Vintage nauhakaiut Echolette ja Dynacord

Keksijä, yrittäjä Werner Pinternagel

Werner syntyi vuonna 1913 Thüringenin kaupungin Jenassa. Hän opiskeli kotikaupungissa sähköalan insinööriksi. Pinternagel osallistui toiseen maailmansotaan, jossa jäi vangiksi. Vapauduttuaan Werner palasi Saksaan. Hän oli tuolloin 33 ikäinen. 

Werner Pinternagel

Pinternagel perusti 30. syyskuuta 1945 radiokorjaamoyrityksen Pilstingissä, Landau an der Isarin alueella. Hän sai lainattua perustamiseen tarvittavat rahat sukulaisilta. Yrityksen nimeksi tuli Radiotekniikka ja laiterakennus, ing. Werner Pinternagel. Radiokorjaamo remontoitiin aluksi vanhaan hevostalliin. 

Alkuaikoina Wernerillä oli apuna hänen vaimonsa, kaksi tytärtä ja poika. Sitten palkattiin ensimmäinen työntekijä. Vuoden päästä yritys merkittiin jo Passaun käsityökamarin kaupparekisteriin nimellä Feinmechanik und Funktechnik.

Warner suunnitteli yksinkertaiseen kytkentään perustuvan ensimmäisen tuotantovahvistimen nimeltään Dynaphon. Vuonna 1947 muutettiin uusiin tuotantotiloihin Landau an der Isariin osoitteeseen Landau/ISAR SchlieBfach 10,  ja palkattuja työntekijöitä oli jo neljä kappaletta. 

Vuonna 1947 alettiin virallisesti valmistaa vahvistimia sekä audio-laitteita. Vahvistimen nimeksi Dynacord. Nimessä Dyna tarkoittaa tekijöiden dynaamista sitoutumista yritykseen chord tarkoittaa valmistajan ja soittajien välistä yhteyttä. 

Vuoden päästä ilmestyi markkinoille ensimmäisen "matkalaukkuvahvistin" eli mukana kuljetettava ja mikseri. Kaiken muun ohessa Werner ehti julkaista kirjan. 

Sodan jälkeen oli musiikkimaku muuttunut maailmassa ja sähköistyvät kitarat sekä laulu tarvitsivat vahvistimia. Viihteelle oli kova kysyntä eikä enää kelvannut pelkkä vahvistamaton haitari. 

Werner osui kultasuoneen. Kannettavat vahvistimet kuten Dynacord KV 6 & 10 olivat täysosumia. Alettiin valmistaa lisäksi mikrofoneja Dynaphon-nimellä sekä elokuvamusiikkilaitteita. Vuonna 1954 oltiin kasvettu käsityöyrityksestä pienyritykseksi ja yhtiö muutettiin kommandiittiyhtiöksi Dynacord Ing. W. Pinternagel KG. 

Yrityksessä oli jo 30 yöntekijää. Vuonna 1957 muututtiin yksityisyritykseksi Dynacord, Ing. W. Pinternagel. Werner patentoi esimerkiksi mikrofoneja, kitaroita, vahvistimia, äänilaitteita ja hifi-laitteita. 

Koko viisikymmentäluku oli voimakkaan kasvun aikaa. Vuonna 1958 tuotanto siirrettiin isompiin tiloihin. Osoite oli Siemensstraße 2-6, 94315 Straubing / Donau. Yrityksessä oli tässä vaiheessa jo 80 työntekijää. Osallistuttiin Hannoverin teollisuusmessuille.

Kesällä 1959 Hannoverin teollisuusmessuilla eli Techniche Messe-Uberraschungenisse oli esillä huippu-uutuus, putkitekniikalla toteutettu Dynacord "Echocord"! 

Techniche Messe-Uberraschungen
Hannover 1959

Kokonaan käsityönä poin-to-point tekniikalla valmistettavaa putkikaikua valmistettiin pienet sarjat. Magneettinauhaa käyttävässä kaiussa oli kolme kiinteästi asennettua äänipäätä.

Putkinauhakaiku 
Echochord Stereo vuonna 1959.

Heinäkuussa 1959 Dynacord yhtiön viennin liikevaihto oli jo huikeat 139 000 Saksan markkaa. Se vastasi 15 prosenttia 928 000 Saksan markan kokonaisliikevaihdosta! Vientimyyntiä tehtiin seitsemään Euroopan ja kahdeksaan Euroopan ulkopuoliseen maahan.

30. päivä joulukuuta 1959 Werner jätti patenttihakemuksen yhden liikuteltavan äänipään ideasta. Idea tuli myöhemmin mullistamaan musiikkikenttää! Seuraavaksi 12. päivä joulukuuta 1960 Werner jätti patenttihakemuksen monen äänipään kaiusta.

13.4.1961 ja 21.4.1961 tuli uudet monen äänipään patentit. Luotiin Dynacord Super 61, 62 ja 65-mallit. On luultavaa että Hans Bauerin (Echolette) Dynacordin yhteys alkoi tuolloin. Rekisteröitiin Dynacord-tuotenimi. Vuonna 1962 yhtiö aloitti massatuotannon bassovahvistimista ja kaiuttimista. Rekisteröitiin Echocord-tuotenimi. Toiminnan laajentaussa yhtiömuotoa täytyi kasvattaa laajemmalle pääomapohjalle. 

Tätä NG:n kanssa täysin identtistä
keräilyharvinaisuutta valmistettiin
ainoastaan 300kpl vuonna 1960.

Vuonna 1965 yhtiö työllisti jo noin 250 työntekijää. Tuotelinjassa olivat sähköiset soittimet, kitarat, mikrofonit, vahvistin- ja stereolaitteet. Dynacord Echocord Super malleja valmistettiin putkitekniikalla aina vuoteen 1965 asti. Mukaan tulivat sähkö- ja elektroniikkatuotteiden lisäksi vesi- ja hydrauliikka. Laajenevaa tuotantoprosessia oli järkeistettävä. 

Ostin Saksasta kaiun vuonna 2003.
Se oli munulla vuoden verran.

Vuonna 1965 Dynacord lopetti monen äänipään putkinauhakaikujen valmistuksen. Tuotantoon tuli Werner Pinternagelin 25 maaliskuuta 1960 patentoima keksintö, yhden liikuteltavan äänipään putkinauhakaiku Echocord Mini! Tätä versiota valmistettiin ainoastaan yhden vuoden ajan ja se on nykyään erittäin harvinainen.

Dynacord Echocord Mini vuonna 1965.

-------------------------------------

Keksijä, yrittäjä Artur Klemt 

Artur (1913-1985) oli perustanut 1930-luvulla Münchenin lähellä liikkeen Radio Klemt. Osoite oli Leopoldstraße 46, 80802 München, Saksa. Myöhemmin yritys kasvoi ja sillä oli haaraliikkeet Bremenissä ja Hampurissa. 

Amerikassa Les Paul esimerkiksi oli tehnyt kokeita kelanauhureilla ja vuodesta 1953 Ray Butts valmisti pienen määrän EchoSonic vahvistimia. Nämä olivat kautta aikain ensimmäisiä echo-kaikuja.

Sellainen oli esimerkiksi kitaristi Scotty Moorella, joka soitti Elviksen ensilevyillä sekä Chet Atkinsilla. Slapback-Echo tuli kuulumaan tärkeänä osana esimerkiksi myöhemmin jalostuneeseen Rockabilly-musikkiin.

