Olen haaveillut pitkään omasta ES-295 kitarasta. Soitinta ei valitettavasti koskaan ole valmistettu vasenkätisenä. Kitaramalli julkaistiin vuonna 1952 joten vuonna 2022 vietetään mallin 70-vuotis juhlavuotta
Vuosina 1952-1958 julkaistiin versio I. Pääsääntöisesti kitarat olivat kultapintaisia, muutamasunburst-kappale myös valmistettiin. Kitarassa oli 2 kappaletta P-90 mikkejä ja Les Paul-tyyppinen peräkappale. Soittimia valmistettiin seitsemän vuoden aikana yhteensä 1721 kappaletta.
Vuonna 1959 esiteltiin versio II. Kitaroissa oli kultainen pinta, 2 kappaletta kultaisia humbucker-mikkejä sekä Les Paul-tyyppinen peräkappale. Soittimia valmistettiin ainoastaan 49 kappaletta!
Markkinat jakaantuivat. Rokkarit siirtyivät käyttämään lankku- tai semilankkukitaroita. Jazzarit puolestaan pysyivät perinteisissä puunvärisissä tai sunburst-sävytetyissä jazzlaatikoissa. Niin kultaisten onttokoppaisten ES-295 mallin kitaroiden valmistus lopetettiin vuonna 1960. Tästä eteenpäin kului peräti 30 vuotta kunnes Gibsonilla malli palautettiin tuotantoon.
---------------------------
Vuosina 1990-1993 Gibson valmisti uudelleenjulkaisua kutsuen sitä Gibson ES-295-reissue. Kitarassa oli kultainen viimeistely, kaksi P-90-mikkiä sekä bigsby.
Vuonna 1990-2000 Gibson myi arvokkaampaa versiota, jossa oli antiikkinen kultainen viimeistely, Bigsby, tune-o-matic sekä kaksi P-90 mikkiä. Sarjaa tuotettiin nimellä ES-295 '52 Historic Collection(Gold Bullion).
Vuonna 1999 tehtiin 15 kappaleen erä Scotty Moore allekirjoitus (F-aukon vieressä) Custom Shop mallia alkaen sarjanumerosta #SM001. Siinä oli pitkä peräkappale, tune-o-matic sekä plektrasuojaa mukaileva näppäilykäden käsivarsisuoja. Tämä sarja toimi yrityksen avaajana Euroopan markkinoiden agressiivisessa myyntikanpanjassa.
Vuonna 2013-2015 Gibson esitteli Custom Shop "52 ES-295 Historic Collection, jossa rajoitetut VOS-mallit. Tuolloin valmistettiin myös 81 kappaleen Scotty Moore allekirjoitus (tonepotikan vieressä)-erä. Kitarassa oli kultaisen värin lisäksi kaksi P-90-mikkiä sekä Scottyn esikuvan mukaisesti pitkä peräkappale sekä melitan talla.
Vuonna 2013-2015 mallia oli saatavana vuoden 1959 musikkiteollisuuden näyttelyyn valmistettujen ES-295 kitaroiden esikuvan mukaisesti kirsikanvärisenä pienestäGibson Memphis-reissuesarjasta.
------------------------
Selvittelin erilaisia vaihtoehtoja toteuttaa kitarahanke. Pulttikaulaisia niin sanottuja palastrato- ja palatele- aiheisia kitaroita sekä muunnelmia on rakennettu iät ja ajat mutta että liimakaulaisiakin voisi tehdä samaan tapaan puolivalmiista osista "pala"kitarana?
Hankalin osuus oli selvitetty kun viimein löytyi firma mistä on saatavana ES-175 vasenkätiset toimivan näköiset puuosat, joka lisäksi vaikutti rehdiltä liikkeeltä! Ei siis tarvinnut lähteä metsään kaatamaan puuta, hehe. Tulin tulokseen että tässä on tehtävä vähän kuin 50-luvun autoharrastajilla. Ei voi kävellä kauppaan rahatukun kanssa ja sanoa -haluan tuon! Vaan on oltava valmis näkemään vaivaa vähän enemmän. Hommattava osa sieltä, toinen täältä.
Maksoin ostoksen ensimmäinen syyskuuta 2020. Toimitusta joutui kyllä odottamaan, pitkään ja pitkään. Mietin jo tuliko hankittua tässä opetusta nettikaupan luotettavuudesta $309 dollarin edestä?! (Uhka)rohkeasti silti hommasin projektiin suunnitellut B6 Bigsbyn, rullatallan ja virittimet. Viimein 20 päivä tammikuuta 2021 sain postia tullikäsittelyn tekemisestä 72,83 €. Siis neljä kuukautta (korona-aika) ostoksesta että paketti on maassa.
Vasenkätinen ES-175 aihio.
Paketti saapui viimein perille ja vaikutti todella asialliselle työlle! Vaikka pulju on Amerikkalainen (tai Kanadalainen) lähetys kyllä saapui Kiinasta. No niin tai näin, minulle tärkeintä oli että aihio oli laadukasta puusepän (teollisuuden) työtä. Lähetystä seurasi täydellinen varustelu kielineen kitaraksi asti, mutta metalli- ja sähkö-osien laatu oli vaatimaton. Suunnitelmaani kuului jo alunperin kattaa soitin paremmilla osilla, joten nämä alkuperäiset kikkareet joutivat sivuun.
Pikku hiljaa haalittuja osia.
Tein ihan ensimmäiseksi lapaan alkuperäisen mukaisesti avoin kirja/viikset-muotoilun ja liimasin sitten kaulan kiinni bodyyn Titebond Original-puuliimalla. Puristus ja rakennelma kuivumaan saunan rauhaan muutamien päivien ajaksi. Tätä sanotaan usein kriittisimmäksi vaiheeksi kitaran rakentamisessa. Täytyy kyllä sanoa että jännitti vähän puristmia irroitellessa ja testikasausta tehdessä. Oli helpottavaa huomata että kaulan liitos kulmineen vaikutti olevan edelleen ok.
Juuri puristimista vapautettu kaulaliitos
Seuraavaksi oli vuorossa uuden opiskelua ja tekniikan haltuunottoa. Piti selvittää miten Gibsonin lavassa oleva koristekuvio on tehty. Tekniikka on ikivanhaa ja nimeltään intarsia eli puu-upotuskoristelua. Siinä liimataan alustalle lehtisahalla leikattuja kuvioita niin että ne muodostavat kuvioita. Tähänkin hommaan on keksitty oikoteitä mutta ei tuntunut sopivalle.
Upotuskoristelua varten piti hommata omat työkalut ja tarvikkeet. Tarvittiin paksuudeltaan maksimissaan 3,2 mm (MDF) kovalevyä sekä viilua. Helmiäistä on olemassa niin sanottua paksumpaa "mother of pearl"-tyyppistä ja sitten ohemmaksi laminoituja simpukkalevyjä. Niiden väitetään olevan sen verran ohutta (yhteensä 0,4 mm) ettei tarvitse välttämättä tehdä upotusta alustaan, vaan lakkaus sekä hionta-tasoitus riittää. En luottanut tähän, joten valitsin työstettäväksi laminoidun WHITE MOPin mutta sille tehtävällä upotuksella. Hengitys täytyy suojata helmiäistä työstettäessä sillä hiukkaset aiheuttavat kullemma syöpää.
Valkoinen laminoitu simpukkalevy.
Sitten tarvittiin lehtisaha, teriä, reiätöntä viiluteippiä, viilua ja erilaisia hiomapapereita P240, P600, P800, P1200, P2000 ja kertakäyttöisiä hengityssuojaimia. Lisäksi työstöalusta ja dremelille korvike kun koronan takia ei löytynyt koko valtakunnasta siihen hätään.
Lehtisahan käytön opettelussa meni hetki aikaa erillisellä harjoittelupalalla, mutta homma alkoi pian luistaa, niin kuin sanotaan työ tekijäänsä opettaa. Huomasin että sahausalustaksi käy esimerkiksi vaneri- tai puulaatikko mihin porattu noin M 10 reikä ja se laitettuna säädettävälle työpöydälle. Sai tehdä tarkkaa hommaa ergonomisesti selkä suorana, hehe.
Upotettava helmiäinen.
Tämän jälkeen oli upotusten teko. Tosiaan koko valtakunnasta oli korona syönyt kaikki dremelit mutta Biltemalta löytyi korvaava toimiva monitoimihiomakone, joka oli reilusti edullisempi ja tähän sopii dremelin jyrsinterät. Piti soveltaa koneelle omatekoinen jyrsin"teline" kirkkaasta muovipurkista.
Kaverit vieretysten.
Soittimen runko tarvitsi vielä ennen maalaamista tarkan yksityiskohtaisen hionnan. Työn edetessä pölyjä pyyhitään kostutetulla ja puristetulla puuvillakankaalla. Odotellaan hetki ja huomataan kuinka kuivuessaan puun pinnasta nousee taas uusia "karvoja" eli maalipinnan pilaajia. Tätä työvaihetta toistetaan niin kauan kunnes pinnasta ei nouse mitään ja tuntuu sileältä kädellä pyyhkäistessä.
