Pari vuotta kitaraa soitettuani 80-luvun alussa alkoi vahvistimeni transistori soundi ärsyttää toden teolla. Bändikaverilla oli putkivahvistin jollaista soundia halusin itsellekin. Kuinka ollakaan sain viimein koottua säästöjä. Huomasin maakuntalehdestä Savon Sanomista yksityishenkilön ilmoituksen. Siinä sanottiin myytäväksi "vahvistin sekä kova-ääninen". Sain houkuteltua isäni kuljettajaksi käyttämään Kuopiossa. Paikan päällä selvisi, että kyseessä oli joku vanha Vox-niminen vahvistin sekä 2X12" kaiuttimella varustettu kaappi. Laite oli ollut urkujen vahvistimena ja omistajan kuoltua perilliset hävittivät jäämistöä.
Tässä samanlainen Vox kuin minulla oli.
En ymmärtänyt vahvistimista juuri mitään, eikä myyjä osapuoli ollut sen viisaampi. Internet myös tulisi iloksemme vasta vuosikymmenien päästä. Saimme kuitenkin selville että laitteella voi vahvistaa urkujen lisäksi kitaraa ja bändikaverillani tiesin olevan saman merkkinen laite, eli VOX malliltaan AC 30. Tuolloin 80-luvulla Voxit eivät olleet erityisen suosittuja, mutta ajattelin vehkeen olevan ihan ok. Eikä hintakaan ollut kallis.
HIWATT kaiutinkaappi.
Mukaan tuli 2X12" kaiuttimella varustettu kaiutinkaappi. Sen etuseinässä luki HIWATT ja muistaakseni TOP 100. Laitteet olivat kovin painavia ja hankalia nostaa kyytiin, mutta viimein päästiin kotimatkalle.
Kamat vietiin bändikämpälle ja alkoi soitto. Harmitti vähän että säätimiä oli niin vähän eikä sisäänmenojakaan ollut kuin kaksi. Mutta soundi oli kyllä mahtava.
Soittelin yhdistelmällä noin vuoden päivät, kunnes eräänä kertana bänditreeneihin mentyämme vahvistin ei lähtenytkään toimimaan. Lähin vahvistinlaitehuolto oli tunnin ajomatkan päässä Kuopiossa, jonne se sitten toimitettiin. Valmista sanottiin olevan kuukauden päästä. Enpä arvannut että tämä olisi viimeinen kerta kun näen vahvistimen. Aika tuntui kestävän ikuisuuden. Kun viimein mentiin hakemaan laitetta, minä innosta puhkuen tuli vastaan pettymysten pettymys. Musiikkiliike jonka yhteydessä huolto oli sanottiin että Voxista oli mennyt muuntaja, eikä uutta ole saatavana! Eikä vahvistinta voi korjata ollenkaan!! WTF!
Music Man Sixty-five
Sieltä tarjottiin tilalle Music Man Sixty-five transistori etuasteella ja putki päätteellä olevaa käytettyä yleisvahvistinta. Kun aioin ottaa mukaani Voxin raadon, sanottiin ettei sillä tee enää mitään ja romusta tarjouduttiin hyvittämään vähän, niin että saisin musarin edullisesti tilalle!
Ei siinä auttanut kuusitoistavuotiaan pojan muuta kuin tyytyä kohtaloonsa. Music Man soundi oli kyllä hyvä, mutta mielestäni se ruma vanha vahvistin soundasi paljon paremmalle.
Aikaa myöten asia ei enää tuntunut niin dramaatiselle ja totuin musariin. Niin vahvistin olikin käytössä seuraavat kymmenen vuotta luotettavasti toimien.
Jälkeenpäin on selvinnyt että tuo omistamani Vox oli varsinharvinainen ja salaliittoteoreetikot ovat heittäneet ilmaan ajatuksen huijauksesta. No oli asia niin tai näin, se ei enää muuksi muutu.
Tosin en ole osannut surra hirveästi täkäläisen musiikkikaupan viime vuosien alennustilaa netin tuomassa kansainvälisesssä puristuksessa.
Saatuani ensimmäisen kitaran 1980 jouduin olemaan joitain kuukausia ilman vahvistinta. Sinä aikana kehitin pahimpaan hätään vahvistimeksi äitini matkaradion 60-luvulta. En muista oliko se merkiltään tarkkaan ottaen Luxor, Asa vai Helkama, mutta väriltään se oli punaruskea. Muistan hyvin kuinka siihen oli sijoitettu säätimet kanteen, jossa oli samalla hauskasti eri paikkakuntien nimiä sisältänyt kanavapaneeli. Transistorilaitteeksi siitä irtosi vasin maukkaat pikku soundit.
