Kautta aikain ensimmäinen kitarani oli Stagg merkkinen Japanissa tehty Gibson SG kopio. Sain äitini ostamaan kitaran parin vuotta kestäneen suostuttelun jälkeen loppuvuodesta 1980. Kuopiossa oli musiikkiliike nimeltään Svengi, josta löytyi oikeakätinen käytetty viininpunainen kitara. Myyjä vakuutti sen käyvän hyvin vasenkätiselle ensi soittimeksi. Hinta oli 300 mk eli tämän päivän (2013) rahaksi muutettuna noin 70€. Soitin kitaralla seuraavat kolme vuotta.
Ismo ja Stagg SG kevättalvella 1982, aika on syönyt
kuvasta kitaran viininpunaista väriä.
Aloin etsiä tarkempaa tietoa soittimesta ja selvisi että tämä mutkikkaampi juttu. Nimittäin nykypäivän Stagg on perustettu 1995 ja on aivan eri yhtiö kuin tuo kitaran valmistaja. Asiaa täytyy taustoittaa.
Nimittäin Japanissa toimi 70-luvulla Matsumoku Industrial niminen puunjalostusyhtiö (1900-1987). Se oli alkanut valmistaa akustisia kitaroita viisikymmentäluvulla. Kuusikymmentäluvun alussa kitaravetoinen instrumental rock kuten surf-musiikki tunnetuimpana esimerkkinä The Ventures ja The Shadows sai aikaan eteenkin Japanissa kitara-buumin. Jollaisia kitaroita siellä myös alettiin valmistaa. Myöhemmin tätä nostetta jatkoivat The Beatles. Yhtiö alkoi valmistaa taitavien käsityöläisten ja kehittyneiden CNC-tuotantolinjojensa ansiosta varsin laadukkaita soittimia. Niitä pystyttiin tekemään suuria sarjoja edulliseen hintaan.
Kaulalevyssä luki yleensä pelkkä Japan.
Seitsemänkymmentä-luvulle tultaessa tuotanto oli jo vakiintunut. Yhtiö toimitti soittimia alihankkijana monille eri tuotemerkeille. Esimerkiksi Amerikkaan kitaroita toimitettiin Lyle ja Kent merkillä, Englantiin Marlin ja Australiaan sekä manner-Eurooppaan merkillä Stagg. Lisäksi tehtaalla tehtiin osittain tai kokonaan esimerkiksi merkkien (Hoshinon Gakki) Ibanez, (Nippon Gakki) Yamaha, Aria, Washburn, (Gibsonin tytäryhtiö Norlin) Epiphone-kitaroita. Matsumokun valmisteeksi soitinta ei siis huomannut kuin vasta -70 alkaen, sittenkin huomaamattomasti kaulan osissa tai ääniaukossa. Soittimet muistuttivat paljon länsimaisia soittimia hinnan ollessa jopa vain kahdeksasosa alkuperäisestä.
Soitinmarkkinoiden kasvaessa räjähdysmäisesti alalle tuli useita muitakin yhtiöitä. Niissä oli tärkeää massatuotanto, ei laatu. Näin ollen Aasialaisten kitaroiden maine meni tosi heikoksi.
Käräjoinnin aiheena ollut lavan pään ns.
"avoin kirja" muotoilu eli "viikset".
Matsumoku SG kopiot tehtiin vielä 70-alussa pulttikaulaisiksi Tämä Fendereistä tuttu kaulan kiinnittäminen pulteilla on varsin toimiva tekninen ratkaisu. Mikrofonit ovat kaksi yksikelaista humbucker-kuoriin piiloteltuna. Lisäksi soittimessa oli erikoinen vibrato-mekanismi. Joten ei voi puhua täysin kopiosta.