1950-luvun puolessa välissä Ambros Seelosksen bändissä soittanut Hans Bauer oli kuullut Ray Butts-soundia kierueella olevassa amerikkalaisbändissä. Hans heittti Arturille aluksi ajatuksen valmistaa mikserivahvistimen omiin tarpeisiinsa. 

Vuonna 1958 Neljänkymmenen viiden ikäisellä keksijällä Arthurilla oli muuten kahdeksan vuotias poika, joka oli täysi nimikaima isänsä kanssa. Hänestä tuli myöhemmin niin ikään keksijä.

Isä Arturin keksimälle vahvistimelle tuli kysyntää ja se nimettiin Echolette M40. Hans tarjoutui sitten Artur Klemtin valmistamien sähkölaitteiden jakelijaksi. Ajatus johti Hans Bauerin ja Klemtin yhteistyöhön. Muutamia malleja rakennettiin. Laitteet testattiin ensin käytännössä Ambros Seeloksen puhallin-bändin kanssa keikalla. 

Echolette logo.

Hansille tuli idea kehittää laitteeseen uutuus idea eli echo-kaiku. Echolette NG 1 ja NG 4 kytkentäkaavion puhtaaksipiirtäjä BC. päiväsi piirrustukset 11 päivä maaliskuuta 1959. Hans rekisteröi tavaramerkin Echolette nimiinsä. (Linkistä avautuvalla ensimmäisellä videolla kohdasta 1.40 alkaen Hans kerkoo kaiun "ideasta").

ote Echolette NG 2 kytkentäkaaviosta.

ote Echolette NG 4 kytkentäkaaviosta.

Hans Bauerille tuli kaikki Echolette-tavaramerkin yksinoikeudet ja laitteita myytiin Echolette myynti-yhtiön kautta! Yhtiö esitteli Klemt-tuotteita, kuten mikserivahvistin M40. Kaikuyksikkö NG:stä tuli nopeasti lähes kymmenen vuoden myyntihitti. Nimi laitteelle tuli siitä kun laite oli lämmön johtamisen takia valmistettu reikälevystä ja väritetty kultaiseksi eli kultainen häkki.

Kehitysversiot NG 3 ja NG 4.

Kolmen äänipään kaiun patenttihakemus DE 1126153B jätettiin 17. joulukuuta 1960. Hakemuksen mainitut keksijät Alfred Haertl ja Arthur Klemt.

 

Vuosien 1960-1967 versiot

Echoletten myynti oli voimakasta koko kuusikymmentä luvun ja se kasvoi kasvamistaan mm. instrumentaalimusiikin suosion myötä. The Beatles käytti Echolettea uransa alussa. Amerikkalaista ainakin Chuck Berryllä on kerrottu olleen käytössä Echolette. Laite on kitaralle erittäin hyvä jo pelkästään esivahvistimena.

Suomessa nousi muun maailman tapaan 60-luvun alussa nuorison musiikkikulttuuri räjähdysmäisellä tavalla. Kitarabändejä alkoi syntyä kuin sieniä sateella. Kitarabändit ottivat echo-kaiut omakseen. On sanottu The Soundsien levyttäneen Mandchurian beatin Echoletella. 

Myös Jimi Hendrixin Red Housessa kuullaan Echolette-soundia.

----------------------

Muusikko, liikemies Hans Bauer 

Schlierseestä kotoisin ollut Hans Bauer (1925-2014) opiskeli alunperin oppisopimuksella kokiksi. Hän  siirtyi 21-vuotiaana vanhempiensa kahvilan johtoon Fischbachaussa. Vuonna 1958 Bauer muutti kahvilan Oberlandin ensimmäiseksi diskoksi, jossa tarjoilijat liikkuivat rullaluistimilla. Nimeksi tuli Crazy Alm. Muut Miesbachin ja Münchenin baarit seurasivat pian esimerkkiä. 

Hans Bauer 60-luvun taitteessa.

Hans oli myös solisti jolla oli oma bändi, sekstetti. Hans oli lisäksi multimuusikko osaten soittaa esimerkiksi rumpuja, bassoa, haitaria ja pianoa. Muusikkona hän oli itseoppinut.

Hans alkoi menestyä liikemiehenä Echoletten kanssa erittäin hyvin. Tarina kertoo Hansin myyneen Echoletten jopa Frank Sinatralle. Silti Dynacord oli edelleen Echoletteä paljon isompi yhtiö. Yhtiöt kilpailivat samalla markkinalla. Dynacord oli kasvanut todella nopeasti suureksi. Hallitsemattoman kasvun johdosta Dynacord ajautui kuusikymmentäluvun puolivälissä kassakriisiin. 

Dynacord D-logo

Hans osti Dynacordista 50%: n markkinaosuuden, jolloin hänestä tuli yhtiön enemmistöosakas. Samalla hän myi Echoletten Dynacordille. Tuohon asti menestyksekkään mutta kalliin (970 Dmk) Echolette NG-mallin valmistus lopetettiin vuonna 1967. Klemtin ja Hans Bauerin yhteistyö päättyi. Klemt poistui logosta. Tuotemerkki Echolette jäi Hansin omistamana edelleen käyttöön. 

Sen lisäksi että Hans oli taitava myymään musiikkilaitteita hän laajensi liiketoimintaa. Vuonna 1969 hän möi Crazy Alm-kahvilansa ja osti tilalle Schliersbergalmin hotellin alkaen rakentaa lisäksi huvipuistoa.

Uuden omistajapohjan myötä Dynacord kasvoi voimakkaasti. Kaikki myynti tapahtui Echolette myynti-yhtiön kautta. Uusia tuoteryhmiä tuli molempiin yhtiöihin. Sekä Dynacordiin että Echolettille. Ehcoletilla oli yhteistyössä AKG-mikrofonit tai  ISOPHON kaiuttimet.

Echolette E 51 putkinauhakaiku.

Echolette-yhtiö aloitti nauhakaikumalli E 51 valmistuksen vuonna 1969. Tämä oli tekniseltä toiminnaltaan täysin identtinen aikaisemman menestysmallin Echolette NG 5 kanssa. Kaiku oli jalostunut pois lastentaudeista. Laitetta myytäessä moderni taide nahkapäällysteinen puukotelo, kromikulmat koettiin hieman oudoksi ja kysyntä oli yksinkertaisesti mennyt ohi. Joten studioihin suunnattu, hyvä mutta kamalan kallis (hinta 1498 Dmk) malli päätettiin lopettaa 1974.

Viimeiset E51-kaiut myytiin hinnaston mukaan parin vuoden päästä. Kalliista hankintahinnasta johtuen yksilöt ovat vielä vuosikymmenien päästä hyvin säilytettynä hyvässä kunnossa. Edellä mainitusta jotuen näistä on tullut "löytö".

-------------------------------

Dynacord 

Vuonna 1966 Dynacordilla siirryttiin puolijohdetekniikkaan. Julkaistiin yhden äänipään Echocord Mini transistoriversio. Se käytti 51 cm lenkille teipattua magneettinauhaa. Liitoksen leikkaus tehdään 45 asteen kulmaan. 