Matkaradio toimii myös hätä-apu kitaravahvistimena.
Ensimmäinen varsinainen kitaravahvistimeni oli Kuopiosta musiikkiliikkeestä ostettu käytetty, pari vuotta vanha ELK. Se oli niin sanottu puolijohde eli Solid State, transistorivahvistin ja kun aloin hakea tuotemerkistä tarkempaa tietoa osoittautui se olevan hankalampi juttu. Hakemalla tietoa asiat alkoivat kuitenkin pikku hiljaa selvitä.
"Vanha" laitekilpi.
Japanissa alkoi 1953 Miyuki Ind. Co valmistaa putkivahvistimia "Echo" nimellä. Ne olivat saaneet hyvin paljon vaikutteita mm. Fenderin vahvistimista ulkonäköä ja logoa myöten. 60-luvulla suuren instrumentaali-rock eli surf buumin myötä merkki alkoi valmistaa lisäksi ELK-kitaroita sekä siirtymäkautena "Elk Echo Amp" vahvistimia. Myöhemmin vahvistimien nimeksi vakiintui pelkästään ELK. Nämä Vintage putkivahvistimet ovat haluttuja laitteita. Vuonna 1969 tehtaalla oli tuhoisa tulipalo.
Logo "vanha"
Logo "siirtymäkausi"
Logo "60's"
Logo "70's"
70-luvun laitekilpi ELK EM-11 kaiusta.
70-luvun laitekilpi Ibanez EM-11 kaiusta.
Seitsemänkymmentä-luvulle tultaessa. ELK tuotemerkin omistajaksi siirtyi ilmeisesti HoshinoGakki, joka on Ibanezin sekä Taman omistaja. Ibanezin catalogissa vahvistimia esitellään kautta aikain ensimmäisen kertaa vuonna 1974. Ne ovat nimeltään Stage Master ja ovat identtisiä aikakauden ELK vahvistimien kanssa.
Vuonna 1978 markkinoille tuli lisää identtisiä ELK ja Ibanez laitteita, kuten EM-11 kaikulaite.
Saman vuoden 1978 esitteessä on ensi esitelty kitaravahvistin eli IBZ-sarja, joka on tuotannossa edelleen. Tämän lisäksi täysi-transistori LE-sarja joka yllätys yllätys, on täysin samanlainen kuin ELK vahvistimeni!
Näissä ensimmäisissä täys-transistoriahvistimessa oli sävysäätöjen lisäksi jousikaiku sekä EHX BigFuzz klooni FUZZ efekti! Ne olivat tosi halpoja rakentaa täysputki vahvistimeen verrattuna. Soundi oli puhtaalla kohtalaisen ok, mutta yliohjattuna se oli jotain aivan erikoista. Eikä se johtunut Fuzzista. Vahvistimeen ei ollut ylipäätään mahdollista saada aikaan kelvollista yliohjausta! Viiltävä treble, ohut keskialue ja kumiseva basso. Soundivertailussa bändikaverilla oli vanha VOX AC-30.
En suoraan sanottuna ihmettele lainkaan, että tämä vahvistin on hävinnyt markkinoilta täysin. Onneksi tekniikka on kehittynyt transistorivahvistimissa tämän jälkeen. Eikä traumani jäänyt pysyväksi. Hehe.
Ilmeisesti Euroopan perukoille laivattiin kautta aikain viimeiset, täysi transistorina valmistetut ELK-vahvistimet. jollaisen omistaja minäkin sitten olin parin vuoden ajan.
Isoukkini Josias Niemen merimiesaikojen selvittelyyn sain mainion vinkin Toini Heikkiseltä. Hän oli löytänyt johtolangan josta lähti aukeamaan lisää tietoa.
Josias asui Hämeenlinnassa Bryggeri Gatan eli Ryk. i kadulla nahkuri Ahlforsin talossa nro 7 (VII).
Huhtikuun 24 päivä vuonna 1894 hän hankki viiden vuoden passin. Hänet oli julistettu pari vuotta aiemmin kisälliksi, joten ammatiksi passiin merkittiin kisällinsälli.
Hämeen ulkomaanpassiluettelo 1886-94
Jo kahden päivän päästä passin saatuaan hän oli pestautumassaRaumalla Fredrik Groundstroemin (mainittu myös Grundström) omistamalle laivalle Delfin. Tämä hänen ensimmäinen pesti kesti 18 kesäkuuta asti. Tehtävänimike oli Jungman eli kansimies ja laiva vei puutavaraa Saksaan.