Myöhemmin alettiin tehdä suoria kopioita. Vuonna 1975 Amerikassa nostettiin oikeusjuttu, jossa oli Norlin (Gibsonin tytäryhtiö) vastaan Elger ( Hoshino Gakki - Ibanez Amerikan yhtiö). Norlin syytti Gibsonin lavan muotoilun kopioimisesta. Asia sovittiin tuomioistuimen ulkopuolella ja tämän jälkeen Japanilainen muotoilu siirtyi selvästi erottuvaksi alkuperäisistä. Lisäksi alkoi tulla omaa desingiä. vuoden 1978 jälkeen täyskopioita ei enää tavattu.
Myöhemmin myyntipalstoilla on alettu käyttää termiä ns. oikeusjuttu-kitara. Tällä tarkoitetaan näitä Japanilaisia vintage-kopioita, jossa on tuo ns. avoin kirja-lapa. Ne on kohtalaisen laadukkaasti tehty ja niiden hinnat ovat nousussa. Useimmiten soittimeksi paljastuu kuitenkin huono kopio samalta aikakaudelta, joten on helppo tulla huijatuksi.
Lyle erikoisine tremoloineen.
Jos sattuu omistamaan oikean "oikeusjuttu" SG:n, kannattaa toimia kuten ainakin vintage soittimien kanssa. Eli jos on tarvetta tehdä muutoksia, niin tekee muutokset säilyttäen alkuperäiset osat. Eikä tee rakenteellisia muutoksia soittimeen lainkaan. Eli se on palautettavissa täysin alkuperäiseksi. Muut kuin täysin alkuperäiset ovat lähes arvottomia.
Tässä blogissa esitellyt Lyle, Marlin ja Stagg SG:t ovat keskenään täsmälleen samanlaisia. Eniten hakuja tulee Lylestä, sitten Marlinista eikä yhtään Staggista. On luultavaa että Matsumoku valmisti kitaraa varsinaisesti Lylen alihankkijana. Kun sitten mallisuoja-asia sovittiin 1977, niin loppuerät sai ostaa jaettavakseen mm. Pan tai Kent. Lisäksi tuolloin marketeissa myytävistä kitara ja vahvistinpaketeista tuttu Stagg-merkki.
Luultavasti kitaran lapoihin vain täydennettin tukkukauppiaan oma tuotemerkki. Se on aika helposti poistettavissa ja suuresta osaa kitaroista se on raaputettu kokonaan pois. Näitä kitaroita valmistettiin ainoastaan vuosina 1970-75 joten niitä on nykypäivinä jäljellä rajallinen määrä. Tosin jos keräilee vintage-kitaroita, voi olla jalompaa kerätä alkuperäistä desingiä.
Tänä päivänä on olemassa paljonvanhojen Japani-kitaroiden harrastajia. Olisipa hauska tietää minne vanha nyttemmin harvinaisuudeksi osoittautunut kitarani on kulkeutunut. Niin ja jos satut tietämään jotain aiheeseen liittyvää olisi mukava kuulla.
Tuli tuossa mieleen miten olen kuullut kerrottavan entisaikaan isoukkini Heikin (1847-1934) soittaneen ikänsä virsikanteletta. En ollut koskaan ennen kuullutkaan moisesta soittimesta, joten täytyi selvittää mikä vehje se oikein on. Kun jaksoi penkoa internetin ihmeellistä maailmaa, niin alkoi löytyä tietoa. Kyseessä on siis yksikielinen soitin, mitä soitetaan näppäillen tai jousella. Saadakseni virsikanteleen haltuun täytyi selvittää asiaa laajemmin.
Kielisoittimien historian aamuhämärä alkaa 2500 vuotta sitten, kun antiikin Kreikassa Pythagoras suoritti kokeitaan ja mittauksiaan kahden puomin yli viritetyllä jänteellä. Hän teki keksinnön. Nimittäin jännettä jakamalla tietyssä suhteessa sai aikaan aikaan harmoonisia musiikillisa sävyjä eli intervalleja, joista kehittyi matemaattisesti järjestäytynyt sävelasteikko.