Sitten alkoi kitaran maalaamisen selvitteleminen. Heti alkuun tuli selväksi että jos haluan hyvää jälkeä täytyy tehdä kuten jenkkiautoharrastajat ja viedä vehje maalaamoon ammattimaalarille. Hyväksi onneksi Kuopiosta löytyi pieni automaalaamo, jossa on maalattu ajan saatossa autojen lisäksi speciaali-kohteita, kuten pianoita sekä flyygeleitä! Sitä pyörittää alan vanha konkari Luostarisen Tapsa, joka on nähnyt alan kehityksen ja muutoksen kuusikymmentäluvulta saakka. Menin näyttämään kitaraa hänelle ja kerroin millaiselta projektista pitäisi valmiina näyttää. Tapsa hetken mietittyään kertoi työvaiheet jolla tähän päästäisiin.
Uskon vahvistus, kuva I.
Seuraava ongelma oli selvittää kultaisen kitaran maalin kaava. Gibson ei ole tietääkseni koskaan jukistanut maalin värin koodia. Vanhoista kitaroista tiedetään että ne ovat ajan myötä vihertyneet ja tummuneet hieman punaiseen taittaen hien kanssa pitkään tekemisissä ollessaan. Sävyn muutokset johtuvat maalin kimallehileenä käytetystä pronssijauheesta (mainittu Crescent Bronze #256 nitroseos) ja siinä olevan kuparin hapettumisesta. Samaan tapaan kuin rummun symbaaleissa tapahtuu hapettumista. Villi veikkaukseni on että 1951 Amerikkalaisten autojen värikartasta voisi löytyä alkuperäisin väri.
Alkuperäisissä 50-luvun ES-295 kitaroissa maali on pysynyt huonosti kiinni johtuen huonosta pohjustusaineesta ja keräilijät nyrpistelee näille siksi (muusikoiden onneksi). Puusepät Gibsonilla osasivat kyllä lakkauksen ja sävytyksen hyvin, mutta maalien kanssa työskentely oli heille tuolloin uutta.
Vanhoja kitaroita on siksi myöhemmin maalattu uudelleen vaihtelevin lopputuloksin. Maalien kanssa puljatessa minulle selvisi ainakin se että kultaisen maalin sävyjä on olemassa maailmassa älyttömästi, ja vierekkäin laitettuna kaikki näyttää erilaisille.
Itse maalin lisäksi bling-vaikutetta luovien hileiden koolla, määrällä ja materiaalilla on vaikutusta lopputulokseen. Maali myös elää sillä tavalla, että riippuen valon määrästä ja/tai suunnasta se näyttää aivan erilaiselta kaarevan pinnan eri kohdissa tai varjoissa. Verrattuna aurinkoisella muodostuvaan kuvaan on ihan erilainen katu-, LED- putkilampun tai vaikka kynttilän valossa. Myös ikä muuttaa maalin sävyä.. Hmm..
Uskon vahvistus, kuva II.
Tietääkseni Suomessa ei ollut yhtään 50-luvun ES-295:sta ja näkemäni Les Paul Goldtopit ovat juuri muun kuin aidon vanhan näköistä sävyä... Tässä kohtaa piti luottaa netistä löytyviin kuviin ja yrittää edetä vaistolla..
Uskon vahvistus, kuva III.
Löysin nipun kuvia joitä menin näyttämään Tapsalle. Hän ohjasi minut maalaamon takahuoneesta noin 3x3m varastoon, jonka seiniä peitti hyllyt, jotka puolestaan täynnä vuosikymmenien aikana käytössä olleita maaliväriliuskia aina 60-luvulta asti. Toisin sanoen säväyjä oli tuhansittain ja tuhansittain.
Hän kaivoi vuosikymmenien näkemyksellä ja kokemuksella pikaisesti esille vaihtoehtoja, josta lupaavimmat sain mukaan kotiin loppuvalinnan tekemiseksi. Nyt aloin pikkuhiljaa ymmärää miten autoharrastajat pystyvät hifistelemään autojen väreillä ja miten laaja tämä oleva aihepiiri onkaan.
Uskon vahvistus, kuva IV.
Mieleiseni sävy löytyi ja lukittiin. Tämän perusteella Tapsa teki maalitilauksen ja osoittautui että maali oli vuoden 1971 ikonisen Italialaisen pikkupaholaisen väri, tämä oli mielestäni piste i:n päälle hankkeessa, hehe.
Vein kitaran Tapsalle, joka lupasi ottaa työn sillä ehdolla että ei urakalla vaan muiden töiden välissä. Esimerkiksi helmikuun pakkasilla kuivaamoa ei lämmitetä erikseen kitaran tehtävän yhden värikerroksen takia jne.
Pian myös selvisi että valitsemani väri on 2-värimaali. Tarkoitti seuraavia työvaiheita. Pohjalle tuli ensin tarttumisaine. Sitten väri, joka koostui kolmesta osasta: pohjamaali (vaalea), alusmaali (kultaisen sävy I) ja pintamaali (kultaisen sävy II). Väri tasaisesti kerralla joka paikkaan, koska määrän tai kuivumisen vaihtelut muuttavat sävyä. Maalattu kerros oli kuivateltava kunnolla ennen uuden tekoa.
Uudet teippaukset oli tehtävä joka maalauskerrokselle. Tämän jälkeen lakkaa tuli jokunen kymmentä kerrosta pintaan. Väri tuli soittimeen kanteen, sivulle ja taakse (toisin kuin nykyään tekevät gibsonilla pelkästään kanteen). Kahdeksas päivä toukokuuta 2021 Tapsa viimein soitti että kitara on valmis. Sanoi että aika olikin aika kettumainen homma kun piti kerralla saada ja sitten oli vielä ne reunalistat.. kun ei saa tulla pykälää maalin ja listan saumaan...
Uunituoreena maalaamosta.
Tein lopuksiscrappauksen, vaikka reunalista olikin teipattu maalauksessa. Työhön kävi rautakaupasta löytynyt askarteluveitsisarjan veitsi. Lisäsin sitten lapaan mustan maalin, helmiäis-upotukset ja lavan etupuolen lakkauksen. Soitinta oli kuivateltava maalauksen jäljiltä monta päivää niin ettei tule "tyynyn kuvaa poskeen" koska lopullinen kuivuminen kestää aikansa. Valmistelin sitten rungon sähkötöille.
Sähköjä vaan sisälle.
Mikeiksi valitsin Frailin P-90, cream väriset "dog ear"-kannet ja plektrasuoja. Löysin tarralla tehtävän kukkakuvion Hong Kongista joka tulikin viikon päästä tilauksesta. Olisi saatavilla myös maalattuna, mutta ehkä maalaan josku itse. Sähköosat kuten CTS potikat, häiriösuojatuilla piuhoilla sekä vahakangasjohdoilla toneille kytkin itse. Kytkentätyö oli kanssa mielenkiintoinen tehtävä kun hollow body-kitaroissa ei ole ei erillistä luukkua potikoille.
Eri tallaversioiden jälkeen tulin tulokseen että parhaan soundin saamiseksi ruuvasin ensin pinnapultit läpi kannesta. Alapuolelle tuli mutteri ja aluslaatta. Kannen puolelle "peukalomutteri", Towner, rullatalla ja puristusmutteri. Tällä tavalla kasattuna saa hyödynnettyä muhkean hollow-soundin parhaiten samalla kun säädetävyys vire ja hallinta Bigsbyllä pysyy käsissä.
Mutta voi veljet! On se kyllä hollow-bodyssä oma soundinsa mikä menee mikkeihin. Kolmen (testi)keikan jälkeen jo voi sanoa että valehtelatta paras soundisin kitara mitä on koskaan ollut! Projekti on niitä kerran elämässä hankkeita.
Vajaa vuosi meni ideasta lopputulokseen mikä on omasta mielestä tosi hyvä tulos ja lopputuloksensa vieläpä hyvä soitettava kitara. Alkuperäiselle mallille, jonka hengessä ja respectillä tämä soitin valmistettiin on tulossa tasavuosia täyteen vuonna 2022! Onnittelut sille tuntemattomaksi jääneelle salaperäiselle Gibsonin suunnittelijalle, joka piirsi kitaroiden klassikon!!
Kuten niin monessa jutussa kitaroiden ja musiikin historiassa, Les Paulilla on oma osuutensa myös tämän mallin alkuvaiheissa. Elvis Presleyn uran alkuaikojen kitaristi Scotty Moore toi ES-295:n tunnetuksi suurelle yleisölle. Mallin valmistamiseksi oli suunniteltu tarvittavan aiempia Gibson malleja vähemmän käsityötä mutta tuotekehittelyn jälkeenkin ammattilaisen puusepän käsityötä tarvittiin yhä todella paljon. Tämä vaikutti edelleen soittimen hintaan.
Gibson ES-295.
50-luvulla markkinoille ilmestyivät lankkukitarat. Soittimen valmistaminen onnistui aiempaa pienemmällä taidolla. Niitä myös voitiin valmistaa teollisessa mitassa. Tämän johdosta lankkukitaroita voitiin myydä onttokoppaisia paljon edullisemmin.
Niin ES-295 malli jäi kymmenessä vuodessa markkinat vallanneiden lankkukitaroiden jalkoihin. Siitä huolimatta mikään ei voi viedä ES-295:n asemaa perinteisten arctop-kitaroiden ja lankkukitaroiden aikakauden välissä. Malli on silta menneestä maailmasta rock'n'rolliin. Seuraavassa siis ES-295 tarina.
