Äidin äidit Eevasta pronssikauden alkuun

Suurin joukko Suomalaisista naisista kuuluu haploryhmään H. Tuttavallisimmin porukkaa sanotaan Helenan tyttäriksi. Suomalaisista naisista heitä on noin 41%. Reilut 2000 vuotta sitten heitä oli eniten Nykyisen Itä-Suomen alueella, mutta tänä päivänä suhteellisesti suurin osa elää Länsi-Suomessa. Nykytiedon mukaan Helenan äitien alkukoti on ollut kauan sitten Afrikassa, josta nykysijoille siirtyminen on kestänyt seuraavat parisataatuhatta vuotta.

L (mtDNA) eli Mitokondrio-Eeva. Tällä viitataan kaikkien nykyään elävien ihmisten viimeiseen yhteiseen esiäitiin katkeamattomassa äitilinjassa.

Sukupolvien myötä MtDNA:ssa tapahtuu mutaatioita. Tapahtuneiden mutaatioiden muutosten järjestys on pystytytty selvittäämään. Muutoksista käytetään nimitystä haploryhmiä. Isän perimä ei vaikuta mitokondrion DNA:han eikä myöskään sen mutaatioihin.

Mutaatioita katsotaan tapahtuvan suhteellisen säännöllisesti. Tutkijat ovat eri yksilöiden mitokondrioita vertailemalla voineet selvittää, miten kauan sitten kaikkien nykyihmisten äitilinjan kantaäiti on elänyt. Pisimmän katkeamattoman äitilinjan esiäitinä pidetään noin 200 000 vuotta sitten Itä-Afrikassa elänyttä naista, jota kutsutaan nimellä Mitokondrio-Eeva. Samoihin aikoihin eläneestä kansaisästä käytetään nimitystä Aatami.

Etiopia, kuvat: Pixabay

Eeva ei ollut oman aikansa ainoa nainen. Tuon ajan ihmisten populaation arvellaan olleen ehkä 10000 henkeä.

L3 (mtDNA) on eriytynyt Itä-Afrikassa tai Länsi-Aasiassa noin 70000 vuotta sitten

By Stefania Vai, Stefania Sarno, Martina Lari, Donata Luiselli, Giorgio Manzi, Marina Gallinaro, Safaa Mataich, Alexander Hübner, Alessandra Modi, Elena Pilli, Mary Anne Tafuri, David Caramelli, and Savino di Lernia - https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC6401177/, CC BY 4.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=82507462

N (mtDNA) on eriytynyt 50000-65000 vuotta sitten Aasiassa.

By Metspalu et al. - Metspalu, M.; Kivisild, T.; Metspalu, E.; Parik, J.; Hudjashov, G.; Kaldma, K.; Serk, P.; Karmin, M. et al. (2004). "Most of the extant mtDNA boundaries in south and southwest Asia were likely shaped during the initial settlement of Eurasia by anatomically modern humans". BMC Genetics 5: 26. doi:10.1186/1471-2156-5-26. PMC 516768. PMID 15339343., CC BY 2.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=7901622

R (mtDNA) on peräisin Etelä-KaakkoisAasiasta eriytyen noin 60000 vuotta sitten.

R0 (mtDNA) esiintyy noin 22000 vuotta sitten Lähi-idässä Arabian niemimaalla.

R0a (mtDNA) uskotaan kehittyneen Etelä-Arabiassa noin 22000 vuotta sitten.

HV (mtDNA) eli todennäköisesti alun perin Kaukasiassa ja Lähi-idässä varhaisessa viljelijä- ja paimenkulttuurissa. Sen oletetaan levinneen sieltä viimeisimmän jääkauden alkaessa vetäytyä noin 15 000 vuotta sitten. Paljon myöhemmin pronssikaudella vaikuttanut Ottomaani-kultturi on myös yhdistetty HV haploryhmään.

Kaukaasian vuoristoa

H (mtDNA) Haploryhmästä on myös käytetty tuttavallisesti nimitystä Helena. Se on eriytynyt HV.sta ja ikäennuste on noin 14 000 vuotta. Jääkauden jälkeen sen alaryhmät laajenivat nopeasti kooltaan ja monimuotoisuudeltaan neoliittisten kansojen laajentuessa kaikkialla Euroopassa, Länsi-Aasiassa ja sen ulkopuolella.

Kaukasus

Nykyään H klaani on yleisin ja laajimmalle levinnyt äitilinja Euroopassa, suurimmassa osassa Lähi-itää ja Kaukasuksen alueella. Lapin saamelaiset on ainoa etninen ryhmä Euroopassa, joilla haploryhmän H prosenttiosuudet ovat alhaiset, 0–7%.

Haploryhmän H esiintyvyys Euroopassa on yleensä 40-50%. Alhaisimmat taajuudet havaitaan Kyproksella (31%), Islannissa (38%) sekä Valkovenäjällä, Ukrainassa, Romaniassa ja Unkarissa (kaikki 39%), Suomessa (41%). Ainoa alue, jolla H ylittää 50% väestöstä, ovat Asturias (54%) ja Galicia (58%) Pohjois-Espanjassa ja Wales (60%). H ryhmään kuuluvilla saattaa l kohonnut sepelvaltimotaudin riski.

Saksa

H31 (mtDNA) On eriytynyt Helenasta noin 4000 vuotta sitten eli 2000 vuotta ennen ajanlaskua. H31:tä tavataan Euroopassa pronssikauden alusta alkaen Ranskassa, Saksassa, Itävallassa ja kelttien mukana siirtyneenä Skotlannissa, Englannissa, Irlannissa sekä Skandinaviassa. Pienemmässä määrin myös Puolassa, Italiassa sekä Venäjällä.

Pronssikaudella Britteensaaret olivat tärkeä paikka pronssinvalmistuksessa tarvitun harvinaisen tinan takia. Toinen kahdesta pronssin valmistuksessa tarvitusta metallista on kupari ja sitä puolestaan saatiin Uralilta.

Aiemmasta käsityksestä poiketen on saatu uutta tietoa siitä että H-ryhmä olisikin tullut Suomeen ohran kaskiviljelyä sekä nautoja ja lampaita kotieläiminä pitäneen kulttuurin mukana Äänisen-Laatokan suunnasta ja vasta rautakaudelle tultaessa. Tuolloin H-haploryhmä ollut viimeisimmän käsityksen mukaan Itä-Suomessa Länsi-Suomea huomattavasti yleisempi päinvastoin kuin nykyään on asian laita!

Laatokka

H31:n tiedossa olevia alaryhmiä ovat tällä hetkellä (6.10.2019):

H31 *: stä on 6 näytettä: 2 Skotlanti, Irlanti, Saksa, Suomi.
H31a (T72g) noin 1000 vuotta vanha mutaatio, 15 näytettä: 4 Skotlanti, 2 Englanti, Saksa.
H31b (C15247T) noin 1000 vuotta vanha mutaatio, 15 näytettä: 2 Englanti, Norja.
H31 * Ryhmä C (C198T, C2789T) 3 näytettä: 2 Ruotsi, Norja.