Pythagoraalla oli filosofis-matemaattinen koulu, johon kuului lisäksi uskonnollista mystiikkaa. Sen johdannaisena vielä tänä päivänä on olemassa runsaasti meditaatio, eli niin sanottua uskomushoitomusiikkia sekä harrastusta tai muuta pohdintaa.
Tuhat vuotta myöhemmin eli viisisataa jkr. oltiin kehitetty edellisestä jo yksikielinen soitin, johon kuului (A=432 Hz viritetty) jänne sekä äänen vahvistamiseksi resonaatiolaatikko. Soitinta soitettiin näppäillen toisen käden painellessa kevyesti puun palan avulla kieltä. Soittimen kanteen oli merkitty haluttujen sävelten asemat.
Soitin oli nimeltään Monochord ja muun muoassa Roomassa Boethius (Severino Boezio 480 – 526) teki filosofian lisäksi matemaattisia sekä musiikillisia tutkielmia soittimella kehitellen musiikin teorioita. Käytössä tuolloin oli pelkästään Pentatoninen eli viisisävelasteikko A,B,C,D,E, jota tänä päivänä kuulee sanottavan vaikkapa blues-skaalaksi. Nykyään nuo edellä mainitut sävelet ovat nimetty A,C,D,E,G. Ja löytyvät mm. kitarasta A kieletä kuin monochordista ikään 0-3-5-7-10 nauhoilta. Näihin aikoihin monochordista kehiteltiin myös mekaanista muunnelmaa, pianon esi-isää.
Kuva: Boethius 1200-luvun käsikirjoituksessa
Cambridgen yliopiston kirjasto, Englanti)
Viisisataa vuotta myöhemmin eli ensimmäisen tuhat luvun täyttyessä Italialainen benediktiinimunkki ja muusikko Guido Arezzo (n. 990-1050) oli ensimmäinen, joka keksi käyttää Monochordia kuoropoikien laulun opetuksessa. Monochordilla hän sai esiin kirjoitetun. Pystyen havaitsemaan virheet ja korjaamaan epäpuhtaita säveliä. Hän myös keksi niin sanotun "laulavan käden". Noihin aikoihin käytössä oli jo myös useamman kielen sisältänyt hammered dulcimer joka aloitti eriytymisen clavicordiksi ja siitä pianoksi.
Benediktiinimunkki Guido Arezzo vas.
soittaa monochordia ja Piispa
Theopald Arezzo ohjeistaa 1025.
1500-luvulta eteenpäin yksikielisen Monochordin rinnalla oli eteenkin Englannissa suosittu samalla periaatteella toiminut Tromba Marina. Siinä oli myös yksi kieli eikä nauhoja. Sointi on säröinen ja nykypäivän kitarasärö muistuttaa sitä. Soittimen kolmesataa vuotta, eli varsin pitkään kestänyt suursuosiopäättyi nopeasti 1800-luvun alussa.
Ruotsi oli lyöty ja köyhtynyt suurvaltakautensa päättäneissä pitkään kestäneissä sodissa 1800-luvun alussa tavattomasti. Pikku valtioksi kutistuneen maan sisäisissä valtakamppailussa taloudenpito oli myös hunnigolla. Seurakunnilla ei ollut varaa hankkia edes urkuja. Virren veisuun johtaminen seurakunnan mölistessä epätahtiin oli hirveää ja eri puolilla maata laulettiin samat virret aivan eri nuotilla.
Tanskassa monocord koki uuden tulemisen opetusvälineenä, kun se keksittiin ottaa käyttöön vähitellen yleistyvissä kouluissa 1823. Sen avulla kohennettiin koululaisten laulutaitoa alkuun Kööpenhaminassa ja siitä tuli nopeasti suosittu myös kirkon piirissä.
