Soittoura vuosina 1994-2005

Olin tullut soittajana tienhaaraan jossa oli tehtävä valintoja. Olin ollut tähän asti vannoutunut rokkari ja päivätöissä. Vetämäni bändi oli levinnyt vuosia sitten maailmalle enkä ollut kotiutunut muihin rokkiprojekteihin missä kävin. Akustisesta jutusta en ollut saanut kehitettyä pysyvämpää. Jouduttuani päivätöistä lomautetuksi aloin uskoa, että ainoa tapa työllistyä päätoimisena muusikkona edes jotenkin on alkaa soittaa tanssibändissä. Eli niitä lauluja mistä saa oikeasti leipää. Tiesin että Martti Huttusella on ohjelmatoimisto joten ilmoitin Martille olevani käytettävissä jos tarvitaan kitaristia. Se oli vuonna 1994.

Markku Hyttinen otti yhteyttä ja tarjosi keikkaa. Markulla oli ollut viihdekvartetti jotka muodostuvat niin, että bändissä on peruskomppiryhmä kuten rummut-basso-urut/haitari. Johon lisätään solistinen soitin, kuten saksofoni, trumpetti tai kitara. Tavalliset ravintolabändit olivat pelkästään rytmiryhmä eli rummut-basso-urut. Ne olivat halvempia kuin nelihenkiset yökerhobändit pienemmästä kokoonpanostaan johtuen. Ollen myös musiikilliselta ilmaisuvoimaltaan vaatimattomampia. 

Sodan jälkeen Suomalainen keksintö tanssikielto oli vapautunut lopullisesti vasta vuonna 1948. Lisäksi syntyi suuret ikäluokat jotka kaipasivat viihdettä. Suomessa oli musiikintekijoistä valtava pula ja 60-luvulta oltiin kerrottu tarinoita, kuinka basisti saatettiin ottaa nakkikioskin jonosta keikalle. 70-luvulla oli alkanut loiva mutta jatkuva kysynnän lasku. Tämä johti siihen että bändien oli kilpaillakseen vähenevistä keikoista parannettava toimintakulkttuuriaan. 90-luvun alkuun tultaessa ei kvartetteja enää juurikaan esiintynyt maakuntien hotellien yökerhojen housebändinä.

Artistit kiersivät 70-luvulla pystysolisteina talon kuukausi-palkatun trion säestäessä. 80-luvulla solisteilla alkoi olla omia bändejä. 90-luvulla kun minä aloitin, he kiersivät kvartetteineen yhden illan paikassaan hotellin hitti-iltana. Talon bändi soitti muut illat. Kahdesta neljään iltaan viikossa. Minun aloittaessani oli yleistä kahden viikon sopimus hotelliin. Aiemmin oli bändi soittanut kuukauden paikassaan. 

Pete, minä Markku.

Markku oli koonnut nyt trion jonka halusi kuulostavan isommalta bändiltä. Se onnistui käyttämällä koneita apuna. Soitintekniikka oli kehittynyt niin, että urkuja soittanut Petri Summanen lisäsi koneelta rummut ja basson. Markku lauloi soittaen perkussioita ja minä soitin kitaraa laulaen stemmoja. Koekeikkojen jälkeen homma vaan lähti jatkumaan ilman suurempia suunnitelmia. Alkuun nimenä oli Markku Hyttinen Group sitten Safir. Keikoisa suurimman osan möi Martti Huttusen ohjelmatoimisto.

Yleinen käytäntö tuolloin oli soittaa joko yhdeksästä puoli kolmeen. Tai sitten kymmenestä puoli neljään. Eli esiintymisajaksi tuli viisi ja puolituntia. Setti sisälti 45 minuuttia soittoa ja vartti taukoa. Lisäksi puoli tuntia soittoa loppuun. Illan aikana ehti siis soittaa noin 70 kappaletta!

Tein nuotinnuspalvelua solisteille.

Kitarana minulla oli Ibanez ja vahvistimena Charvell. Lauloin lisäksi kirkkokuorossa tenoria pari vuotta, se oli hyödyllistä. Ostin sitten ensimmäisen laatusoittimeni Gibsonin. Soittajan palkoilla hankinta ei olisi muuten onnistunut mutta satuin saamaan oikaisun verotukseen ja veronpalautuksia takautuvasti useammalta vuodelta.

Keva keikalta Outokummussa.

Kotona tein midillä musiikkia ja otin iskelmää haltuun. Tein taustat itselleni ja tein jonkun one-man keikan. Aloittelin nuottien kirjoituspalvelua, jossa kappaleista oli kunnollinen nuottikuva keikkakansiossa. Vaikka soittopestiä ei arvostettu monien mielestä, olin kuitenkin ylpeä että saatoin työllistyä muusikkona. Tein puolitoista sataa keikkaa vuoteen ja matkapäiviä lähes toinen mokoma. Jauhot sai myös kitaransoitonopettaja. 

Vuonna 1998 aloitin Arja "Lokki" Havakkaa säestävässä Linnut-orkesterissa. Solistibändit pysähtyivät vain yhdeksi iltaa paikassaan, joten silloin viimeistään tuli selväksi miten iso maa Suomi on. Soitimme kesäisin kesälavoilla keski- ja etelä-Suomessa, talvella paljon lapin hiihtokeskuksissa. Musisoimme tanssitaloissa ympäri Suomea sekä teimme myös pari kertaa vuodessa teimme pikku kiertueet Ruotsissa. Soittoamme kuultiin radiokanavilla ja olimme muutamaan otteeseen telkkarin kesäillan valssi ohjelmassa. Seuraava ote on helmikuulta 2000.

Soiton osuus kokonaisajankäytöstä oli ehkä kymmenen-kahdenkymmenen prosentin luokkaa. Muu meni matkustamiseen, roudaamiseen jne. Keikkamäärät olivat puolentoisasadan vuosiluokkaa siihen lisäksi toinen mokoma matkapäiviä. Soitimme bändinä ensin kolme kertaa 45 minuuttia. Sitten solistin kanssa kaksi kertaa 45 minuuttia ja vielä loppuun puoli tuntia bändin kanssa. Tein soittimilleni kunnon caset. Keikkoja möi polarartistit. Annoin muutamille kavereille yksityistunteja soittouransa alkutaipaleelle. En halunnut varsinaisesti sille alalle, koska jo pelkästään termi kitararansoiton opettaja on mielestäni pelottavan vastuullista hommaa jossa voi pilata toisen innostuksen lopuksi ikää. 