Noin 850 ajanlaskun jälkeen H31 alaryhmiä esiintyy Viikinkien idäntien eli Volgan reitin varrelta Laatokan rannoilta Britteensaarille.

Seuraavassa on listattu H31 äitien-äidit alkaen toistaiseksi vanhimmasta tunnetusta henkilöstä.

Liisa Nissinen s. 1702 k. 21.1.1742 Vieremäjärvi, Isä Oloff Nissinen (Wermäjärfj 1693 henkikirja). Puoliso Iivari Katainen. Lapset: Paavo Iivarinpoika Katainen; Elina Iivarintytär Katainen; Olli Iivarinpoika Katainen; Olli Iivarinpoika Katainen ja Taavetti Iivarinpoika Katainen.

Elina Iivarintytär Katainen s.~ 1726 Iisalmi msrk, Vieremäjärvi k. 4.3.1819 Iisalmi msrk, Valkeamäki 3. Puoliso Antti Hannunpoika Juntunen
Lapset: Liisa Antintytär Juntunen; Kaisa Antintytär Juntunen; Antti Antinpoika Juntunen; Pekka Antinpoika Juntunen ja Juho Heikki Antinpoika Juntunen.

Kaisa Antintytär Juntunen s. 1764 k. 18.11.1808 Iisalmi msrk, Vieremäjärvi. Puoliso Pekka Ollinpoika Nissinen. Lapset: Elin Pekantytär Kellberg; Liisa Pekantytär Nissinen ja Loviisa Pekantytär Nissinen.

Loviisa Pekantytär Nissinen s.1798 Iisalmi msrk, Vieremäjärvi k. 6.4.1867 Iisalmi msrk Walkiamäki. Puoliso Heikki Heikinpoika Huttunen. Lapset: Olof Henriksson Huttuin; Pekka Heikinpoika Huttunen; Thomas Henriksson Huttunen; Anna Lisa Henriksdotter Huttuin; Johan Henriksson Huttuin; Paul Henriksson Huttuin ja Johanna Henriikka Huttunen.

Johanna Henrika Huttunen s. 24.8.1838 Iisalmi msrk Valkeismäki 4, k. 29.8.1912 Iisalmi msrk Rahvaanmäki. Puoliso Juhan Andersson Kauppinen. Lapset: Miina Juhontytär Kauppinen; Riitta Maria Kauppinen; Emilia Loviisa Juhontytär Kauppinen; Eliina Juhontytär Kauppinen; Reeta Tiina Kauppinen; ja Johanna Juhontytär Kauppinen.

Emilia Loviisa Juhontytär Kauppinen s.25.10.1867 Iisalmi msrk Kauppilanmäki k. 16.12.1932 Sonkajärvi, Kauppilanmäki. Puoliso Pekka Huttunen. Lapset: Saimi Johanna Huttunen; Miina Huttunen; Reeta Tiina Huttunen; Iida Huttunen; Taavetti Vilhelmi Huttunen; Martta Eudia Huttunen ja Elias Huttunen.

Reeta Tiina Huttunen s. 8.3.1903 Sonkajärvi, Kauppilanmäki k.1.6.1967 Nilsiä, Syvärilä 6.

Standel amplifiers, Standel Amps, Standel kitaravahvistimet

Amerikkalaiseen musiikin historiaan liittyy kummallinen salaisuus. 50- ja 60-luvulla ylivoimaisesti eniten hittilevytyksissä käytetystä kitaravahvistimesta ei juuri kukaan tunnu tietävän mitään. Asiasta piti ottaa tarkemmin selvää ja niin koostui juttu siitä kuinka nopeasti voidaan kadota huipulta näkymättömiin vuosikymmeniksi. Kunnes taas palataan bisnekseen. Niin, laatu kestää aikaa Standel. 

50-luvun alussa Californian Temple Cityssä osoitteessa Freer Street 10661 asui Robert "Bob" C. Crooks (1918-1999) niminen kaveri. Hän korjasi ja rakenteli autotallissaan sivutoimisesti radioita sekä koti hi-fi laitteita. Eräänä päivänä Bobin talliin saapui Paul Bigsby-niminen mies.

Bob

Bigsby oli ideanikkari, joka kehitteli kaikkia uusia juttuja monipuolisesti. Hän rakasti moottoripyöriä, kilpailuja sekä musiikkia. Moottoripyöräänsä hän oli esimerkiksi kehitellyt yläpuolisen venttiilikoneiston ensimmäisenä maalimassa. Hän oli harrastelijamuusikko ja musiikin ilmaisemiseksi hän haki myös uusia tapoja ja muotoja. Hän rakensi soittimia, jotka kelpasivat aikakauden suurille tähdille. Vuosikymmen aiemmin hän oli aloittanut rakentamalla steel-kitaran Earl James "Joaquin" Murpheylle. Paul oli tuunannut myös 40-luvun lopulla kitaristi-legenda Merle Traviksen akustisen.

Paul Bigsby.

Bigsbyn kitaroiden muotoilussa oli tunnistettavaa esimerkiksi omaperäinen ja myöhemmin jäljitelty kaula. Akustisen kitaran customoinnin lisäksi Paul rakensi Merlelle kokonaan uuden lankkukitaran. Merlen valitettua Bigsbylle Gibson L-10 kitarassaan olleesta vireessä pysymättömästä Kaufmanin vibratosta Paul suunitteli hänelle kokonaan uuden vibraton, jossa suunnittelussa käytti hyväkseen hallitsemaansa alumiinivalutekniikkaa. Tästä sai alkunsa myöhemmin ikoniseksi tullut Bigsbyn vibrato.

Paul suhtautui tekemiseensä kunnianhimoisesti kuin taiteilija sekä teki kaiken itse alusta loppuun. Hän halusi tuottaa musiikkia uudella tavalla äänekkäästi ja valmisti soittimiinsa itse myös mikrofonit. Mikrofonit olivat haluttuja ja sessiomuusikoiden lisäksi ne kelpasivat isommille tähdille, kuten Les Paul.

Monipuolisesta osaamisesta huolimatta Bigsbyllä oli osa-alue, jokta hän ei hallinnut. Se oli vahvistimien rakentaminen. Niinpä vuonna 1953 hän meni tapaamaan Bobia tämän autotalliverstaaseen ja antoi 50 dollaria pyytäen tekemään hänelle huippuvahvistimen.

Bob aloitti työn. Soudia hän testasi soittamalla Les Paulin "Lover" levytystä. Nopeutettu tiku-taku soundi saattaa olla steel-soittoa muistuttavaa musiikkia, mutta se ei ehkä ollut paras tapa testata valmistuvaa kitaravahvistinta. Vahvistimen valmistuttua Paul tuli kokeilemaan sitä. Hän kytki steel-kitaransa vahvistimeen. Soundia testailtuaan hän totesi sen olevan aivan hirveä ja innostus bigsby-vahvistimista loppui siihen.