John Dillner
Ruotsissa kappalainen John Dillner teki laitteeseen muutoksia, kuten laittoi siihen kromaattisesti jaetun 30 nauhaa käsittävän otelaudan. Skaalan piitudeksi tuli näin kaksi ja puoli oktaavia. Mikä on laulamiseen riittävä. Nauhat hän numeroi. Soitinta soitettiin sitten numeronuottikirjoista. Kielen viritys oli C. Käytettäväksi tuli jousi jolla saatiin aikaan virsien laulamisessa tarvittavia pitkiä ääniä. Erikoisen nopeita sävelkulkuja ei soittimella sen rakenteesta jotuen voi esittää. Mutta virsien säestykseen unisonossa laulumelodian kanssa se oli optimaalinen. Tälle soinniltaan alttoviulumaiselle laitteelle hän antoi nimen psalmodikon jonka hän sitten esitteli kotimaassaan.
Psalmodikon.
Vaatimukset soittimelle oli että sen tuli olla halpa ja että sen voi rakentaa helposti kuka tahansa. Eli nykypäivän DIY. Lisäksi kenenkä tahansa tuli oppia soittamaan sillä vaivatta puolessa tunnissa kokonainen virsi. Edellä mainitun helppouden ansiosta psalmodikonista tuli erittäin suosittu.
Ruotsista psalmodikon, salmodikon levisi myöhemmin entisiin alustamaihin Suomeen, Norjaan ja Balttiaan. Neljän vuosikymmenen aikana Ruotsista muutti miljoona siirtolaista Amerikkaan. Heidän mukana soitin kulkeutui uudelle mantereelle.
Ei ole tiedossa kuka toi soittimen Suomeen ja antoi nimen (mielestäni harhaanjohtavasti) virsikantele, virsikannel. Opetuksen lisäksi sitä käytettiin myös täällä paljon kirkollisten toimitusten yhteydessä ainoana soittimena. Usein virren melodia saatettiin "esitellä" esilaulajan sekä soittimen yhteisenä unisonona. Samalla seurakuntalaiset saattoivat kuulla oikean sävelkorkeuden. Tämän jälkeen seuraväki yhtyi veisuun ja säestyssoittimen ääni saattoi hukkua helposti kuuluvista.
Tämä on virsikantele myyntipalstalta. Soitin on
luultavasti reilun sadan vuoden takaa ja körttiväreissä.
Mikä seikka heränneiden joukoissa se oli paremminkin etu (alkaa 3:00 kohdalta). Tuolloin uuteen herännäisyysaatteeseen kuului olla korostuneen vaatimattomasti. Ja oli paheksuttavaa tuoda itseään esille millään tavalla. Lisäksi kaikinpuolinen koristeellisuus oli pahasta. Ja ketkä eivät kuuluneet heränneiden joukkoon olivat "suruttomia". Tälle runsaasti siionin virsiä sisältäneitä seuroja pitävälle joukolle virsikannel oli mitä optimaalisin laite. Jossain päin Suomea jokaisen rippikoululaisen tuli opetella soitin.
Isoukkini Heikki Pentikäinen oli syntynyt 1847 herännäisyyden ydinalueella ja vain muutaman kilometrin päässä asunut herännäisjohtaja Paavo Ruotsalainen oli elänyt vielä isoukin lapsuusvuosina. Joten ei ole suuri ihme mihin herännäis kodissa lapsen musikaaliset taipumukset johti.
Suosiota soittimella kesti aina 1800-luvun loppupuolelle saakka, jolloin sen syrjäytti yleistyneet polkuharmoonit. Syrjäseuduilla muutos tapahtui myöhemmin. Syy suosion menetykseen oli sama mikä sen oli aikanaan tuonut suosituksi. Helppo aloittaa ja yksinkertainen jatkaa.
Musiikin perusteet opittuaan musisoijat hankkiutuivat monipuolisempien soittimien pariin. Näin soitin niin sanotusti unohtui parissa sukupolvessa. Polkuharmoonin otti vallan vähitellen yleistyvissä kouluissa.
Niin soiton aloittamisen kynnys nousi taas korkeammalle ja harvempien ikään kuin etuoikeudeksi. Noin ajatellen psalmodikon, suomalaisittain virsikannel edusti oman aikansa punk-aatetta.