Ruotsin siirtolaisten lehdestä.

Vesa Pennanen toimi bändin leaderina. Soololaulu palasi ohjelmaani stemman lisäksi. Lisäksi siihen kuului sivutoiminen bassottelu. Vahvistimeksi oli vaihtunut Line 6. Rummuissa oli Hannu Nenonen. Soitin bassoa bändin setit ja solistin esiintyessä kitaraa. Näin saatiin  artistin hitin kysynnän lisäksi kustannustehokas paketti. Joten keikkoja tehtiin todella paljon.

Solisti pelleilee Tampereella erään kiertueen jälkeen
josta minä jatkoin keikalle Helsinkiin.

Hannun jälkeen tuli Petteri Leminen rumpuihin. Pari kertaa kerran olimme myös televisiossa, vuosina 2000 ja 2001 TV-2 Huvinvuoksi ohjelmassa.

Yksityispuolella tein ensimmäisen singleni "Nyt soi kitarain". Seuraavana syksynä perustettiin kotipaikkakunnalle elävänmusiikin yhdistys jonka puheenjohtajana toimin.

Hannu Nenonen, minä ja Petri Summanen keikkabussin kanssa.

Havakan bändissä Hannu tuli takaisin rumpuihin. Vesan lopetettua bändissä sen vetäminen jäi minulle. Pyysin Petri Summasen urkuihin. Ajoin keikkabussia 60 000 kilometriä vuosittain.  Bändissä olo aikana tuli kierrettyä keikkapaikat läpi Suomen useaan kertaan. Samoin kävimme esiintymässä siirtolaisille Suomenlahden tuolla puolen useaan otteeseen, sekä laivoilla. Hankin ensimmäisen Stratocasterini. Olin Linnuissa vuoden 2002 syksyyn saakka, neljän vuoden ajan. Säestin lisäksi satunnaisesti erinäisen määrän iskelmäartisteja tunnetuimpana varmaankin Reijo Taipale.

Vuoden 2002 syksyllä Teijo Rekonen kysyi soittamaan Caminito-orkesteriin. Teijo on harmonikansoiton maailmanmestari vuoden 2000-duettosarjassa. Säestimme tangokuningas (1988), Kari Piirosta keikkaillen ympäri Suomea sekä lahden tuolla puolen. Teijon lisäksi bändissä soitti Jyri Hietapakka rummut ja Mika Rekonen basso sekä viulu!

Yksityispuolella julkaisin keväällä 2003 ensimmäisen pitkäsoitto cd-levyni "Kaunein sana". Äänitin ja miksasin sen kokonaan. Sittemmin toimin eri projekteissa, kuten esimerkiksi Marja-Liisa Kuosmasen, Marja-Leena Gröhnin tai Koillisväylä levyillä.

Kotisivut vuonna 2000.

Entisestä ambulanssista tuli
hyvä keikkabussi.

Syksyllä 2003 keksimme Markku Niirasen kanssa perustaa oma bändi. Markku oli halukas siirtymään päivätöistä luovalle alalle. Täyssoittolevyni oli saanut hieman huomiota maakuntaradiota myöten, joten bändin nimeksi tuli Markun vaatimuksesta Ismo Pentikäinen & Pelipojat. Rumpuihin tuli Henry Mikkonen ja bassoon Kalle Parviainen, rokkipojat. Vahvistimeksi minulle tuli VOIMA ja echolette-kaiku. Teimme Markun kanssa myös vähän duo-keikkoja. Keikkoja myi alkuun Markku sitten Pohjoisartistit.

Takana Henry Mikkonen Markku Niiranen ja
Kalle Parviainen edessä minä.

Ostin vanhan Mersun pakettiauton keikkabussiksi mutta laadukkaat PA-kamat ja valot. Kotisivut tuli nettiin. Saadaksemme bändin työllistymään kunnolla Markku ilmoitti sen SM-kisoihin. Siitä taas seurasi se että voittaaksemme täytyi yhtye hioa huippuunsa. Moniäänistä laulua ja tyylikkäät sovitukset. Näet muut sijat kuin voittopaikka eivät merkinneet työllistymisessä mitään. Olin aika vaativa enkä päästänyt itseäni sen enempää kuin bändiäkään helpolla. Etenimme loppukilpailuun Ylläkselle, jonne tuli bussilastillinen eli puolensataa kannattajaa mukaan! Voitimme sitten tanssibändien SMORK 2004-kisoissa Suomenmestaruus hopeaa. 

Pelipojat Piazzassa Tahkolla.

Bändin toiminnan huippuhetki oli seuraavana kesänä kun esiinnyimme pankin 100v juhlissa vajaalle 2000 hengen yleisölle. Juuri ennen lavalle nousua bändi ilmoitti lopettavansa tähän keikkaan. 

Markku kertoi siirtyvänsä takaisin päivätöihin ja Henry sekä Kalle keskittyivät Deestyleen jonka olivat juuri perustaneet.

Jäin pyörittämään kalliiden PA-kamojen, bussin ja sovittujen keikkojen palettia. Samalla alkoi uuden kokoonpanon rakentaminen.

Kotisivut vuonna 2005.

Tero, Pete, Panu ja minä.

Ja niin löytyikin oikein taitavat muusikot. Uusi kokoonpano oli Tero Ylisirkka basso, Petri Kainulainen rummut ja Panu Rouvinen piano sekä akustinen kitara. Harjoittelimme setit kasaan ja osallistuimme uudestaan vuoden 20051 tanssiorkestereiden Suomenmestaruuskisoihin.

Pohjois-karjalan maakuntalehden aukeamalla.

Tein samalla toista levyäni "Sileä kivi" johon sävelsin ja sanoitin kaiken. Sovituksen lisäksi äänitin ja miksasin materiaalin. Toimin vielä taloudellisena tuottajana. Bändin jäsenet soittavit levylle. Kiersimme samalla keikoilla entiseen malliin. Keikkabussi kesti onneksi hyvin keikkamatkat, mutta jouduin kyllä korjaamaan sitä keikkojen välillä usein.

