia tai mitä tahansa kitaraa. Tarvitsee vain vaihtaa vain caseen sopiva bodyosa. Laukun saa lukkoon mikä on hyödyllistä jos tulee kysettä esimerkiksi soitinvakuutusasioissa. Tein vielä suunnitelmat bassokitarakotelosta mutta ne jätin sitten totuttamatta.
Werner syntyi vuonna 1913 Thüringenin kaupungin Jenassa. Hän opiskeli kotikaupungissa sähköalan insinööriksi. Pinternagel osallistui toiseen maailmansotaan, jossa jäi vangiksi. Vapauduttuaan Werner palasi Saksaan. Hän oli tuolloin 33 ikäinen.
Werner Pinternagel
Pinternagel perusti 30. syyskuuta 1945 radiokorjaamoyrityksenPilstingissä, Landau an der Isarin alueella. Hän sai lainattua perustamiseen tarvittavat rahat sukulaisilta. Yrityksen nimeksi tuli Radiotekniikka ja laiterakennus, ing. Werner Pinternagel. Radiokorjaamo remontoitiin aluksi vanhaan hevostalliin.
Alkuaikoina Wernerillä oli apuna hänen vaimonsa, kaksi tytärtä ja poika. Sitten palkattiin ensimmäinen työntekijä. Vuoden päästä yritys merkittiin jo Passaun käsityökamarin kaupparekisteriin nimellä Feinmechanik und Funktechnik.
Warner suunnitteli yksinkertaiseen kytkentään perustuvan ensimmäisen tuotantovahvistimen nimeltään Dynaphon. Vuonna 1947 muutettiin uusiin tuotantotiloihin Landau an der Isariin osoitteeseen Landau/ISAR SchlieBfach 10, ja palkattuja työntekijöitä oli jo neljä kappaletta.
Vuonna 1947 alettiin virallisesti valmistaa vahvistimia sekä audio-laitteita. Vahvistimen nimeksi Dynacord. Nimessä Dyna tarkoittaa tekijöiden dynaamista sitoutumista yritykseen chord tarkoittaa valmistajan ja soittajien välistä yhteyttä.
Vuoden päästä ilmestyi markkinoille ensimmäisen "matkalaukkuvahvistin" eli mukana kuljetettava ja mikseri. Kaiken muun ohessa Werner ehti julkaista kirjan.
Sodan jälkeen oli musiikkimaku muuttunut maailmassa ja sähköistyvät kitarat sekä laulu tarvitsivat vahvistimia. Viihteelle oli kova kysyntä eikä enää kelvannut pelkkä vahvistamaton haitari.
Werner osui kultasuoneen. Kannettavat vahvistimet kuten Dynacord KV 6 & 10 olivat täysosumia. Alettiin valmistaa lisäksi mikrofoneja Dynaphon-nimellä sekä elokuvamusiikkilaitteita. Vuonna 1954 oltiin kasvettu käsityöyrityksestä pienyritykseksi ja yhtiö muutettiin kommandiittiyhtiöksi Dynacord Ing. W. Pinternagel KG.
Yrityksessä oli jo 30 yöntekijää. Vuonna 1957 muututtiin yksityisyritykseksi Dynacord, Ing. W. Pinternagel. Werner patentoi esimerkiksi mikrofoneja, kitaroita, vahvistimia, äänilaitteita ja hifi-laitteita.
Koko viisikymmentäluku oli voimakkaan kasvun aikaa. Vuonna 1958 tuotanto siirrettiin isompiin tiloihin. Osoite oli Siemensstraße 2-6, 94315 Straubing / Donau. Yrityksessä oli tässä vaiheessa jo 80 työntekijää. Osallistuttiin Hannoverin teollisuusmessuille.
Kokonaan käsityönä poin-to-point tekniikalla valmistettavaa putkikaikua valmistettiin pienet sarjat. Magneettinauhaa käyttävässä kaiussa oli kolme kiinteästi asennettua äänipäätä.
Heinäkuussa 1959 Dynacord yhtiön viennin liikevaihto oli jo huikeat 139 000 Saksan markkaa. Se vastasi 15 prosenttia 928 000 Saksan markan kokonaisliikevaihdosta! Vientimyyntiä tehtiin seitsemään Euroopan ja kahdeksaan Euroopan ulkopuoliseen maahan.
13.4.1961 ja 21.4.1961 tuli uudet monen äänipään patentit. Luotiin Dynacord Super 61, 62 ja 65-mallit. On luultavaa että Hans Bauerin (Echolette) Dynacordin yhteys alkoi tuolloin. Rekisteröitiin Dynacord-tuotenimi. Vuonna 1962 yhtiö aloitti massatuotannon bassovahvistimista ja kaiuttimista. Rekisteröitiin Echocord-tuotenimi. Toiminnan laajentaussa yhtiömuotoa täytyi kasvattaa laajemmalle pääomapohjalle.
Tätä NG:n kanssa täysin identtistä
keräilyharvinaisuutta valmistettiin ainoastaan 300kpl vuonna 1960.
Vuonna 1965 yhtiö työllisti jo noin 250 työntekijää. Tuotelinjassa olivat sähköiset soittimet, kitarat, mikrofonit, vahvistin- ja stereolaitteet. Dynacord Echocord Super malleja valmistettiin putkitekniikalla aina vuoteen 1965 asti. Mukaan tulivat sähkö- ja elektroniikkatuotteiden lisäksi vesi- ja hydrauliikka. Laajenevaa tuotantoprosessia oli järkeistettävä.
Ostin Saksasta kaiun vuonna 2003. Se oli munulla vuoden verran.
Vuonna 1965 Dynacord lopetti monen äänipään putkinauhakaikujen valmistuksen. Tuotantoon tuli Werner Pinternagelin 25 maaliskuuta 1960 patentoima keksintö, yhden liikuteltavan äänipään putkinauhakaiku Echocord Mini! Tätä versiota valmistettiin ainoastaan yhden vuoden ajan ja se on nykyään erittäin harvinainen.
Artur (1913-1985) oli perustanut 1930-luvulla Münchenin lähellä liikkeen Radio Klemt. Osoite oli Leopoldstraße 46, 80802 München, Saksa. Myöhemmin yritys kasvoi ja sillä oli haaraliikkeet Bremenissä ja Hampurissa.
Amerikassa Les Paul esimerkiksi oli tehnyt kokeita kelanauhureilla ja vuodesta 1953 Ray Butts valmisti pienen määrän EchoSonic vahvistimia. Nämä olivat kautta aikain ensimmäisiä echo-kaikuja.
Sellainen oli esimerkiksi kitaristi Scotty Moorella, joka soitti Elviksen ensilevyillä sekä Chet Atkinsilla. Slapback-Echo tuli kuulumaan tärkeänä osana esimerkiksi myöhemmin jalostuneeseen Rockabilly-musikkiin.
1950-luvun puolessa välissä Ambros Seelosksen bändissä soittanut Hans Bauer oli kuullut Echo-soundia. Hans heittti Arturille aluksi ajatuksen valmistaa mikserivahvistimen omiin tarpeisiinsa.
Vuonna 1958 Neljänkymmenen viiden ikäisellä keksijällä Arthurilla oli muuten kahdeksan vuotias poika, joka oli täysi nimikaima isänsä kanssa. Hänestä tuli myöhemmin niin ikään keksijä.
Isä Arturin keksimälle vahvistimelle tuli kysyntää ja se nimettiin Echolette M40. Hans tarjoutui sitten Artur Klemtin valmistamien sähkölaitteiden jakelijaksi. Ajatus johti Hans Bauerin ja Klemtin yhteistyöhön. Muutamia malleja rakennettiin. Laitteet testattiin ensin käytännössä Ambros Seeloksen puhallin-bändin kanssa keikalla.
Echolette logo.