---------------------------
Paul oli kehitellyt sähkökitara-kehitelmää Epiphonesta, johon oli lisännyt lankun keskelle. Hän rakensi "Log"-kitaran vuonna 1940. Epiphonet olivat tuolloin vielä itsenäisen laatu-soittimia valmistaneen yhtiön kitaroita ja Les nousemassa urallaan suosioon.
Seuraavana vuonna 1941 Les pääsi esittelemään ideaansa CMI/Gibsonilla. Tuollinen Presidentti Maurice H Berlin höhötteli "Log"-kitaraa sanoen viritelmää mikeillä varustetuksi luudaksi ja Les naurettiin yhtiöstä pihalle.
Gibson lanseerasi yksi mikkisen ES-175 mallin Music Trades -näyttelyssä kesällä 1949, hinta 175 dollaria. Saman vuoden lokakuun Gibson Gazette kuvaili mallia seuraavasti: Uuteen suositushintaiseen sähköiseen Es-175-Gibsoniin on lisätty suosittu ensimmäinen espanjalainen leikkaus. Tämä on täydellinen löytö edistyneille opiskelijoille sekä uusille ammattilaisille, jotka arvostavat lyhyen mittakaavan pituutta ja nopeaa soitettavuutta sekä 175 dollarin hintaa. Vaikkamalli ei mahtunutkaan vielä vuoden 1950-katalogiin, nämä kitarat ovat olleet vuosikymmenien ajan Gibsonin laadun mittari. Ja vaikka ne eivät olleet olleet mitään halpoja soittimia, ne eivät silti vielä riittäneet (kuten esimerkiksi Gibson L-5) itseään vakavasti otettaville jazzmuusikolle.
Vuonna 1950 aloitteleva kitaran valmistaja Leo Fender toi markkinoille täysin lankku-runkoisen Esquire-mallin, josta kohistiin ja joka alkoi valloittaa pian markkinoita vahvasti. Yhteys palasi Les Paulin ja Gibsonin välille, -ja tällä kertaa Gibsonin aloitteesta. Les Paul muisteli tämän jälkeisiä vuoden 1951 tapahtumia vapaasti suomennettuna:
-Mary Ford ja minä esiinnyttiin Wood Hospital-sotaveteraanisairaalassa Milwaukeessa vuonna 1951. Tämä oli Maryn kotikaupunki. Muutama vuosi aiemmin päättyneen toisen maailmansodan jäljiltä oli veteraanisairaalat täynnä sodasta palanneita haavoittuneita veteraaneja. Me kuskattiin kitaroita ja vahvistimia huoneesta toiseen. Soitin tuohon aikaan vielä Epiphone Clunker-kitaraa ja puolisoni Mary lauloi. Olimme tuolloin suosittuja. Kappaleemme soivat radiossa ja esiinnyimme myös televiossa.
-Erään veteraanin, nimeltään Dean Davis pää oli aivoleikkausoperaation jäljiltä kokonaan sideharson peitossa. Hänellä oli jätetty avoimeksi suuaukko sekä silmät. Henkilökunta tuki Davisin sängyn pystympään asentoon, joten hän saattoi nähdä meidät. Davis sanoi, minäkin olen kitaristi, mutta en koskaan enää soita, koska minun keho on halvaantunut toiselta puolelta kokonaan.
-Sanoin että on mahdollista soittaa vaikka yhdellä kädellä kuten minä tein auto-onnettomuuden jälkeen ja kun toinen käsi oli kipsattu jäykäksi. Kysyin sitten minkä laulun hän haluaisi kuulla? Hän sanoi esittäkää "Just One More Chance" joka oli vaikea F# (levyllä A) sävellajista menevä biisi.
-Käänsin vahvarin päälle ja soitin kappaleen otelautakädellä sointuja koputtaen. Kyyneleet valuivat hänen silmistään. Laulun loputtua sanoin hänelle että pystyn teettäämään sinulle millaisen kitaran ikinä voit vain kuvitella haluavasi. Hän sanoi haluan kultaisen Archtop-kitaran.
-Huoneesta lähdettyä käytävässä lääkäri lääkäri sanoi että potilaalla on arvioitu elinaikaa mahdollisesti viikoksi. Soitin välittömästi Gibsonin presidentille Ted Mccartylle ja sanoin tarvitsen uuden kitaran heti! Ottakaa ES-175 ja maalatkaa se kultaiseksi. Hän sanoi että soitin valmistetaan ja lähetetään saman tien sairaalaan. Eikä tarvita julkisuutta koska soitin on lahja. No, kitara valmistui ennätysnopeasti mutta Dean Davis ei saanut sitä koskaan. Hän oli kuollut pian esiintymisemme jälkeen. Hänen vaimo palautti soittimen saatesanojen kanssa.
Les säilytti kultaista ES-175 kitaraa (sarjanro #A9196) kotonaan. Kerran hän sitten lainasi sitä eräälle ystävälleen. Soitin katosi samana yönä keikkapaikkana olleen yökerhon tulipalossa! Soitin oli stanssattu 4. joulukuuta 1951. Vaikka itse kitara katosi jäljettömiin niin malli oli luotu. Lesillä olleen soittimen lisäksi Midaksen kosketuksen sai vuoden 1952 alussa kaksi muutakin ES-175 prototyyppi-kitaraa, sarjanumerot #A10137 ja #A10474. Elettiin kuitenkin natural- ja sunburst-väristen kitaroiden maailmassa ja maalatut saatikka kullatut kitarat sen verran ennenkuulumaton ja ufo-asia ettei tämä edennyt sarjatuotantoon.. ihan vielä.
-----------------------------
Nousujohteiseen Leo Fenderin myötä Gibson oli lopulta siis muuttanut strategiaansa ja kiirehti päästäkseen kiinni lankku-kitaroiden nopeasti kasvaville markkinoille. Les Paul muisteli myöhemmin talvella 1951-1952 käymiään neuvotteluja:
M.H. Berlin kysyi minulta, mitä halusin, ja minä vastasin aivan kuin olisin harjoitellut vuorosanat. -pursotettua kultaa! Se oli tilanteessa suurin mahdollinen pommi! Huoneessa tuli hiiren hiljaista. Myyntipäälikkö nousi seisomaan ja huusi -Se on jumalattomin väri, jonka voit valita! Minä jatkoin: -Metallinen kulta! Se on vielä pahempaa. Berlin sanoi: -Rauhoitu Les, miksi haluat kultaa? -Koska kulta tarkoittaa rikkautta. Sano itse yhdellä sanalla. Kuka on paras? Berliini sanoi: Niin, se on kulta. Ja se oli kultaista. Uusi Les Paul -malli lisättiin virallisesti Gibson-linjaan maaliskuussa 1952.
Les Paulin häikäisevien neuvotteluiden jälkeen Gibson sisällytti tuotantoon kultaisesta lankkukitarasta myös arctop-version. Tai ES-175 mallin kultaisen version. Tuolloin näki päivänvalon mallinimike ES-295, jossa ES tulee lyhenteestä Electric Spanish ja numero mallin myyntihinnasta $295. Ensimmäiset sarjatuotantoon valmistetut ES-295 sarjanumerot olivat #A10554 ja #A10555 jotka oli päivätty 14. toukokuuta 1952, eli pari kuukautta kultaisen Les Paul-mallin ensiesittelyn jälkeen.
ES-295 oli radikaali versio ES-175 sisar-mallista. Siihen sisällytettiin piirteitä Les Paul-mallista. Arctop-runko oli 16-tuumainen, kuin ES-175:ssä. Siinä oli laminoitu kaarevaan muotoon puristettu vaahterakansi. Nauhoja oli samat 19 kappaletta, otelautamerkit parilliset suunnikkaat sekä hyvin tunnistettava Firenceläinen "terävä" leikkaus. Yhtäläisyydet loppuivat sitten tähän.
Kun 175 oli saatavana vuonna 1952 vain yhdellä P-90-mikillä, 295: ssä niitä oli kaksi. Royalite-päällystettynä ja norsunluun värisenä ne sopivat kullan värisen rungon ja kullattujen osien kanssa hyvin yhteen. (Tästä inspiroituneena Gibson vaihtoi kaksoismikityksen myös ES-175 malliin vuonna 1954).
Mallin numero 295 tuli alkuperäisestä myyntihinnasta $295. ES-175 hintaiselle tuli kultapintaiseksi muutettuna siis peräti 68,57% hinnan kotorus! Jos korotus tuntuu kovalle, voidaan sanoa että kokeile itse maalata reunalistoitettu kitara läpeensä tyylikkäästi kultamaalilla "pikku hommana". Yksi tunnistettavimpia piirteitä ES-295 kitaroissa oli norsunluuvärinen plektrasuojus, jossa kullalla maalattu (40-luvulla luotu) ikoninen kukkakuvio.
Kukkakuvioinen plektrasuojus.
Kuten Les Paul-mallissa, ES-295:ssä oli Lesin yhdistelmä eli pitkä tallan peräkappale, jossa talla pultattiin suoraan kitaran kanteen. Les oli luonut talla/peräkappaleyhdistelmän hakiessaan lisää sustainia. Tämä muutos vaikutti merkittävästi monella tapaa soundiin. Mallia paranneltiin 1953 sivuttaispidon takia.
Vuoden 1952 ES-175 talla.
ES-175:ssä on paljon enemmän akustista archtop-ääntä, iskevä kirkkaus, kuiva basso ja lyhyt sustain. ES-295:ssä puolestaan soundi on kovempi, paksumpi, hieman tummempi ja kestää erinomaisesti.