Henkilönumerolla 323 Rauman merimieshuoneella.
Delfin oli jostain syystä suosittu laivan nimi, joten aikakauden laivoja hakiessa on helppo eksyä väärille jäljille. Kyseessä ollut Delfin oli alkuaan Tanskassa 19.4.1880 rakennettu kolmimastoinen rautapurjealus. Skonetti oli rekisteröity 195.05 rekisteritonnille ja alkuperäiseltä nimeltään se oli "Ema" kotisatamana Kotka.
Ote rekisterikirjasta.
Laivan kippari H.W. Blomqvist piti huolellisesti lokikirjaa:
Tämä pesti kesti vain kaksikymmentäkuusi päivää ja J Niemi kuittasi palkkansa 21 markkaa. Tämän jälkeen Josias oli merillä useamman vuoden mutta ei enää Delfinillä. Hänen merimiesvuodet päättyivät viimeistään 1899 Kemistä Nilsiään muuttoon. Vuosien 1894-99 välillä olleet ja haaksirikkoutuneeseen laivaan päättyneet pestit laivoineen ovat toistaiseksi täysin hämärän peitossa.
Perimätarinan mukaan Josias on kertonut seilanneensa ja matkannensa pitkin Eurooppaa. Viimeisen pestin laiva kertoman mukaan haaksirikkoiutui Tukholman edustalla syysmyrskyssä. Josias pelastui kelluvan takin ansiosta hyisestä merestä, mutta sairastui kahdeksi viikoksi kovaan kuumeeseen. Varustaja oli ottanut laivalle vakuutuksen joka oli tuohon aikaan uutta eikä vielä kovin yleistä. Näin Josias pääsi Tukholmalaiseen sairaalaan saamaan hoitoa ja parani. Täsmälliset tiedot merimiesvuosista puuttuvat vielä, joten selvitettävää tulevaisuuden varalle kyllä riittää.
Josiaan pestin jälkeen Delfin jatkoi purjehtimistaan seuraavat kaksi vuotta kipparinaan edelleen H.W.Blomqwist. Marraskuun 3 päivä 1896 se joutui haaksirikkoon:
Ahvenanmeren saaristoa on sanottu maailman vaarallisimmaksi vesistöksi purjehtia eikä suotta. Aikakauden lehtiä selatessa voi huomata haaksirikkojen olleen tuohon aikaan todella yleisiä.
Järjestyksessään kolmas kitarani oli tarkalleen ottaen Ibanez Roadstar II RG440 P.
Minulla oli studiosessioissa lainassa 1985 Ibanez Roadstar Comet II sarjan malli RS 136 EF. Se oli väriltään Enamel Fog tai Soft blue. Kitara on varustettu Stratocaster-tyyppisellä tekniikalla, eli kolmella yksikelaisella mikrofonilla jne. Tykästyin soittimeen niin kovasti että halusin ostaa itselleni samanlaisen vasenkätisenä.
Kuvassa Enamel Fog värinen Ibanez 141 EF
(saman sarjan tuplakela versio)
Nurmeksessa oli tuolloin KK-Sound niminen musiikkiliike, josta loppukesästä 1986 laitettiin tilaus maahantuojalle. Muutaman viikon päästä selvisi että soitinta ei ole saatavissa Suomesta. Niin tilaus jatkoi Euroopan tukkuliikkeeseen. Muutaman viikon päästä saatiin tieto, ettei kyseistä soitinta löydy Euroopastakaan. Tilaukseni oli näin alkanut elää omaa elämäänsä ja jatkoi matkaansa sitten Japaniin.
Minun Ibanez RG 440 P
Ikuisuudelta tuntuneen ajan, joka todellisuudessa kesti joitain kuukausia, jälkeen kitara viimein saapui liikkeeseen. Kiireen kaupalla menin hakemaan soitinta ja saman tien selvisi ettei se ollut tilaamani vaan jotain muuta.
Hämmästelyä kesti aikansa. Mikä ihme oli tämä Ibanez? Mallia ei oltu vielä koskaan ennen nähty. Muutaman kuukauden kuluttua vuoden vaihduttua 1987 maailmalla julkaistiin uusi JEM 777 sarja, sekä sen johdannainen RG-sarja. Noin kuriositeettina, olisipa hauska tietää oliko minulla kunnia olla kautta aikain ensimmäinen RG-kitaran omistaja Suomessa.
Ibanez RG 440 P 1987 brosyyrissä.