Hansille tuli idea kehittää laitteeseen uutuus idea eli echo-kaiku. Echolette NG 1 ja NG 4 kytkentäkaavion puhtaaksipiirtäjä BC. päiväsi piirrustukset 11 päivä maaliskuuta 1959. Hans rekisteröi tavaramerkin Echolette nimiinsä. (Linkistä avautuvalla ensimmäisellä videolla kohdasta 1.40 alkaen Hans kerkoo kaiun "ideasta").
ote Echolette NG 2 kytkentäkaaviosta.
ote Echolette NG 4 kytkentäkaaviosta.
Hans Bauerille tuli kaikki Echolette-tavaramerkin yksinoikeudet ja laitteita myytiin Echolette myynti-yhtiön kautta! Yhtiö esitteli Klemt-tuotteita, kuten mikserivahvistin M40. Kaikuyksikkö NG:stä tuli nopeasti lähes kymmenen vuoden myyntihitti. Nimi laitteelle tuli siitä kun laite oli lämmön johtamisen takia valmistettu reikälevystä ja väritetty kultaiseksi eli kultainen häkki.
Echoletten myynti oli voimakasta koko kuusikymmentä luvun ja se kasvoi kasvamistaan mm. instrumentaalimusiikin suosion myötä. The Beatles käytti Echolettea uransa alussa. Amerikkalaista ainakin Chuck Berryllä on kerrottu olleen käytössä Echolette. Laite on kitaralle erittäin hyvä jo pelkästään esivahvistimena.
Suomessa nousi muun maailman tapaan 60-luvun alussa nuorison musiikkikulttuuri räjähdysmäisellä tavalla. Kitarabändejä alkoi syntyä kuin sieniä sateella. Kitarabändit ottivat echo-kaiut omakseen. On sanottu The Soundsien levyttäneen Mandchurian beatin Echoletella.
Myös Jimi Hendrixin Red Housessa kuullaan Echolette-soundia.
----------------------
Muusikko, liikemies Hans Bauer
Schlierseestä kotoisin ollut Hans Bauer (1925-2014) opiskeli alunperin oppisopimuksella kokiksi. Hän siirtyi 21-vuotiaana vanhempiensa kahvilan johtoon Fischbachaussa. Vuonna 1958 Bauer muutti kahvilan Oberlandin ensimmäiseksi diskoksi, jossa tarjoilijat liikkuivat rullaluistimilla. Nimeksi tuli Crazy Alm. Muut Miesbachin ja Münchenin baarit seurasivat pian esimerkkiä.
Hans oli myös solisti jolla oli oma bändi, sekstetti. Hans oli lisäksi multimuusikko osaten soittaa esimerkiksi rumpuja, bassoa, haitaria ja pianoa. Muusikkona hän oli itseoppinut.
Hans alkoi menestyä liikemiehenä Echoletten kanssa erittäin hyvin. Tarina kertoo Hansin myyneen Echoletten jopa Frank Sinatralle. Silti Dynacord oli edelleen Echoletteä paljon isompi yhtiö. Yhtiöt kilpailivat samalla markkinalla. Dynacord oli kasvanut todella nopeasti suureksi. Hallitsemattoman kasvun johdosta Dynacord ajautui kuusikymmentäluvun puolivälissä kassakriisiin.
Hans osti Dynacordista 50%: n markkinaosuuden, jolloin hänestä tuli yhtiön enemmistöosakas. Samalla hän myi Echoletten Dynacordille. Tuohon asti menestyksekkään mutta kalliin (970 Dmk) Echolette NG-mallin valmistus lopetettiin vuonna 1967. Klemtin ja Hans Bauerin yhteistyö päättyi. Klemt poistui logosta. Tuotemerkki Echolette jäi Hansin omistamana edelleen käyttöön.
Sen lisäksi että Hans oli taitava myymään musiikkilaitteita hän laajensi liiketoimintaa. Vuonna 1969 hän möi Crazy Alm-kahvilansa ja osti tilalle Schliersbergalmin hotellin alkaen rakentaa lisäksi huvipuistoa.
Uuden omistajapohjan myötä Dynacord kasvoi voimakkaasti. Kaikki myynti tapahtui Echolette myynti-yhtiön kautta. Uusia tuoteryhmiä tuli molempiin yhtiöihin. Sekä Dynacordiin että Echolettille. Ehcoletilla oli yhteistyössä AKG-mikrofonit tai ISOPHON kaiuttimet.
Echolette-yhtiö aloitti nauhakaikumalli E 51 valmistuksen vuonna 1969. Tämä oli tekniseltä toiminnaltaan täysin identtinen aikaisemman menestysmallin Echolette NG 5 kanssa. Kaiku oli jalostunut pois lastentaudeista. Laitetta myytäessä moderni taide nahkapäällysteinen puukotelo, kromikulmat koettiin hieman oudoksi ja kysyntä oli yksinkertaisesti mennyt ohi. Joten studioihin suunnattu, hyvä mutta kamalan kallis (hinta 1498 Dmk) malli päätettiin lopettaa 1974.
Viimeiset E51-kaiut myytiin hinnaston mukaan parin vuoden päästä. Kalliista hankintahinnasta johtuen yksilöt ovat vielä vuosikymmenien päästä hyvin säilytettynä hyvässä kunnossa. Edellä mainitusta jotuen näistä on tullut "löytö".
-------------------------------
Dynacord
Vuonna 1966 Dynacordilla siirryttiin puolijohdetekniikkaan. Julkaistiin yhden äänipään Echocord Mini transistoriversio. Se käytti 51 cm lenkille teipattua magneettinauhaa. Liitoksen leikkaus tehdään 45 asteen kulmaan.
Valmistaja suosittelee käyttämään DES 299 tehdasasetusnauhoja. Ne on valmistettu erityisen kestävästä materiaalista, tyyppi PE 21 AGFA:lta. Ohjekirjan mukaan liimattuna erikoisprosessilla yhteen käytännöllisesti katsoen saumattomasti.
Echocord Mini 1966-1975
Testien perusteella nauhatyypit AGFA PE 36 ja BASF LGR50 toimivat laitteessa hyvin. Yllätyksekseni huomasin että Scotch 176 toimii edellisiä paremmin!
On myös kerrottu että Scotch Dynarange 8 track nauha toimisi Echolettessä ja Dynacordissa hyvin. Nauhan taustalla oleva graffiitti estää nauhan hyvin liukumista. Käyttäjäkokemusteni mukaan soundi on kuitenkin hieman tunkkainen. Dynarange on selkeästi heikompi kuin edellä mainitut nauhat.
Yhden äänipään viive/delay-aika 60-360 ms. Nauhaa liikuttavan kumitelan ulkohalkaisija on 21 mm ja sisähalkaisija 6 mm, leveys 13 mm. Ulostulo on toteutettu din-liittimellä joten tarvitaan muutosadapteri. Se on helppo tehdä itsekin.
Din-liittimessä: 1. on tyhjä 2. pin on maa 3. pin kuuma.
Tekniset ominaisuudet.
Vuonna 1975 julkaistiin kehitysversio, joka on edelleen tänä päivänä soundiltaan aivan huippuluokkaa! Tämä viimeiseksi jäänyt magneettinauhaa käyttänyt puolijohde echo/delaykaiku on yksi alirvostetumia laitteita joita tiedän. Tällainen kaiku on löytö, joka toimii mainiosti esimerkiksi rockabillyssä.
Vuonna 1969 Echolette sulautui osaksi Dynacordia. Yhtiön nimeksi tuli Dynacord GmbH & Co.KG. Yhtiöllä oli tuolloin yhteensä 10 osakkeenomistajaa.
Vuonna 1970 Dynacordin perustanut Werner Pinternagel oli viidenkymmenen seitsemän ikäinen. Werner myi oman osuutensa muille yhdeksälle osakkaalle. Tämän jälkeen hän patentoi edelleen tekemiään keksintöjä.