Bob ei puolestaan lannistunut tästä. Nyt hän viimestään ymmärsi hi-fi laitteiden olevan eri asia kuin kitaravahvistimet. Hän lainasi Paulilta steel-kitaraa testiin ja jatkoi työtä satoja tunteja useiden kuukausien ajan. Lopulta vahvistimen valmistuttua hän antoi sille nimen Standel. Nimi tuli Bobin takapihalla autotallissa sijainneen liikkeen nimestä Standard Electronics, Temple City.

Standel 25L15

Paikallinen verhoilija valmisti ainutlaatuisen koteloinnin tähän comboon. Mallin nimeksi tuli 25L15. Mallinimen alkuosa 25w tehosta ja loppu 15-tuumaisesta JBL D130 kaiuttimesta. Kaiutin oli tuohon aikaan arvokas maksaen 90 dollaria eli 3 kk vuokran verran.

Standel-logo

Bob alkoi kiertää paikallisissa konserteissa esittelemässä vahvistintaan ja ensimmäisen kokeilun teki paikkakunnalle esiintymään saapunut Speedy West. Hän soitti Bigsbyn kolmikaula-stilikkaa ja tilasi oitis ensimmäisen Standel numero #1001:n. Seuraavana iltana Bob esitteli vahvistimensa esiintymään saapuneille Merle Travikselle ja Joe Maphikselle. Heille meni vahvistimet #1002 ja #1004.

Tämän jälkeen vahvistimen ostivat Hank Thompson (bändille 5kpl), Grady Martin, Hank Garland, Larry Collins, Barbara Mandrell, Ralph Mooney, Noel Boggs, Buddie Emmons, Paul Yandell sekä monet muut studimuusikot.

Bob rakensi pajassaan kaikkiaan 75 vahvistinta aina vuoteen 1958 asti. Perusmalli maksoi 295 dollaria, joka oli tuohon aikaan paljon enemmän kuin kilpailijoiden Gibsonin tai Fenderin parhaimmat mallit. Siksi se oli harrastelija-muusikoiden ulottumattomissa. Lisäksi vahvistinta oli mahdollista räätälöidä lisähinnasta asiakkaiden toiveiden mukaisesti esimerkiksi käytetyyn instrumenttiin sopivimmaksi.

Kaiuttimen sai valita 8, 12 tai 15 tuumaisena. Verhoilun värin ja etukankaan sai valita myös. Täydellisestä hurinattomuudesta ja huikean tasapainoisesta soundista johtuen vahvistimia hankittiin studioihin. Siksi Standel soundia voi kuulla suurella osaa 50 ja 60-luvun amerikan hitti-biiseistä. Nyt myös Bigsby hankki oman Standelin.

Chet Atkinsilla oli endorsement sopimus Gretschin kanssa, mutta hän osti 1954 Standel-vahvistimen ystävältään käyttäen sitä suurimmassa osassa levy-tallenteitaan RCA 44 nauhamikrofonin kanssa 50 ja 60-luvulla. Hän on maininnut haastatteluissa ettei raaskinnut käyttää vahvistinta kiertueilla kuin muutamassa konsertissa. Standel oli hänellä mukana esimerkiksi esiintyessään valkoisessa talossa J.F. Kennedylle.

Rock-a-billy oli uusi nouseva musiikkityyli ja Gene Vincentin kitaristi Cliff Gallup tiettävästi soitti Stadelilla. Sitä on kuultavissa esimerkiksi 1956 sessioiden kappaleilla Be-Bop-A-Lula, Crusin tai Double Talkin' Baby.

Jerry Reed uransa alussa Standel-vahvistimen kanssa.

Standel-vahvistimissa oli useita siihen asti uusia ja ennenkuulumattomia ominaisuuksia. Se oli ensimmäinen kitaravahvistin, jossa ryhdyttiin käyttämään myöhemmin yleiseksi tullutta ja legedaarista JBL D130 kaijutinta. Vahvistimessa oli ensimmäisenä useampi kuin yksi sävynsäädin.  Vahvistimen etupuolelle siirtyneet säätimet nähtiin kitaravahvistimissa ensimmäisenä 25L15 Standelissa. Ensimmäinen erillinen vahvistinnuppi-kaappi yhdistelmä oli Standel. Ensimmäiset suljetut kaapit ja ensimmäinen tyylikkään vaikutelman luova säätimien valo-plexilasi oli Standelissa. Omistaja sai nimensä tuotekilpeen jne.

Vuonna 1958 siirryttiin takapihan autalliverstaasta Temple Cityssä Kaliforniassa 4983 Double Driveen. Sandel oli kitaravahvistinmerkeistä ensimmäinen joka alkoi kokeilla transistoritekniikkaa vuonna 1961. Tuotantoon transistorimallit tulivat 1963 ( eli vuosia ennen vahvistimia Music Man 112 Sixty-five tai Roland Jazz Chorus). Bob ihastui transistoritekniikkaan, joka oli huikean paljon kevyempää ja tärinälle kestävämpää kuin putkitekniikka.

Tehtaalla saatettiin nähdä vaikkapa kaikkien aikojen parhaimpana jzz-kitaristinakin mainittu Wes Montgomery uuden täysin transistori Standel Super Custom XV vahvistimensa kanssa. Transistorivahvistimet tuottivat tarvittaessa myös todella voimakkaan puhtaan äänen. Näiden aikojen jälkeen alkoi vakiintua käsite puhtaan soundin kitaravahvistin. Sen haluttiin toistavan alkuperäinen ääni mahdollisimman luonnollisesti, asia mitä Standelissa oltiin toteutettu aiemmin putkitekniikalla.

Crooksin johdolla yhtiö jatkoi kasvuaan ja vuonna 1967 rakennettiin uusi, laajempi laitos, 4918 Santa Anita Avenuelle El Monteen, Kaliforniaan. Standelin alun vahvuudeksi, mutta myös sen lopun kohtaloksi osoittautui innovatiivinen kehitystyö. Bob luotti niin suuresti transistoritekniikkaan, että alkoi valaa komponentit hartsilla moduuleiksi. Tällä tavoin hän voisi suojautua paremmin kopioinnilta. Tapa, jota pidetään nykypäivän elektroniikassa yleisenä käytäntönä.

Bob ei ottanut huomioon erästä seikkaa, joka koitui yhtiön kohtaloksi eli laaduntarkkailua. Nyt kuka tahansa, vaikkapa kilpailija saattoi maksaa alihankkijan tuotantolinjalla työskenneelle siitä että tekee huonoa laatua. Niin kävikin että Grooks sai vuonna 1970 erän viallisia ulostulotransistoreja, joka rikkoi vahvistimesta kalliin kaijuttimen. Ei ollut vakuutusturvaa kyseisten vahinkojen varalle ja yhtiö joutui kalliisiin takuukorjauksiin. Ja niin vuoden päästä kassasta loppui rahat ja se joutui myydyksi Randall Instruments, Inc.:lle. Vuoden päästä Gibsonin omistanut CMI osti enemmistöomistusoikeuden yhtiöstä. Transistorivahvistien nimeksi tuli SG (Standel Gibson). Reilun vuoden päästä tämä tehdas suljettiin lopullisesti. Näin vuonna 1972 päättyi huikean vahvistimen tarina seuraavaksi 25 vuodeksi. Suomesta löytyy tiettävästi vain yksi vintage ajan Standel Jussi Huhtakankaalla.