Lisävalinnaisena on ollut mahdollista tilata soitin tehtaalta kullatulla Bigsby vibratolla ja Tune-o-matic tallalla. Tehdasvalmisteisena on tavattu ainakin yksi soitin mustilla mikin kuorilla. Ja lisä-twistinä muutama ES-295 valmistettiin sunburstina konservatiivisille tilaajille. Eli sunburst tuplamikityksellä jo ennen kuin julkaistiin ES-175-D malli.
Les Paul muisteli varhaisia Les Paul- ja ES-295-kitaroita lämmöllä. -Kulta oli aika törkeä väri vuonna 1951. Se ei parantanut sinua yhtään - mutta sai sinut kyllä näyttämään paremmalta. Asiaa ei vielä tiedetty tuolloin mutta kultaiseksi ruiskumaalaamalla jazz-soittimesta tuli uuden musikkityylin ikoni ja kautta aikojen ensimmäinen koskaan tehty rock'n'roll-kitara!
Radikaali ulkonäkö koukutti Scotty Moorea: "Kun olin laivastossa, ystävät ja minä ostimme japanilaisia kitaroita, jotka olivat niin huonoja että nauhat kuluvat loppuun kolmessa kuukaudessa, ne oli tehty varmaan oluttölkeistä, hehe. Kun pääsin laivastosta neljän vuoden palveluksen jälkeen reserviin tammikuussa 1952 sanoin että NYT ostan hyvän kitaran. Ensimmäinen asia, jonka löysin, oli Fender Esquire ja pieni Champ -vahvistin, mutta en sitten pitänyt kitaraa kovin pitkään. En vain päässyt sinuiksi sen kanssa - kitara pysyi minulle aina jotenkin etäisenä.
-Kävelin sitten kerran O.K.Houck Piano Companyn ohi Memphisissä ja näin, että siellä oli myyjä asetelemassa uutta törkeän kultaisen kiiltävää ES-295. Se oli ainoa kultainen kitara, jonka olin koskaan nähnyt. Sanoin: "Vau, se on kaunein asia, jonka olen koskaan nähnyt. Minun on saatava se!" Kitara oli luultavasti ollut esillä kaupassa vain 10 minuuttia. Vaihdoin Esquiren tähän ES-295: een (#A12290), joka oli valmistettu joko vuoden 1953 lopussa tai vuoden 1954 alussa. Soitin oli muodokkaampi, ja näyttävämpi kuin vanha Esquire.
Scotty vaihtoi kitaraan Melita Synchro-Sonic tallan sekä Klusonin peräkappaleen. Klusonin peräkappale oli tuttu Gibson ES-125 mallista. Melitan tallaan pystyi tekemään hienosäädön, jolla sai parannettua kitaran intonaatiota. (Säädettävyydestä tuli huomattavasti alkuperäistä parempi mutta samalla ratkaisu pienensi sustainia).
-Minulla oli ES-295 koko Sun-records levytysten ajan pois lukien Mystery train. Kultainen ES-295 on ulkonäöltään kosminen, kuin jostain avaruudesta. Ja kaikkien mielestä se oli vain siisti. Rakastan kovasti onttoa runkoa. Minulle arctop kitaroissa soi puun ääni kun kiinteärunkoisissa taas soi vahvistimen ääni. Onttokoppaisissa soivat jazzin - ja rock and rollin - ääni. Heinäkuussa 1955 vaihdoin kultaisen ES-295: n isoon vaaleaan Gibson L-5: een O.K.Houckissa, koska meidän musiikistakin oli tullut isompaa.
Vuosien 1952–1957 aikana valmistettiin ensimmäistä P-90 versiota ja vuonna 1955 soittimeen lisättiin kahdeskymmenes nauha. Vuonna 1958 valmistettiin ES-295 versio-II:sta kultaisilla humbucking-mikeillä. Gibsonin toimitusten mukaan ES-295-kitaroita valmistettiin yhteensä vuosien 1952-1958 aikana ainoastaan 1770 kappaletta (keskimäärin 253 kpl/vuosi)! Luultavasti näistä ainoastaan 49 kappaletta oli myöhäisempää humbucker-versiota.
ES-295 myynti jäi jälkeen. Esimerkiksi vuonna 1957 Gibson myi kaikenlaisia ES-175-mallia 891 kappaletta ja Les Paul -mallia vakio-, deluxe- ja juniorimuodossa 4012 kappaletta. Niinpä, siisti kultainen oli siistiä ainoastaan katsojien silmissä. Fenderin futuristiseksi luonnehdittujen mallien kuten Stratocaster koko ajan kasvavan menestyksen myötä julkaistiin Futura.
Rock'n'rollin perustamisen jälkeen lankkukitarat liittyivät porukkaan. Vuonna 1958 kaikki Buddy Hollystä Hank Marviniin ja Dick Daleen panivat rahansa Fender Stratocasteriin. Yksi ensimmäisistä Fender Straton custom-shop väreistä oli Shoreline Gold.
Vuonna 1958 Gibsonilla esiteltiin uusia avaruusmuotoiltuja lankkukitaroita kuten Flying V ja Explorer, Samana vuonna esiteltiin myös Lesin "Log" kitaran nerokkaaseen ideaan perustuva ES-335. Mallissa yhdistettiin ensimmäistä kertaa onttokoppaisen soundi palkin avulla kiinteärunkoisen kitaroiden pienempään kiertoherkkyyteen. Muotoilussa käytettiin mikki-hiiren tunnetuksi tekemää ikonista ja ajatonta muotokieltä. Mallista tuli heti cross-over kestomenestys.
Gibson yritti elvyttää $325 hintaiseksi tulleen ES-295: een takaisin suosioon kokeilemalla uusia värivaihtoehtoja. Gibsonin tietojen mukaan neljä ES-294: ää valmistettiin musiikkiteollisuuden näyttelyyn kesällä 1959. Kaksi soittimista oli väriltään kirsikanpunaisia ( #A30224 ja #A30225) ja kaksi Argentiinan harmaata ( #A30226 ja #A30227). Vuonna 1959 Gibsonilla oltiin sitä mieltä että ES-295: n myynnin lasku johtui kultaisesta väristä, samalla aika oli ajanut ohi muilta väreiltä. Mallin tuotanto lopetettiin.
Kultainen arctop-kitara oli törkeää, ja vallankumouksellinen soitin, kun se esiteltiin vuonna 1952. Se ei ollut vanhahtava niin kuin L-5 ja muut Jazzlaatikot, mutta se ei myöskään ollut liian uudenaikainen lankkumalli kuten Telecaster tai Les Paul. Paras tässä musiikin murrosvaiheessa oli hankkia jotain, jossa on vähän perinteistä, mutta isommalla twangillä ja tyylikkäästi, kuten 295. Mallista tuli kokonaan uuden musiikkityylin tiennäyttäjä! Aivan kuten Brian Setzer on sanonut Gibson ES-295:a” lopulliseksi rockabilly-kitaraksi!.
Neonvalo ES-295 talon seinässä, josta kaikki alkoi eli Sun Recordsin studio Memphisissä.
Soundia testattaessa on mainittu soittimen valtava soundi, joka liukuu vaivattomasti pehmeästä jazzista rockabillyyn, bluesiin ja rockiin: "Vaikka ES-295 on melko samanlainen kuin ohutkoppaisempi ES-225, se kuulostaa rikkaammalta, tummemmalta ja lihaksikkaammalta. Se on melkein kuin sisäänrakennettu kompressori, joka pitää kaiken koossa lisäten sustainia samalla vaimentamatta dynamiikkaa. Suurin paljastus tulee, kun käännämme Rift PR18 vahvarin 10:iin eikä hallitsemattomia kierto-ongelmia esiinny, vaikka kitara olisi noin metrin päässä kaiuttimesta. Sen sijasta saamme valtavan voimakoneen ja kykyä soittaa yliohjauksella. Kun siirrymme sooloon, ES-295 reagoi enemmän kuin ontto Les Paul Goldtop".
Juhan kanssa on ollut puheissa muutaman vuoden ajan vasurimiitin järjestäminen. Edellinen miitti oli vuonna 2017, joten soittokalusto on päivittynyt tuon jälkeen. Olikin mielenkiintoista testailla soittimia jota ei usein näy liikkeissä oikeakätisenä ja vasurina osaa malleista ei ole edes koskaan tehty! Vahvistimena testissä olivat Fenderin Tremolux sekä Vox MV50 AC.