Valmistaja suosittelee käyttämään DES 299 tehdasasetusnauhoja. Ne on valmistettu erityisen kestävästä materiaalista, tyyppi PE 21 AGFA:lta. Ohjekirjan mukaan liimattuna erikoisprosessilla yhteen käytännöllisesti katsoen saumattomasti. 

Echocord Mini 1966-1975

Testien perusteella nauhatyypit AGFA PE 36 ja BASF LGR50 toimivat laitteessa hyvin. Yllätyksekseni huomasin että Scotch 176 toimii edellisiä paremmin! 

On myös kerrottu että Scotch Dynarange 8 track nauha toimisi Echolettessä ja Dynacordissa hyvin. Nauhan taustalla oleva graffiitti estää nauhan hyvin liukumista. Käyttäjäkokemusteni mukaan soundi on kuitenkin hieman tunkkainen. Dynarange on selkeästi heikompi kuin edellä mainitut nauhat. 

Yhden äänipään viive/delay-aika  60-360 ms. Nauhaa liikuttavan kumitelan ulkohalkaisija on 21 mm ja sisähalkaisija 6 mm, leveys 13 mm. Ulostulo on toteutettu din-liittimellä joten tarvitaan muutosadapteri. Se on helppo tehdä itsekin. 

Din-liittimessä:
1. on tyhjä
2. pin on maa
3. pin kuuma.

Tekniset ominaisuudet.

Vuonna 1975 julkaistiin kehitysversio, joka on edelleen tänä päivänä soundiltaan aivan huippuluokkaa! Tämä viimeiseksi jäänyt magneettinauhaa käyttänyt puolijohde echo/delaykaiku on yksi alirvostetumia laitteita joita tiedän. Tällainen kaiku on löytö, joka toimii mainiosti esimerkiksi rockabillyssä. 

Echocord 1975-1979

Vuonna 1969 Echolette sulautui osaksi Dynacordia. Yhtiön nimeksi tuli Dynacord GmbH & Co.KG. Yhtiöllä oli tuolloin yhteensä 10 osakkeenomistajaa. 

Vuonna 1970 Dynacordin perustanut Werner Pinternagel oli viidenkymmenen seitsemän ikäinen. Werner myi oman osuutensa muille yhdeksälle osakkaalle. Tämän jälkeen hän patentoi edelleen tekemiään keksintöjä. 

Dynacordin omistaja-osakkaat olivat tästä eteenäpin enemmistöosakas Hans Bauer sekä saksalaisia perheitä. Vuonna 1980 Hans Bauer osti muilta osakkailta osuudet Dynacordista. Sen jälkeen Echolette lopetettiin tuotemerkkinä kokonaan. Vuonna 1990 Dynacord myytiin American Telex Communicationsille. Vuonna 2006 Bosch Security System Group otti Dynacordin haltuunsa.

Nykyään on olemassa useita facebook ryhmiä sekä harrastajien Echolette/Dynacord-sivustoja. Tietoa löytyy esimerkiksi malleista, varaosien saatavuudesta, korjaamisesta sekä kytkentäkaavioita ja kuvia.

-------------------------------------

Minun Echolette E 51

Ostin Saksasta kaiun ja sille priima "vara-kaiun" vuonna 2003.

Käyttöä koskevat tekniset tiedot :
Käyttöjännite : 110 , 130 , 150 , 220 , 240 , 250 VAC, 50-60 Hz
Virrankulutus : 45 wattia
Putket : 4 x ECC83 , 1 x ECC 82 , 1 x EM 84
Diodit ja tasasuuntaajat : B 300 / C 70 , 1 x SFD 108 , 2 x BA 170
Toiminta: echo / reverb nauhalenkki DE 299
Taajuusvaste : Alkuperäinen 50-16000 Hz
Echo / Reverb : 50 - 12000 Hz -3 dB
Tulot: 2 x matala impedanssi korkean impedanssin mikrofoneja tai Instrumentteja: 5-200 mV 50 ohmiin > 1 Mohm
1 x Organ : 75 mV - 2 V 100 kOhm
1 x tallennus signaalin M 70 M 150 : 20 mV 100 mV
Lähdöt : jack III : Pin 1 = 10-50 mV 10 kOhm Pin 3 = 200 mV - 1 V 500 kOhm
Kaukosäädin Echo / Reverb : 5 pistokkeeseen Jalka kytkin ( on-off ) tai jalka tai kauko- ohjain ( portaaton säätö )
Kaikuviiveen : LANG = 76 ms , 228 ms tai 380 ms LYHYT = 38 ms , 114 ms tai 190 ms
Terän nopeudet : LANG : 22 cm / sek. LYHYESTI: 44 cm / sek.
Magneettipäissä : 3 x Äänitys, 2 x Toistaa, 1 x pyyhkiä.
Echo Numero : max. 10
Jälkikaiunta-aika : max . noin 3 sekuntia
Kaiku / kaikuohjaus: erottaa kolme erikseen säädettävää tallennuspäätä
b . kaksi kytkettävissä toistopaikkojen
c . kaksi kytkettävissä linjanopeuksilla
Jälkikaiunta Luonne: Säädettävä nuppi Sävynsäätö
Näyttö : Tube EM 84
Bedienungselemenete : 1 kutakin äänenvoimakkuussäätimet tulo 1-3, jokainen sävy ohjaa tuloa 1 ja 2
4 painikekatkaisijaosan ja 1 kytkinlaitteen toimintoja
Sulakkeet : Teho : 110-150 V ~ 600 matto , 220 V - 250 V ~ 315 Mat
Lamppu : 1 x 7 V / 0,3- E 10
Design: Moderni taide nahkapäällystys puinen kaappi kromi nurkissa ja hopeanvärinen etupaneeli
toiminta , 2 kahvaa
Paino: 9 kg
Mitat : 430 x 245 x 150 mm ( L x S x K )
Tarvikkeet (toim. mukana ) : 1 Diodikaapeli , 1 Käyttöohje

Vuonna 2003 aloin perehtyä rautalanka ja instrumental-rock laitteisiin syvemmin. Leif Nymanin artikkeli oli hyvä alkujohdatus (muusikko/94). Olin tehnyt uusimman digitaalitekniikan seuraamisesta täyskäännöksen analogi-klassikoitten tutkailuun. Hankin Saksasta ensin Dynacordin, minkä soundi oli minulle liian kirkas. Sitten hankin kaksi Echolette E 51 laitetta. Toinen ikäänkuin varalle. Näissä on hinta/laatu suhde kohdallaan ja putkietuaste samaan rahaan! Käyttöönottohuollon jälkeen laitteet ovat toimineet moitteemasti. Alkuun vieläpä aktiivisessa keikkakäytössä mukana. Ja ovat täydelleen käytössä vielä vuonna 2014!

Nauhaa liikuttavan kumitelan ulkohalkaisija Echolettessä on 21 mm ja sisähalkaisija 5 mm, leveys 13 mm. Vaihto-osaksi näyttäisi sopivan esimerkiksi Grundig TK 47 Andruckrolle eli kumitela. 

Pitkään käyttöön ei tarvita muuta pari muistettavaa juttua sekä huolellisuutta. Säilytys kuivassa ja lämpimässä. On hyvä vältää kolhimista koska laite on herkkä sähkömekaaninen laite, joka on toteutettu putkitekniikalla. Äänipäät on demagnetoitava sekä puhdistettava säännöllisesti esim. nauhan vaihdon yhteydessä.