Dynacordin omistaja-osakkaat olivat tästä eteenäpin enemmistöosakas Hans Bauer sekä saksalaisia perheitä. Vuonna 1980 Hans Bauer osti muilta osakkailta osuudet Dynacordista. Sen jälkeen Echolette lopetettiin tuotemerkkinä kokonaan. Vuonna 1990 Dynacord myytiin American Telex Communicationsille. Vuonna 2006 Bosch Security System Group otti Dynacordin haltuunsa.
Ostin Saksasta kaiun ja sille priima "vara-kaiun" vuonna 2003.
Käyttöä koskevat tekniset tiedot :
Käyttöjännite : 110 , 130 , 150 , 220 , 240 , 250 VAC, 50-60 Hz
Virrankulutus : 45 wattia
Putket : 4 x ECC83 , 1 x ECC 82 , 1 x EM 84
Diodit ja tasasuuntaajat : B 300 / C 70 , 1 x SFD 108 , 2 x BA 170
Toiminta: echo / reverb nauhalenkki DE 299
Taajuusvaste : Alkuperäinen 50-16000 Hz
Echo / Reverb : 50 - 12000 Hz -3 dB
Tulot: 2 x matala impedanssi korkean impedanssin mikrofoneja tai Instrumentteja: 5-200 mV 50 ohmiin > 1 Mohm
1 x Organ : 75 mV - 2 V 100 kOhm
1 x tallennus signaalin M 70 M 150 : 20 mV 100 mV
Lähdöt : jack III : Pin 1 = 10-50 mV 10 kOhm Pin 3 = 200 mV - 1 V 500 kOhm
Kaukosäädin Echo / Reverb : 5 pistokkeeseen Jalka kytkin ( on-off ) tai jalka tai kauko- ohjain ( portaaton säätö )
Kaikuviiveen : LANG = 76 ms , 228 ms tai 380 ms LYHYT = 38 ms , 114 ms tai 190 ms
Terän nopeudet : LANG : 22 cm / sek. LYHYESTI: 44 cm / sek.
Magneettipäissä : 3 x Äänitys, 2 x Toistaa, 1 x pyyhkiä.
Echo Numero : max. 10
Jälkikaiunta-aika : max . noin 3 sekuntia
Kaiku / kaikuohjaus: erottaa kolme erikseen säädettävää tallennuspäätä
b . kaksi kytkettävissä toistopaikkojen
c . kaksi kytkettävissä linjanopeuksilla
Jälkikaiunta Luonne: Säädettävä nuppi Sävynsäätö
Näyttö : Tube EM 84
Bedienungselemenete : 1 kutakin äänenvoimakkuussäätimet tulo 1-3, jokainen sävy ohjaa tuloa 1 ja 2
4 painikekatkaisijaosan ja 1 kytkinlaitteen toimintoja
Sulakkeet : Teho : 110-150 V ~ 600 matto , 220 V - 250 V ~ 315 Mat
Lamppu : 1 x 7 V / 0,3- E 10
Design: Moderni taide nahkapäällystys puinen kaappi kromi nurkissa ja hopeanvärinen etupaneeli
toiminta , 2 kahvaa
Paino: 9 kg
Mitat : 430 x 245 x 150 mm ( L x S x K )
Tarvikkeet (toim. mukana ) : 1 Diodikaapeli , 1 Käyttöohje
Vuonna 2003 aloin perehtyä rautalanka ja instrumental-rock laitteisiin syvemmin. Leif Nymanin artikkeli oli hyvä alkujohdatus (muusikko/94). Olin tehnyt uusimman digitaalitekniikan seuraamisesta täyskäännöksen analogi-klassikoitten tutkailuun. Hankin Saksasta ensin Dynacordin, minkä soundi oli minulle liian kirkas. Sitten hankin kaksi Echolette E 51 laitetta. Toinen ikäänkuin varalle. Näissä on hinta/laatu suhde kohdallaan ja putkietuaste samaan rahaan! Käyttöönottohuollon jälkeen laitteet ovat toimineet moitteemasti. Alkuun vieläpä aktiivisessa keikkakäytössä mukana. Ja ovat täydelleen käytössä vielä vuonna 2014!
Nauhaa liikuttavan kumitelan ulkohalkaisija Echolettessä on 21 mm ja sisähalkaisija 5 mm, leveys 13 mm. Vaihto-osaksi näyttäisi sopivan esimerkiksi Grundig TK 47 Andruckrolle eli kumitela.
Pitkään käyttöön ei tarvita muuta pari muistettavaa juttua sekä huolellisuutta. Säilytys kuivassa ja lämpimässä. On hyvä vältää kolhimista koska laite on herkkä sähkömekaaninen laite, joka on toteutettu putkitekniikalla. Äänipäät on demagnetoitava sekä puhdistettava säännöllisesti esim. nauhan vaihdon yhteydessä.
Säilytys pölyltä suojattuna eli huppu päälle. Kumitelaa ei saa jättää painatukseen. Soiton loputtua laitetaan ensin kaiku päältä pois napista (painonappi 1) ja sitten vasta virta. Laitteen sammuttamisen jälkeen on vielä hyvä antaa putkien jäähtyä jokunen minuutti ennen liikuttelua.
Käyttöön suositellaan nauhatyyppiä BASF tai AGFA professional 368 ja oikeaa teippiä nauhalenkkien (leikattu 45 asteen kulmaan) tekoon. Hyvä nauha kestaa helposti yli 200 tuntia. Soundista on sanottava vielä sen verran, että digitaalimallintajista suosituimpia RE-201 ja El Capistan jäävät selvästi taakse vielä vuonna 2014.
Echolette on saksalaisvalmisteinen nauhakaikujen klassikko. Laitteesta löytyy 4 kpl ECC83, sekä ECC82 ja EM84 -putket. Nauhanopeuksia on kaksi, äänipäitä 3 kpl sekä toisto ja pyyhintä. Sisääntuloja on 3 kpl, joista kahdessa herkkyys- ja sävynsäätimet. REVEB DURATION potikka on kaksitoiminen. Toinen äänipää kytketään päälle vetämällä akselista kohtuullista voimaa käyttäen. Yleisesti Echolette on lujasti valmistettu ja kokoamisessa on käytetty paljon käsityötä, poit-to-point. Se on suunniteltu käytettäväksi puhallinbändeihin, lauluun, urkuihin, sähkökitaraan jne.
Echolette kaikua voi kuulla myös efektinä käytettynä Telstar-kappaleen alussa ja lopussa. Hitiksi noussut biisi oli tehty ensimmäisen satelliitin innoittamana. Silloin aukesi ensimmäistä kertaa sähköinen yhteys Amerikan ja Euroopan välille. Musiikin leviämiseen tällä oli valtava vaikutus.
Esimerkiksi suosituksi tulleessa instumentaalimusiikissa käytettiin paljon ehco-kaikua. Laitettä käytettiin myös yleisesti 60-luvun avaruus scifi-elokuvissa äänitehosteena. Muuten Jimi Hendix diggaili avaruusscifi-leffoja, joissa oli käynyt nuorena perheensä mukana. Laitteella saa myös aikaan mahtavia psykedelisiä äänimaailmoja.
Ensimmäisen Fender kitarani hankin vasta loppu vuodesta 2001. Se oli oikeakätinen Mexiko valmiste ja sen sai halvalla. Ajattelin testailla millainen olisi soitella oikeakätisellä eli minulle "vääräkätisellä" kitaralla kuten Hendrix teki. Pian tulin tulokseen ettei käännetty kitara sovellu minulle. Volumepotikka hinkkautui koko ajan kiinni ja tuntui ergonomisesti epäkäytännölliselle. Näyttävyys jäi tässä mielestäni etuna pienemmäksi.
Puolen vuoden jälkeen laitoin soittimen menemään uuteen kotiin ja helmikuussa vuonna 2002 hankin ensimmäinen "Vintage" soittimeksi luokiteltavan. Maksoin siitä 1000 euroa. Kolmeväri sunburst Stratocaster oli tulleessaan oikein psykedeelisessä kuosissa.