Hyvä, unohdettu levy.

Etenimme kokoonpanolla Ylläkselle tanssibändikisojen SMORK 2005 loppukilpailuun . Mukanamme oli taas bussilastillinen kannattajia ja Markku Niiranen ajoi bussia. Bändi eteni kaksipäiväisessä kisassa loppuvaiheeseen asti jossa oli viisi bändiä. Bändimme soittotaso oli noussut selkeästi edellisestä mutta niin oli kisojenkin taso. Osallistuneista bändeistä lisäksi kaksi oli aikaisempia voittajia kuten Varjokuva. Tulimme kovassa kisaasa viiden parhaimman joukkoon mikä on kyseisenä vuonna tosi hyvä saavutus.

Keikkajuliste: Takaa vasemmalta Panu Rouvinen,
Pete Kainulainen ja Tero Ylisirkka
edessä allekirjoittanut.

Mandoliinillä "Sileä kivi"-levyn
julkaisukonsertissa.

Ylläksen lehti Kuukkeli.

Paikallislehti Pitäjäläinen 28.4.2005

Bändi oli erikoisen hyvä ja kehityskelpoinen. Siitä innostuneena opettelin soittamaan lisäsoittimena mandoliinia. Jos bändi olisi saanut toimia ja hitsautua seesteisemmässä historian vaiheessa siitä olisi voinut kehittyä mitä vaan.

Yksitoista vuotta kestäneellä päätoimisella muusikkouralla oli lomat jääneet pitämättä. Nyt oli sen aika. Kilpailujen jälkeen teimme sovitut keikat. Hankkiuduin koulutukseen ja aivan uusiin kuvioihin eripuolelle Suomea. Äänitin vielä lupaamani joululevyn sekä säestin pääkaupunkiseudulla Juhani Rautiaista muutamalla keikalla. Hänen keikoilla oli kiva olla vaihteeksi taas rivimuusikkona. Muita soittajia bändissä olivat Ako Kiiski bassossa, Vesa Aaltonen rummut sekä Pekka Kuorikoski piano ja viulu. Tähän oli hyvä päättää päätoiminen soittajuus. Laitoin kitarat koteloon totaalisesti seuraaviksi muutamaksi vuodeksi.

Caset

1990-vuosikymmenen lopussa aloin kaivata kunnon suojausta vahvistimille ja kitaroille jotka jatkuvassa liikuttamisessa olivat aika kovilla. Ainakin saada säilymään siistinä. Ammatikseen kiertävät bändit olivatkin usein kuin pomminpurkajaryhmä. Jos laitteiden suojaksi ei ollut laitettu muuta kuin pahvilaatikot.

Tyköistuva vahvistimen kuljetuskotelo.

Layouttia sivusta katsottuna.

  


Saksalainen Thomann eli tuttavallisemmin T-kauppa ei ollut vielä tehnyt Suomeen maihinnousua niinpä  kaikki musiikkilaittet ja musiikkiin liittyvät asiat kuten valot ja telineet olivat täällä arvokkaita hankkia. DIY-tyyppinä aloin väsätä koteloita itse. Tilasin kaikki listat, helat ja muut Holmbeg cases-firmasta joka toimii Suomessa Torniossa ja Haaparannassa Ruotsissa. Lisäksi tarvitsin filmi-vanerin sekä pehmusteeksi tukevan solumuovin.

Hyvin kestää vielä 15-vuoden käytön jälkeen.

Vahvistinkotelosta tuli oikein tyköistuva, luja ja siisti. Hinnaksi jäi vähän yli 1000 mk mikä oli lähes puolet vähemmän valmiista. Nykypäivänä saa vastaavan Thomanilta samalla hintaan kuin sen tuohon aikaan teki itse.

Kitaralaukku.

Onnistuneesta vahvistinkotelosta innostuneena rakentelin vielä kitarakotelon. Tein siihen osuuden bodylle Finn-foamista. Tämä on kätevää sikäli että kotelolla voi kuljettaa Stratocasteria tai Gibson Les Paulia tai mitä tahansa kitaraa. Tarvitsee vain vaihtaa vain caseen sopiva bodyosa. Laukun saa lukkoon mikä on hyödyllistä jos tulee kysettä esimerkiksi soitinvakuutusasioissa. Tein vielä suunnitelmat bassokitarakotelosta mutta ne jätin sitten totuttamatta.

Bassokitaralaukku.

Vintage nauhakaiut Echolette ja Dynacord

Keksijä, yrittäjä Werner Pinternagel

Werner syntyi vuonna 1913 Thüringenin kaupungin Jenassa. Hän opiskeli kotikaupungissa sähköalan insinööriksi. Pinternagel osallistui toiseen maailmansotaan, jossa jäi vangiksi. Vapauduttuaan Werner palasi Saksaan. Hän oli tuolloin 33 ikäinen. 

Werner Pinternagel

Pinternagel perusti 30. syyskuuta 1945 radiokorjaamoyrityksen Pilstingissä, Landau an der Isarin alueella. Hän sai lainattua perustamiseen tarvittavat rahat sukulaisilta. Yrityksen nimeksi tuli Radiotekniikka ja laiterakennus, ing. Werner Pinternagel. Radiokorjaamo remontoitiin aluksi vanhaan hevostalliin. 

Alkuaikoina Wernerillä oli apuna hänen vaimonsa, kaksi tytärtä ja poika. Sitten palkattiin ensimmäinen työntekijä. Vuoden päästä yritys merkittiin jo Passaun käsityökamarin kaupparekisteriin nimellä Feinmechanik und Funktechnik.

Warner suunnitteli yksinkertaiseen kytkentään perustuvan ensimmäisen tuotantovahvistimen nimeltään Dynaphon. Vuonna 1947 muutettiin uusiin tuotantotiloihin Landau an der Isariin osoitteeseen Landau/ISAR SchlieBfach 10,  ja palkattuja työntekijöitä oli jo neljä kappaletta. 