Isopropapnolia puhdistukseen.

Säilytys pölyltä suojattuna eli huppu päälle. Kumitelaa ei saa jättää painatukseen. Soiton loputtua laitetaan ensin kaiku päältä pois napista (painonappi 1) ja sitten vasta virta. Laitteen sammuttamisen jälkeen on vielä hyvä antaa putkien jäähtyä jokunen minuutti ennen liikuttelua.

Käyttöön suositellaan nauhatyyppiä BASF tai AGFA professional 368 ja oikeaa teippiä nauhalenkkien (leikattu 45 asteen kulmaan) tekoon. Hyvä nauha kestaa helposti yli 200 tuntia. Soundista on sanottava vielä sen verran, että digitaalimallintajista suosituimpia RE-201 ja El Capistan jäävät selvästi taakse vielä vuonna 2014.

Echolette on saksalaisvalmisteinen nauhakaikujen klassikko. Laitteesta löytyy 4 kpl ECC83, sekä ECC82 ja EM84 -putket. Nauhanopeuksia on kaksi, äänipäitä 3 kpl sekä toisto ja pyyhintä. Sisääntuloja on 3 kpl, joista kahdessa herkkyys- ja sävynsäätimet. REVEB DURATION potikka on kaksitoiminen. Toinen äänipää kytketään päälle vetämällä akselista kohtuullista voimaa käyttäen. Yleisesti Echolette on lujasti valmistettu ja kokoamisessa on käytetty paljon käsityötä, poit-to-point. Se on suunniteltu käytettäväksi puhallinbändeihin, lauluun, urkuihin, sähkökitaraan jne.

Echolette kaikua voi kuulla myös efektinä käytettynä Telstar-kappaleen alussa ja lopussa. Hitiksi noussut biisi oli tehty ensimmäisen satelliitin innoittamana. Silloin aukesi ensimmäistä kertaa sähköinen yhteys Amerikan ja Euroopan välille. Musiikin leviämiseen tällä oli valtava vaikutus. 

Esimerkiksi suosituksi tulleessa instumentaalimusiikissa käytettiin paljon ehco-kaikua. Laitettä käytettiin myös yleisesti 60-luvun avaruus scifi-elokuvissa äänitehosteena. Muuten Jimi Hendix diggaili avaruusscifi-leffoja, joissa oli käynyt nuorena perheensä mukana. Laitteella saa myös aikaan mahtavia psykedelisiä äänimaailmoja.

Fender kitarat

Ensimmäisen Fender kitarani hankin vasta loppu vuodesta 2001. Se oli oikeakätinen Mexiko valmiste ja sen sai halvalla. Ajattelin testailla millainen olisi soitella oikeakätisellä eli minulle "vääräkätisellä" kitaralla kuten Hendrix teki. Pian tulin tulokseen ettei käännetty kitara sovellu minulle. Volumepotikka hinkkautui koko ajan kiinni ja tuntui ergonomisesti epäkäytännölliselle. Näyttävyys jäi tässä mielestäni etuna pienemmäksi.


Puolen vuoden jälkeen laitoin soittimen menemään uuteen kotiin ja helmikuussa vuonna 2002 hankin ensimmäinen "Vintage" soittimeksi luokiteltavan. Maksoin siitä 1000 euroa.  Kolmeväri sunburst Stratocaster oli tulleessaan oikein psykedeelisessä kuosissa.

Siinä oli jäykkä talla joita tehtiin 70-luvulla. Ostin sen Pertti Huuskoselta Helsigissä ja hänellä se oli ollut enimmäkseen slidesoitossa paksuilla kielillä, joten piti säädellä jonkin aikaa ennenkuin kitara asettui käteen sopivaksi. Tuunasin kitaraa muutenkin kuten laitoin aluksi mustan plexin. Sitten lisää eli valkoiset mikrofonikuoret sekä potikanhatut. Tässä asussa se olikin minulla olo aikansa.

Soittimesta tuli oikein hyvä peli. Sarjanumero oli S767398 jonka mukaan se on valmistettu vuonna 1977. Kyseessä oli CBS soitin ja kaulan kiinnitys oli tehty kolmella pultilla. Lisäsi siinä oli kaulaan tehty paljon käytetty lisäjäykistinkikka. Se tapahtui poraamalla kaulalevyn alta kaksi 3mm tappia kaulaan n.15 mm syvyyteen. Tuolla kaulan kiinnitys jäykistyi mukavastii! Soitin kitaralla raitoja ainakin kahdelle levylleni.

Fender Stratocaster 1973.

Hankin toisen Stratocasterin kitarapajalta Helsingistä lokakuussa 2005. Hintaa sillä oli 1400 euroa ja sarjanumero 556783 jonka mukaan se on valmistettu vuonna 1973. Ensimmäisiä CBS soittimia siis. Soittimeen ei oltu tehty muita muutoksia kuin vaihdettu volume potikka. Minä vaihdoin siihen Texas Spesialit mitkä olin ensin muuttanut vasenkätiseksi. Halutessa soitin on palautettavissa alkuperäiseksi helposti ja ilman jälkiä. Kitara oli ykkös peli Bendix-bändin aikaan.

Fender U.S.A. Telecaster 1997.

Olen aina, jo pikkupojasta asti haaveillut laittavani kaikki klassikkokitaramallit itselleni laatuversioina. Tämän ajatuksen johdattelemana aloin haikailla Telecasteria. Sellaiseksi varmaluottoiseksi yleishöyläksi. Soundi eroaa Stratosta siksi paljon että se oli saatava. Ja olihan se alunperin Broacaster-nimellä Leo Fenderin ensimmäinen menestys malli.

Bendix bändissä Howard Glazerin kanssa keikalla vuonna 2010. 

Niinpä hankin elokuussa vuonna 2006 kolmevärisunburstin U.S.A. kitaran sarjanumeroltaan N7304314. Se on valmistettu vuonna 1997. Vaidossa Jari Sihvosen Turusta kanssa meni -77 Strato. Tele oli tullut Suomeen Göteborgista oltuaan siellä Thomas Forsbergin studiossa. Mukana tuli alkuperäinen kotelo sekä kaikki liput ja laput. Tallaan on vaihdettu Seymour Duncan hot jonka soundi onkin kipakka noin hyvässä mielessä sanottuna. Tämän telen soundia kuulee Bendixin levyllä Ajelehdin.

Combo-vahvistimet Charvell sekä Line 6 Flextone

Aloitettuani tanssibändissä vuonna 1994 rock-käyttöön laitettu kitaravahvistimeni oli vanha, aivan ylisuuri ja epäkäytännöllinen kuljettaa. Alkoi siis näppärän pikku combon etsintä. Varastotiloja ei ollut joten entinen joutui lähtemään. Kuopiosta löytyi uusi Charvell 400SC. Olin päässyt yli ELK-transistorivahvistimen aiheuttamasta traumasta ja taas kelpasi transistorivahvistin. Reilussa kymmenessä vuodessa oli tekniikka kehittynyt joten tanssimusassa tarvittava puhdas soundi oli laitteessa ihan ok. 

Charvell Combo.