PRS, ES-295, Gretsch, ES-355 ja Tele La Cabronita
Kun aloitetaan esittely oikealta alkaen niin ensimmäisenä on saarni-lankkuinen Telecaster. Juha rakensi kitaraan Fenderin 2003 tuotantoon tulleen “La Cabronita”-mallin kostruktion. Nimi tulee espanjan kielen cabron-sanasta joka -ita päätteellä tarkoittaa jotakuinkin "huonon naisen isätön poju". Tämän soittimen perusajatuksena on laittaa Gretschin Filtron-mikit Telen runkoon. Kammellisessa versioissa on käytetty Bigsby B5:sta. Kitaraa rakennellessaan Juha oli kampi-ratkaisussa päätynyt käytettävyydeltään käytännölliseen ja luotettavaan Duesenbergiin. Fender ei valmistanut La Cabronitaa koskaan vasurina. Mikit ovat Roswell FLT-NI AlNiCo humpparit, jotka olivat päivän kirkkaimmat tronit. Fender skaala, kuten tiedetään on pitkäsormisille ja päivän pisin eli 647.7 mm (25.5 in)
Seuraavana on semi-hollow-runkoinen eli Les Paulin ideoima kiinteän palkin ja onton bodyn yhdistelmä. Tämä rockabilly-kitaraksi muokattu Antique Natural Gibson ES-355 on ollut minulla vuosia. Alkuun minulla oli tässä Duesenbergin kampi, mutta päivin soittimeen myöhemmin Bigsby B7:n sekä Lollarin FilterTronikit. Mikkien soundi oli päivän tron-soundeista tummin ja vanhimman kuuloinen. Kielet olivat samalla porukan vanhimmat siitä vanha soundi hehe. Minulle selvisi aikoinaan Chris Cornell-mallista että kyseisiä mikkejä oli tosiaan saatavissa humpparimitoituksella, kiitos Lollarille tästä. Soittimen runkoon ei ole tehty kampi ym. muutostöissä ylimääräisiä reikiä, joten joskus jos alkaisi jostain syystä tehdä mieli taas kiinteää tallaa, soitin on palautettavissa alkuperäiseksi. Skaala 629 mm (24,75 tuumaa)
Gretsch G5622-malli on edellisen tapaan semi-hollow body-runkoinen ja väriltään Georgia Green. Se on harvinaisempi kolmi-mikkinen malli ja mikit ovat Super Hilo'Tron humbuckerit. Ne soivat kirkkaammin kuin edellisessä. Kitara on valmistettu Koreassa. Kampi on Bigsbyn B7. Soittotuntuma oli miellyttävä ja soundi tasapainoinen. Skaala 624,8 mm (24,6 tuumaa), joka päivän lyhin.
Tämän jälkeen täksi kesäksi valmistunut itse tehty 22 nauhainen ES-295 konstruktio. Soitin on porukan ainut täysin onttokoppainen kitara ja siinä Bigsbyn B6 sekä Fralin P-90 mikit. Mallia valmistettiin vuosina 1952-1959 ja sen jälkeen pari lyhttä sarjaa. Tämän mallisia Scotty Mooren tunnetuksi tekemiä Gibsoneita ei ole valmistettu koskaan vasenkätisenä. Niinpä silloin jos haluaa tällaisen kitaran (vasurina) on tilanne sama kuin 50's autojen kanssa. Ei voi kävellä kauppaan setelitukun kanssa ja sanoa "haluan tuon" hehe. Tarvii nähdä vähän enenmmän vaivaa. Julkaisen soittimesta myöhemmin erillisen jutun tänne. Skaala 629 mm (24,75 tuumaa).
Äärimmäisenä vasemmalla Juhan Tramps Green PRS SE 24. Tämän PRS-kitaran idea on yhdistää Telen ja Les Paulin saundi samaan kitaraan. Vaihdon saa tehtyä lennosta nostettavalla potikalla joka puolittaa mikit. Soitin on laadukkaasti valmistettu ja soi tasapainoisesti. Skaala 635 mm (25 tuumaa).
Tästä eteenpäin Blue Moon Boys-bändin jäsenet olivat rivimuusikoita. Esiintymisin tulivat mukaan ennätys-suuret yleisöt, televisiokeikat ja sivuosat elovissa. Elvis maksoi palkat kuukausittain. Bändin tarina päättyi Elviksen mentyä armeijaan vuonna 1958. Scotty ja D.J. Fontana musisoivat Elviksen kanssa viimeistä kertaa vuonna 1968. Se tapahtui ironisesti tämän "come back" televisio-ohjelmassa.
Vuosi 1955 Elokuu
Scotty ja Bill eivät kertoneet D.J:lle uudesta sopimuksestaan. Rumpalin myötä bändillä oli yksi kuski lisää keikkamatkoilla. Kaikki meni yleensä hyvin paitsi jos Elvis ajoi. Hän oli ihan hyvä ratissa mutta ei keskittynyt siihen mihin mentiin. Joitain kertoja yöllä he saattoivat mennä 160 km ohi risteyksestä ja piti tehdä U-käännös. Siksi hän saikin ajaa päivällä ja jos oli suora reitti ilman käännöksiä. D.J:n alkuaikoina he olivat keikalla St. Louisissa ja hän aiheutti isot naurut.
Scotty, Bill ja D.J.
Kotimatkalla D.J. oli koko yön ratissa. Hänen kyyti olikin oikein tasaista. Auringon noustessa Scotty alkoi heräillä ja katsoi ympärilleen kysyen "missä me ollaan?". "Helvetti, me ollaan yhä St. Louisissa. Eksyin!" D.J oli ajanut tunteja kaupungin ympäri yrittäessään löytää tietä ulos kaupungista. "En raaskinnut herättää teitä". Scotty nauroi ei se mitään ja ajoi heidät kaupungista ulos seuraavalle taukopaikalle.
Elvis ja The Blue Moon Boys.
Perjantaina 2 syyskuuta heidän ollessa matkalla Texarkana, AR Arkansas Municipal Auditoriumiin Scotty oli Cadillacin ratissa. He joutuivat onnettomuuteen. Scotty muisteli myöhemmin tapahtunutta "Lain mukaan vasemmalle kääntyvä väistää muuta liikennettä. Tämä kaveri tuli vastaan, näytti vilkkua vasemmalle ja kääntyi samantien eteen". He pääsivät keikalle myöhässä ja Cadillaciin tuli $1000 remontti. Jutusta kirjoitettiin paikallislehteen ja Scotty sai ylinopeussakot.
Syyskuussa keikkoja oli kaikkiaan 25 kappaletta. Lokakuussa esityksiä oli 29. Samaan aikaan Sam sopi business-kumppanuudesta Kemmons Wilsonin kanssa Holiday Inn-hotelliketjussa.
Marraskuussa keikkoja oli 17 ja Sam perusti maailman ensimmäisen naisten radioaseman WHER, johon tulivat aluksi Dotty Abbott, vaimonsa Becky Phillips ja sitten Marion Keisker. Bob Neal luopui Elviksen levyosuuksista. Hän vain väistyi sivuun. Pakerista tästä lähtien tuli kukko tunkiolle. Neal aloitti sitten Johnny Cashin managerina.
Marraskuun 21 päivä Sam ilmoitti Elviksen sopimuksen siirrosta RCA:lle. Sam kertoi paikallislehdessä että nyt Elvis sai mahdollisuuden päästä etenemään urallaan maailman suurimmassa levy-yhtiössä. Tämän myötä Elvis saisi täydet mahdollisuudet kehittyä pahaimpaansa. Sopimus sinetöitiin juhlallisin menoin.
Bill ja Scotty olivat järkyttyneitä vaikka tiesivät Samin olleen taloudellisesti tiukilla. D.J. ei uutena tiennyt mitä sanoa. Marion oli poissa. Samin oikea käsi oli nyt Jack Cement. Johnny Cash oli julkaissut juuri "Cry Cry Cry" ja Carl Perkins pari kuukautta aiemmin "Blue Suede Shoes". Sun Records oli rikkonut Top 10 poplistalla. Sam kuittasi RCA kaupasta ennätykselliset $35000 ja Elvis $5000 bonuksen. Bändin pojilla ei toisaalta ollut muuta menetettävää kuin kotoisaksi käynyt Sun Recordsin pikkustudio. Joulukuussa Blue Moon Boyseillä oli 13 keikkaa.
Scottyn tulot vuonna 1955 olivat: Keikkaliksat Elvikseltä $8052, yhteensä musiikista $8052, kaikki bruttotulot yhteensä $11265
Vuosi 1956
Tammikuun alussa he äänittivät RCA:lle Nahvillessä. Tuottaja Steve Sholes buukkasi paikalle pianisti Marvin Hughesin ja kitaristi Chet Atkinsin. Chet oli tuossa vaiheessa jo legenda hittilevytyksineen. Ja hän oli ollut myös rakentamassa studiota esiintyjärostereineen. Atkinsin kysyessä taustalaulajista Elvis sanoi "Jordainers". Hän oli nähnyt gospel-laulubändin usein Ellis Auditoriumilla keikalla. Atkins kuitenkin muokkasi taustalaulubändin: kaksi laulajaa yhtiön listoilla olevan Speer Familystä ja Gordon Stokerin Jordainersistä.
Bill, Chet, Scotty, DJ, Elvis, Ben Speer ja Steve Sholes - 14. huhtikuuta 1956
Atkins ei ollut varauksettomasti vakuuttunut nuoren laulajan kyvyistä. Blue moon Boysin pojat eivät tajunneet kuinka merkittävä panostus oli levy-yhtiölle ollut ja kuinka kovat odotukset olivat. Työskentelytapa uudessa yhtiössä oli aivan toisenlainen kuin ennen. Scotty otti paineita esikuvansa olemisesta mukana samoissa sessioissa vaikka tiesi tämä olevan mukana auttamassa. Muutaman päivän aikana he äänittivät "I've Got A Woman","I Was The One", "I'm Counting on you", "Heartbreak Hotel"ja"Money Honey"-kapaleen. Scottyä huvitti katsoa Ferrisin ja Atkinsin yritykset kopioida Samin echo efektiä -tuloksetta!