Vuonna 1947 alettiin virallisesti valmistaa vahvistimia sekä audio-laitteita. Vahvistimen nimeksi Dynacord. Nimessä Dyna tarkoittaa tekijöiden dynaamista sitoutumista yritykseen chord tarkoittaa valmistajan ja soittajien välistä yhteyttä. 

Vuoden päästä ilmestyi markkinoille ensimmäisen "matkalaukkuvahvistin" eli mukana kuljetettava ja mikseri. Kaiken muun ohessa Werner ehti julkaista kirjan. 

Sodan jälkeen oli musiikkimaku muuttunut maailmassa ja sähköistyvät kitarat sekä laulu tarvitsivat vahvistimia. Viihteelle oli kova kysyntä eikä enää kelvannut pelkkä vahvistamaton haitari. 

Werner osui kultasuoneen. Kannettavat vahvistimet kuten Dynacord KV 6 & 10 olivat täysosumia. Alettiin valmistaa lisäksi mikrofoneja Dynaphon-nimellä sekä elokuvamusiikkilaitteita. Vuonna 1954 oltiin kasvettu käsityöyrityksestä pienyritykseksi ja yhtiö muutettiin kommandiittiyhtiöksi Dynacord Ing. W. Pinternagel KG. 

Yrityksessä oli jo 30 yöntekijää. Vuonna 1957 muututtiin yksityisyritykseksi Dynacord, Ing. W. Pinternagel. Werner patentoi esimerkiksi mikrofoneja, kitaroita, vahvistimia, äänilaitteita ja hifi-laitteita. 

Koko viisikymmentäluku oli voimakkaan kasvun aikaa. Vuonna 1958 tuotanto siirrettiin isompiin tiloihin. Osoite oli Siemensstraße 2-6, 94315 Straubing / Donau. Yrityksessä oli tässä vaiheessa jo 80 työntekijää. Osallistuttiin Hannoverin teollisuusmessuille.

Kesällä 1959 Hannoverin teollisuusmessuilla eli Techniche Messe-Uberraschungenisse oli esillä huippu-uutuus, putkitekniikalla toteutettu Dynacord "Echocord"! 

Techniche Messe-Uberraschungen
Hannover 1959

Kokonaan käsityönä poin-to-point tekniikalla valmistettavaa putkikaikua valmistettiin pienet sarjat. Magneettinauhaa käyttävässä kaiussa oli kolme kiinteästi asennettua äänipäätä.

Putkinauhakaiku 
Echochord Stereo vuonna 1959.

Heinäkuussa 1959 Dynacord yhtiön viennin liikevaihto oli jo huikeat 139 000 Saksan markkaa. Se vastasi 15 prosenttia 928 000 Saksan markan kokonaisliikevaihdosta! Vientimyyntiä tehtiin seitsemään Euroopan ja kahdeksaan Euroopan ulkopuoliseen maahan.

30. päivä joulukuuta 1959 Werner jätti patenttihakemuksen yhden liikuteltavan äänipään ideasta. Idea tuli myöhemmin mullistamaan musiikkikenttää! Seuraavaksi 12. päivä joulukuuta 1960 Werner jätti patenttihakemuksen monen äänipään kaiusta.

13.4.1961 ja 21.4.1961 tuli uudet monen äänipään patentit. Luotiin Dynacord Super 61, 62 ja 65-mallit. On luultavaa että Hans Bauerin (Echolette) Dynacordin yhteys alkoi tuolloin. Rekisteröitiin Dynacord-tuotenimi. Vuonna 1962 yhtiö aloitti massatuotannon bassovahvistimista ja kaiuttimista. Rekisteröitiin Echocord-tuotenimi. Toiminnan laajentaussa yhtiömuotoa täytyi kasvattaa laajemmalle pääomapohjalle. 

Tätä NG:n kanssa täysin identtistä
keräilyharvinaisuutta valmistettiin
ainoastaan 300kpl vuonna 1960.

Vuonna 1965 yhtiö työllisti jo noin 250 työntekijää. Tuotelinjassa olivat sähköiset soittimet, kitarat, mikrofonit, vahvistin- ja stereolaitteet. Dynacord Echocord Super malleja valmistettiin putkitekniikalla aina vuoteen 1965 asti. Mukaan tulivat sähkö- ja elektroniikkatuotteiden lisäksi vesi- ja hydrauliikka. Laajenevaa tuotantoprosessia oli järkeistettävä. 

Ostin Saksasta kaiun vuonna 2003.
Se oli munulla vuoden verran.

Vuonna 1965 Dynacord lopetti monen äänipään putkinauhakaikujen valmistuksen. Tuotantoon tuli Werner Pinternagelin 25 maaliskuuta 1960 patentoima keksintö, yhden liikuteltavan äänipään putkinauhakaiku Echocord Mini! Tätä versiota valmistettiin ainoastaan yhden vuoden ajan ja se on nykyään erittäin harvinainen.

Dynacord Echocord Mini vuonna 1965.

-------------------------------------

Keksijä, yrittäjä Artur Klemt 

Artur (1913-1985) oli perustanut 1930-luvulla Münchenin lähellä liikkeen Radio Klemt. Osoite oli Leopoldstraße 46, 80802 München, Saksa. Myöhemmin yritys kasvoi ja sillä oli haaraliikkeet Bremenissä ja Hampurissa. 

Amerikassa Les Paul esimerkiksi oli tehnyt kokeita kelanauhureilla ja vuodesta 1953 Ray Butts valmisti pienen määrän EchoSonic vahvistimia. Nämä olivat kautta aikain ensimmäisiä echo-kaikuja.

Sellainen oli esimerkiksi kitaristi Scotty Moorella, joka soitti Elviksen ensilevyillä sekä Chet Atkinsilla. Slapback-Echo tuli kuulumaan tärkeänä osana esimerkiksi myöhemmin jalostuneeseen Rockabilly-musikkiin.

1950-luvun puolessa välissä Ambros Seelosksen bändissä soittanut Hans Bauer oli kuullut Ray Butts-soundia kierueella olevassa amerikkalaisbändissä. Hans heittti Arturille aluksi ajatuksen valmistaa mikserivahvistimen omiin tarpeisiinsa. 