Soittimessa on ohut pienemmälle kädelle sopiva ja miellyttävän laakea U-profiilin kaula, joka on todella tarkasti työstetty. Intonaatio kaulassa on hyvä. Erinomainen ratkaisu on ns. Ibanez Edge eli Floyd Roce lisenssilukkotalla sekä lukkosatula. Tallamikin Duo Sound humbucker-puolitus on myös hyvä innovaatio. Kuten pidin myös Cosmo Black Hardwaresta sekä mahonkisen lankun mustasta väristä. Lavan muotoilu on persoonallista, erottuvaa desingiä ja mielestäni erittäin onnistunut.
Ibanez 1987 mallistoa.
Myöhemmin on saatu huomata että RG-mallista kehittyi Ibanezille varsinainen vuosikymmenien menestystarina. Eli kautta aikain suosituin Hard rock ja metalli-kitara malli eli niin sanottuja super stratoja. RG on vielä tänä päivänä suosittu sekä tuotannossa. Näin se samalla jatkaa arvostetun Japanilaisen kitara-rakentamisen perinnettä.
Ismo ja Ibanez
RG 440 P keikalla.
RG 440 P oli ykkös-soittimeni seuraavat kymmenen vuotta. Sittemmin musiikilliset arvoni suuntautuivat kitaroiden klassikoihin. Ja niin vuosituhannen vaihduttua Ibanez pääsi uuteen kotiin. Jatkamaan siitä mihin se oli tehtykin. Eli ahkeraan soittoon.
Järjestyksessään toinen kitarani oli Washburn Stage sarjan halvin malli A-5 johon säästöni juuri ja juuri riittivät. Ostin kitaran uutena loppuvuodesta 1983 Kuopiosta Svengi-nimisestä liikkeestä ja mukaan tuli oma tyköistuva case.
Ismo ja Washburn A-5 keikalla
kevättalvella -84.
Kitara oli edellisen tapaan oikeakätinen. Tällä kertaa halusin asian näin juuri olevankin, koska soitin näytti hauskalle ja erikoiselle "väärinpäin". Soitettavuus oli hyvä kun volumen asemasta mikrofonikytkin oli ensimmäinen plektrakäteen osuva. Eikä tahatonta volumen säätöä tapahtunut. Tästä huolimatta säätimet olivat hyvin käden ulottuvilla.
Hyvin säilynyt yli kolmekymmentä vuotias kitara Audio Fanzine sivustolta
Muuten, vasta nyt yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin minulle on selvinnyt että kitaroistani kaksi ensimmäistä ovat samastatehtaasta tulleita! Parempi myöhään vai miten sitä sanottiinkaan. Hehe.
Hauska jalka "foot" -mallinen lapa
Washburn on Amerikkalainen, akustisia kitaroita jo 1800-luvun lopusta lähtien valmistanut kitaramerkki. Se elvytettiin 1979 jolloin alettiin markkinoida Wing ja vuodesta 1980 alkaenStage-sarjaa. Washburn valmistutti sarjan kitarat Japanissa Matsumoton kaupungissa legendaarisenMatsumokun tehtaalla, jossa niitä tehtiin vuoteen 1985 tehtaan toiminnan päättymiseen saakka.
Myöhemmin 1996 valmistettu reissue-sarja on muuta tuotantoa ja sen erottaa mm. erilaisesta logosta lavassa.
Osa 1983 esitteestä.
Stage-sarjan muotoilu on saanut hyvin paljon vaikutteita Gibson Explorermallista. Sitä valmistettiin ensimmäisen kerran vuosina 1958-1963. IbanezDestroyer merkkistä kopiota valmistettiin 70-luvun taitteesta "1975 oikeus juttuun" asti. Mallin tultua suosituksi Gibson alkoi valmistuksen uudelleen 1976. Suosio kasvoi edelleen eikä vähiten AllenCollinsin ja southern rock buumin nansiosta .
Washburn alkoi valmistuttaa Stage-sarjaa 1980 alkaen. Mielestäni siinä onnistuttiin luomaan aivan oma näkemys teemasta. Tuolloin 80-luvulla soitin kuului monien kitaristien arsenaaliin. Esimerkkinä vaikkapa Whitesnaken alkuperäisjäsen MickyMoody tai Quiet Riot ja Ratt kitaristi Carlos Cavazo.
Bernie Marsden Explorer ja Micky Moody Washburn
soittavat kuin veljekset tässä legendaarisessa kuvassa.