Siinä oli jäykkä talla joita tehtiin 70-luvulla. Ostin sen Pertti Huuskoselta Helsigissä ja hänellä se oli ollut enimmäkseen slidesoitossa paksuilla kielillä, joten piti säädellä jonkin aikaa ennenkuin kitara asettui käteen sopivaksi. Tuunasin kitaraa muutenkin kuten laitoin aluksi mustan plexin. Sitten lisää eli valkoiset mikrofonikuoret sekä potikanhatut. Tässä asussa se olikin minulla olo aikansa.
Soittimesta tuli oikein hyvä peli. Sarjanumero oli S767398 jonka mukaan se on valmistettu vuonna 1977. Kyseessä oli CBS soitin ja kaulan kiinnitys oli tehty kolmella pultilla. Lisäsi siinä oli kaulaan tehty paljon käytetty lisäjäykistinkikka. Se tapahtui poraamalla kaulalevyn alta kaksi 3mm tappia kaulaan n.15 mm syvyyteen. Tuolla kaulan kiinnitys jäykistyi mukavastii! Soitin kitaralla raitoja ainakin kahdellelevylleni.
Fender Stratocaster 1973.
Hankin toisen Stratocasterin kitarapajalta Helsingistä lokakuussa 2005. Hintaa sillä oli 1400 euroa ja sarjanumero 556783 jonka mukaan se on valmistettu vuonna 1973. Ensimmäisiä CBS soittimia siis. Soittimeen ei oltu tehty muita muutoksia kuin vaihdettu volume potikka. Minä vaihdoin siihen Texas Spesialit mitkä olin ensin muuttanut vasenkätiseksi. Halutessa soitin on palautettavissa alkuperäiseksi helposti ja ilman jälkiä. Kitara oli ykkös peli Bendix-bändin aikaan.
Fender U.S.A. Telecaster 1997.
Olen aina, jo pikkupojasta asti haaveillut laittavani kaikki klassikkokitaramallit itselleni laatuversioina. Tämän ajatuksen johdattelemana aloin haikailla Telecasteria. Sellaiseksi varmaluottoiseksi yleishöyläksi. Soundi eroaa Stratosta siksi paljon että se oli saatava. Ja olihan se alunperin Broacaster-nimellä Leo Fenderin ensimmäinen menestys malli.
Bendix bändissä Howard Glazerin kanssa keikalla vuonna 2010.
Niinpä hankin elokuussa vuonna 2006 kolmevärisunburstin U.S.A. kitaran sarjanumeroltaan N7304314. Se on valmistettu vuonna 1997. Vaidossa Jari Sihvosen Turusta kanssa meni -77 Strato. Tele oli tullut Suomeen Göteborgista oltuaan siellä Thomas Forsbergin studiossa. Mukana tuli alkuperäinen kotelo sekä kaikki liput ja laput. Tallaan on vaihdettu Seymour Duncan hot jonka soundi onkin kipakka noin hyvässä mielessä sanottuna. Tämän telen soundia kuulee Bendixin levyllä Ajelehdin.
Aloitettuani tanssibändissä vuonna 1994 rock-käyttöön laitettu kitaravahvistimeni oli vanha, aivan ylisuuri ja epäkäytännöllinen kuljettaa. Alkoi siis näppärän pikku combon etsintä. Varastotiloja ei ollut joten entinen joutui lähtemään. Kuopiosta löytyi uusi Charvell 400SC. Olin päässyt yli ELK-transistorivahvistimen aiheuttamasta traumasta ja taas kelpasi transistorivahvistin. Reilussa kymmenessä vuodessa oli tekniikka kehittynyt joten tanssimusassa tarvittava puhdas soundi oli laitteessa ihan ok.
Charvell Combo.
Laite oli näppärä koska muuntaja sekä elektroniikka ei ollut painavaa. Kotelointi oli myös jostain puristelevystä mikä sekin on kevyttä. Eli kaikkineen laite oli kepoisa kanniskeltava. Vahvistin yritti ratsastaa kasarihevistä maineeseen päässeellä Amerikkalaisella Jackson/Charvell nimellä. Se lienee ollut merkin viimeinen yritys vahvistinpuolelle. Pesunkestävästä itämaiden tuotteesta on joka tapauksessa kyse.
Vahvistin oli siis Koreassa valmistettu. Siihen kuului High ja Low sisäänmenot. Kaksi kanavaa Drive sekä Clean. Molemmalla kanavalla omat Gain ja Volume säädöt. Vaihdon tapahtuessa mikrokytkimellä tai polkimella. Equalisation oli varustettu kolmella potentiometrillä. Ne olivat Treble, Middle ja Bass. Mukana vielä perinteinen, halvasti toteutettu jousikaiku sekä Chorus varustettuna Depth ja Rate säädöillä. Päällekytkentä tapahtui mikrokytkimellä. Viimeisenä etupanelissa oli kuulokeliitäntä kotiharjoittelua varten.
Kaiutinverkkokehys oli kiinnitetty paikalleen takiaisnauhalla. Takana löytyi esivahvistettu lähtö vasemmalle ja oikealle. Lisäksi koneeseen oli laitettu muotiin tullut efektiluuppi. Kilvessä kehuttiin olevan tehoja 75W. Kaiuttimet oli muistaakseni halvat ja merkittömät. Luulen että tämä vahvistin on ollut hankintahinta/tuotto mittauksessa kautta aikain paras hankinta. Musiikin tuottamisessa ei ollut pääasia laatu vaan määrä.
Digitech RP-1.
Hankin efektiksi Digitech RP-1 efektilaudan, joka oli tullut juuri muotiin. Myöhemmin asensin kitaraan vielä Midin. Nyt oltiin korvia myöten digissä. Tein lisäksi MIDI-musiikkia tietokoneella. Aikani leikittyäni näillä vaihdoin ne vielä Line 6 POD "munuaiseen". Se on ilman kaiutinta oleva vahvistin efektiyhdistelmä. Sitten halusin palata takaisin perusasioihin eli kitara-vahvistin yhdistelmään.
Hankin vähän aikaisemmin markkinoille tulleen Line 6 Flextone vahvistimen hieman käytettynä 1999. Sarjanumero oli FLXT 005582 481424. Tämä malli oli varustettu 1X12" Custom Eminence kaiuttimella ja tehoa luvattiin 60W. Vahvistin oli täysiverinen transistori mihin oli mallinnettu digitaalisesti eri klassikkomallien putkisoundi. Mielestäni mallinnus oli tehty kohtuullisen mallikkaasti, joten soundi kelpasi usemmaksi vuotta. Mukaan liittyi neljä nappulaa sisältävä jalkaohjain.
Flextone säätimet.
Laitteeseen oli laitettu repullinen efektejä josta huolimatta se oli yksinkertainen sekä selkeä käyttää. Putkivahvistinta huomattavasti kevyempi paino ei haitannut myöskään keikkamuusikon jatkuvassa roudauksessa. Jarmo Nikku ja Esa Kuloniemi vakuuttivat vielä, sekä lukuisat menestysarviot musiikkilehdissä. Tein vahvistimelle lisäksi kuljetuskotelon.
On kyllä ollut hauskaa koota oman musiikkiuran alkutaipaletta seuraavaan tekstiin.
En tosiaan tiedä yhtään mikä ainainen polte tässä on ollut musiikkiin. Meillä ei harrastettu musiikkia kotona, eikä ollut soittimia kuten ei naapureissakaan. Ainoa mistä musiikkia tuli oli radio, joka soikin sitten aamusta iltaan. Äidilläni tyyli on muuten jatkunut tänne asti. 70-luvun alkuvuosina siellä soitettiin päivän iskelmiä ja rokkia. Radion lisäksi väylänä maailmaan oli mustavalkotelevisio, josta näkyi tasan yksi kanava. Asuttiin kaukana maalla ja uudet ilmiöt ja asiat juurtuivat sinne hitaasti. Keljutti kyllä kun naapurin pojilla näkyi juuri aloittanut kakkoskanava pikkukakkosineen.