Vuonna 1997 oli kulunut 25 vuotta Standel tuotemerkin lopettamisesta ja se tuli uudestaan julkisesti saataville. 25. syyskuuta 1997 Danny Mc Kinneysta tuli Standelin lisensoitu omistaja ja toimistusjohtaja. Yritys aloitti uustuotannon malleille 25L15 ja 100L15 sekä edellisistä pelkät nupit 25VPH ja 100VPH. Lisäksi on saatavilla AM-25L15 ja AM-100UL15. Grooks toimi alussa teknisenä neuvonantajana vintage 25L15 valmistamisessa. Kaiuttimena käytetään takuukunnostettuja 50 vuotiaita JBL kajareita huoltaen ne seuraavalle 50-vuotiskaudelle.

Rikstone C25 ST

Vuonna 2019 halusin saada puhtaan soundin vahvistimen, koska nykyajan vahvistimista ei yksinkertaisesti saa kunnollista soundia fingerstyle- tai 50's rock-soittoon. Uusvanha Standel 25L15 karsiutui hintansa ($ 3500) ja hankalan toimitettavuuden takia puhumattakaan vintage 1953-1961 vuoden putki-Standelista. Pohdin sitten jo Music Man RD 112 (hybridi, pari vuotta sitten uusiotuotannossa n.1300 €) tai Roland JC-120 Jazz Chorus-transistorivahvistimen (uudet n. 1300 €) hankkimista korvikkeeksi.

Rikstone edestä.

Selvisi että Standelin vintage-kytkennällä on saatavilla myös kopio InVicta pajan valmistamana Cascade-mallina ceramic California15 kaijuttimella (hintaan $ 1995). Sain sitten ehdotuksen hankkia vahvistin suoraan Suomalaiselta kitaravahvistimien rakentajalta. Itseasiassa sain kaksi tarjousta. Bluetone-paja valmistaa modattua California-mallia Eminence EPS-15C kaijuttimella (hintaan 1950 €). Rikstone valmistaa alkuperäisen kytkennän mukaista C25 ST-mallia Jensen NEO15/150  kajarilla josta sain tarjouksen (lopullinen hinta alle 2000€).

Rikstone sivulta.

Puhtaan soundin vahvistimissa ansioituneen Risto Kiviojan pajassaan valmistama Rikstone kitaravahvistin on siis Suomalaista käsityötä. Kytkentä handwired poit-to-point on alkuperäisen kulta-kauden vintage 25L15 kytkentäkaavion mukaisesti valmistettu 807-pääteputkilla. Alkuperäisestä kytkennästä johtuen konehuoneessa siis kulkee hengenvaarallinen 400V jännite, joten sinne ei ole varsinkaan syytä työtää näppejään. Kaijutinlähdön voi helposti valita joko 4, 8 tai 16 ohmiseksi.

Rikstone chassis

Vahvistimen sai lisäksi räätälöityä, joten valitsin 2 kanavaisen mallin joille kummalekin oma volume-säätö. Lisäksi Contour-säätö (mid-alue) vain toiseen kanavaan sekä molempaan kanavaan vaikuttava Bass Treble ja CUT-säätö. Vahvistimelle tuli vielä12 kk takuu (putket 3kk).

Ebay huuto JBL D 130.

Tilauksen tehtyäni aloin selvitellä olisiko mahdollisuus löytää vielä oikea JBL D130 kajari. Pelasin upporikasta ja rutiköyhää. Tein siis ebay-tarjouksen, jonka voitin. Sitten alkoi jännittäminen tuleeko paketti Italiasta perille. Reilun 2 viikon päästä odotus palkittiin ja eikun sovittamaan kajaria paikalleen. Kytkennän jälkeen kuului kyllä hieno soundi, mutta se oli kovin hiljainen. Alkoi kaijutinkorjaajan haku.

JBL D 130 takaa.

Sellainen löytyikin. Järvenpäässä pitää pajaa Tmi Äänimika. Lähetin kajarin hänelle tutkittavaksi. Alkoi jännitys onko se vielä korjattavissa vai täytyykö hankkia lisäksi vielä korjaussarja. Selvisi että kajarissa oli erikoinen vika: Puhekelalle menevät johtimet olivat oikosulussa. Näytti siis siltä, että kajariin on vaihdettu korjaussarja, jonka asennus hieman epäonnistunut. Sain korjatun kajarin kotiin, asensin sen paikalleen ja aloin testailla. Vahvistin + kajari toimivat täydellisesti yhteen. Näin hanke saatiin parhaimmalla mahdollisella tavalla päätökseen.

Sosiaalisen median puolella Standelin harrastajilla on esimerkiksi oma aktiivisesti toimiva fb sivusto ja instagramissa voi tägätä #standelamp ja #standel sekä @rikstoneamps.

Vakuuttamisen historiaa

Usein vakuuttamisen katsotaan alkaneen jo noin 4000 vuotta sitten Babyloniassa, joka kuului Mesopotamiaan. Hammurabin laki sääteli toimintaa. Ennen karavaanimatkaa rahdin kuljettaja (agentti) otti vastuulleen matkalla myytävät tavarat. Tavarat luovutti myytäväksi oluenpanija (velanantaja). 

Caravan (Pixabay)

Laki määräsi, että rahdinkuljettaja (agentti, tekijä tai rahtaaja) laati vastaanottajalle rahtikirjan ja laskun kuljetussopimuksesta, joissa esitettiin myyntiä, palkkioita ja toimitusaikaa koskevat sopimusehdot. Vastaanottaja puolestaan laati paketti- ja panttikirjan, jolla lähetys valtuutettiin rahtaajalle.

Rahdinkuljettajan palattua matkalta onnistuneesti hän maksoi tavaroista sovitun mukaisesti. Jos matka epäonnistui ja rahtaaja tuli matkalla esimerkiksi ryöstetyksi tai tapetuksi tappio jäi velanantajalle (Yksityistapaturmavakuutuksen yleisimmät korvausriidat korkeimman oikeuden ja vakuutuslautakunnan ratkaisukäytännöissä, Vakuutusoikeus, 2006, s 10).

Paljon myöhemmin eli 1100-luvulla jälkeen ajanlaskun Pohjoismaissa haluttiin levittää riskiä yksilöiltä laajemmalle yhteisölle. Elettiin viikinkikauden loppuvaihetta. Ruotsissa lisättiin paloapusäädöksiä maakaareen. Tulipalotilanteissa oli kyläläisten autettava yhteisvastuullisesti vahingon kärsinyttä.