Sarjan halvin malli A-5 on Telecaster-tyyppisellä tekniikalla varustettu soitin. Eli kaksi kappaletta yksikelaisia mikrofoneja (EMG). Volume- ja sävynsäätöpotentiometri sekä kolmiasentoinen kytkin yhteisessä kytkentälevyssä. Vaahtera kaula on profiililtaan voimakkaan kolmiomainen. Se on pultattu neljällä ruuvilla lankkuun. Kitaran runko eli lankku on mahonkia. Talla on hienosäätö-mallia sekä kielet läpi rungon.
Talla oli näin hyvin säädettävissä ja virittimet laadukkaat. Vaahteraa oleva kaula oli mielestäni paksusti lakattu. Intonaatio siinä oli hyvä ja kaula toimi myös hyvin koko matkalta. Kitara oli tasapainoisen hyvä soitettava. Candy Apple väri on kaunis ja vahva. Maalin alla on lisäksi lakkakerros. Ilmeisesti maalaus oli tehty niin sanotusti uppomaalauksena koska kitaran lankku saattoi näyttää jopa muoviselta!
Kautta aikain ensimmäinen kitarani oli Stagg merkkinen Japanissa tehty Gibson SG kopio. Sain äitini ostamaan kitaran parin vuotta kestäneen suostuttelun jälkeen loppuvuodesta 1980. Kuopiossa oli musiikkiliike nimeltään Svengi, josta löytyi oikeakätinen käytetty viininpunainen kitara. Myyjä vakuutti sen käyvän hyvin vasenkätiselle ensi soittimeksi. Hinta oli 300 mk eli tämän päivän (2013) rahaksi muutettuna noin 70€. Soitin kitaralla seuraavat kolme vuotta.
Ismo ja Stagg SG kevättalvella 1982, aika on syönyt
kuvasta kitaran viininpunaista väriä.
Aloin etsiä tarkempaa tietoa soittimesta ja selvisi että tämä mutkikkaampi juttu. Nimittäin nykypäivän Stagg on perustettu 1995 ja on aivan eri yhtiö kuin tuo kitaran valmistaja. Asiaa täytyy taustoittaa.
Nimittäin Japanissa toimi 70-luvulla Matsumoku Industrial niminen puunjalostusyhtiö (1900-1987). Se oli alkanut valmistaa akustisia kitaroita viisikymmentäluvulla. Kuusikymmentäluvun alussa kitaravetoinen instrumental rock kuten surf-musiikki tunnetuimpana esimerkkinä The Ventures ja The Shadows sai aikaan eteenkin Japanissa kitara-buumin. Jollaisia kitaroita siellä myös alettiin valmistaa. Myöhemmin tätä nostetta jatkoivat The Beatles. Yhtiö alkoi valmistaa taitavien käsityöläisten ja kehittyneiden CNC-tuotantolinjojensa ansiosta varsin laadukkaita soittimia. Niitä pystyttiin tekemään suuria sarjoja edulliseen hintaan.
Kaulalevyssä luki yleensä pelkkä Japan.
Seitsemänkymmentä-luvulle tultaessa tuotanto oli jo vakiintunut. Yhtiö toimitti soittimia alihankkijana monille eri tuotemerkeille. Esimerkiksi Amerikkaan kitaroita toimitettiin Lyle ja Kent merkillä, Englantiin Marlin ja Australiaan sekä manner-Eurooppaan merkillä Stagg. Lisäksi tehtaalla tehtiin osittain tai kokonaan esimerkiksi merkkien (Hoshinon Gakki) Ibanez, (Nippon Gakki) Yamaha, Aria, Washburn, (Gibsonin tytäryhtiö Norlin) Epiphone-kitaroita. Matsumokun valmisteeksi soitinta ei siis huomannut kuin vasta -70 alkaen, sittenkin huomaamattomasti kaulan osissa tai ääniaukossa. Soittimet muistuttivat paljon länsimaisia soittimia hinnan ollessa jopa vain kahdeksasosa alkuperäisestä.
Soitinmarkkinoiden kasvaessa räjähdysmäisesti alalle tuli useita muitakin yhtiöitä. Niissä oli tärkeää massatuotanto, ei laatu. Näin ollen Aasialaisten kitaroiden maine meni tosi heikoksi.
Käräjoinnin aiheena ollut lavan pään ns.
"avoin kirja" muotoilu eli "viikset".
Matsumoku SG kopiot tehtiin vielä 70-alussa pulttikaulaisiksi Tämä Fendereistä tuttu kaulan kiinnittäminen pulteilla on varsin toimiva tekninen ratkaisu. Mikrofonit ovat kaksi yksikelaista humbucker-kuoriin piiloteltuna. Lisäksi soittimessa oli erikoinen vibrato-mekanismi. Joten ei voi puhua täysin kopiosta.