No miten soitin voi tänä päivänä? Ruotsissa sekä Norjassa on pieni mutta aktiivinen porukka, joka pitää musiikia elävänä. Lisäksi Ruotsista löytyy yksittäisiä harrastajia ja aiheeseen keskittynyt museokin. Suomessa soitinta löytyy enimmäkseen enää museoista ja siellä täällä varastoihin hylättyinä. Saksassa melodikon on tehnyt taas historiansa ties monennenko uuden tulemisen ja soitinta käytetään kuinka ollakaan, menestyksekkäästi musiikinperusteiden hahmottamisessa!
Amerikassa psalmodikon tunnetaan myös nykypäivänä hyvin ja se on antanut runsaasti vaikutteita mm. AppalachianDulcimersoittimeen, jossa nauhat ovat järjestyneet diatonisesti kuten 500-luvun monochordissa! Siihen vain lisätty kaksi kieltä lisää ja viritys on kaikkiaan muodossa D-A-D.
Yksikielisen soittimen ideaa on johdettu bluesiin tai sikaarilaatikkokitaroiden "kaikilla on lupa tehdä musiikkia" DIY-aatteeseen. Omanlaisensa monochordin/psalmodikon 1900-luvun johdannainen on myös Lap Steel!
Voidaan näin todeta, että 2500 vuotta vanha idea soi vielä tänä päivänä varsin tuoreesti!
Tapio Köykän paja valmisti VOIMA vahvistimia, joista tässä muutamia. Kaikki ovat tietenkin putkikoneita ja täysin toimintakunnossa:
Ensimmäisenä niin sanottu varavoimani, hehe. Se on merkinnän mukaan käynyt huollossa vuonna 1965.
VOIMA 405
Vasemmalta säädetään sävyä, keskellä virta kytkin
ja oikealla säädetään voimaa
Takapaneelissa hienoja yksityiskohtia,
DIN-liittimiä ja valovirtatöpselin mitoilla kaijutinlähtö muun muoassa.
Seuraavat vahvistimet ovat Vepsäläisen Karin kokoelmista.
Malli A 15W
Korkeat, matalat, voiman säätö ja valintakytkin.
Sama laite toiselta puolen.
Seuraavana malli K 40-2
Kallistettu säätöpaneeli.
Tässä on puolestaan pääteaste mallia P-40 ja E-5 etuaste
Olisi kyllä mukava saada kerättyä tänne kaikenlaista tietoa Voima vahvistimiin liittyen.
Loppuun oli pakko lisätä hienoa muotoilua samalta aikakaudelta eli Philips EL 6420. Tässä ns. leivänpaahtimessa on oikein paahtorivat. Hehe.
Ensimmäisen levyn kokemuksista oppineena ja rohkaistuneena halusin tehdä toisen täyspitkän. Kustansin ja tuotin tämänkin levyn itse. Studiossa levylle soitti oma bändi vierailijoiden lisäksi. Näin julkaisin albumin Sileä kivi. Levyn kappaleista on kuultavissa tässä blogauksessa näytteitä ja sitä on saatavilla CD.nä allekirjoittaneelta.
Levy on kuunneltavissa kattavasti myös musiikkialustoilta:
Bändissä soitti bassoa Tero Ylisirkka ja pianoa sekä koskettimia Panu Rouvinen. Petri Kainulainen puolestaan soitti rummut sekä perkussiot. Bändi soitti taustat kahdessa sessioissa syystalvesta 2004 ja kaikkineen levyn tekoon meni kaikki liikenevä vapaa-aika seuraavan kahdeksan kuukauden ajan.
Sävellykset ovat kaikki käsialaani, samaten tekstit yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Arrasin myös jokaisen kappaleen sovituksen.
Toimin tämän lisäksi levyn äänittäjänä sekä miksaanajana Les Paulin, Paul McCartneyn, Jimi Hendriksin tai Chet Atkinsin esimerkien innoittamana. Mukana apuna olivat Sami Pääkkö, Lassi Eskelinen ja Kari Vepsäläinen.