Alaluokilla koulussa oli musiikkiin erikoistunut 1-2 luokkien opettaja Anna-Liisa Partanen. Hän tuurasi joskus kylän kanttoria kirkon menoissa ja ymmärsin ettei siihen nyt ketä tahansa oteta. Anna-liisa rohkaisi alkavaa kiinnostusta musiikkiin. Olin kyllä innokas musiikin tunnilla. Muistan myös piirtäneeni ekoilla luokilla "bändi keikalla" aiheita kuviksessa useaankin otteeseen.Vaikka opettaja olikin lähempänä eläkeikää niin yhteistyömme oli samasta mielenkiinnon suuntauksesta johtuen kivaa.
Kolmannella luokalla tapahtui ensimmäinen solistinen esiintyminen yleisön edessä. Joskus syystalvesta Anna-Liisa sanoi että nyt Ismo opetellaan laulu joulujuhliin. Sitten harjoiteltiin kahdestaan open säestäessä urkuharmoonilla minulle tyystin uutta biisiä "Varpunen Jouluaamuna". Alkuun kaikki tämä oli suorastaan vähän pelottavaa.
Kuusijuhlaan tultiin perheittäin ja lauloin sitten vapisevalla äänellä opettajan säestäessä. Kuulin myöhemmin että esitys oli liikuttanut väkeä. Vielä myöhemmin tajusin että liikutus ehkä johtui jostain muusta kuin lauluesityksen huikeasta tasosta.
Kuuntelimme musiikin tunnilla anna-Liisan kelanauhurille äänittämää musiikkia aina laulamisen välissä. Sain Anna-Liisalta musiikin harrastamisen tsemppiterveisiä vielä vuosia myöhemmin. Hyvä opettaja! Koulun johtajaope taas opetti sotilaalliseen tyyliin. Liikunta oli hänen juttu. Sitten tuli hiihdettyä ja pelattua paljon jalkapalloa, myös kaikki välitunnit.
Kävin tuolloin nuorisoseuran talolla peli-illoissa ja siellä kuulin ensimmäisen kerran vinyyli-levarista Hurriganesien muutama vuosi aiemmin julkaisemaa Roadrunner-levyä. Soundin tiukkuus teki lähtemättömän vaikutuksen. Alkoi rumpalihaaveet kumisevine öljytynnyrirumpuineen mutta ne vaihtuivat pian kitaraan. Samalla alkoi maanitteluvaihe saada ihan oikea sähkökitara. Purkaakseni toimintatarmoa väsäsin kitaraksi ensimmäisen DIY-soittimeni.
Vitos-luokalla vaihtui luokkaryhmällemme vapaamman ilmapiirin koulu. Koululiikunta väheni huomattavasti mutta jäi muuten mukaan. Onneksi nuori pitkäaikainen sijaisope soitti Ropo-nimisessä tanssibändissä. Hän ymmärsi voimistuvaa angstia ja kuuntelimme aina uusia vinyylilevyjä musiikin tunnilla.
Mentiin Teron kanssa kesälomilla koko ajan polkupyörillä. Opeteltiin jopa polkemaan takaperin tangolla istuen. Käytiin paikallisella nuorisoseuran talolla missä oli vanhempien musikanttien bändisoittimet lavalla. Ai että ne kiiltivät hienosti!
Muutaman kilometrin päässä keskellä metsiä ja pusikoita oli työväentalo, jota kutsuttiin moskovaksi. Talon jatkeena oli tanssilava. Lava oli jätetty seinien yläosaltaan avoimeksi. Tanssi-illat olivat sunnuntaisin. Siellä esiintyivät monet tuon ajan ykkös-starat. Keikkapalkkio oli kohtuullinen koska tästä he saivat tästä jalkaa matkalla kotiinsa.
Arkisin muuten niin autio kylätie ja pari parkkipaikkaa olivat sunnuntaisin aivan tupaten täynnä autoja sekä porukkaa. Siellän käytiin kuuntelemassa ahkerasti (ja vähän katsomassakin) tähtiä kuten esimerkiksi Reijo Taipaletta ja Jamppa Tuomista.
Noihin aikoihin levisi nuorisoon Rockabilly-buumi ja minäkin sain loihdittua luokkakuvaan myöhemmille ajoille muisteltavaksi vesikampauksella toteutetun kunnon elvis-tötterön. Iso siskolle tuli Suosikki jonka luin aina tosi tarkkaan. Oli kova juttu että Suosikin äänestyksessä Teddy the Tigers pesi musiikillisen herättäjäni Hurriganesin.
Ismo 11 vuotta syystalvesta 1979.
Sitten tuli ensimmäinen koulu-soitin nokkahuilu, jota kaikkien piti kiltisti alkaa opetella soittamaan koulussa, kuten aikakauden eläneet muistavat. Seuraavaksi jouluksi tilattiin kitara Anttilan postimyynnistä, mutta suuren suosion takia ne olivat loppuneet. Mikä pettymys.
Maailmalla levisi noihin aikoihin aivan uusi punk-aate. Mielos Tero tutustutti skeneen parilla uudella c-kasetilla, jotka oli muistaakseni Sex Pistolsin Anarcy in the U.K ja Pelle Miljoona - Väkivalta ja päihdeongelma. Tämä tee-se-itse ja kuvien kumartelemattomuuden henki tuntui heti puhuttelevan. Viehätti ajatus että kaikilla on oikeus ilmaista itseään musiikilla riippumatta siitä miten taitava olet. Tötterö leikattiin pystytukaksi.
Lopulta äitini suostui soittimen hankintaan musiikkiliikkeestä tammikuussa 1982. Tämä olikin hyvä päätös. Oli jännittävää päästä kaupunkiin ja oikeaan musiikkiliikkeeseen. Sieltä löytyi halpa ja oikeakätinen mutta hyvin soiva Stagg "SG" kopio.
Myyjä oli puolalainen emigrantti joka selosti korostuksella tämä olla sinulle oikein hyvä soitin. Ihan sama soitatko vasemmalta tai oikealta. Halpa hinta. Only for you. Only today. Peräti kaksi vuotta kestänyt kitaran ruinaaminen päättyi viimein! Vahvariin rahat ei riittäneet ja äidin transistori-radio sai toimia virassa.
Aukeama omalaatimasta"kitarakirjasta".
Alkoi innokas soiton harjoittelu, paino sanalla innokas! Olin 13 ikäinen ja soittimesta niin onnellinen että nukuinkin kitara vieressäni. Soittimessa oli hyvä akustinen sointi joten trteenasin paljon ilman vahvaria.
Ismo ja SG-kopio.
Punkkia seurannut uusi aalto oli aloittelevalle soittajalle mitä sopivinta perässä harjoiteltavaa tuona lyhyyenä mutta intensiivisenä ajanjaksona. Kotiin saatu c-kasettisoitin oli musiikin haltuun otossa tärkeääkin tärkeäämpi väline. Ostin koulukavereilta kasetteja. Sliippareiden huumori nauratti kovasti, muut bändit olivat totisempia. Bändejä oli Ramones Rocket to Russia, Eppu Normaali, Akun tehdas, Sleepy Sleepers, Ratsia, Problems ym.
Aivan tyyliuskovaisia ei oltu ja mukaan mahtui mm. instrumental-rock standardeja 60-luvulta. Saman tien perustettiin bändi UD-80 (United Devils 1980) toteuttamaan omia biisi-ideoita. Ehkä se oli kuitenkin enimmäkseen haave bändistä, koskapa soittimena oli sähkökitara, akustinen kitara ja urut. Vahvistimena minulla oli transistori ELK. Samalla kun harjoittelin tein itselleni kitaransoiton oppikirjaa, johon merkkasin muistiin kaikki tärkeät asiat.