Laite oli näppärä koska muuntaja sekä elektroniikka ei ollut painavaa. Kotelointi oli myös jostain puristelevystä mikä sekin on kevyttä. Eli kaikkineen laite oli kepoisa kanniskeltava. Vahvistin yritti ratsastaa kasarihevistä maineeseen päässeellä Amerikkalaisella Jackson/Charvell nimellä. Se lienee ollut merkin viimeinen yritys vahvistinpuolelle. Pesunkestävästä itämaiden tuotteesta on joka tapauksessa kyse.

Vahvistin oli siis Koreassa valmistettu. Siihen kuului High ja Low sisäänmenot. Kaksi kanavaa Drive sekä Clean. Molemmalla kanavalla omat Gain ja Volume säädöt. Vaihdon tapahtuessa mikrokytkimellä tai polkimella. Equalisation oli varustettu kolmella potentiometrillä. Ne olivat Treble, Middle ja Bass. Mukana vielä perinteinen, halvasti toteutettu jousikaiku sekä Chorus varustettuna Depth ja Rate säädöillä. Päällekytkentä tapahtui mikrokytkimellä. Viimeisenä etupanelissa oli kuulokeliitäntä kotiharjoittelua varten. 

Kaiutinverkkokehys oli kiinnitetty paikalleen takiaisnauhalla. Takana löytyi esivahvistettu lähtö vasemmalle ja oikealle. Lisäksi koneeseen oli laitettu muotiin tullut efektiluuppi. Kilvessä kehuttiin olevan tehoja 75W. Kaiuttimet oli muistaakseni halvat ja merkittömät. 
Luulen että tämä vahvistin on ollut hankintahinta/tuotto mittauksessa kautta aikain paras hankinta. Musiikin tuottamisessa ei ollut pääasia laatu vaan määrä.

Digitech RP-1.

Hankin efektiksi Digitech RP-1 efektilaudan, joka oli tullut juuri muotiin. Myöhemmin asensin kitaraan vielä Midin. Nyt oltiin korvia myöten digissä. Tein lisäksi MIDI-musiikkia tietokoneella. Aikani leikittyäni näillä vaihdoin ne vielä Line 6 POD "munuaiseen". Se on ilman kaiutinta oleva vahvistin efektiyhdistelmä. 
Sitten halusin palata takaisin perusasioihin eli kitara-vahvistin yhdistelmään.

Hankin vähän aikaisemmin markkinoille tulleen Line 6 Flextone vahvistimen hieman käytettynä 1999. Sarjanumero oli FLXT 005582 481424. Tämä malli oli varustettu 1X12" Custom Eminence kaiuttimella ja tehoa luvattiin 60W. Vahvistin oli täysiverinen transistori mihin oli mallinnettu digitaalisesti eri klassikkomallien putkisoundi. Mielestäni mallinnus oli tehty kohtuullisen mallikkaasti, joten soundi kelpasi usemmaksi vuotta. Mukaan liittyi neljä nappulaa sisältävä jalkaohjain. 

Flextone säätimet.

Laitteeseen oli laitettu repullinen efektejä josta huolimatta se oli yksinkertainen sekä selkeä käyttää. Putkivahvistinta huomattavasti kevyempi paino ei haitannut myöskään keikkamuusikon jatkuvassa roudauksessa. Jarmo Nikku ja Esa Kuloniemi vakuuttivat vielä, sekä lukuisat menestysarviot musiikkilehdissä. Tein vahvistimelle lisäksi kuljetuskotelon. 

Soittouran alku, Nightmare ja Bengal (vuodet 1980-1994)

On kyllä ollut hauskaa koota oman musiikkiuran alkutaipaletta seuraavaan tekstiin.

En tosiaan tiedä yhtään mikä ainainen polte tässä on ollut musiikkiin. Meillä ei harrastettu musiikkia kotona, eikä ollut soittimia kuten ei naapureissakaan. Ainoa mistä musiikkia tuli oli radio, joka soikin sitten aamusta iltaan. Äidilläni tyyli on muuten jatkunut tänne asti. 70-luvun alkuvuosina siellä soitettiin päivän iskelmiä ja rokkia. Radion lisäksi väylänä maailmaan oli  mustavalkotelevisio josta näkyi tasan yksi kanava. Asuttiin kaukana maalla ja uudet ilmiöt ja asiat juurtuivat sinne hitaasti. Keljutti kyllä kun naapurin pojilla näkyi juuri aloittanut kakkoskanava pikkukakkosineen.

Alaluokilla koulussa oli musiikkiin erikoistunut opettaja joka rohkaisi aiheeseen. Kolmannella tai nelosluokalla tapahtui ensimmäinen solistinen esiintyminen koulun pikkujoulussa. Ennen joulua harjoiteltiin kahdestaan minulle tyystin uusi biisi "Varpunen Jouluaamuna".

Kuusijuhlaan tultiin perheittäin ja lauloin vapisevalla äänellä opettajan säestäessä urkuharmoonilla. Kuulin myöhemmin että esitys oli liikuttanut väkeä. Vielä myöhemmin tajusin että liikutus johtui jostain muusta kuin esityksen tasosta.

Kävin tuolloin nuorisoseuran talolla peli-illoissa ja siellä kuulin ensimmäisen kerran vinyyli-levarista Hurriganesien muutama vuosi aiemmin julkaisemaa Roadrunner-levyä. Soundin tiukkuus teki lähtemättömän vaikutuksen. Alkoi rumpalihaaveet kumisevine öljytynnyrirumpuineen mutta ne vaihtuivat pian kitaraan. Samalla alkoi maanitteluvaihe saada ihan oikea sähkökitara. Purkaakseni toimintatarmoa väsäsin kitaraksi ensimmäisen DIY-soittimeni.

Vitosluokalla ollessa levisi nuorisoon Rockabilly-buumi ja minäkin sain loihdittua luokkakuvaan myöhemmille ajoille muisteltavaksi vesikampauksella toteutetun kunnon elvis-tötterön. Oli kova juttu että Suosikin äänestyksessä Teddy the Tigers pesi musiikillisen herättäjäni Hurriganesin.  

Ismo 11 vuotta vuonna 1979.

Sitten tuli ensimmäinen koulu-soitin nokkahuilu, jota kaikkien piti kiltista alkaa opetella soittamaan koulussa kuten aikakauden eläneet muistavat. Seuraavaksi jouluksi tilattiin kitara Anttilan postimyynnistä, mutta suuren suosion takia ne olivat loppuneet. Mikä pettymys. Lopulta äitini suostui soittimen hankintaan musiikkiliikkeestä. Tämä olikin hyvä päätös. Sieltä löytyi halpa mutta hyvin soiva Stagg "SG" kopio. Kaksi vuotta kestänyt kitaran ruinaaminen päättyi seiskaluokan kevättalvella.

Aukeama  omalaatimasta"kitarakirjasta".

Alkoi innokas soiton harjoittelu, paino sanalla innokas! Olin soittimesta niin onnellinen että nukuinkin kitara vieressäni. Maailmalla levisi noihin aikoihin aivan uusi punk-aate, jonka tee-se-itse ja kuvien kumartelemattomuuden henki tuntui puhuttelevan. Viehätti ajatus että kaikilla on oikeus ilmaista itseään musiikilla riippumatta siitä miten taitava olet. Tötterö leikattiin pystytukaksi.