Käytin levyllä ensimmäistä kertaa juuri valmistunutta VOIMA 405 vahvistinta ja kitaroina soitin kiinteätallaista Fender Stratocasteria sekä Gibson Les Paulia. Efekteinä Echolette E 51 putkinauhakaikua. Soololaulujen lisäksi lauloin stemmoja.
Studion tarkkaamossa (Kuva: Kari Vepsäläinen).
Kappaleet päätyivät levylle äänitysjärjestyksessä, joka oli seuraava:
Tähdet taivaan säveltämäni kappaleen sanoitti Sirpa Pentikäinen ollen levyn ainoa vieras lyriikka. Biisi on sävelletty äänitysvuotena. Rummuissa vieraili Hannu Nenonen kuten myös seuraavassa.
Tuntureiden taa on edellisen tapaan saman vuoden sävellys.
Pieni laulu on alunperin Bengal-bändin aikaan 1986 kirjoittamani kappale ollen levyn ns. pöytälaatikkonosto. Päivitin ja viilasin mediun tempoisen beatin tekstiä ajan henkeen paremmin sopivaksi.
Swinging Elk on säveltämäni instrumental-rock, jonka nimessä levytys aikoihin kamppaili Moose ja Elk. Levylle päätyi sitten Elk, ja ihan vain siksi että ensimmäinen kitaravahvistimeni koskaan on ollut nimeltään ELK. Aasinsiltaa nääs hehe. Paikallislehti uutisoi tuolloin kolmen hirven kulkeneen pitkin pikkukylän Nilsiän raittia. Ne oli bongattu esimerkkinä linja-autopysäkkikatokselta seisoskelemasta.
Häiden aikaan kappaleessa harmonikkaa soitti Hannun lisäksi levyllä vieraillut Pasi Horttanainen.
Sileä kivi, biisi kantaesitettiin kesällä 2004 paikallisen OP:n 100v juhlissa vajaalle 2000 hengen yleisölle Nilsiän louhosareenalla.
Kuka sua silloin muistaakaan kappaleen rummuissa on Hannu.
Niagara Falls biisi on rautalanka Surf (Instrumental Rock)
Alla sinitaivaan kappaleessa Petri soitti Sileä kivi-biisin ohella mainiot perkussioraidat.
On kaikki paikallaan biisissä saksofoneja soitti Martti Hautsalo ja rummuissa Hannu.
Vaihtoehtoinen luonnos
levynkanneksi.
Sateenkaaren pää levyn päätösraitana valmistui tekstiltään nopeasti ja viime tipassa. Vastaavasti levylle päätyvään lauluraidan tekoon meni toista viikkoa noin kahdeksan tunnin työpäivinä. Mutta jälkeen päin arvioiden aherrus kannatti.
Lauluraitojen vääntöä.
Kaikki levyllä on kerralla soitettua ja laulettua luomua. Lisäsin levylle lopuksi vielä niin sanotun piiloraidan, joka on instrumentaali (Instrumental Rock, Surf) versio Sateenkaaren pää-kappaleesta.
Työ tuli valmiiksi helmikuussa kun levy lähti painoon.
Levyn masterointia oli auttamassa Ville Karaksela, kansikuvan otti Niko Mykkänen ja muita kuvia tuli ystäviltä sekä omista kansioista. Levyn visualisoinnin ja toteutuksen toteutti Jaakko Kärki.
Paikallislehti Pitäjäläinen 7.4.2005
Levynjulkaisu-juhlakonsertti oli Mantulla, Nilsiässä 3.4.2005 ja se veti tuvan täyteen.
Isomummoni Selma Niemi omaa sukuaan Kansanniva oli lähtöisin Rantsilasta. Hänellä on ollut muutama kuva sisaristaan. Ensimmäisessä kuvassa on Antti-veli univormussa. Lieneekö kyseessä sotilasasu?