Ismo (tammikuu 1982).
Syksyllä alkoi kasi luokka ja saatiin koottua jo oikea rokkibändi. Se nimettiin Nightmareksi. Alkuun treenattiin Taskisen aitan yläkerrassa soiteltiin vaikka mitä musiikkia esim. Rainbow - Vielleicht Das Nachste Mal (Maybe Next Time)tai uuttaYön Likaiset legendat-hittiä kahdella kitaralla. Syksyn tullen treenipaikaksi vaihtui paikallinen Nuorisoseuran talo. Samalla alkoi soiton opiskelu kansalaisopistossa. Opettajana oli Pekka Nyyssönen joka opetti sähkökitaraa.
Suunnittelin bändille heti logon.
Soittotunnit oli kerran viikossa. Aamulla laitoin kitaran äidin ompelemaan kitarapussiin ja kannoin sen koululla opettajien huoneeseen päivän ajaksi. Koulun jälkeen odottelin kitara sylissä bussiasemalla pari tuntia ja kävin parinkymmenen minuutin opetuksessa. Sitten oli taas parin tunnin odottelu linja-autoaseman pihassa ja bussilla puolen tunnin kotimatka.
Bussissa matkusti toisena matkustajana kevät lukukaudella myös kitaratunneilla käynyt Mirja-Liisa Oinonen, mutta koska oli vuotta ylemmällä luokalla, niin uskaltauduin sitten ehkä vaan moikkaamaan.
Koska bussin iltavuoro meni pääteitä pitkin, niin lopuksi oli vielä parin kilometrin kävely. Oli tärkeä muistaa lukukauden alussa ottaa bussikortin takapuolelle lisämerkintä poikkeuksellisesta bussivuorosta.
Bändin kanssa soitettiin kimpassa viikottain. Kokoonpanoon kuului Jari Taskinenkitara, Hannu Keinänen basso, Helena Taskinen rummut sekä minä kitara ja laulu. Kirjoitin ahkerasti biisejä.
Tekemäni biisi "Kauniit unelmat".
Lisäoppia tuli Nilsiän musiikkileireiltä, johon osallistuin ja tulin valituksi oikein leiripojaksi. Muistan kun Marko Simani tuli mopolla leirille yhtenä iltana. Hän oli rippikoululeirillä Tiirinlahdessa jossa käytiin kuuntelemassa Pelle Miljoonan Moottoritie on kuuma. Sanottiin että kuka osaa biisin kitara-riffin niin on jo aika hyvä, ehkä niin.
Tutustuin kasiluokan syksyllä työhön tutustumisjaksolla Jorma Laitisen kanssa. Hän oli minua useamman vuoden vanhempi ja hänellä oli vinyylisoitin ja kaikkia niitä hyviä levyjä! Tästä aukeni suora väylä musiikin maailmaan!
Jorkin kanssaan kuunneltiin sunnuntait klassikko rock-levyjä kuten Eric Clapton, Cream, Thin Lizzy, Black Sabbath, Jimi Hendrix, Deep Purple, Led Zeppelin, Ted Nugent, Molly Hatcet, Blackfoot, tai Frank Marino.
Oli mahtavaa että Jorkki äänitti ystävällisesti kasetille parhaat palat! Tutustuin myös Van Halenin 1-levyyn joka kolahti täysillä. Kaikki levyn biisit ja licksit piti heti opetella. Vaikka 1:s levyn julkaisusta oli kulunut tuolloin jo pari vuotta, niin yleisesti Suomessa ei tiedetty bändistä vielä mitään!
Eddien (lähtöisin Alankomaat) Frankenstrato (Kramer) 2024 Amsterdam hard rock cafe.
Jorkilla oli Van Halen college-paita, joka oli hänelle pienikokoinen. Minun kannalta se oli hyvä juttu. Ostin paidan mielellään. Paita oli sitten elvistelyn aihe pitkään ja tuli pidettyä kyllä loppun asti.
Tuolloin pinnalla oli myös JJ Cale ja ZZ Top joita tuli kuunneltua hartaasti. Lynyrd Skynyrd oli bändi, josta kehittyi seuraava pitkäaikaisin suosikkini (vuosikymmeniksi). Jorkin vinkistä keksin Soundi-lehden joka oli enemmän rock kun vaikka Suosikki. Soundi-lehdessä oli vuonna 1982 mielettömän hyvä jatkokertomus, jolla pääsi Skynyrdien touhuun mukaan. Jotenkin Van Zantin ja kumppaneiden touhu tuntui eniten omalle.
Sitten Helena jäi pois bändistä ja Väinö Oinonen tuli rumpuihin ja Marco Tammes urkuihin. Vänä organiseerasi bänditarrat ja hommaan tuli uutta virtaa.
Hienoja bänditarroja painettiin tottakai.
Syksyllä hankittiin bändille Svengistä Kuopiosta käytetyt mutta omat laulukamat eli nelikanavainen 130 wattinen R.S.M. mikserivahvistin Carlspro Marlin 1042 jousikaiulla ja jonkun rakentamilla omatekoiseilla kajareilla! Tuohon aikaan soittokamat olivat vaatimattoman tehoisia, huonoja säätää ja todella kalliita. Omatekoiset kajarit olivat aika yleisiä.
Lauluun meni yksi kanava, viulukoneeseen toinen. Kolmas urkuihin ja neljäs ehkä basariin. Laulukamat oli ostettiin kimppaan osamaksulla. Samalla Kuopion reissulla ostin uudeksi kitaraksi tuliterän oikeakätisen Washburn A-5. Sille oli myös oma kova laukku!
Nightmaren ohjelmistossa oli peräti parikymmentä kirjoittamaani biisiä sekä muutamia lainakappaleita. Paikallis lehti kirjoitti bändistä jutun.
Lehtileike paikallislehti Pitäjäläisestä vuonna 1984.
Aloitettiin esiintymiset diskoissa, jossa soitettiin bändin kanssa illan lopuksi pari settiä. Soitimme kevät-talven mittaan monet keikat.
Nightmaren ensimmäinen keikkailmoitus.
Ne olivat todella jännittävä hetkiä. Kokonaisuus mietittiin huolella. Tehtiin taustakangas vanhaan pressuun ja rakennettiin keikkavaloja. Mietittiin sijoittautumista lavalle ja vahvareiden paikkaa. Sitten homma kehittyi ja Niiras Make oli miksaamassa keskellä salia. Ikkuna piti peittää vanerilla kuten lavan jatkopätkä verhouspressuineen. Jarilla oli avainasema tässä järjestelyssä. Tärkeänä kaverina oli myös Fadjukoffin Jussi.
Nightmare huhtikuussa 1984 kuvassa myös Reijo Oinonen. Miksaaja Markku Niiranen.
Biisilistaa mietittiin tarkkaan. Keikkavaatetus oli tärkeää. Mulla oli isän vanha 60-luvun FBI-stylenTrilby-hattu. Siskon poikakaverilta sain tyköistuvan Tuborg-olut t-paidan. Kokonaisuuteen kuului tietysti sopivan napakat farkut taitetuilla lahkeilla. Nightmarelta ei valitettavasti jäänyt yhtään tallennetta mutta sanavihko kuitenkin.
Nightmare eli lyhyen mutta kiihkeän luomisen kauden. Nightmaren toiminta päättyi keväällä 1984 yllättäen saman tien kun oli päässyt hyvään lentoon.
Kovaa menoa.
Kitaransoiton opettaja Pekka oli varsinaisesti klasariope ja hän sai innostettua hakeutumaan konservatorioon jonne sitten hain kasin keväällä ja pääsin sisään. Konservatoriossa ei vielä tuohon aikaan ollut saatavilla pop-jazzia, johon olisin halunnut mieluiten.