Norja (Pixabay)

Vuonna 1666 Euroopan tuohon asti tuhoisimman tulipalon Lontoon palon jälkeen käynnistettiin hankkeita, joissa rakennusten arvoa alettiin määritellä vahingon varalta. Arvo vaikutti vuosittaiseen etukäteen suoritettavaan maksuun. Tätä pidetään modernin vakuuttamisen alkuna. Kautta aikojen ensimmäisen palovakuutusyhtiön perusti Lontoossa rakennuttaja Nicholas Barbon vuonna 1680.

Great Fire of London.

Kööpenhaminan ja Tukholman palovakuutuskonttorit perustettiin 1730-luvulla. Ruotsin vanhin Tukholman palovakuutuskonttori toimii yhä.

Vuonna 1744 Skotlantilaiset Robert Wallace ja hänen ystävänsä Alexander Webster päättivät perustaa kuolleiden kirkonmiesten leskille sekä orvoille rahaston. Määritellessään rahaston osallistumismaksua he kääntyivät Edinburghin yliopiston matematiikan professorin Colin Maclaurinin puoleen. Lopputuloslaskelma perustui useisiin uunituoreisiin tilastotieteissä ja todennäköisyyslaskennassa tehtyihin läpimurtoihin.

Scottish Widsows

Laskelmat onnistuivat niin hyvin ja suorastaan ennen näkemättömän hyvin, että vuonna 1765 rahaston arvoksi arvioitu 58 348 puntaa heitti toteutuessaan ainoastaan yhden punnan verran! Tästä eteenpäin alkoi sekä lakisäteisen että vapaaehtoisen vakuuttamisen kaikkia osapuolia hyödyttävä menestyminen.

Vakuutuksen antaja otti vaastattavakseen riskin äkillisestä ja ennalta arvaamattomasta tapahtumasta tiettyä vuosittaista summaa vastaan. Vakuutuksen ottaja puolestaan sai huolettomat yöunet. Vakuutusyhtiöiden kilpaillessa vapailla markkinoilla keskenään kilpailu huolehti maksujen pysymisestä kohtuullisella tasolla. Vakuuttaminen myös mahdollisti yritysten toimimisen aiempaa riskipitoisemmilla aloilla.

Vuonna 1775  Suomen ollessa osa Ruotsia kuningas Adolf Fredrik sääti lain pitäjien paloapuyhdistysten perustamisesta. 1782 Perustettiin Ruotsiin ensimmäinen koko maan kattava Yleinen palovakuutusrahasto. Suomeen siitä anoi ensimmäisen palovakuutuksen Turun ja Porin läänin maaherra Uudenkaupungin kaupunginosassa sijaitseville kruununpolttimon myllyille vuonna 1785.

NNKY:n vakuutussopimus 1923

Suomen ollessa osa Venäjän keisarikuntaa ja yksi Euroopan köyhimpiä kolkkia vuonna 1890 perustetiin henkivakuutusosakeyhtiö Suomi ja vuotta myöhemmin 1891 Palovakuutus-Osakeyhtiö Pohjola.

Pohjolatalo Aleksanterinkadulla, Helsingissä.

Suomalaisuuden vahvistuessa ja kansan sivistyessä elettiin Suomalaisen taiteen, uheilun ja kulttuurin kultakautta. Suomalainen vakuuttaminen on näin ollut osa kansakunnan kehittymistä heti sen alkuvuosista lähtien yhtäjaksoisesti nyt jo 128 vuotta eli jo aikana ennen itsenäistymistä. Vuoden 2019 aikana Pohjola liikemerkki palaa jälleen entiselle paikalleen vakuutusliiketoimeen.

Artisti maksaa - kannattavuustekijöitä musiikkibisneksessä

Kirjoitin tuossa opintojen lopuksi ja vapun kunniaksi opinnäytyön, jossa perehdytään artistitoimintaan. Sisältö on edelleen ajankohtaista ja sopii mainiosti kaikille musiikkialasta kiinnostuneille. Aloitteleville artisteille opinnäytetyöstä löytyy kattavasti tietoa, kuten myös pitempään alalla olleille uusia näkökulmia sekä syventävää tietoa.

Opinnäytetyö "Artisti maksaa - kannattavuustekijöitä musikkibisneksessä"  tiivistelmä:

Opinnäytetyössä selviteltiin artistitoimintaan liittyvän hinnoittelun perusteita ja toiminnasta aiheutuvia kustannuksia. Lisäksi työssä käsiteltiin sitä, kuinka artistitoimintaa voidaan järjestää. Materiaalina käytettiin alan kirjallisuutta sekä ammattijulkaisuja.

Opinnäytetyö tehtiin toimeksiantona Ritmos Oy nimiselle ohjelmatoimistolle. Yhteyshenkilönä oli yrittäjä sekä ohjelmamyyjä Pasi Piiroinen. Tutkimusmenetelmänä käytettiin laadullista tutkimusmenetelmää, joka toteutettiin teemahaastatteluna. Haastattelu koostui neljästä pääteemasta, jotka olivat musiikkiala, tulot ja menot, toiminnan järjestäminen sekä kehittäminen. Haastateltavana oli viisi pitkään musiikkialalla toiminutta artistia. Tarkoituksena oli saada käsitys siitä, kuinka artistit itse kokivat ammattinsa muuttuneessa toimintaympäristössä. Analysointi suoritettiin fenomenografisella analyysilla.

Artistien tulot tulevat pääosin esiintymisistä. Kustannuksia aiheutuu eniten kalustosta, matkustamisesta sekä palkoista. Toiminta järjestetään joko omana yrityksenä, ohjelmatoimiston kautta tai yhteistyössä musiikkiyhtiön kanssa. Vaikka musiikkiala Suomessa on viime vuosina keskittynyt kolmen monikansallisen toimijan kesken, toimintamahdollisuuksia nähtiin olevan vielä myös muille toimijoille.

Opinnäytetyön avulla aloittelevien artistien on mahdollista saada tuntemusta musiikkialan erityispiirteisiin sekä parantaa kustannustietoisuuttaan. Yhteisen toimintaympäristön parempi tunteminen myös helpottaa aloittelevan artistin sekä ohjelmamyyjän välistä yhteistyötä.

Title of Thesis The artist costs – profitability factors of the music business

Abstract

In this thesis project, the basics of pricing in the artist business and the costs of the music business were analyzed. In addition, the thesis focused on the various viable options how the business of the artist can be organized. Literature and professional publications were used as materials.

The thesis was commissioned by Ritmos Oy. The contact person was the entrepreneur, the agent Pasi Piiroinen. The research method used was the qualitative research method that was executed as a theme interview. The interview had four main themes: the field of music, revenue and expenditure, organization, and the development of business. The interviewees had experience for a long time in the music field. The primary aim was to obtain knowledge of how the artists themselves experienced their profession nowadays as the music business is in constant change. The analysis was conducted applying a phenomenographic approach.