Vuonna 1958 Neljänkymmenen viiden ikäisellä keksijällä Arthurilla oli muuten kahdeksan vuotias poika, joka oli täysi nimikaima isänsä kanssa. Hänestä tuli myöhemmin niin ikään keksijä.

Isä Arturin keksimälle vahvistimelle tuli kysyntää ja se nimettiin Echolette M40. Hans tarjoutui sitten Artur Klemtin valmistamien sähkölaitteiden jakelijaksi. Ajatus johti Hans Bauerin ja Klemtin yhteistyöhön. Muutamia malleja rakennettiin. Laitteet testattiin ensin käytännössä Ambros Seeloksen puhallin-bändin kanssa keikalla. 

Echolette logo.

Hansille tuli idea kehittää laitteeseen uutuus idea eli echo-kaiku. Echolette NG 1 ja NG 4 kytkentäkaavion puhtaaksipiirtäjä BC. päiväsi piirrustukset 11 päivä maaliskuuta 1959. Hans rekisteröi tavaramerkin Echolette nimiinsä. (Linkistä avautuvalla ensimmäisellä videolla kohdasta 1.40 alkaen Hans kerkoo kaiun "ideasta").

ote Echolette NG 2 kytkentäkaaviosta.

ote Echolette NG 4 kytkentäkaaviosta.

Hans Bauerille tuli kaikki Echolette-tavaramerkin yksinoikeudet ja laitteita myytiin Echolette myynti-yhtiön kautta! Yhtiö esitteli Klemt-tuotteita, kuten mikserivahvistin M40. Kaikuyksikkö NG:stä tuli nopeasti lähes kymmenen vuoden myyntihitti. Nimi laitteelle tuli siitä kun laite oli lämmön johtamisen takia valmistettu reikälevystä ja väritetty kultaiseksi eli kultainen häkki.

Kehitysversiot NG 3 ja NG 4.

Kolmen äänipään kaiun patenttihakemus DE 1126153B jätettiin 17. joulukuuta 1960. Hakemuksen mainitut keksijät Alfred Haertl ja Arthur Klemt.

 

Vuosien 1960-1967 versiot

Echoletten myynti oli voimakasta koko kuusikymmentä luvun ja se kasvoi kasvamistaan mm. instrumentaalimusiikin suosion myötä. The Beatles käytti Echolettea uransa alussa. Amerikkalaista ainakin Chuck Berryllä on kerrottu olleen käytössä Echolette. Laite on kitaralle erittäin hyvä jo pelkästään esivahvistimena.

Suomessa nousi muun maailman tapaan 60-luvun alussa nuorison musiikkikulttuuri räjähdysmäisellä tavalla. Kitarabändejä alkoi syntyä kuin sieniä sateella. Kitarabändit ottivat echo-kaiut omakseen. On sanottu The Soundsien levyttäneen Mandchurian beatin Echoletella. 

Myös Jimi Hendrixin Red Housessa kuullaan Echolette-soundia.

----------------------

Muusikko, liikemies Hans Bauer 

Schlierseestä kotoisin ollut Hans Bauer (1925-2014) opiskeli alunperin oppisopimuksella kokiksi. Hän  siirtyi 21-vuotiaana vanhempiensa kahvilan johtoon Fischbachaussa. Vuonna 1958 Bauer muutti kahvilan Oberlandin ensimmäiseksi diskoksi, jossa tarjoilijat liikkuivat rullaluistimilla. Nimeksi tuli Crazy Alm. Muut Miesbachin ja Münchenin baarit seurasivat pian esimerkkiä. 

Hans Bauer 60-luvun taitteessa.

Hans oli myös solisti jolla oli oma bändi, sekstetti. Hans oli lisäksi multimuusikko osaten soittaa esimerkiksi rumpuja, bassoa, haitaria ja pianoa. Muusikkona hän oli itseoppinut.

Hans alkoi menestyä liikemiehenä Echoletten kanssa erittäin hyvin. Tarina kertoo Hansin myyneen Echoletten jopa Frank Sinatralle. Silti Dynacord oli edelleen Echoletteä paljon isompi yhtiö. Yhtiöt kilpailivat samalla markkinalla. Dynacord oli kasvanut todella nopeasti suureksi. Hallitsemattoman kasvun johdosta Dynacord ajautui kuusikymmentäluvun puolivälissä kassakriisiin. 

Dynacord D-logo

Hans osti Dynacordista 50%: n markkinaosuuden, jolloin hänestä tuli yhtiön enemmistöosakas. Samalla hän myi Echoletten Dynacordille. Tuohon asti menestyksekkään mutta kalliin (970 Dmk) Echolette NG-mallin valmistus lopetettiin vuonna 1967. Klemtin ja Hans Bauerin yhteistyö päättyi. Klemt poistui logosta. Tuotemerkki Echolette jäi Hansin omistamana edelleen käyttöön. 

Sen lisäksi että Hans oli taitava myymään musiikkilaitteita hän laajensi liiketoimintaa. Vuonna 1969 hän möi Crazy Alm-kahvilansa ja osti tilalle Schliersbergalmin hotellin alkaen rakentaa lisäksi huvipuistoa.

Uuden omistajapohjan myötä Dynacord kasvoi voimakkaasti. Kaikki myynti tapahtui Echolette myynti-yhtiön kautta. Uusia tuoteryhmiä tuli molempiin yhtiöihin. Sekä Dynacordiin että Echolettille. Ehcoletilla oli yhteistyössä AKG-mikrofonit tai  ISOPHON kaiuttimet.

Echolette E 51 putkinauhakaiku.

Echolette-yhtiö aloitti nauhakaikumalli E 51 valmistuksen vuonna 1969. Tämä oli tekniseltä toiminnaltaan täysin identtinen aikaisemman menestysmallin Echolette NG 5 kanssa. Kaiku oli jalostunut pois lastentaudeista. Laitetta myytäessä moderni taide nahkapäällysteinen puukotelo, kromikulmat koettiin hieman oudoksi ja kysyntä oli yksinkertaisesti mennyt ohi. Joten studioihin suunnattu, hyvä mutta kamalan kallis (hinta 1498 Dmk) malli päätettiin lopettaa 1974.