Myöhemmin alettiin tehdä suoria kopioita. Vuonna 1975 Amerikassa nostettiin oikeusjuttu, jossa oli Norlin (Gibsonin tytäryhtiö) vastaan Elger ( Hoshino Gakki - Ibanez Amerikan yhtiö). Norlin syytti Gibsonin lavan muotoilun kopioimisesta. Asia sovittiin tuomioistuimen ulkopuolella ja tämän jälkeen Japanilainen muotoilu siirtyi selvästi erottuvaksi alkuperäisistä. Lisäksi alkoi tulla omaa desingiä. vuoden 1978 jälkeen täyskopioita ei enää tavattu.
Myöhemmin myyntipalstoilla on alettu käyttää termiä ns. oikeusjuttu-kitara. Tällä tarkoitetaan näitä Japanilaisia vintage-kopioita, jossa on tuo ns. avoin kirja-lapa. Ne on kohtalaisen laadukkaasti tehty ja niiden hinnat ovat nousussa. Useimmiten soittimeksi paljastuu kuitenkin huono kopio samalta aikakaudelta, joten on helppo tulla huijatuksi.
Lyle erikoisine tremoloineen.
Jos sattuu omistamaan oikean "oikeusjuttu" SG:n, kannattaa toimia kuten ainakin vintage soittimien kanssa. Eli jos on tarvetta tehdä muutoksia, niin tekee muutokset säilyttäen alkuperäiset osat. Eikä tee rakenteellisia muutoksia soittimeen lainkaan. Eli se on palautettavissa täysin alkuperäiseksi. Muut kuin täysin alkuperäiset ovat lähes arvottomia.
Tässä blogissa esitellyt Lyle, Marlin ja Stagg SG:t ovat keskenään täsmälleen samanlaisia. Eniten hakuja tulee Lylestä, sitten Marlinista eikä yhtään Staggista. On luultavaa että Matsumoku valmisti kitaraa varsinaisesti Lylen alihankkijana. Kun sitten mallisuoja-asia sovittiin 1977, niin loppuerät sai ostaa jaettavakseen mm. Pan tai Kent. Lisäksi tuolloin marketeissa myytävistä kitara ja vahvistinpaketeista tuttu Stagg-merkki.
Luultavasti kitaran lapoihin vain täydennettin tukkukauppiaan oma tuotemerkki. Se on aika helposti poistettavissa ja suuresta osaa kitaroista se on raaputettu kokonaan pois. Näitä kitaroita valmistettiin ainoastaan vuosina 1970-75 joten niitä on nykypäivinä jäljellä rajallinen määrä. Tosin jos keräilee vintage-kitaroita, voi olla jalompaa kerätä alkuperäistä desingiä.
Tänä päivänä on olemassa paljonvanhojen Japani-kitaroiden harrastajia. Olisipa hauska tietää minne vanha nyttemmin harvinaisuudeksi osoittautunut kitarani on kulkeutunut. Niin ja jos satut tietämään jotain aiheeseen liittyvää olisi mukava kuulla.
Tuli tuossa mieleen miten olen kuullut kerrottavan entisaikaan isoukkini Heikin (1847-1934) soittaneen ikänsä virsikanteletta. En ollut koskaan ennen kuullutkaan moisesta soittimesta, joten täytyi selvittää mikä vehje se oikein on. Kun jaksoi penkoa internetin ihmeellistä maailmaa, niin alkoi löytyä tietoa. Kyseessä on siis yksikielinen soitin, mitä soitetaan näppäillen tai jousella. Saadakseni virsikanteleen haltuun täytyi selvittää asiaa laajemmin.
Kielisoittimien historian aamuhämärä alkaa 2500 vuotta sitten, kun antiikin Kreikassa Pythagoras suoritti kokeitaan ja mittauksiaan kahden puomin yli viritetyllä jänteellä. Hän teki keksinnön. Nimittäin jännettä jakamalla tietyssä suhteessa sai aikaan aikaan harmoonisia musiikillisa sävyjä eli intervalleja, joista kehittyi matemaattisesti järjestäytynyt sävelasteikko.
Pythagoraalla oli filosofis-matemaattinen koulu, johon kuului lisäksi uskonnollista mystiikkaa. Sen johdannaisena vielä tänä päivänä on olemassa runsaasti meditaatio, eli niin sanottua uskomushoitomusiikkia sekä harrastusta tai muuta pohdintaa.