The results of the study indicated that the revenue of artists comes mainly from performances. Expenses are accrued mostly by the equipment, traveling and the salaries. Furthermore, the business is organized either as a company, through a program agency, or in cooperation with the music industry organisations. The music industry in Finland has been concentrated into three multinational corporations in the past three years. Nevertheless, there still seems to be room for other actors of music.

Through this thesis project, novice artists can gain knowledge of the specific features of the music business and improve their cost awareness. Moreover, a better understanding of the common environment of the music business improves the cooperation between the novice artist and the program agency.

Hauskoja lukuhetkiä.

Fingerstyle Guitar, Thumbpicking, Travis picking, Kentucky thumb style

Ihmiset laativat usein sukutauluja jossa esitetään sukujuuria taakse päin. Samalla idealla halusin toteuttaa Kentucky fingerstyle-esikuvien taulun, jossa seurataan merkittävintä vaikutteiden antajaa taaksepäin niin pitkälle kuin suinkin pääsee. Kun lähdin kaivamaan tietoa Travis-soittoon liittyen huomasin, että asian ympärilla liikkuu paljon tarinaa ja ristiriitaistakin tietoa. Löysin sitten aiheesta onnekseni kohtalaisen tuoreen (2015) gradun. Blogauksen teksti perustuu pääasiassa gradusta johdettuihin tietoihin.

Kun lähdetään liikkeelle nykyajasta, voisi esittää tietovisakysymykseksi sopivan kysymyksen. Mikä yhdistää Jerry Reediä, Scotty Moorea, Tommy Emmanuelia ja Mark Knopfleria. Vastauksena tietenkin kaikkien neljän merkittävä esikuva oli Chet Atkins. Chet Atkinsin esikuva puolestaan oli Merle Travis.

Merlen tärkein esikuva sekä mentori oli Mose Rager. Tämän lisäksi Travis on maininnut saaneensa vaikutteita Ragerin kanssa esiintyneeltä Ike Everlyltä. Heistä eteenkin Rager on sanonut saaneensa oppinsa Kennedy Jonesilta, joka puolestaan oli ylistänyt tälle usein muutama vuosi aiemmin tapaamansa mustaa muusikkoa Arnold Zhulzia. Aluperin näppäilysoiton oppinsa Kennedy oli saanut  äidiltään Alicelta, jonne soittotyyli on palautettavissa.

Alice De Arnold Jones syntyi vuonna 1863 musikaaliseen perheeseen Kentuckyn osavaltiossa Muhlenbegin maakunnassa sijaitsevassa Dunmoressa. 1800-luvulla nuoria naisia kannustettiin sivistämään itseään opiskelemalla monipuolisesti. Osana koulutusta heidän oli hyvä myös oppia soittamaan, jotta voisivat esimerkiksi viihdyttää musiikillaan vierassaliin saapuneita vieraita. Alicen nuoruudessa tähän oli entistä useammilla hyvät mahdollisuudet, sillä edullisia tuotteita tarjoava massatuotanto sekä laajan jakelun postimyynti ottivat ensiaskeleitaan. Yhtenä ensimmäisten joukossa Alice oli hankkinut parlorkitaran opaskirjoineen. Opaskirjoissa opetettiin kitaransoittotekniikkaa perinteisen Eurooppalaiseen klassiseen tapaan. Tämän lisäksi Alice opiskeli usean muun soittimen, kuten banjon, viulun ja mandoliinin soittajaksi.

Alice avioitui Muhlenbergissä Charles Peyton Jonesin kanssa samana vuonna kun kieltolaki Kansasissa astui voimaan eli 1881 ja he saivat yhteensä kaikkiaan kolmetoista lasta. Kymmenentenä heille syntyi vuonna 1900 Kennedy Jones nimen saanut lapsi. Musiikki raikui talossa usein, sillä perheen lisäksi suvussa oli useita pelimanneja. Soittimia säilytettiin roikkumassa rivissä seinällä. Kahdeksan ikäisenä Kennedy sanoo yltäneensä niihin ensimmäistä kertaa ja opetelleensa sitten soittamaan vähän kaikkia. Äiti opetti Kennedylle kitaransoittoa vaihtobassosäestyksineen.

Kennedy on kertonut: "Kahdentoista ikäisenä esiinnyin ensimmäisen kerran tansseissa. Esiintymiseni jälkeen iltamat jatkuivat vanhan ajan neliötansseilla. Menin kotiin ja he tulivat äitini luo sanoen
-sinun Alice täytyy alkaa tuoda Kenedy kotiin soittamasta ja vahtia ettei hänelle tarjota siellä juomia. Kennedyn ei pidä opetella soittamaan juomapalkalla, vaan hänen on saava siitä oikea palkka. Ja he maksoivat soitostani yhä uudestaan ja uudestaan!"

Kennedy soitti paikallisissa tansseissa säännöllisesti vuosia ja hänen sävellyksiä on esimerkiksi kappale "Cannonball Rag". Kennedyn ollessaan kahdeksantoista vanhana hän soitti eräällä keikalla niin kovasti, että bassoa näppäilevään peukaloon tuli rakkula eli vesikello. Koska soittamaan täytyi päästä, hän keksi kokeilla Havajikitaran soittajien käyttämää d-mallin (Fred Kellyn) peukaloplektraa. Niin hän meni seuraavana päivänä paikalliseen soitintavarakauppiaan ja osti peukaloplektroja kerralla koko laatikollisen.

Koska soittaessa basso äänet soivat suhteellisesti kovempaa ja terävemmin ääni täytyi vaimentaa kämmensyrjällä. Viikon pari harjoiteltuaan Kennedy sai soiton mieleiseensä kuntoon. Näin hän oli tullut kehitettäneeksi täysin uuden soittotekniikan, jota alettiin kutsua nimellä Thumbpick!

Kennedy jatkoi soittamistaan paikallisissa tanssihaaleissa. Sana alkoi kiertää ja porukkaa tuli lisää kuulemaan loistavaa soittoa. Kahdenkymmenen ikäisenä vuonna 1920 Kennedy tapasi itseään neljätoista vuotta vanhemman sekä maakunnallista suosiota nauttineen multi-instrumentalistin  Arnold Shultzin, jonka viulun soittoa kansa halusi kuulla aina vain lisää. Samana vuoden tammikuussa laajeni kieltolaki (The Volstead Act) koko valtiota koskevaksi laiksi.

Shultz kiersi kesäkiertueilla maakuntaa laajasti kulkien jokilaivoilla Green Riveriä pitkin. Talvet hän vietti musiikillisesti vireässä New Orlansissa. Liikkuessaan eri puolilla hän sai taitavana muusikkona paljon vaikutteita useista eri musiikkityylistä. Hän myös otti nuoren Bill Monroen keikalleen esiintymään. Shultz vaikutti Billin lisäksi Kennedyyn. On usein väitetty että thumbsoitto ja bassokuljetukset olisivat tulleet Shultzilta mutta sen Kennedy Jones on kiistänyt.