Viimeiset E51-kaiut myytiin hinnaston mukaan parin vuoden päästä. Kalliista hankintahinnasta johtuen yksilöt ovat vielä vuosikymmenien päästä hyvin säilytettynä hyvässä kunnossa. Edellä mainitusta jotuen näistä on tullut "löytö".

-------------------------------

Dynacord 

Vuonna 1966 Dynacordilla siirryttiin puolijohdetekniikkaan. Julkaistiin yhden äänipään Echocord Mini transistoriversio. Se käytti 51 cm lenkille teipattua magneettinauhaa. Liitoksen leikkaus tehdään 45 asteen kulmaan. 

Valmistaja suosittelee käyttämään DES 299 tehdasasetusnauhoja. Ne on valmistettu erityisen kestävästä materiaalista, tyyppi PE 21 AGFA:lta. Ohjekirjan mukaan liimattuna erikoisprosessilla yhteen käytännöllisesti katsoen saumattomasti. 

Echocord Mini 1966-1975

Testien perusteella nauhatyypit AGFA PE 36 ja BASF LGR50 toimivat laitteessa hyvin. Yllätyksekseni huomasin että Scotch 176 toimii edellisiä paremmin! 

On myös kerrottu että Scotch Dynarange 8 track nauha toimisi Echolettessä ja Dynacordissa hyvin. Nauhan taustalla oleva graffiitti estää nauhan hyvin liukumista. Käyttäjäkokemusteni mukaan soundi on kuitenkin hieman tunkkainen. Dynarange on selkeästi heikompi kuin edellä mainitut nauhat. 

Yhden äänipään viive/delay-aika  60-360 ms. Nauhaa liikuttavan kumitelan ulkohalkaisija on 21 mm ja sisähalkaisija 6 mm, leveys 13 mm. Ulostulo on toteutettu din-liittimellä joten tarvitaan muutosadapteri. Se on helppo tehdä itsekin. 

Din-liittimessä:
1. on tyhjä
2. pin on maa
3. pin kuuma.

Tekniset ominaisuudet.

Vuonna 1975 julkaistiin kehitysversio, joka on edelleen tänä päivänä soundiltaan aivan huippuluokkaa! Tämä viimeiseksi jäänyt magneettinauhaa käyttänyt puolijohde echo/delaykaiku on yksi alirvostetumia laitteita joita tiedän. Tällainen kaiku on löytö, joka toimii mainiosti esimerkiksi rockabillyssä. 

Echocord 1975-1979

Vuonna 1969 Echolette sulautui osaksi Dynacordia. Yhtiön nimeksi tuli Dynacord GmbH & Co.KG. Yhtiöllä oli tuolloin yhteensä 10 osakkeenomistajaa. 

Vuonna 1970 Dynacordin perustanut Werner Pinternagel oli viidenkymmenen seitsemän ikäinen. Werner myi oman osuutensa muille yhdeksälle osakkaalle. Tämän jälkeen hän patentoi edelleen tekemiään keksintöjä. 

Dynacordin omistaja-osakkaat olivat tästä eteenäpin enemmistöosakas Hans Bauer sekä saksalaisia perheitä. Vuonna 1980 Hans Bauer osti muilta osakkailta osuudet Dynacordista. Sen jälkeen Echolette lopetettiin tuotemerkkinä kokonaan. Vuonna 1990 Dynacord myytiin American Telex Communicationsille. Vuonna 2006 Bosch Security System Group otti Dynacordin haltuunsa.

Nykyään on olemassa useita facebook ryhmiä sekä harrastajien Echolette/Dynacord-sivustoja. Tietoa löytyy esimerkiksi malleista, varaosien saatavuudesta, korjaamisesta sekä kytkentäkaavioita ja kuvia.

-------------------------------------

Minun Echolette E 51

Ostin Saksasta kaiun ja sille priima "vara-kaiun" vuonna 2003.

Käyttöä koskevat tekniset tiedot :
Käyttöjännite : 110 , 130 , 150 , 220 , 240 , 250 VAC, 50-60 Hz
Virrankulutus : 45 wattia
Putket : 4 x ECC83 , 1 x ECC 82 , 1 x EM 84
Diodit ja tasasuuntaajat : B 300 / C 70 , 1 x SFD 108 , 2 x BA 170
Toiminta: echo / reverb nauhalenkki DE 299
Taajuusvaste : Alkuperäinen 50-16000 Hz
Echo / Reverb : 50 - 12000 Hz -3 dB
Tulot: 2 x matala impedanssi korkean impedanssin mikrofoneja tai Instrumentteja: 5-200 mV 50 ohmiin > 1 Mohm
1 x Organ : 75 mV - 2 V 100 kOhm
1 x tallennus signaalin M 70 M 150 : 20 mV 100 mV
Lähdöt : jack III : Pin 1 = 10-50 mV 10 kOhm Pin 3 = 200 mV - 1 V 500 kOhm
Kaukosäädin Echo / Reverb : 5 pistokkeeseen Jalka kytkin ( on-off ) tai jalka tai kauko- ohjain ( portaaton säätö )
Kaikuviiveen : LANG = 76 ms , 228 ms tai 380 ms LYHYT = 38 ms , 114 ms tai 190 ms
Terän nopeudet : LANG : 22 cm / sek. LYHYESTI: 44 cm / sek.
Magneettipäissä : 3 x Äänitys, 2 x Toistaa, 1 x pyyhkiä.
Echo Numero : max. 10
Jälkikaiunta-aika : max . noin 3 sekuntia
Kaiku / kaikuohjaus: erottaa kolme erikseen säädettävää tallennuspäätä
b . kaksi kytkettävissä toistopaikkojen
c . kaksi kytkettävissä linjanopeuksilla
Jälkikaiunta Luonne: Säädettävä nuppi Sävynsäätö
Näyttö : Tube EM 84
Bedienungselemenete : 1 kutakin äänenvoimakkuussäätimet tulo 1-3, jokainen sävy ohjaa tuloa 1 ja 2
4 painikekatkaisijaosan ja 1 kytkinlaitteen toimintoja
Sulakkeet : Teho : 110-150 V ~ 600 matto , 220 V - 250 V ~ 315 Mat
Lamppu : 1 x 7 V / 0,3- E 10
Design: Moderni taide nahkapäällystys puinen kaappi kromi nurkissa ja hopeanvärinen etupaneeli
toiminta , 2 kahvaa
Paino: 9 kg
Mitat : 430 x 245 x 150 mm ( L x S x K )
Tarvikkeet (toim. mukana ) : 1 Diodikaapeli , 1 Käyttöohje