Mietittiin sitten Hannun kanssa että mitäs nyt tehdään bändihommien kanssa? Liityimme hard rock bändiin nimeltään Bonfire. Sen muut jäsenet olivat Harri Saastamoinen kitarassa sekä Jape Ahonen rummuissa. Olimme touhussa mukana reilun puolen vuoden ajan kesällä 1984.
Osallistuin kesällä toiseen otteeseen Nilsiän musiikkileirille. Rippikoulun jälkeen vanhempani luottivat minut Jorkin mukana jo Iloharjulle ja Huvikumpuunaikakauden ykkösbändejä tsekkaamaan.
Tein kesällä Oinos Reten kannustamana Nuoren voiman liittoon äänitteen lauluntekijänä. Biisi oli haparoiva mutta tosissaan väsätty sävellys. Sieltä Pekka Nissinen lähetti sitten ystävällisen kehittävää palautetta.
Syksyllä 1984 soittelimme lisäksi Jarin ja Hannun kanssa mm. Sököpiuha tai The Burns nimellä. Mirja-Liisa Oinonen oli rummuissa ja Jari Taskinen kitarassa. Haettiin uutta suuntaa mutta ei oikeit tiedetty mitä. Soiteltiin sitten kaikenlaista.
Treenikämpäksi vakiintui Nuorisoseuran talon yläkerrassa sijainnut huoneisto, joka vuorattiin kanamunakennoilla. Olin saanut hankituksi vanhalta tanssimuusikolta Kuopiosta Vox-vahvistimen.
Yläasteen ajan musiikin opettaja oli Vesku Sarinko, joka teki opettajan työn lisäksi tanssibändissä keikkaa. Vesku oli tosi hyvä opettaja. Ysin syksyllä hän alkoi koota koulun oppilaista bändiä. Vesku nimesi minut bändiin solistiksi. Rummuissa oli Pete Toivanen, uruissa Markku Niiranen, basistin nimeä en muista, kitarassa saattoi olla Saastamois Hara.
Syksyllä alkoi myös kitaratunnit. Opetus oli siellä pelkästään klassista. Niin seurasi akustisen kitaran hankinta. Pekka toi mulle kaupungista hinta/laatusuhteeltaan hyvän soittimen. Taisin saada kitaran osamaksulla. Vähät säästöni ei siis menneetkään suunnittelemiini levariin ja levyihin.
Tässä, ei niin oikeaoppisessa klasarisoittoasennossa 1984.
Ryhdyimme sitten keväällä 1985 Hannun kanssa Bonfiren lisäksi säestämään vanhempaa kaveriamme lauluntekijä Reijo Oinosta. Bändin nimeksi tuli Reijo Oinonen & Lovers. Voxista tuli savut ja sijaan tuli Music Man sixty-five.
Ysin kevätjuhlassa 1985 esitimme koulun bändin kanssa muutamia, ehkä puolenkymmentä treenaamaamme biisiä. Muistaakseni biiseistä yksi oli vähän aiemmin imestynyt Juicen viidestoista yöja sitten uuden staran Tuomari Nurmionkurjuuden kuningas.
Keikka esitettiin lukiota myöten koko koululle ja jännitti aivan hirveästi. Oksetti. Valvoin yöt viikon etukäteen ja pari yötä vielä keikan jälkeen. Lopulta ajatus aina kiertyi siihen, että härkä kaatuu VAIN kun pää kainaloon, sarvista kiinni ja menoksi. Kävi sitten miten kävi.
Olin hurja harjoittelemaan klassisen kitaran läksyjä ja varmaan edistystä tapahtui. Pekka antoi siksi koko ajan uutta haastetta ja olin jo keväällä kaikesta soittamisesta ihan läkähdyksissä.
Keväällä soitin konsan kevätkevätjuhlassa J.A. Muron Studyn. Viimeisen tunnin jälkeen totesin peruskoulun ja klassisen opiskelun loppuvan tähän. En jaksa enää. Opettaja vastasi hämmennyksissään harkitsemattomasti viitaten lyhyisiin (ei niin siroihin) sormiini ja tulevaisuuteni muusikkona. Minä mietin että katsotaan.. Klasarin hyödyllisyys on selvinnyt minulle myöhemmin.
Osallistuimme Reten bändin kanssa kesällä 1985 bändileirille, jossa oli soittajia savo-karjala alueelta. Retellä oli kyllä hyviä juttuja. Minua Rete tuki soittajana ja kannusti omien laulujen kirjoittamisessa. Sitä todellakin tarvittiin.
Reten bändissä olin pelkkä rivimuusikko ja tuntui hyvälle saada keskittyä pelkästään siihen. Mieleen on jäänyt tuomaristossa ja miksaajana toimineen Tegelmanin Mikon kommentit kitaristilla oli hillittyä Mark Knopfler-otetta.
Tuona kesänä käytiin Jonkin kanssa jo Oulun kuusrockin festareilla ihmettelemässä maailmanluokan staroja kuten esimerkiksi Frank Marinoa. Sitten tuli nähdyksi useammalla festarilla eri puolilla maata vaikka ketä Twisted Sister, Black Sabbath, ZZ Top ym.!!
Lyhyt mutta ytimekäs Edvard Van Halen-vaihe 1985.
Syksyllä 1985 aloin soitella Hannun kanssa ja rumpuihin tuli pikkuveljeni Heikki. Olin 17 vuotias, Hannu 16 ikäinen Heikki 13 vuotta ja kaikki iloisessa Sherwoodin metsässä. Bändin nimeksi päätettiin laittaa Bengal.
Kaveripiirissä hauskutettiiin itseämme mustanaamio-kerholla jonka sarjakuvahahmon kotipaikka on siis Bengalsissa. Toisekseen bändin nimi ei tarkoittanut meille entuudestaan sen enempää, joten alettiin luoda sisältöä. Heikin kaverit alkoi kutsua häntä Alex-nimellä, koska oltiin veljeksiä samassa bändissä kuten eräässä toisessakin vähän tunnetummassa..
Taitelemani logo.
Harrastin kovasti piirtämistä tuohon aikaan joten aloin tietenkin suunnitella bändin visuaalista puolta samalla. Ensi esiintyminen oli Kaavi Iloharjulla jo parin kuukauden päästä Bengalin perustamisen jälkeen.
Suosikki-lehden bändikisoista saatiin kokemusta. Itse keikasta en muista muuta kuin että hirveä hulina ja loppuillasta soitti Iron Maiden covereita esittänyt Kuopiolainen Purgatory. Purgatory muuttui myöhemmin Tarotiksi mutta huomattavasti enemmän pidin ensiksi mainitusta.
Ensiesiintyminen oli jo muutaman
kuukauden päästä Kaavin Iloharjulla
Bengalin ohjelmisto oli osittain omaa osittain lainakappaleita. Lauloin Bill Gibbons-tyyppistä soundia hakien raspiäänellä, josta hyvästä ääneni meni jatkuvine angiinoineen huonoon kuntoon vuosiksi. Hyvä ettei lopullisesti. Mutta hauskaa oli. Tiirinlahdessa yhden tutun soittokaverin Oksmannin kodin yläkerrassa äänitettiin demo 4-raita Tascamilla. Säkkijärvi-instrumentaali oli oma jamittelubiisimme.
Lainoja bändillä olivat esim. Ted Nugent - Cat Crash Feaver, Rolling Stonens - Honky Tonk Woman, Thin Lizzy - I'm Rocker. Tukka lyhentyi.
Sarkastisia osattiin olla jo silloin. Kuva: Ismo Pentikäinen
Kokoonpanoksi tuli siis trio Hurriganesien, ZZ Topin, Peer Guntin tai Creamin tapaan. Se vaatii soittajilta enemmän kuin iso kokoonpano, mutta on samalla joustavampi toiminnassa. Musiikillisea viitekehyksenä oli ZZ Top - Southern rytmiblues - Lynyrd Skynyrd-tyyppinen meininki.