Mose(s) Rager oli syntynyt vuonna 1911 Ohion maakunnassa. Rager oli saanut alkuopastusta soittoon musikaalisesta perheestään eli isältään sekä sisareltaan. Hän oli oppinut kitaran lisäksi banjon soittoa. Suuri käänne Mosen elämässä tapahtui kuitenkin kahdentoista ikäisenä hänen tavattuaan Kennedy vuonna 1923.

Mose muisteli myöhemmin: "Menin keskustasta kolme mailia etelään Cleatoniin ja näin siellä parhaan thumb-pikkaajan koskaan. Isänikin kyllä näppäili peukalolla bassoäänet, mutta ensimmäinen kuulemani muusikko, joka näppäili thumb-bassoa oli Kennedy Jones. Hän soitti pitkin kitaran kaulaa kuulostaen siltä kuin kaksi kitaraa olisi soittanut niin, että menin ihan sekaisin (nauraa). Hän soitti
vanhaa biisiä Tuck Me to Sleep in My Old Kentucky Home.

Kennedy ryhtyi Moselle soitonopettajaksi. Kennedy arvosti suuresti Shultzia sekä tältä saamiaan New Orleansin vaikutteita. Rager arveli thumb-bassonkin tulleen Shultzilta, mutta Kennedy vastasi ettei Arnold koskaan soittanut peukalolla. Toinen Kennedyn soitto-oppilas oli viidentoista ikäinen Ike Everly (tultiin vielä tuntemaan Everly Brothersien isänä). Saatuaan soittoa haltuun Mose ja Ike alkoivat esiintyä yhdessä Lester “Plucker” Englishin kanssa paikallisissa tansseissa. 

Näihin aikoihin myös nousi suosioon Carter Familyssä kitaraa soittanut Maybelle Carter jolla oli persoonallinen sormisoittotyyli. Maybelle oli saanut vaikutteita soittoonsa Lesley Riddleltä.

Mose tapasi ensimmäisen kerran Merle Traviksen (synt. 1917) vuonna 1928 tai 1929. Myöhemmin Mose muisteli tapahtumaa: "Olimme Ike Evelrlyn kanssa Beech Creekissä sijainneessa Ernest Bowersin paikassa keikalla. Merle oli silloin kakara (11v). Tuona yönä hän osasi vasta joitain sointuja. Hän seurasi soittoamme.. en tiedä kuinka kauan tiedäthän.. hän pyöri ympärillä ja soitit mitä tahansa hän yritti perässä (naurua) menit mihin tahansa ja hän oli takanasi. Kun otin soinnun hän sanoi -hei näytä miten teit sen (naurua). Tapa miten hän kuunteli ja yritti soittaa kaiken perässä teki minuun hyvän vaikutuksen. Hän oli lahjakas eikä hänellä kestänyt kauankaan napata minulta kaikki ja muuta (naurua).

Arnold Shultz kuoli vuonna 1931 ja vain 41 vuoden iässä. Mose ja Travis eivät ehtineet kuulla hänen soittoa koskaan livenä eikä hän tehnyt yhtään tallennetta. Arnoldin varhainen kuolema sai liikkeelle monenlaisia huhuja, mutta virallisen kuolintodistuksen mukaan hän sai aivohalvauksen linja-automatkalla ja kuoli Butler Countyssä. Elettiin myös edelleen levotonta kieltolain aikaa eikä kotipolttoien alkoholi ollut tasalaatuista. Kieltolain aikaan esimerkiksi kuoli 50 000 ihmistä pelkästään huonolaatuisen (myrkyllisen) viinan aiheuttamaan myrkytykseen.

Mose työskenteli hiilikaivoksessa sekä sivutoimisena muusikkona 30-luvun alun, jolloin Merle oli hänen oppilaanaan. Vuonna 1935 Travis esiityi ensimmäistä kertaa uudessa välineessä radiossa kappaleella "Tiger Rag". Sen perusteella hänet kiinnitettiin Georgia Wildcatseihin. Sitten vuorossa oli gospel-bändi the Drifting Pioneers. Tämän jälkeen Travis aloitti vuonna 1938 esiintyä Pohjois-Nashvillen johtavalla kanavalla WLW radiossa Cincinnatissa. 

Merle Traviksen radiolähetyksiä kuunteli eräs vuonna 1924 syntynyt ja neljäntoista ikäinen Chet Atkins, joka alkoi ottaa vaikutteita Merlen soitosta. Toinen radiolähetyksiä kuunnellut nuori kaveri oli Arthel Lane, joka opittiin tuntemaan myöhemmin paremmin nimellä "Doc" Watson. Vuonna 1939 Kennedy Jones muutti Chichagoon esiintyen muutamassa bändissä yhdessä lastensa kanssa.

Merle osallistui toiseen maailmansotaan merijalkaväessä. Mose ryhtyi 40-luvun alusta päätoimiseksi muusikoksi. Tärkeimmät esiintymiset hänellä oli Grand Ole Opryssä Grandpa Jonesin kanssa 40-luvun lopussa. Merle muutti sodasta palattuaan Hollywoodiin, jossa loi uraa muusikkona sekä näyttelijänä. Vuonna 1947 hän julkaisi Capitol Recordsille ensimmäisen oman albuminsa "Folk Songs of the Hills" sisältäen joitain Traviksen myöhemmän uran suurimpia hittejä kuten "Nine Pound Hammer", "Sixteen Tons" ja "Dark as a Dungeon". Näin fingerstyle oli tullut kansallisesti tunnetuksi soittotekniikaksi.

Vuonna 1950 Kennedy Jones muutti Cincinnatiin lähemmäs tytärtään asuen paikkakunnalla seuraavat neljäkymmentä vuotta aina 90 vuoden kunnioitettavaan ikään. Vuonna 1954 Chet sai ensimmäisen hittinsä "Mr. Sandman" ja Chettä ihaillut Scotty Moore nousi esille Elvis Presleyn kitaristina. Vuonna 1961 Australialainen Tommy Emmanuel muistelee kuulleensa tuolloin seitsemän vuotiaana ensi kerran Chet Atkinsia. Näin fingerstyletekniikka oli tullut tunnetuksi kansainvälisesti. Vuonna 1964 Doc Watson alkoi esiintyä yhdessä poikansa Merlen kanssa.

Vuonna 1967 Jerry Reed julkaisi "Guitar Man" kappaleensa. Aktiiviuransa jälkeen Mose(s) Rager muutti takaisin Drakesboroon Kentuckyyn toimien siellä parturina vielä ennen eläkkeelle jäämistään. Vuonna 1977 julkaisi Mark Knopfler bändinsä Dire Straits kanssa suurimman hittinsä "Sultans of Swing". Nykyään fingerstylesoittoa pidetään Kentuctyssä edelleen yllä.

Sosiaalisessa mediassa on fingerstylekitarointiin liittyen aktiivista toimintaa. Esimerkiksi Chetin faneilla on useita fb kanavia joista osa jukisia, osa suljettuja. Lisäksi Scotty Moorella ja Merle Traviksella omat ryhmänsä. 