Tammikuussa keikkoja oli TV-esiintymisen kanssa kaikkiaan 16 kappaletta. Kolme päivää ennen tv-keikkaa Scotty hankki smokin. Blue Moon Boysit olivat tulleet lyhyessä ajassa pitkän matkan alkuaikojen western-asuista. Mitä tahansa oli tulossa he olivat valmiit hyväksymään sen. Tammikuun 27 päivä RCA julkaisi Heartbreak Hotell / I Was The One-sinkun. Billjin basso oli mikitetty Ampeg-mikillä ja vahvistimena Fender Bassman Amp.
Seuraavana päivänä olivat TV-ääniraidan nauhoitukset CBS: n Stage Show CBS Studio 50:stä 53rd ja 54th kadun risteyksestä, teatterirakennuksessa New Yorkissa. Ohjelmaan pääsy oli tuohon aikaan kenen tahansa muusikon unelma. D.J Fontana tapasi talon bändissä soittaneen rumpli-esikuvansa Louis Bellsomin. Heidän soitto piiskasi pojat yrittämään parhaansa. Heille maksettiin siitä. Blue Moon Boys it uskalsivat hengittää vasta kotona Memphisissä.
Viikon päästä TV-esiintymisestä he kokoontuivat RCA:n studiolle Itäisellä 24th kadulla. Tuottaja Steve Holes oli palkannut honky tonk-pianisti Shorty Longin mutta ei vieläkään Jordainersseja. Elvis oli kohtelias mutta etäinen. He äänittivät Carl Perkinsin hitin "Blue Suede Shoes". Elvis halusi myös biisin "My Baby Left Me", "So Glad Your Mine" ja "One Sided Love". Kaikki kävi vaivattomasti koska musiikki oli selkeää ja mukana Fontana joka soitti tarkasti kuin klikki. Sholesin virhe oli ollut se että hän "ajatteli" musiikkia kun se olisi pitänyt "tuntea". Etelän pojat eivät osanneet kopioida he tekivät jutun omalla tavallaan. Sholes lupasi että jos teette yhden hänelle niin toisen itselle. Äänitysten jälkeen Elvis meni tutustumaan paikkoihin. Bändi jäi Warwick-hotellille ja he painuivat kadun toisella puolella sijainneeseen Jerryn baariin pitämään hauskaa.
Helmikuussa pojilla oli 22 keikkaa. Kun pojat olivat tien päällä, TV-ääniraidan tallennuksista CBS: n Stage Show CBS Studiosilla esitettiin telkkarissa "Heartbreak Hotel". Suomalainen toimittaja Paavo Noponen oli tuolloin Yhdysvalloissa ja muisteli hetkiä myöhemmin.
12. päivä helmikuuta he esiintyivät Norfolk, VA Municipal Auditoriumissa missä keikkaa oli katsomassa Vincent Eugene Craddockt, joka tultiin myöhemmin tuntemaan nimellä Gene Vincent. Gene voitti paikalliset laulukisat. Hänelle koottiin bändi Blue Caps ja soolokitaraan tuli Cliff Gallup. Toukokuussa he äänittivät RCA:n kilpailijalle Capitol Recordsille 35 biisiä joukossa hitti Be-Bop-A-lula, joka julkaistiin kesäkuussa.
Maaliskuussa Elvis ja The Blue Moon Boysit soittivat 14 keikkaa sisältäen TV-ääniraidan nauhoitukset CBS: n Stage Show CBS Studiosille, New Yorkissa. Alkuperäiset neljä esitystä ohjelmassa laajenivat kuuteen keikkaan. Maaliskuussa he soittivat myös Hayridestä lähetetystä ensimmäisessä televisiokonsertissa.
Elvis nousi "Heartbreak Hotel"-biisillä pop-listalla ensimmäisen kerran 20 joukkoon sijalle 14. Edellä sijalla numero 13 oli Carl Perkins biisillään "Blue Suede Shoes". Matkalla New Yorkkiin Carl joutui bändinsä kanssa pahaan auto-onnettomuuteen Delawaressa ja TV-keikka peruuntui. Scotty, Bill ja D.J. kävivät matkalla New Yorkiin vierailulla sairaalassa. Elvis laittoi sähkeen.
Maaliskuun 16 päivä julkaistiin Elviksen ensimmäinen LP, jossa oli 7 New Yorkin tammikuussa äänitettyä ja 5 Nashvillessä tehtyä tallennetta. Levystä oli 362000 ennakkotilausta.
Kohtalon ironiaa oli että Carlin ollessa sairaalassa "Heartbreak Hotel" nousi 1 ja hän jäi sijalle 3. Perkinsin ura ei toipunut tämän jälkeen koskaan täysin ja joskus hän miettikin miten asiat olisivat kehittyneet jos esiintyminen "Perry Como Showssa" olisi tuolloin toteutunut.
Elvis & Blue Moon Boysit matkustivat maaliskuun alussa San Diegoon muutama päivä ennen TV-keikkaa. Elvis oli elokuvatuottaja Hall Wallisin koekuvauksissa. Hall innostui mutta Parker ei hyväksynyt roolia ja pyysi etsimään toisen. 3 päivä huhtikuuta oli TV-ääniraidan nauhoitukset NBC: n Milton Berle Show:ssa lentotukialus USS Hancockin kannella, Naval Stationissa - San Diegossa. He soittivat biisit "Shake, Rattle and Roll ", " Heartbreak Hotel " ja " Blue Suede Shoes ". Scotty oli ainut joka oli palvellut laivalla ja tämä oli ensi kerta laivalla palvelusvuosien jälkeen. He yöpyivät Scottyn armeijakaverin kotona.
Tässä esityksessä nähtiin Billin unohtumaton pystybassolla ratsastus hänen "unohtaessaan" Parkerin määräykset pidättyä show-tempuista.
Kahden illan päästä he esiintyivät San Diego-areenalla 11250 kirkuvalle fanille. Viikon päästä Elvis kirjoitti 7 vuoden 3 elokuvan sopimuksen Paramountille.
Huhtikuussa keikkoja oli 16 yhteensä kappaletta. He kävivät studiossa, jossa oli sama taustalauluporukka ja pianossa Marvin Hughes. He tallensivat biisin "I Want You, I Need You, I love You" musiikissa ei ollut Elvikselle oikea soundi ja Sholes päätti sessiot. Hän ei tajunnut että etelän poikien olisi vain tarvinnut päästää tekemään sitä mitä he haluavat. Session jälkeen he palasivat kotiin samana päivänä, tällä kertaa vuorolennolla.
Heillä olivat seuraavan kahden viikon kiinnitys Vegasin New Frontier Hotelliin. Nevadassa olleiden atomikokeiden innoittamana Elvistä mainostettiin "Atomic Powered Singer". Presley kuittasi kahden koomikon välissä olleesta 12 minuutin esityksistään $15000. Koska yleisö oli varttunutta tarjonta ja kysyntä ei kohdannut. Minuuttikin olisi riittänyt esitykseen ja kiinnitys jäi viikkoon. Manageri Parker keskittyi hotellilla pelaamiseen.
Bändille päivät olivat pitkiä. Eräänä iltana he menivät katsomaan Sands Casinon Silver Queen-baarissa esiintynyttä Freddie Bell & Bellboysejä. He olivat tehneet oman versionsa Big Mama Thortonin pari vuotta vanhasta hitistä "Hound Dog". Pianisti soitti seisaaltaan ja heiluessaan edestakaisin hän näytti kuin jalkansa olisivat olleet kumia. Blue Moon Boysit olivat myytyjä tähän hauskaan vastaversioon. Elvis halusi treenata juuri tämän version ohjelmistoonsa.
Parin viikon loman jälkeen toukokuussa keikkoja oli 16 kappaletta Mucipal Auditurium Areenalla Kansas Cityssä Missourissa heidän esityksessä oli poliisien muodostama barrikadi lavan edessä. Järjestäjän edustajien tarttuessa kitaroihin ja vahvistimiin bändi luuli että he aikovat varastaa laitteet, mutta henkilökunta päin vastoin halusi auttaa roudauksessa. Tällaista bändi ei ollut aiemmin nähnyt.
Kesäkuussa he soittivat 15 keikkaa. Kolmena keikkapäivänä oli 3 tai 4 esitystä sekä TV-ääniraidan nauhoitukset NBC: n Milton Berle Showhun Hollywoodissa. Tuossa ohjelmassa Elvis shokeerasi kansallisen kanavan "Houn Dog" versiollaan. Askelluksessa saattoi oli vaikutteita muutama viikko aiemmin nähdyistä Berlesin patenttimuuveista. Tämä oli Elviksen vastaus säädyttömäksi ja mauttomaksi haukutusta esiintymisestään, kysyjille hän vastasi "halusitte showta, tässäpä teille lisää puhumisen aihetta".
Heinäkuussa he menivät RCA:n studiolle New Yorkissa ja äänittivät "Houd Dog" levylle. Vaikka biisi oli treenattu ja varsin yksinkertainen rakenteeltaan tällä kertaa siitä tarvittiin monta ottoa. Numero 26 otto kelpasi Sholesille. Elvis sanoi että he kyllä pysyvät parempaan. 41 otto oli vasta hänelle mieleinen versio.