Punkkia seurannut uusi aalto oli aloittelevalle soittajalle mitä sopivinta perässä harjoiteltavaa tuona lyhyyenä mutta intensiivisenä ajanjaksona. Bändejä oli Sex Pistols, Pelle Miljoona - Väkivalta ja päihdeongelma, Eppu Normaali - poliisi pamputtaa, Sleepy Sleepers Takaisin Karjalaan, Ratsia, Problems ym. Kotiin saatu c-kasettisoitin oli tärkeääkin tärkeäämpi väline tuossa vaiheessa. Sliippareiden huumori nauratti kovasti, muut bändit olivat totisempia.

Ismo kevättalvella 1982.

Toki mukaan mahtui instrumental-rock standardeja 60-luvulta. Saman tien perustettiin bändi UD-80 (United Devils 1980) toteuttamaan omia biisi-ideoita. Ehkä se oli kuitenkin enimmäkseen haave bändistä, koskapa soittimena oli sähkökitara, akustinenkitara ja urut. Vahvistimena minulla oli transistori ELK. Samalla kun harjoittelin tein itselleni kitaransoiton oppikirjaa, johon merkkasin kaikki tärkeät asiat.

Suunnittelin bändille heti logon.

Syksyllä alkoi ylä-aste ja saatiin koottua jo oikea rokkibändi. Alkuun treenattiin Taskisen aitan yläkerrassa soiteltiin vaikka mitä esim. Rainbow - Vielleicht Das Nachste Mal (Maybe Next Time). Syksyn tullen treenipaikaksi vaihtui paikallinen Nuorisoseuran talo. Samalla alkoi soiton opiskelu kansalaisopistossa. Opettajana oli Pekka Nyyssönen joka oli sähkökitaran soiton opettaja. 

Tutustuin kasiluokan syksyllä työhön tutustumisjaksolla Jorma Laitisen kanssa. Hän oli minua useamman vuoden vanhempi ja hänellä oli vinyylisoitin ja kaikkia niitä hyviä levyjä! Tästä aukeni suora väylä musiikin maailmaan! Jorkin kanssaan kuunneltiin sunnuntait levyjä kuten Eric Clapton, Cream, Thin Lizzy, Black Sabbath, Jimi Hendrix, Deep Purple, Led Zeppelin, Ted Nugent, Molly Hatcet, Blackfoot, tai Frank Marino. 

Oli mahtavaa että Jorkki äänitti ystävällisesti kasetille parhaat palat! Van Halenin 1-levy kolahti täysillä. Vaikka 1:s levyn julkaisusta oli kulunut tuolloin jo muutama vuosi, niin yleisesti Suomessa ei tiedetty bändistä vielä mitään. Jorkilla oli Van Halen college-paita, joka oli hänelle pieni kokoinen. Ostin sen mielellään. Paita oli elvistelyn aihe pitkään ja tuli pidettyä kyllä loppun asti.

Eddien Frankenstrato (Kramer)
Amsterdamissa.

Tuolloin pinnalla oli myös JJ Cale ja ZZ Top joita tuli kuunneltua hartaasti. Lynyrd Skynyrd oli bändi josta kehittyi seuraava pitkäaikaisin suosikkini (vuosikymmeniksi). Jorkin vinkistä keksin Soundi-lehden joka oli enemmän rock kun vaikka Suosikki. Soundi-lehdessä oli vuonna 1982 mielettömän hyvä jatkokertomus, jolla pääsi Skynyrdien touhuun mukaan. Jotenkin Van Zantin ja kumppaneiden touhu tuntui eniten omalle.

Rippikoulun jälkeen vanhempani luottivat minut Jorman mukana Iloharjulle ja Huvikumpuun aikakauden ykkösbändejä tsekkaamaan. Seuraavana kesänä mentiin jo festareille maailmanluokan staroja kuten esimerkiksi Frank Marinoa, Twisted Sister, Black Sabbath, ZZ Top ym. ihmettelemään.

Hienoja bänditarroja painettiin tottakai.

Tekemäni biisi "Kauniit unelmat".

Nightmare eli lyhyen mutta kiihkeän luomisen kauden. Ohjelmistossa oli peräti parikymmentä sävellystäni sekä muutamia lainakappaleita. Ensimmäiseen kokoonpanoon kuului Jari Taskinen kitara, Hannu Keinänen basso, Helena Taskinen rummut sekä minä kitara ja laulu. Sitten Helena jäi pois ja Väinö Oinonen tuli rumpuihin ja Marco Tammes urkuihin. Syksyllä hankittiin laulukamat ja kitaraksi oli vaihtunut Washburn A-5.

Lehtileike paikallislehti Pitäjäläisestä vuonna 1984.

Alkoi esiintymiset diskoissa, jossa soitettiin lopussa bändin kanssa. Ne olivat todella jännittävä hetki. Tuolta bändiltä ei valitettavasti jäänyt yhtään tallennetta mutta sanavihko kuitenkin. Opiston kevätjuhlassa esitin Juan Antonio Muron etydi e-minor. Lisäksi oli koulubändissä solistina ja kevätjuhlassa jännitti hirveästi esiintyä koko koululle. Tein vielä Nuoren voiman liittoon äänitteen lauluntekijänä. Sieltä Pekka Nissinen lähetti kehittävää palautetta.

Pekka sai innostettua hakeutumaan konservatorioon jonne pääsin. Koska tuohon aikaan ei ollut tarjolla kuin pelkkää klasariopetusta seurasi akustisen kitaran hankinta, joten vähät säästöt ei siis mennytkään levariin ja levyihin. Jatkoin ysiluokasta opistossa samalla opettajalla ja klassisen kitaran linjalla.

Nightmare huhtikuussa 1984 kuvassa myös Reijo Oinonen.
Miksaaja Markku Niiranen.

Lisäoppia tuli Nilsiän musiikkileireiltä jossa toisena kesänä tulin valituksi oikein leiripojaksi. Keväällä soitin konsan kevätkevätjuhlassa J.A. Muron Studyn. Viimeisen tunnin jälkeen totesin peruskoulun ja klassisen opiskelun loppuvan tähän. Opettaja taisi hämmentyessään vastata hieman harkitsemattomasti. Klasarin hyödyllisyys selvisi minulle vasta myöhemmin.

Nightmaren ensimmäinen keikkailmoitus.

Nightmaren toiminta päättyi keväällä 1984 yllättäen saman tien kun oli päässyt hyvään lentoon. Reilun puoli vuotta soitimme Hannun kanssa hard rock bändissä Bonfire. Sen muut jäsenet olivat Harri Saastamoinen kitarassa sekä Jape Ahonen rummuissa. Syksyllä soittelimme lisäksi Jarin ja Hannun kanssa mm. Sököpiuha tai The Burns nimellä Mirja-Liisa Oinosen ollessa rummuissa. Treenikämpäksi vakiintui Nuorisoseuran talon yläkerrassa sijainnut huoneisto. Olin saanut hankituksi Vox-vahvistimen.

Ryhdyimme sitten keväällä 1985 säestämään vanhempaa kaveriamme lauluntekijä Reijo Oinosta. Bändin nimeksi tuli Reijo Oinonen & Lovers. Osallistuimme bändileirille, jossa oli soittajia seutukunnasta. Reijolla oli kyllä hyviä juttuja. Minua hän tuki soittajana ja kannusti omien laulujen tekemisessä.