Heitä tavoittaa myös instagramissa esimerkiksi tägäämällä #merletravis #chetatkins #chetatkinsguitar #standelamp #scottymoore #scottymooreguitar #thumbpickers #thumbpicking #fingerstylegtr #fingerstyleguitar

Tommy on tulossa Suomeen maaliskuussa 2018, joten sinullakin on tilaisuus ehtiä näkemään tämä virtuoosi livenä. Osataessani lippuja 4.2 oli vielä joitain paikkoja jäljellä 24.3.2018 kulttuuritalolla Helsigissä järjestettävään konserttiin!

Ismo ja Tommy vuonna 2016 Dublinissa.

Martin DCPA4 nauhojen hionta

Ostin vuosi sitten kaulaltaan huonoon kuntoon päästetyn (B) Martinin sopivaan hintaan. Arvasin ja myöhemmin totesin ettei soittimen kaulaa saanut kaularautaa säätämällä halutuksi ja lisäksi muutamassa nauhassa oli kulumat, jotka tarvitsivat korjausta. Koska nauhat olivat alkuperäiset niin tiesin että yhden kerran ne voidaan käsitellä hionnalla, eikä siis tarvitse vielä alkaa vaihtaa nauhoja. Olin pitkään suunnitellut soittimen huoltamista, mutta hanke tuntui aina vaan siirtyvän. Loppukesästä aikaa viimein järjestyi ja pääsin aloittamaan.

Niin aloitin suojaamalla kitaran kantta ja kaulaa maalarinteipeillä sekä puuvillakankailla. Sitten kiinnitin soittimen kopastaan tukevasti tasolle. Kaulan alle tuli Martinin kaulaprofiilille aiemmin valmistamani tuki. Tuella ei saa painattaa kaulaa kaarelle (A). Sen tulee olla kuitenkin riittävän tukevasti, ettei se anna kaulan myöskaan painua päinvastaiseen suuntaan alaspäin. Lukita kaula siis asentoon, joka sillä on normivirityksessä mutta työstötarpeiden takia ilman kieliä. Kielistähän aiheutuu kaulaan noin 60 kilon veto "jousipyssyksi", jota kaularauta kompensoi vetämällä päivastaiseen suuntaan.

Kielten irroittamisen jälkeen löysytin kaularautaa, mutta ainoastaan puolikierrosta. Kaularaudan löysäyksen tarkoituksena on laskea kaula suoraksi. Sillä normivirityksessähän kaulan tulee olla aavistuksen verran "jousipyssymäisesti" kaarella. Sitten seurasi nauhojen tussaus mustalla paksulla spriitussilla.

Tämän jälkeen laitoin liimautuvan K320 hiomapaperin kiinni myöskin aiemmin itse valmistamaani sandblockkiin eli 16" radiuksella varustettuun hiomatukkiin.

Radius tarkoittaa jänteen kaarevuutta, joka on kaulassa sekä nauhoissa kun kitaraa katsotaan virityspäästä.

Nyt oli suojattava talla sekä satula. Pari tasapainoista pitkää työntöä kaulasta tallan suuntaan ja tsekkaus. Varmistui että soittimessa oli kaulaliitoksen kohdalla epäilemäni akustisille kitaroille tyypillinen patti.

Varmistui myös että kaulan ensimmäiset nuhat ovat suhteellisesti muita hieman korkeammalla. Eli kaula on karrikoiden sanottuna s-muotoinen (B), jota se ei tietenkään saa olla. Tussaus ja työntö jolloin näki että hionta alkaa ottaa vähitellen koko nauhan pituudelta.

Vielä pari varovaista pitkää tasapainoista työntöä hiomatuella kaulasta tallaan päin. Samalla häipyivät lopullisesti muutamat soitosta, liian matalalla rämisseistä kielistä tai iskusta tullutta kuluma-koloa kolmannella nauhalla. Hiomatukkiin tulleista tussijäljistä pystyi myöskin huomaamaan, että kaula oli ollut tosiaan s-mallinen ja jopa aavistuksen kierteellä eli propeli ennen korjaustoimia.

Seuraavaksi teippasin maalarinteipillä nauhojen välit sekä kannen. Kuten kuvasta näkee, hiottuihin nauhoihin oli tullut hiomisesta kulmikkuutta. Seuraavana vuorossa oli tuon kulmikkuuden poistaminen.

Se tapahtui ottamalla käteen vanha kattilatiskareitten suosikki, eli kostutettu Pata Pata. Työstäminen tapatui nauhojen suuntaisin liikkein. Pääasiallisesti hiominen tapahtui kulmikkaiden nauhojen alueella. Tietenkin kokonaisuus tuli huomioida siten, että lopputuloksesta tuli yhtenäinen.

Seuraavaksi oli vuorossa käsittely kostutetulla karhunkielellä, jonka ansiosta hiomajäljestä tuli edellistä sileämpää.

Nyt kulmikkuus oli hävinnyt nauhoista ja se myös alkoivat näyttää kokonaisuudessaan tavoitellulle eli yhtenäiselle.

Tarvittiin vielä lopullinen käsittely kostutetun puuvillakankaan sekä hiomatahnan yhdistelmällä. Tällä nauhoihin saadaan aikaan lopullisen kiilto. Hiomatahna on samaa jota käytetään autojen maalipintojen hionnassa.

Nyt nauhat ovat tasaisella korkeudella ja yhtenäisellä muodolla koko kaulan matkalla.

Seuraavaksi oli vuorossa uuden tallaluun muotoilu, sillä edellisellä omistajalla ollessaan kitaran tallaluu oltiin hiottu hivelysoittoon sopivaksi eli n. 3 mm alkuperäistä matalemmaksi ja näin käyttökelvottomaksi. Ainakin Kuopiolaisissa musiikkiliikkeissä tallaluita on hyvin saatavilla.

Sitten kaularaudan kiristys takaisin puoli kierrosta eli alkuperäiseen asentoonsa. Kaulan puhdistus työstön yhteydessä tulleista aineksista miedolla keittiöpintojen puhdistamiseen tarkoitetulla liuoksella ja lopuksi kielet paikoilleen sekä soittamaan.

Kaulan tulee olla aavistuksen notkolla. Ihanteellinen mitta on  kun laittaa Capon 1-nauhalle ja painaa 14-nauhalta. Puoliväliin tätä janaa jäädä 0,5 mm rako kelen ja nauhan väliin.

Nyt kun kitara on ollut puolisen vuotta soitoissa on voinut todeta että työ oli onnistunut eikä kaulaan ole tullut myöskään ilmankosteuden muutoksista johtuvaa elämistä. Kaula on pysynyt säädössä.

Luonnollisestikin jokainen kitaroiden korjaaja tekee korjaustyönsä täysin omalla vastuulla. Siksi nauhaongelmissa on paras kääntyä ammattilaisen puoleen. Tunnetut kitarasepät tekevät hyvää työtä.