Scotty käytti "Houd Dogin" kompissa voimasointua. He äänittivät vielä "Don't Be Cruel". Gordon Stoker oli palkattu pianoon ja The Jordainers viimein säestyslauluun. Scotty soitti tähän biisiin ainoastaan ikoniseksi tulleen intron sekä lopusoinnun. Kun he palasivat kotiin Memphisiin junalla he eivät vain läheneet sinkun äänituksistä vaan lähtivät tietoisena siitä kuinka sessiot tulevaisuudessa järjestetään.
Heinäkuussa keikkoja oli 2 kpl ja se tarkoitti soittajille $100 viikkoja $200 sijasta. Sheriffi tuli Scottyn kotiin 1716 Tutwiler ja vei hänet putkaan. Scottyn ensimmäisen vaimon uusi mies Vernon Cortes syytti Scottyä ettei tämä ole maksanut elareita kahdesta lapsestaan. He olivat nähneet Scottyn televisiossa ja lukeneet suosituista konserteista ja ajattelivat että hän on rikas. Heinäkuun 15 Scotty meni O.K. Houk Piano Co:n ja pyysi jälleenrahoittamaan soittimiaan sekä pienentämään kuukausimaksua. Tämä sopi ja näin Scotty sai hoidettua elatusmaksut.
Heillä oli TV-ääniraidan nauhoitukset NBC: n Steve Allen Show'lle The Hudson-teatterissa New Yorkissa, jossa Elvis esitti komedialähetyksessä " Hound Dog""-biisin oikealle ajokoiralle.
Tuolloin Elviksen "kapinallinen" ja "paheellinen" lavaliikkehdintä oli saanut aikaan yhä äänekkäämpää arvostelua konservatiivisissa teinien vanhemmissa ja "Elvis The Pelvis" haukkumasanaa käytettiin lehdistössä laajasti. Elokuussa oli 9 keikkaa (7 esitystä kahdessa päivässä). "Hound Dog/Don't Be Cuel" oli valtakunnan listaykkösenä! Bändistä kirjoitetussa lehtiartikkelissa pojat kertoivat kohteliaaseen sävyyn kokemuksistaan.
Muutaman lepopäivän jälkeen he tapasivat Hollywoodissa, jossa Elviksellä alkoivat "Love Me Tender"-elokuvan kuvaukset. Samalla Steve Sholes vaati täyttämään sopimusvelvoitteet RCA:lle ja heillä oli kiirettä harjoitella materiaalia. Bändiä ei kelpuutettu elokuvaan mukaan. Tuottajan Ken Darbyn mukaan he eivät osanneet soittaa Hillbilly tai country musiikkia western-elokuvassa, vaikka Scottyllä ja Billillä oli kantribändi ennen Blue Moon Boysejä?!
Syyskuussa oli 2 keikkaa eli TV-ääniraidan tallennukset Ed Sullivan Showssa CBS Studiosille Hollywoodissa. Elvis kuittasi kolmesta biisistä $50000 pojat saivat $78.23 mieheen. Ensiesityksessä oli "Don't Be Cruel" ja sitten "Love Me Tender".
Kuvausten jatkuessa Scotty liittyi Jerry Lee Lewiksen kahden viikon kiertueelle Arkansasissa ja Texasissa. Hänen uransa oli vahvassa nousussa mutta hänellä ei ollut levytyssopimusta. Kaikki meni hienosti viimeiseen iltaan saakka, jolloin he ottivat kiertueen päätökseksi New Orleansissa kuppia Scottyn hotellihuoneessa. Yht'äkkiä Lewis pomppasi ylös ja "alkoi kirkua kuin helverin tulessa. Sitä jatkui ja jatkui kunnes hänen appi-ukko tuli ja hiljensi hänet".
Lokakuussa Elvis meni uudella Mark II Continentaliaan huoltoasemalle Mempisissä. Hän pyysi kohteliaasti voisiko johtaja Hopper tarkistaa auton hajua antaneen polttoainejärjestelmän. Kun huolto oli valmis Elvis jäi vielä kirjoittamaan nimikirjoituksia ihailijoille. Hopper pyysi heitä poistumaan sillä he tukkivat kadun muilta asiakkailta. Elvis sanoi pystyvänsä mutta jatkoi silti nimmareiden kirjoittelua.
Hopper läppäsi Elvistä takaraivolle "menkää". Elvis nousi autosta ja iski nyrkillä. Vasempaan silmäkulmaan tuli puolen tuuman haava. Hopperin roteva työntekijä tuli hätiin ja taskuveitsikin nähtiin. Tilanne päättyi poliisien ja paikallaolijoiden väliintuloon. Kaikki kolme joutuivat kuulusteluihin. Elvikseltä nimeä kysyttäessä tämä vastasi "Ehkä siihen on paras laittaa Carl Perkins".
Mark II Continental
Lokakuussa oli yhteensä 5 keikkaa. Ne sisälsivät TV-kuvaukset Ed Sullivan Showhun CBS Studiossa New Yorkissa, jonne he matkustivat junalla. yli 10 miljoonaa sinkkua myynyt ja $500000 niistä tienannut Elvis allekirjoitti samalla matkalla RCA:n kanssa pitkän ajan sopimuksen.
Marraskuussa he soittivat 4 keikkaa. Ollessaan neljän päivän matkalla he menivät Toledoon Ohiossa jossa oli kaksi keikkaa urheiluareenalla. He majoittuivat Commodore Perry Hotelliin. Elviksen jutellessa bändin ja Oscar Daviksen kanssa paikalle ryntäsi 19-vuotias vihainen nuorimies. Hän oli vihainen siitä että vaimonsa piti hänen sijasta Elviksen kuvaa lompakossa.
Scotty: "Hän kierähti ympäri iskekseen mutta tartuin häneen takaapäin. Siinä oli kaide. Hän otti askeleen sivulle yrittäen kierräyttää minut yli kaiteen. Hän onnistui siinä. Samalla Elvis tuli ja oli tosi nopea liikkeissään. Hän olisi ollut tosi hyvä tappelijana, mutta sellainen pilaa naaman".
Heillä oli lauantaina 15 päivä joulukuuta viimeinen keikka Louisiana Hayride Showssa. Presleystä oli tullut niin suosittu, että Horace Logan ilmoitti kirkuvalle väkijoukolle rauhoittaakseen tätä myöhemmin legendaariseksi tulevan kuulutuksensa: "Elvis has left the building". Koska bändillä oli vähän keikkoja Scotty alkoi velkaantua nopeaan tahtiin.
Scottyn tulot vuonna 1956 olivat: Keikkaliksat Elvikseltä $8194, yhteensä musiikista $9001, kaikki bruttotulot $9167
Vuosi 1957
Tammikuun 4 Elvis kävi armeijan kutsunnoissa ja siihen kuuluvassa lääkärintarkastuksessa. Lääkärintarkastus oli samassa veteraanisairaalassa missä hän oli esiintynyt aivan uransa alussa. Sitten he matkustivat junalla New Yorkiin, jossa oli Macine Elliot teatterissa CBS:n TV-kuvaukset 'Ed Sullivan Showssa kahtena päivänä. Tuossa vaiheessa Elviksen muuvit olivat jo niin arka aihe että kameramies rajasi alavartalon pois kuvatessaan esitystä.
Heidän palattuaan Memphisiin Scotty otti yhteyttä CMI:lle Chicagossa ja teki sopi järjestelyistä vaihtaa Gibson L5:n blondiin Gibsonin lippulaiva-malliin Super 400. Kitara ja laukku lähetettiin O.K. Houck Piano Co:n Memphisissä ja myytiin $734 (kitara $675 ja laukku $60).
Gibson Super 400 blondi.
Viikon päästä Elvis terveystarkastuksen sai tulokset. Hänen kuntoisuusluokka oli 1A.
Tammikuun puolessa välissä he palasivat Hollywoodiin RCA:n äänityksiin Radio Recordsin studiolle. He tallensivat Sholesille 1. nousevan singlen "All Shook Up" ja "Teddy Bear" sekä lisämaterialia tulevalle levylle.
Elviksen seuraavaan elokuvaan "Loving You" oli palkattu mukaan myös Scotty, Bill ja D.J. Kuvausten välillä he olivat studiossa. Hollywoodiin tuli vierailemaan Veron ja Glady Presley sekä Bobbie Moore joka halusi nähdä välähdyksen filmiglamourista. Elviksen pyysi Scottyä käyttämään vieraita Burbankissa uudella Cadillacillaan Tennessee Ernie Fordin esityksessä sekä bäkkärillä.
Maaliskuussa he soittivat 4 keikkaa. "All Shook Up" oli ollut listalla 8 viikkoa putkeen nro yksi. Maaliskuun 13 päivä he jatkoivat uuden elokuvan "Jaihouse Rock" kuvauksia sekä RCA-äänityksiä Hollywoodissa ja tuolloin Scotty huomasi ensimmäisen kerran ettei Elvis ollut musiikissa mukana täydestä sydämestään. Saadakseen sopivan flown-mielentilan hän saattoi studiossa uppoutua tunneiksi laulamaan Jordainersien kanssa ennen kuin pääsivät kiinni varsinaiseen työhön.
Maaliskuun 19 päivä Elvis osti Gracelandin 102 500 dollarilla. Scotty ja Bobbie asuivat 1716 Tutwilerissä Bobbien kolmen sisaren kanssa.