Useamman bändin tapahtumassa Nilsiän kunnantalon rappusilla 1986.
Bändin lyriikat liikkuivat nuorille poikamiehille kautta aikain tärkeissä asioissa, kuten usein tupakka-viina-naiset akselilla ja hauskan pidossa.
Biisilista keikalta.
Bändin kanssa keikkailu laajeni kauemmas kun sain ajokortin. Soittamassa kierrettiin Pohjois-Savon alueella ja Pohjois-Karjalassa. Arto Kallio-Kokko oli suureksi avuksi keikkojen järjestämisessä. Kerran meni Heikillä tarkalle kun kävi rippikoululeiriä ja ehti keikalta Nurmeksesta pystybaarista juuri konfirmaatioon. Vitsailtiin sitten jotain loiventavista. Hyvin muistaa kuinka yöllä kotiin tultua Hannun luona tehtiin aina tuhdit valkosipulileivät.
Keikkajuliste.
Oltiin kerrankin Halssilla uuden Kuopiolaisen heavy-yhtyeen, Tarotin lämppärinä. Savolaiset väli-spiikit hevimusiikin välissä kuulostivat hauskalle. Hietalan veljekset olivat mukavia ja he tarjosivat muistaakseni uusia hienoja Marshallin kitaravahvareitaan käytettäväksi, mutta minä ajattelin pysyä tutussa ja turvallisessa Musari-Hiwat yhdistelmässä.
Bengal keikalla yläaste/lukio laitumelle laskupv. talon vahvarilla 1987.
Toisella kerralla oli lämppärikeikka puhuttu Mantulle ja olimme hyvissä ajoi paikalla. Illan päästarat Clifterssit jostain tsadista kuitenkin tekivät souncheckiä koko hiton illan ja olivat muutenkin niin olevinaan. Me päätettiin että pitää tunkkinne ja lähdettiin cruisailemaan hannun hienolla (muistaakseni 1967) Belvederellä. Ei paljon harmittanut.
Keikkoja sekä harjoituksia taltioitiin ja live-nauhoja tehtiin. Soitettiin kellariravintolassa Porokylässä moneen otteeseen sekä Viktorypubissa Nurmeksessa. Satamajameissakin soitettiin Nurmeksessa. Joensuussa oli ainakin Shemeika-baari, missä käytiin.
Hyviä tuttuja tuolta ajalta (1987) on mm. Keijo Korhonen.
Lieksan Puustellissa oltiin Kirkan lämppärinä taisi olla vuonna 1987. Kirkalla oli silloin rokkivaihe päällä ja solisti tuli koneella Joensuuhun, josta hotellin tyyppi kävi hakemassa hänet. Kirka oli meille mukava mutta bändin muusikot kopeita. Valtimolla soitettiin sitten muistaakseni Kastelli-nimisessä paikassa.
Käytiin myös äänittämässä demolle neljä uutta biisiä Suonenjoella oikein purkkistudiossa (nykypäivän purkki-studio on ihan eri putiikki). Rumbassa 2/88 arvosteltiin demoja. Samalla palstalla oli myös toinen aloitteleva bändi Zen Cafe, jota kiiteltiin.
Olin tuolloin saanut kuningas-idean yhdistää bluesrock-tyylistä komppia Eddie Van Halen tyyppiseen soolotteluun hakien jotain uutta musiikkia. No kuten arvata saattaa, niin liikuttiin heikoilla jäillä:
Bengal ? Ismo Pentikäinen (voc.g) Hannu Keinänen (b) Heikki Pentikäinen (d) Saatekirjelmässä lukee "The rythm & Boogie Band Bengal" ja onhan soitossa paljonkin valkoisen bluesin vivahteita, vaikka kamalat limutteluskittasoolot kuulostaakin kuin joltain speed metal-lurituksilta, tässä yhteydessä aivan väärässä paikassa olevilta. Laulu on kelmeää, biisit genren kliseitä, itsehillinnän puute eli tyylitajuttomuus on kuitenkin suurin vaikeus; bändinä, yhdessä soittavina instrumentalisteina Bengal kuulostaa kehityskelpoiselta.
Kriitikon kommentit laskivat allekirjoittaneen fiiliksen maan pinnalle tai paremminkin sen rakoon. Sitä ei aina tiedäkään miten jotkin asiat jäävät viitoittamaan koko loppu elämän valintoja. Päätin tuolloin että mulle ei tulla enää IKINÄ valittamaan tyylitajun puutteesta soitossa.
Tosin näin vuosikymmeniä myöhemmin on joskus tullut miettineeksi puritanismin järkevyyttä yleensä. Uudistumista se ei ainakaan edistä. Huomaan silti sen kun joku kitaristi polkaisee tanssikeikalla fuzz-pedaalin, niin silloin poistan varmistimen Browningistani!..
Nuorisosihteeri Jouko Lehtolainen jaksoi kannustaa nuoria urhoja.
Nuorison taidetapahtuma 1988
Pitkän odottelun jälkeen tuliterä ensimmäinen vasurisoittimeni saapui maahan. Se oli Ibanezin ensiesitellyn RG-sarjan Japanilais valmisteinen laadukas Ibanez.
Bengal treenikämpillä 1987.
Osallistuimme Bengalin kanssa uusilla biiseillä Nilsiän taidetapahtumaan vuonna 1988. Pääsimme sieltä jatkokisoihin Leppävirralle. Sain armeijasta loman keikalle nuorisosihteeri Joke Lehtolaisen kynäilytaitojen ansiosta.
Velvollisuutta suorittamassa.
Vaikka putosimme taidetapahtuman jatkosta Bengalin laulajana saatu kunniakirja sentään lohdutti Rumban rökälearvostelun jälkeen. Tämän intensiivisen kolmen vuoden jakson (1985-1988) jälkeen bändi meni tauolle jäsenten muuttaessa eripuolille Suomea. Hannu lähti opiskelemaan Tampereelle minä perheellistyin ja menin Joensuuhun.
Liityin hard rock bändiiin BonfireJape Ahosen (rummut) sekä Ari Ärmänen (basso ja laulu). Heidän kanssa soitin puolisen vuotta. Sitten kokeilin kaikenlaista, kuten basson soittoa Markku Niirasen tanssibändissä. Muutaman vuoden jälkeen Ari Vyörykän tultua bassoon teimme taas jonkun Bengal-keikan sekä äänitimme demon vuonna 1992.
Rumba 2/1992
Vuonna 1992 asuin Joensuussa, jossa aloin perehtyä rytmibluesista kiinnostuneena vanhaan bluesiin. Siltana tähän toimi alituiseen kaapeli tv:ssä MTV:llä pyörinyt Eric Claptonin Unplugged-levy. Jukka Savolaisella oli paljon osuutta siihen että uppouduin akustisen bluesnäppäily-kitaramusiikin syövereihin niinkin paljon. Jukka oli taikuri löytämään kaikkea fingerstyle-opetusmatskua (nuotteja, nauhoja) mitä ei Suomessa ollut tuohon aikaan suinkaan helposti saatavilla.
Innostuin akustisesta kitaramusiikista myös niin, että hankin Hannu Ohtosen kanssa katusoittoluvan, jota sitten tuli käytettyä.
Palasimme Bengal-keikalle jälleennäkemisen merkeissä Fadjukoffin Juhan synttäreillä Hannun ja Heikin kanssa vuonna 2017!
Bengal vuonna 2017
Seuraavan kerran soitimme yhdessä parin vuoden päästä vuonna 2019 Hannun ja Anjan synttäreillä. Seuraavassa lyhyt klippi Texas blues biisistä.
Palaamme yhteen taas kun aikataulut vaan antaa myöten. Vitsit kun kiva soittaa yhdessä edelleen!
.jpg)
.jpg)
.JPG)
.jpg)
.jpg)
.jpg)
.jpg)
.jpg)