Tuhat vuotta myöhemmin eli viisisataa jkr. oltiin kehitetty edellisestä jo yksikielinen soitin, johon kuului (A=432 Hz viritetty) jänne sekä äänen vahvistamiseksi resonaatiolaatikko. Soitinta soitettiin näppäillen toisen käden painellessa kevyesti puun palan avulla kieltä. Soittimen kanteen oli merkitty haluttujen sävelten asemat.
Soitin oli nimeltään Monochord ja muun muoassa Roomassa Boethius (Severino Boezio 480 – 526) teki filosofian lisäksi matemaattisia sekä musiikillisia tutkielmia soittimella kehitellen musiikin teorioita. Käytössä tuolloin oli pelkästään Pentatoninen eli viisisävelasteikko A,B,C,D,E, jota tänä päivänä kuulee sanottavan vaikkapa blues-skaalaksi. Nykyään nuo edellä mainitut sävelet ovat nimetty A,C,D,E,G. Ja löytyvät mm. kitarasta A kieletä kuin monochordista ikään 0-3-5-7-10 nauhoilta. Näihin aikoihin monochordista kehiteltiin myös mekaanista muunnelmaa, pianon esi-isää.
Kuva: Boethius 1200-luvun käsikirjoituksessa
Cambridgen yliopiston kirjasto, Englanti)
Viisisataa vuotta myöhemmin eli ensimmäisen tuhat luvun täyttyessä Italialainen benediktiinimunkki ja muusikko Guido Arezzo (n. 990-1050) oli ensimmäinen, joka keksi käyttää Monochordia kuoropoikien laulun opetuksessa. Monochordilla hän sai esiin kirjoitetun. Pystyen havaitsemaan virheet ja korjaamaan epäpuhtaita säveliä. Hän myös keksi niin sanotun "laulavan käden". Noihin aikoihin käytössä oli jo myös useamman kielen sisältänyt hammered dulcimer joka aloitti eriytymisen clavicordiksi ja siitä pianoksi.
Benediktiinimunkki Guido Arezzo vas.
soittaa monochordia ja Piispa
Theopald Arezzo ohjeistaa 1025.
1500-luvulta eteenpäin yksikielisen Monochordin rinnalla oli eteenkin Englannissa suosittu samalla periaatteella toiminut Tromba Marina. Siinä oli myös yksi kieli eikä nauhoja. Sointi on säröinen ja nykypäivän kitarasärö muistuttaa sitä. Soittimen kolmesataa vuotta, eli varsin pitkään kestänyt suursuosiopäättyi nopeasti 1800-luvun alussa.
Ruotsi oli lyöty ja köyhtynyt suurvaltakautensa päättäneissä pitkään kestäneissä sodissa 1800-luvun alussa tavattomasti. Pikku valtioksi kutistuneen maan sisäisissä valtakamppailussa taloudenpito oli myös hunnigolla. Seurakunnilla ei ollut varaa hankkia edes urkuja. Virren veisuun johtaminen seurakunnan mölistessä epätahtiin oli hirveää ja eri puolilla maata laulettiin samat virret aivan eri nuotilla.
Tanskassa monocord koki uuden tulemisen opetusvälineenä, kun se keksittiin ottaa käyttöön vähitellen yleistyvissä kouluissa 1823. Sen avulla kohennettiin koululaisten laulutaitoa alkuun Kööpenhaminassa ja siitä tuli nopeasti suosittu myös kirkon piirissä.
John Dillner
Ruotsissa kappalainen John Dillner teki laitteeseen muutoksia, kuten laittoi siihen kromaattisesti jaetun 30 nauhaa käsittävän otelaudan. Skaalan piitudeksi tuli näin kaksi ja puoli oktaavia. Mikä on laulamiseen riittävä. Nauhat hän numeroi. Soitinta soitettiin sitten numeronuottikirjoista. Kielen viritys oli C. Käytettäväksi tuli jousi jolla saatiin aikaan virsien laulamisessa tarvittavia pitkiä ääniä. Erikoisen nopeita sävelkulkuja ei soittimella sen rakenteesta jotuen voi esittää. Mutta virsien säestykseen unisonossa laulumelodian kanssa se oli optimaalinen. Tälle soinniltaan alttoviulumaiselle laitteelle hän antoi nimen psalmodikon jonka hän sitten esitteli kotimaassaan.
Psalmodikon.