Syksyllä 1985 aloin soitella Hannun kanssa ja rumpuihin tuli pikkuveljeni Heikki. Olin 17 vuotias, Hannu 16 ikäinen Heikki 13 vuotta ja kaikki iloisessa Sherwoodin metsässä. Bändin nimeksi laitettiin Bengal. Kaveripiirissä hauskutettiiin itseämme mustanaamio-kerholla jonka sarjakuvahahmon kotipaikka on siis Bengalsissa. Toisekseen bändin nimi oli kuin tyhjä taulu jolle alettiin luoda sisältöä.

Taitelemani logo.

Harrastin kovasti piirtämistä tuohon aikaan joten aloin tietenkin suunnitella bändin visuaalista puolta samalla.

Ensiesiintyminen oli jo muutaman
kuukauden päästä Kaavin Iloharjulla

Bändin ohjelmisto oli osittain omaa osittain lainakappaleita. Lauloin säröäänellä josta hyvästä ääneni meni jatkuvine angiinoineen huonoon kuntoon vuosiksi. Hyvä ettei lopullisesti. Mutta hauskaa oli.  Tiirinlahdessa yhden tutun soittokaverin kodin yläkerrassa äänitettiin demo 4-raita Tascamilla. "Säkkijärvi" instrumentaali oli omaa tuotantoa.

Lainoja oli esim. Ted Nugent - Cat Crash Feaver, Rolling Stonens - Honky Tonk Woman, Thin Lizzy - I'm Rocker.

Sarkastisia osattiin olla jo silloin. Kuva: Ismo Pentikäinen

Kokoonpanoksi tuli trio Hurriganesien, Peer Guntin tai Creamin tapaan. Se vaatii soittajilta enemmän kuin iso kokoonpano mutta on notkeampi toimintaan. Musiikillisea viitekehyksenä oli  ZZ Top-Southern rytmiblues Lynyrd Skynyrd-meininki. Lyriikat liikkuivat nuorille poikamiehille kautta aikain tärkeissä asioissa, kuten usein tupakka-viina-naiset akselilla ja hauskan pidossa.

Biisilista keikalta.

Bändin kanssa keikkailu laajeni kauemmas kun sain ajokortin. Soittamassa kierrettiin Pohjois-Savon alueella ja Pohjois-Karjalassa. Arto Kallio-Kokko oli suureksi avuksi keikkojen järjestymisessä. Kerran meni Heikillä tarkalle kun kävi rippikoululeiriä ja ehti keikalta pystybaarista juuri konfirmaatioon. Hyvin muistaa kuinka yöllä kotiin tultua Hannun luona tehtiin aina tuhdit valkosipulileivät.

Keikkajuliste.

Keikkoja sekä harjoituksia taltioitiin ja live-nauhoja tehtiin. Kuten kellariravintolassa Nurmeksessa tai Lieksan Puustellissa vuonna 1987. Käytiin myös äänittämässä demo Suonenjoella oikein studiossa. Rumbassa tuli pyyhkeitä joka laski liidon maan pinnalle. Sen lopuksi bändi arvioitiin kehitykelpoiseksi joten toimintaa kehitettiin! Nuorisosihteeri Jouko Lehtolainen jaksoi kannustaa nuoria urhoja. Kitaraksi vaihtui Ibanez.

Hyviä tuttja tuolta ajalta (1987) on mm. Keijo Korhonen.

Nuorison taidetapahtuma 1988

Osallistuimme taidetapahtumaan josta pääsimme jatkokisoihin Leppävirralle vuonna 1988. Pääsin armeijasta lomille keikalle ja vaikka putosimme jatkosta Bengalin laulajana saatu kunniakirja lohdutti. Tämän intensiivisen kolmen vuoden jakson (1985-1988) jälkeen bändi meni tauolle jäsenten muuttaessa eripuolille Suomea.

Liityin hard rock bändiiin Bonfire Jape Ahosen (rummut) sekä Ari Ärmänen (basso ja laulu). Heidän kanssa soitin puolisen vuotta. Sitten kokeilin kaikenlaista, kuten basson soittoa Markku Niirasen tanssibändissä. Muutaman vuoden jälkeen Ari Vyörykän tultua bassoon teimme taas jonkun Bengal-keikan sekä äänitimme demon vuonna 1992.

Rumba 2/1992

Vuonna 1992 asuin Joensuussa, jossa aloin perehtyä rytmibluesista kiinnostuneena vanhaan bluesiin. Tämän aksustisen kitaramusiikin löytämiseen oli Jukka Savolaisella paljon osuutta. Innostuin musiikista niin että hankin Hannu Ohtosen kanssa katusoittoluvan jota sitten tuli käytettyä.

Bengal vuonna 2017

Palasimme jälleennäkemisen merkeissä Hannun ja Heikin kanssa Bengal-keikioille vuosina 2017 sekä 2019. Seuraavan kerran palaamme yhteen taas kun aikataulut antaa myöten. Seuraavassa lyhyt klippi Texas blues biisistä.

Kauppis Heikki - Savolainen soittaja sekä kirjalle aiheen antanut "Roaska" (Raaska)

Savolainen soittaja

Heikki Kauppinen (1862-1920) oli lähtöisin avioton lapsi Iisalmessa. Lapsuusaikaa leimasi vaatimattomat olot. Työikään tultuaan hän oli Juhani ja Pekka Ahon isällä renkinä rovastilassa, jossa aloitteli kirjoittelua. Talon nuoret veljekset ystävystyivät Heikin kanssa tukien tämän kirjoitustyötä. Taiteilijanimeksi tuli Kauppis Heikki. Näin luotiin kuvaa helpommin lähestyttävästä kansankirjailijasta. Suomessa oli kansallinen "kultakausi" jossa oltiin heräämässä omaksi kansaksi. Savolaiset taiteilijat tieteilijät ja urheilijat toivat tähän kehitykseen suuren panoksen. Suomen kansanriveistä nousevalle, Suomeksi tehdylle ns. laatukirjallisuudelle oli huutava tarve. Sivistyneistöllä oli huoli kansan sivistymisestä eli kansan kehittymisestä "oikealle" uralle. Niinpä heidän johdollaan vakavia hankkeita suosittiin kun taas kevyttä viihdettä painettiin. Kysyntä ja tarjonta kohtasivat.

Heikki Kauppinen.

Leppävirran yksityisen seminaarin käytyään Heikki toimi Iisalmen seurakunnan kiertokoulun opettajana. Oli sitten pariin otteeseen toimittajana kuten Ahon veljesten Juhanin ja Pekan Savo-lehdessä Kuopiossa vuonna 1887. Hän avioitui Vuonna 1890 Lapinlahden Nerkoolta kotoisin olevan Hanna Korhosen kanssa. Oli myöhemmin Minna Cantin liikkeessä myyjänä kunnes palasi Iisalmeen kiertokoulun opettajaksi.

Vuosina 1893-1908 hän johti Kehvolla Pulloniemessä sijainnutta kasvatuslaitosta. 1800-luvun puolenvälin jälkeen oli ollut katovuosien seurauksena oli tullut paljon orpoja. Kymmenen vuotta myöhemmin orpopojille oli perustettu ympäri maan kasvatuslaitoksia, joista Kuopion maakunnan poikien koulussa Heikki toimi opettajana. Lapset olivat haastavia opetettavia eikä kielteisesti asennoituvan naapuruston kanssa toimiminen ollut sen helpompaa.