Vuonna 2003 aloin perehtyä rautalanka ja instrumental-rock laitteisiin syvemmin. Leif Nymanin artikkeli oli hyvä alkujohdatus (muusikko/94). Olin tehnyt uusimman digitaalitekniikan seuraamisesta täyskäännöksen analogi-klassikoitten tutkailuun. Hankin Saksasta ensin Dynacordin, minkä soundi oli minulle liian kirkas. Sitten hankin kaksi Echolette E 51 laitetta. Toinen ikäänkuin varalle. Näissä on hinta/laatu suhde kohdallaan ja putkietuaste samaan rahaan! Käyttöönottohuollon jälkeen laitteet ovat toimineet moitteemasti. Alkuun vieläpä aktiivisessa keikkakäytössä mukana. Ja ovat täydelleen käytössä vielä vuonna 2014!

Nauhaa liikuttavan kumitelan ulkohalkaisija Echolettessä on 21 mm ja sisähalkaisija 5 mm, leveys 13 mm. Vaihto-osaksi näyttäisi sopivan esimerkiksi Grundig TK 47 Andruckrolle eli kumitela. 

Pitkään käyttöön ei tarvita muuta pari muistettavaa juttua sekä huolellisuutta. Säilytys kuivassa ja lämpimässä. On hyvä vältää kolhimista koska laite on herkkä sähkömekaaninen laite, joka on toteutettu putkitekniikalla. Äänipäät on demagnetoitava sekä puhdistettava säännöllisesti esim. nauhan vaihdon yhteydessä.

Isopropapnolia puhdistukseen.

Säilytys pölyltä suojattuna eli huppu päälle. Kumitelaa ei saa jättää painatukseen. Soiton loputtua laitetaan ensin kaiku päältä pois napista (painonappi 1) ja sitten vasta virta. Laitteen sammuttamisen jälkeen on vielä hyvä antaa putkien jäähtyä jokunen minuutti ennen liikuttelua.

Käyttöön suositellaan nauhatyyppiä BASF tai AGFA professional 368 ja oikeaa teippiä nauhalenkkien (leikattu 45 asteen kulmaan) tekoon. Hyvä nauha kestaa helposti yli 200 tuntia. Soundista on sanottava vielä sen verran, että digitaalimallintajista suosituimpia RE-201 ja El Capistan jäävät selvästi taakse vielä vuonna 2014.

Echolette on saksalaisvalmisteinen nauhakaikujen klassikko. Laitteesta löytyy 4 kpl ECC83, sekä ECC82 ja EM84 -putket. Nauhanopeuksia on kaksi, äänipäitä 3 kpl sekä toisto ja pyyhintä. Sisääntuloja on 3 kpl, joista kahdessa herkkyys- ja sävynsäätimet. REVEB DURATION potikka on kaksitoiminen. Toinen äänipää kytketään päälle vetämällä akselista kohtuullista voimaa käyttäen. Yleisesti Echolette on lujasti valmistettu ja kokoamisessa on käytetty paljon käsityötä, poit-to-point. Se on suunniteltu käytettäväksi puhallinbändeihin, lauluun, urkuihin, sähkökitaraan jne.

Echolette kaikua voi kuulla myös efektinä käytettynä Telstar-kappaleen alussa ja lopussa. Hitiksi noussut biisi oli tehty ensimmäisen satelliitin innoittamana. Silloin aukesi ensimmäistä kertaa sähköinen yhteys Amerikan ja Euroopan välille. Musiikin leviämiseen tällä oli valtava vaikutus. 

Esimerkiksi suosituksi tulleessa instumentaalimusiikissa käytettiin paljon ehco-kaikua. Laitettä käytettiin myös yleisesti 60-luvun avaruus scifi-elokuvissa äänitehosteena. Muuten Jimi Hendix diggaili avaruusscifi-leffoja, joissa oli käynyt nuorena perheensä mukana. Laitteella saa myös aikaan mahtavia psykedelisiä äänimaailmoja.

Fender kitarat

Ensimmäisen Fender kitarani hankin vasta loppu vuodesta 2001. Se oli oikeakätinen Mexiko valmiste ja sen sai halvalla. Ajattelin testailla millainen olisi soitella oikeakätisellä eli minulle "vääräkätisellä" kitaralla kuten Hendrix teki. Pian tulin tulokseen ettei käännetty kitara sovellu minulle. Volumepotikka hinkkautui koko ajan kiinni ja tuntui ergonomisesti epäkäytännölliselle. Näyttävyys jäi tässä mielestäni etuna pienemmäksi.


Puolen vuoden jälkeen laitoin soittimen menemään uuteen kotiin ja helmikuussa vuonna 2002 hankin ensimmäinen "Vintage" soittimeksi luokiteltavan. Maksoin siitä 1000 euroa.  Kolmeväri sunburst Stratocaster oli tulleessaan oikein psykedeelisessä kuosissa.

Siinä oli jäykkä talla joita tehtiin 70-luvulla. Ostin sen Pertti Huuskoselta Helsigissä ja hänellä se oli ollut enimmäkseen slidesoitossa paksuilla kielillä, joten piti säädellä jonkin aikaa ennenkuin kitara asettui käteen sopivaksi. Tuunasin kitaraa muutenkin kuten laitoin aluksi mustan plexin. Sitten lisää eli valkoiset mikrofonikuoret sekä potikanhatut. Tässä asussa se olikin minulla olo aikansa.

Soittimesta tuli oikein hyvä peli. Sarjanumero oli S767398 jonka mukaan se on valmistettu vuonna 1977. Kyseessä oli CBS soitin ja kaulan kiinnitys oli tehty kolmella pultilla. Lisäsi siinä oli kaulaan tehty paljon käytetty lisäjäykistinkikka. Se tapahtui poraamalla kaulalevyn alta kaksi 3mm tappia kaulaan n.15 mm syvyyteen. Tuolla kaulan kiinnitys jäykistyi mukavastii! Soitin kitaralla raitoja ainakin kahdelle levylleni.