Vaatimukset soittimelle oli että sen tuli olla halpa ja että sen voi rakentaa helposti kuka tahansa. Eli nykypäivän DIY. Lisäksi kenenkä tahansa tuli oppia soittamaan sillä vaivatta puolessa tunnissa kokonainen virsi. Edellä mainitun helppouden ansiosta psalmodikonista tuli erittäin suosittu.
Ruotsista psalmodikon, salmodikon levisi myöhemmin entisiin alustamaihin Suomeen, Norjaan ja Balttiaan. Neljän vuosikymmenen aikana Ruotsista muutti miljoona siirtolaista Amerikkaan. Heidän mukana soitin kulkeutui uudelle mantereelle.
Ei ole tiedossa kuka toi soittimen Suomeen ja antoi nimen (mielestäni harhaanjohtavasti) virsikantele, virsikannel. Opetuksen lisäksi sitä käytettiin myös täällä paljon kirkollisten toimitusten yhteydessä ainoana soittimena. Usein virren melodia saatettiin "esitellä" esilaulajan sekä soittimen yhteisenä unisonona. Samalla seurakuntalaiset saattoivat kuulla oikean sävelkorkeuden. Tämän jälkeen seuraväki yhtyi veisuun ja säestyssoittimen ääni saattoi hukkua helposti kuuluvista.
Tämä on virsikantele myyntipalstalta. Soitin on
luultavasti reilun sadan vuoden takaa ja körttiväreissä.
Mikä seikka heränneiden joukoissa se oli paremminkin etu (alkaa 3:00 kohdalta). Tuolloin uuteen herännäisyysaatteeseen kuului olla korostuneen vaatimattomasti. Ja oli paheksuttavaa tuoda itseään esille millään tavalla. Lisäksi kaikinpuolinen koristeellisuus oli pahasta. Ja ketkä eivät kuuluneet heränneiden joukkoon olivat "suruttomia". Tälle runsaasti siionin virsiä sisältäneitä seuroja pitävälle joukolle virsikannel oli mitä optimaalisin laite. Jossain päin Suomea jokaisen rippikoululaisen tuli opetella soitin.
Isoukkini Heikki Pentikäinen oli syntynyt 1847 herännäisyyden ydinalueella ja vain muutaman kilometrin päässä asunut herännäisjohtaja Paavo Ruotsalainen oli elänyt vielä isoukin lapsuusvuosina. Joten ei ole suuri ihme mihin herännäis kodissa lapsen musikaaliset taipumukset johti.
Suosiota soittimella kesti aina 1800-luvun loppupuolelle saakka, jolloin sen syrjäytti yleistyneet polkuharmoonit. Syrjäseuduilla muutos tapahtui myöhemmin. Syy suosion menetykseen oli sama mikä sen oli aikanaan tuonut suosituksi. Helppo aloittaa ja yksinkertainen jatkaa.
Musiikin perusteet opittuaan musisoijat hankkiutuivat monipuolisempien soittimien pariin. Näin soitin niin sanotusti unohtui parissa sukupolvessa. Polkuharmoonin otti vallan vähitellen yleistyvissä kouluissa.
Niin soiton aloittamisen kynnys nousi taas korkeammalle ja harvempien ikään kuin etuoikeudeksi. Noin ajatellen psalmodikon, suomalaisittain virsikannel edusti oman aikansa punk-aatetta.
No miten soitin voi tänä päivänä? Ruotsissa sekä Norjassa on pieni mutta aktiivinen porukka, joka pitää musiikia elävänä. Lisäksi Ruotsista löytyy yksittäisiä harrastajia ja aiheeseen keskittynyt museokin. Suomessa soitinta löytyy enimmäkseen enää museoista ja siellä täällä varastoihin hylättyinä. Saksassa melodikon on tehnyt taas historiansa ties monennenko uuden tulemisen ja soitinta käytetään kuinka ollakaan, menestyksekkäästi musiikinperusteiden hahmottamisessa!
Amerikassa psalmodikon tunnetaan myös nykypäivänä hyvin ja se on antanut runsaasti vaikutteita mm. AppalachianDulcimersoittimeen, jossa nauhat ovat järjestyneet diatonisesti kuten 500-luvun monochordissa! Siihen vain lisätty kaksi kieltä lisää ja viritys on kaikkiaan muodossa D-A-D.
Yksikielisen soittimen ideaa on johdettu bluesiin tai sikaarilaatikkokitaroiden "kaikilla on lupa tehdä musiikkia" DIY-aatteeseen. Omanlaisensa monochordin/psalmodikon 1900-luvun johdannainen on myös Lap Steel!
Voidaan näin todeta, että 2500 vuotta vanha idea soi vielä tänä päivänä varsin tuoreesti!