Antti Kansanniva John Englundin
valokuvaamon visiittikortissa.
Antin kuva on otettu vuosien 1915-1929 välisenä aikana John Englundin ateljeessa Vaasassa Hovioikeudenpuistikko 10:ssä.
Selman veljistä Iisakki ja Otto muuttivat vuosisadan alussa Ameriikkaan. Otto kuoli jo vuonna 1926 mutta perheen perustanut Iisakki (Isaac, Isak) eli yli kahdeksankymmentä vuotiaaksi eli vuoteen 1970 asti. Molemmat veljet on mainittu siirtolaisuusinstituutin passiluettelossa ulkomaille muuttavissa.
Iisakki ja Otto siskolleen Selmalle Amerikasta
lähettämässään postikorttikuvassa.
Iisakki perheineen.
Kuvapostikortin kääntöpuoli.
Kortin kääntöpuolelle on kirjoitettu seuraavasti. Tässä on minun osoite.
Mr. Isaac Niva
Painesdale L. Box. 534
Mich U.S.A ameriga.
Kuten huomataan Iisakki Kansanniva muutti nimensä Amerikkalaisille helpompaan ja lyhempään muotoon.
Asuinpaikka sijaitsee Kanadan rajan läheisyydessä. Hänet on mainittu kirjassa "Amerikan Suomalaisten Sivistyshistoria" written by S. Ilmonen. Hancock MI, 1930.
Toinen otos samasta kuvaussessiosta.
Kuvan kääntöpuoli.
Toisen otoksen takana Isaac Niva on laittanut samat osoitetietonsa. Näkyvissä on myös vuosia myöhemmin Hilja Niemen tekemät hieman virheelliset merkinnät. Iisakki (Isak) kävi vuosien varrella joitain kertoja Sammalniemessä siskonsa Selman luona.
Sukututkimussivuston mukaan Isaac asui viimeiseksi
paikkakunnalla Chassel, Michigan
Tehtyäni ensi singlen alkoi 2003 nälkä kasvaa saada kokonainen levyllinen musiikkia omista lauluista. Olin kirjoitellut lauluja pöytälaatikkoon ja ajankohta alkoi tuntua sopivalle koostaa niistä kahdentoista kappaleen kokonaisuus. Näin julkaisin levyn Kaunein sana. Levyn biisejä on kuultavissa tässä blogauksessa, CD:nä sekä musiikkialustoilta.
Kaunein sana - kappaleen nuotit
Olin edellistä singleä tehdessä liittynyt kaikkiin mahdollisiin järjestöihin, joihin oli tuohon aikaan kuuluttava saadakseen julkaista ja kustantaa (kirjoittamaansa) musiikkia. Niin että kaikki tulee oikein ja voisi saada jokusen euron korvaustakin julkisesta esittämisestä. Ensinnäkin Teostoon säveltäjänä,sanoittajana sekä sovittajana. Sopimus kopiostoon painetun nuotin varalta. Ja orkesteri-ilmoitussopimus keikoilla esitetystä omasta musiikista. Kuten myös teoston NCB osastolta tallennuslupa levylle. Sopimus Gramexiin painetun levyn esiintyjä/kustantaja esityskorvausten kotiuttamiseksi oikein ja ÄKT:stä hankitut tuottajatunnukset. Niin olisi ollut energian tuhlausta nähdä moinen vaiva pelkän singlen takia.
Olimme rakennelleet kunnan avustuksella soittotiloja, joista lopulta kehittyi studio erillisine äänitarkkaamoineen. Valmistumisensa myötä 2002 tilat alkoivat toimia täydellä käyttöasteella ja levyille johtaneita äänityksiä alkoi tulla enenevissä määrin. Minä ehätin ensimmäisenä julkaisemaan täyspitkän levyn.
Mantun soittotila.