Alkuvuosien kysyntä ja suosio kirjailijana oli laantunut ja Heikillä oli pitkä tauko luovassa työssä. Hänestä tuntui kansankirjailijan maineen muuttuneen enemmänkin taakaksi. Aika oli muuttunut. Heikillä oli puuhaa koulun toimivaksi saattamisessa.

Myöhemmin kirjailijatyö taas jatkui ja Kehvolla vieraili mm. Minna Cant, Juhani Aho ja J.H. Erkko. Siellä valmistui mm. toinen uran pääteoksista "Aliina". Täällä Heikki alkoi myös koota aineksia myöhemmin tunnetuimpaan teokseensa "Savolainen soittaja". Suorittaen samalla opintoja saaden virallisen kansakoulunopettajan pätevyyden. Perheeseen syntyi kahdeksan lasta joista seitsemän jäi elolle.

Heikki suunnitteli hakevansa Nilsiään mutta tuli valituksi Ulmalan kansakoulun opettajaksi Iisalmeen. Jossa virassa oli kuolemaansa asti. Siellä myös valmistui hänen elämänsä viimeinen loppuun tehty romaanihankkeensa "Savolainen soittaja". Teoksessa mm. pohditaan hyvän ja pahan eroa. Samoin körttiläisten näkäkulmasta hyväksyttävän ja kielletyn musiikin eroa. Kuten myös hyväksyttyjen soittimien eli kanteleen ja jopa vielä yksinkertaisemman virsikanteleen eroa paheksuttuun pelimannikultturin edustajaan viuluun.

Savolainen soittaja romaanin teksti ilmestyi ensin jatkotarinana Pirtti lehdessä 1913-1914 Nimellä "kannot ja vesat". Siinä eletään Heinäjärven kylän maisemissa Pohjois-Savossa 1800-luvun viimeisellä neljänneksellä. Tarina esitetään Villen kokemana kasvutarinana, jossa on paljon kirjailija Heikkiä itseään. Kirjan toisessa pääosassa on Villen kasvinkumppani Veerti. Hän on puolestaan saanut paljon aineksia paikallisesta pelimannista nimeltään Eero Tuovinen. (Riitta Kasurinen, Jukka Kasurinen: Siilinjärvi)

Kirjassa Veerti palaa maailmalta taitavaksi kehittyneenä ja varakkaana soittajana ahtaasta alusta huolimatta. Körttiläisten arvomitassa "suruttomiin" lukeutuvana hän yllätyksellisenä luovuttaa omistamansa tilan perustettavaksi köyhien lasten kouluksi ja Ville laitetaan hallinnoimaan sitä. Soittaja menehtyy äkillisesti ja alussaan oleva hanke vesittyy koska se on tehty "vain" suusanallisena. Tosielämässä kirjailija Heikki oli tutustunut ikäiseensä musikanttiin, "Roaskaan" (Raaska) viimeistään Kehvolla ollessaan ja saman tyylisistä taustoistaan johtuen tusivat varmaankin sammuutta.

Tähän voi lisätä että Savolainen soittaja-kirja näyttää saaneen jotain vaikutteita myös toiselta lähellä sijainneesta aikalaiselta henkilöltä eli Heikki Halosesta ja hänen äidistään. Tästä on laajempi, A.O Väisäsen tutkielma (Erkki Pekkilän toim. kirja -Hiljainen haltioituminen s.175 alkaen). Erikoista muuten että samaa asenteiden kumua löytyy vielä tänä päivänä, sata vuotta myöhemmin entisiltä herännäisyyden ydin alueilla.

Eero "Roaska" (Raaska) Tuovinen

Eero "Roaska" Tuovinen syntyi 3.10.1862 Käärmelahdessa Pistekankaalla. Hänestä on olemassa varsin rajallisesti tietoja. Vanhemmat olivat Pekka Tuovinen ja Stina Kaisa os. Eskelinen lähtöisin Koivusaaresta. Kyläläiset on tienneet kertoa että siinä suvussa oli velhoja ja tietäjiä.

30.03.1906 Pohjois-Savo

Äidin kuolemaan saakka elettiin tämän sukulaisissa. Sen jälkeen Eeron isä toimi Ranta-Toivalan-Kelloniemen lossilla. Eero lähti ensin puusepän oppiin jota tietoa jaettiin kiertokurssilla. Musiikista kiinnostuneena hän hankkiutui sen jälkeen Kuopion pataljoonan soittokuntaan jossa annettiin soitto-oppia. Venäläisillä jotka olivat tuolloin Suomen siirtomaa-isäntiä oli Kuopion kaupungissa varuskunta.

22.12.1906 Salmetar

 Konserttimatkalla Savonlinnassa 1880-luvulla sotilaskuntasoittaja Tuovinen piti muutaman palvelustoverinsa kanssa yksityiskonsertin. Tämän johdosta tuli erotetuksi armeijasta. Niin ryhmä lähti kotimatkalle Kehvolle ja matkan aikana syntyi "Riähkä-Jussin Polkka".

Koivusaaren jota Savonkyläksikin kutsuttiin Höntän talon Karoliina oli Roaskan mielitty mutta tyttöä ei kelpuutettu pelimannelle. Karoliinan sisko Selma on muuten maalattu Juho Rissasen taulussa "Tyttö". Seuraavassa soittoversio "Riähkä-Jussin Polkka". Sitä luultavasti kuultiin Siilinjärvellä Myllyn Maneesilla joka oli juhlapaikka ennen Manttua. Lyyli Pajakkalalta on saatu mukava aikalais-muistelu (Karppinen Pertti, Kauppinen Eila: Entistä Siilinjärveä)

On kerrottu että komeaksikin sanottu kookas mies antoi kasvaa partansa yli kahdeksankymmentäsenttiseksi. Kookas, armeijan vanhassa sinellissä liikkunut soittaja herätti huomiota liikkuessaan. Ja soittomatkoillaan hän oli tietenkin paljon. Näin hänet saattoi tavata uusilla kulkumuodoilla sisävesilaivalla, junassa tai asemalla junaa odottamassa viulunsa kanssa.

Myöhemmin vuonna 1900 hän asui Pyylammella loisena eli vuokralla. Soiton lisäksi Eero nikkaroi paljon ja hänen puutyönsä voittivat palkintoja. Eerolla ei tiedetä olleen perhettä jos hän olikin tapaillut naisia. Eero sairastui nelänkymmenenkahdeksan iässä vatsahaavaan jonka heikentämänä teki testamentin. Mies oli tunnettu nuukana ja varakkaana. Niin hän oletti testamentin mukaan itsekin olevansa.

Eero Tuovinen kuoli 24.10.1910 Jostain syystä varoja oli kuitenkin oletettua vähemmän ja perustettu rahasto ei jakanut yhtään apurahaa eikä "Roaskan elämänkertaa" ole kirjoitettu toisin kuin hän toivoi. Olisipa mukava saada tietää miksi? "Roaska" on haudattu Siilinjärvelle. Hänen viulua säilytettiin 60-luvulta alkaen Pöljän kotiseutumuseossa, jossa se oli merkitty poistettujen esineiden luetteloon vuonna 2002.

Korkea kivi pääkäytävän varrella Siilinjärven hautausmaalla.