Fender Stratocaster 1973.

Hankin toisen Stratocasterin kitarapajalta Helsingistä lokakuussa 2005. Hintaa sillä oli 1400 euroa ja sarjanumero 556783 jonka mukaan se on valmistettu vuonna 1973. Ensimmäisiä CBS soittimia siis. Soittimeen ei oltu tehty muita muutoksia kuin vaihdettu volume potikka. Minä vaihdoin siihen Texas Spesialit mitkä olin ensin muuttanut vasenkätiseksi. Halutessa soitin on palautettavissa alkuperäiseksi helposti ja ilman jälkiä. Kitara oli ykkös peli Bendix-bändin aikaan.

Fender U.S.A. Telecaster 1997.

Olen aina, jo pikkupojasta asti haaveillut laittavani kaikki klassikkokitaramallit itselleni laatuversioina. Tämän ajatuksen johdattelemana aloin haikailla Telecasteria. Sellaiseksi varmaluottoiseksi yleishöyläksi. Soundi eroaa Stratosta siksi paljon että se oli saatava. Ja olihan se alunperin Broacaster-nimellä Leo Fenderin ensimmäinen menestys malli.

Bendix bändissä Howard Glazerin kanssa keikalla vuonna 2010. 

Niinpä hankin elokuussa vuonna 2006 kolmevärisunburstin U.S.A. kitaran sarjanumeroltaan N7304314. Se on valmistettu vuonna 1997. Vaidossa Jari Sihvosen Turusta kanssa meni -77 Strato. Tele oli tullut Suomeen Göteborgista oltuaan siellä Thomas Forsbergin studiossa. Mukana tuli alkuperäinen kotelo sekä kaikki liput ja laput. Tallaan on vaihdettu Seymour Duncan hot jonka soundi onkin kipakka noin hyvässä mielessä sanottuna. Tämän telen soundia kuulee Bendixin levyllä Ajelehdin.

Combo-vahvistimet Charvell sekä Line 6 Flextone

Aloitettuani tanssibändissä vuonna 1994 rock-käyttöön laitettu kitaravahvistimeni oli vanha, aivan ylisuuri ja epäkäytännöllinen kuljettaa. Alkoi siis näppärän pikku combon etsintä. Varastotiloja ei ollut joten entinen joutui lähtemään. Kuopiosta löytyi uusi Charvell 400SC. Olin päässyt yli ELK-transistorivahvistimen aiheuttamasta traumasta ja taas kelpasi transistorivahvistin. Reilussa kymmenessä vuodessa oli tekniikka kehittynyt joten tanssimusassa tarvittava puhdas soundi oli laitteessa ihan ok. 

Charvell Combo.

Laite oli näppärä koska muuntaja sekä elektroniikka ei ollut painavaa. Kotelointi oli myös jostain puristelevystä mikä sekin on kevyttä. Eli kaikkineen laite oli kepoisa kanniskeltava. Vahvistin yritti ratsastaa kasarihevistä maineeseen päässeellä Amerikkalaisella Jackson/Charvell nimellä. Se lienee ollut merkin viimeinen yritys vahvistinpuolelle. Pesunkestävästä itämaiden tuotteesta on joka tapauksessa kyse.

Vahvistin oli siis Koreassa valmistettu. Siihen kuului High ja Low sisäänmenot. Kaksi kanavaa Drive sekä Clean. Molemmalla kanavalla omat Gain ja Volume säädöt. Vaihdon tapahtuessa mikrokytkimellä tai polkimella. Equalisation oli varustettu kolmella potentiometrillä. Ne olivat Treble, Middle ja Bass. Mukana vielä perinteinen, halvasti toteutettu jousikaiku sekä Chorus varustettuna Depth ja Rate säädöillä. Päällekytkentä tapahtui mikrokytkimellä. Viimeisenä etupanelissa oli kuulokeliitäntä kotiharjoittelua varten. 

Kaiutinverkkokehys oli kiinnitetty paikalleen takiaisnauhalla. Takana löytyi esivahvistettu lähtö vasemmalle ja oikealle. Lisäksi koneeseen oli laitettu muotiin tullut efektiluuppi. Kilvessä kehuttiin olevan tehoja 75W. Kaiuttimet oli muistaakseni halvat ja merkittömät. 
Luulen että tämä vahvistin on ollut hankintahinta/tuotto mittauksessa kautta aikain paras hankinta. Musiikin tuottamisessa ei ollut pääasia laatu vaan määrä.

Digitech RP-1.

Hankin efektiksi Digitech RP-1 efektilaudan, joka oli tullut juuri muotiin. Myöhemmin asensin kitaraan vielä Midin. Nyt oltiin korvia myöten digissä. Tein lisäksi MIDI-musiikkia tietokoneella. Aikani leikittyäni näillä vaihdoin ne vielä Line 6 POD "munuaiseen". Se on ilman kaiutinta oleva vahvistin efektiyhdistelmä. 
Sitten halusin palata takaisin perusasioihin eli kitara-vahvistin yhdistelmään.

Hankin vähän aikaisemmin markkinoille tulleen Line 6 Flextone vahvistimen hieman käytettynä 1999. Sarjanumero oli FLXT 005582 481424. Tämä malli oli varustettu 1X12" Custom Eminence kaiuttimella ja tehoa luvattiin 60W. Vahvistin oli täysiverinen transistori mihin oli mallinnettu digitaalisesti eri klassikkomallien putkisoundi. Mielestäni mallinnus oli tehty kohtuullisen mallikkaasti, joten soundi kelpasi usemmaksi vuotta. Mukaan liittyi neljä nappulaa sisältävä jalkaohjain. 

Flextone säätimet.

Laitteeseen oli laitettu repullinen efektejä josta huolimatta se oli yksinkertainen sekä selkeä käyttää. Putkivahvistinta huomattavasti kevyempi paino ei haitannut myöskään keikkamuusikon jatkuvassa roudauksessa. Jarmo Nikku ja Esa Kuloniemi vakuuttivat vielä, sekä lukuisat menestysarviot musiikkilehdissä. Tein vahvistimelle lisäksi kuljetuskotelon.