Levytys alkoi lokakuussa 2002. Ensimmäisten sessioiden komppiryhmään pyysin rumpuihin Hannu Nenosen. Bassoa soittivat Jari Mäkinotko ja Kalle Parviainen. Olin opetellut äänittämistä (josta kerron myöhemmin), joten toimin levyllä äänittäjänä ja kitaristi-laulajana. Tein myös sovitukset. Aikataulusyistä johtuen Hannu kävi soittamassa rummut ensin ja bassot otettiin erikseen. Biisit soittojärjestyksessään olivat seuraavat:
Kuva:Pitäjäläinen
Yksin illasta iltaan on hidas suffle Komppiryhmän lisäksi urkuja soitti Petri Summanen. Sanat/sävellys omat
Kaunein sana, joka on oma biisini äänitys mentiin samalla kokoonpanolla kuin edellinen. Lauloin itselleni vielä stemmoja.
Rokin räime biisi tuli kirjoitettua vanhan kunnon Elviksen Jailhouse Rockin hengessä. Bassoraidan biisiin soitti Kalle Parviainen.
Himalaja Beat joka on säveltämäni rautalanka (Instrumental Rock) Surf mentiin samalla rytmiryhmällä kuin edellinen.
Kannssas kahden kappaleen tekstin kirjoitti Sirpa Pentikäinen ja komppiryhmä Hannu rummuissa sekä bassossa Jari.
Aion tulla kotiin on kirjoittamani biisi jonka kappaleen sessioihin saatiin hyvä groove. Alla oleva viedo on paikallisen OP:n 100v juhlista jossa biisi esitettiin vajaan 2000 hengen porukalle levyn julkaisun jälkeen perustetulla bändillä.
Rakkauden siivin aurinkoon, joka oli jakson viimeinen sävellykseni, palataan Sirpan tekstiin ja beat-musiikkikuvaan samalla soittajaporukalla kuin edellisessä.
Vuoden vaihduttua 2003 alkuvuodesta soitot jatkuivat tutulla komppiryhmällä.
Miksauspöydässä käytettyjä kanavakohtaisia merkintöjä.
Aikaan toukokuun on nuoruusfiiliksiin luotaava biisini, johon fonit sooloineen kävi soittamassa Martti Hautsalo. Viulussa Mari Koivusalo ja koskettimissa Petri Summanen.
Tiellä oon taas, kirjoittamassani sävellyksessä on Sirpan kolmas teksti. Tutun komppirymän lisäksi Mari soitti viulut ja musetteharmonikkaa sooloineen vuoden 2000 harmoniikan soiton duettosarjan maailmanmestari Teijo Rekonen
Jääkukka teksin kirjoitti Jouko Lehtolainen ja sävellys on oma. Hannu, Jari, Petri combolla mentiin. Soolo akustisella ja kuoro-osuudet lauloi mainiosti Veli-Matti Ranta.
Tämä yö ja tunteet on puolestaan Kyösti Timosen tekstillä laulettu sävellykseni ja kitaraosat soitettu teräskielisellä akustisella.
Pieni, oma ystäväin on viime hetkillä ja nopeasti syntyt sävellykseni.
X-Files Blues on tekemäni biisi, joka joka ei mahtunut levylle koskapa poikkesi aika tavalla muusta materiaalista. Olin ehtinyt välillä jo unohtaa koko jutun. Tätä blogia varten penkoessa se tuli vastaan ja kymmenen vuotta arkistossa maannut backup samoista äänityssessioista eli X-Files Blues menee näin:
Soitto-osuuksien jälkeen miksasin ja masteroin levyn. Niko Mykkänen otti kuvat ja Tiina Hursti teki ley outin. Levyt painettiin maaliskuussa. Levyn julkkarijuhla oli pienimuotoinen kakkukahvittelu projektissa mukana olleille. Paikallislehti pitäjäläinen kirjoitti levystä jutun:
12.5.2003 Pitäjäläinen
Näin vuosia myöhemmin ja pitkästä aikaa levyn kuuneltuani on todettava, että se on ehdottomasti oman aikansa hieno dokumentti. Sen kyllä voi allekirjoittaa vielä tänä päivänä.