Huhtikuun alussa he soittivat Phidadelphian urheiluareenalla. Elvis oli palkannut mukaansa viisi henkivartijaa (samalla tavalla $100 viikkopalkalla kuin bändin jäsenet) ja tuosta alkaen häntä seurasi tämä "Memphisin mafiaksi"-nimitetty ryhmä. He esiintyivät myös Kanadassa. Rajasopimuksen mukaan rajan pääsi ylittämään ilman passia ja se sopi Parkerille. Nämä olivat Elviksen ainoat ulkomaan keikat.
Ensimmäisellä keikalla Spokanessa oli 12500 kirkuvaa teiniä ja 100 poliisia. Toisella keikalla oli 26500 kirkuvaa fania ja tämä oli isoin yleisö mitä heillä oli tähän mennessä ollut. Esityksen päätyttyä Elvis oli häipynyt jo ennen kuin pöly ehti laskeutua. Keikkoja huhtikuussa oli yhteensä 4 kappaletta.
Keskiviikkona 8. toukokuuta olleet levytys-sessioissa he äänittivät "(You Are Square) Baby I Don't Care". Bill soitti muutama vuosi aiemmin myyntiin tullutta ensimmäistä Fender-lankkubassoaan.
Myöhäisempinä vuosina legendaksi kavaneen sepitteen mukaan Bill ei saanut soitettua bassolinjaa ja heitti bassokitaran lattialle kävellen ulos. Sitten Elvis otti sen ja soitti osan itse. Tämäkin on osa Blue Moon Boyseihin kohdistunutta (Parkerista lähtenyttä) maineen pilauskanpanjaa. Todellisuudessa pystybasson viritys poikkeaa lankkubassossa täysin ja kaikki, jotka ovat kokeilleet soittaa samaa biisiä näillä soittimella tietävät että niissä täytyy käyttää täysin eri otteita. Bill vain sanoi tuolloin"nyt ei lähde" ja laittoi bassokitaran telineeseen.
Radio Recordsin studiolla Hollywoodissa.
Buddy Hollyn sopimuksen päätyttyä Decca recordsille hänelle julkaistiin 27. toukokuuta 1957 "That'll Be the Day" jonka myötä Buddyn ja Cricetsien ura lähti valtavaan nousuun.
Elokuussa oli 2 keikkaa. Syyskuun 3 keikan jälkeen he jatkoivat Hollywoodin. Sholes vaati taas uutta singleä. mutta eritysesti häntä kiinnosti aloittaa joululevyn työstäminen. Scotty ja Bill olivat innoissaan Elviksen esitettyä instrumentaali-levyä, jossa hän soittaisi pianot.
Chryslersiltä myös ehdotettiin endocementtiä, jolloin bändin pojat olisivat saaneet uudet autot ja Elvis olisi ainoastaan sanonut "Minun bändin jäsenet ajaa Chryslersillä". Suunnitelmat kuitenkin kuihtuivat kokoon kun Parkerin ampui ne alas "Ei käy". Bill oli tästä erityisen raivoissaan. Näiden viikkojen aikana elokuva "Jailhouse Rock" oli ensiesityksessä sekä RCA julkaisi helmikuussa äänitetyn "I Beg of You".
Heidän palattua Memphisiin Bill ja Scotty päättivät että näin ei voida jatkaa. He kirjoittivat Elvikselle kirjeen. Elvis sai kirjeen syyskuun 7 päivä ja järkyttyi sen saatuaan. Hän esitteli kirjettä kaikille. Syyskuun 11 päivä hänen palattuaan Memphisiin juttu oli paikallisissa uutisissa. Bill Black sanoi The Commercial Appealin etusivulla "I'm still living day to day". Scotty sanoi jutussa Elviksen luvanneen enemmän mutta mitään ei ole tapahtunut. Bill sanoi aloittaneensa työtAce Appliance Co:ssa.
Elvis vastasi muutaman päivän päästä Press Scimitarissa "Scotty, toivotan sinulle hyvää matkaa". 18 päivä syyskuuta Scotty sai Vernonilta postissa lopputilin. Parker oli päässyt tavoitteeseensa.
Eräänä vapaapäivänä Elvis ajoi uudella moottoripyörällää Sunin studion ohi ja pysähtyi kadun laitaan. Sam ja Marion eivät nähneet riitelyltään paikalle tullutta tähteä. Elvis ihmetteli mikä kaikille on tullut.
Työttömäksi jäätyään Scotty ei hukannut aikaa vaan buukkasi itsensä ja Billin samantien 16 päivän kiertueelle. He saivat tuplasti paremman korvauksen kuin Elviksen keikoilta sekä lisäetuna hotellimajoitus.
Elvis palkkasi seuraavalle Tupelon keikalleen Nashvillen sessiomuusikot Hank Garlandin, (myös yksi Scottyn esikuvista) kitaraan ja Chuck Wigintonin bassoon. Chuck oli Scottyn ja D.J, hyvä ystävä. Keikan jälkeen Elvis sanoi ettei tämä ollut samanlaista kuin Scottyn ja Billin kanssa.
Tom Diskin soitti Scottylle joka oli buukkaamallaan kiertueella. Lokakuussa olisi 3 keikkaa 26 ja 29 päivän välillä. Elvis on valmis maksamaan $1000 tai $250 /esitys. Scotty ja Bill hyväksyivät tarjouksen. Keikalla 9000 ja toisena iltana 10000 kirkuvan fanin edessä kaikki kävi kuin ennenkin ja kuin heillä ei olisi koskaan ollutkaan mitään.
Marraskuu keikkoja oli 2 kappaletta joista toinen Honolulussa palkatta. Jordainers oli täällä mukana. Bill soitti keikan Fenderin Precicion bassolla ja tämä oli The Blue Moon Boysien viimeinen keikka yhdessä.
Scottyn tulot vuonna 1957 olivat: Keikkaliksat Elvikseltä $6657, yhteensä musiikista $10252, kaikki bruttotulot $10252
Vuosi 1958
Tammikuun 10 päivä Scotty ja bändi kirjautuivat Hollywoodiin Knickerbocker-hotelliin. He tallensivat Radio Recordsin studiolla Jerry Lieberin ja Mike Stollerin biisit seuraavaan elokuvaan. Biisejä oli "King Creole", "Crawfish" ja "Trouble". Elvis sen enempää kuin Scottykään ei pitäneet Paramountin sessiomuusikoilla teettämistä ison kokoonpanon Dixieland fiiliksen sovituksista ja äänityskultuurista: "Ok, pyörii otto numero x". Kaksi minuttia juttelua jokaista ottoa ennen. Scotty, Bill ja D.J. soittivat elokuvassa. Elvis näytteli elokuvassa soolon, jonka oikeasti soitti Scotty.
Scotty pitää "King Creole"-sooloa parhaimmin onnistuneena hatun-nostona (olemassa myös mainio otto nro 8) Rock Around The Clock-soololle, jonka soitti Danny Cedrone. Hitti-biisi toimi innoittajana Blue Moon Boysille ensimmäisen That's All Right -sinkun aikaan!
Elvis, Scotty, Bill ja D.J. tallensivat tammikuun sessiossa myös biisit, joka julkaistiin myöhemmin samana vuonna. "Wear My Ring Around Your Neck", joka nousi sijalle nro 2. toukokuussa ja "Hard Headed Woman" nousi nro 1 heinäkuussa. Sunnuntaina 1. helmikuuta 1958, he soittivat "My Wish Came True", "Doncha, think It's Time","Your Cheatin 'Heart". Nämä olivat Elvis & The Blue Moon Boys kokoonpanon viimeiset yhdessä tehdyt tallenteet.
The Blue Moon Boys-jäsenet bändin jälkeen
Maaliskuussa viikko ennen lähtöä Elvis vastasi kaikille kysymykseen mitäs bändi hänen poissaollessaan, heidän on helpoin antaa mennä. Scottylle ja Billille hän sanoi "So long, nähdään kun palaan". 24 päivä Elvis lähti ilmoittautumaan palvelukseen ja hän nousi junaan. Hänen kova klpailija Jerry Lee Lewis nousi listalla 20 joukkoon kappaleellaan "Breathless".
Heinäkuussa Elvis lomilla käydessään kävi Nashvillessä äänityssessioissa Hank Garland kitarassa Bob Moore bassossa ja D.J. rummut (ei päärumpali). Sessioissa he äänittivät "I Got Stung" ja "A Fool Such As I".
Bill jouduttuaan työttömäksi alkoi viettää aikaansa Hi Records levymerkin Royal Recording-studiolla. Hänen bändin Bill Black Combon single "Smokie (osa 1 & 2)" nousi listalla 20 joukkoon. Bändi levytti pelkkiä instrumentaaleja mutta heidän tanssittava Honky Tonk Boogie-groove osui jive-yleisön makuun.
Scotty aloitti yhteistyön Roland "Slim" Wallacen kanssa Fernwood-nimisessä autotallistudiossa. Kalustoa oli alkuun vain pari - kolme mikkiä sekä pieni mononauhuri. Rahaa tämä ei juurikaan tuottanut mutta piti liikkeellä. Scottyn ensimmäinen tuotanto äänitettiin Hi Recordin studiolla. Thomas Waynen lisäksi taustoja lauloi hänen vaimonsa kahden lukio-kaverinsa kanssa. Session ainot muusikot olivat Scotty ja Bill.
Elokuussa Elvis kävi lomilla kotonaan ja palasi palvelukseen Fort Hoodiin. Seuraavanä päivänä hänen äitinsä Gladys Presley joutui sairaalaan hepatiitin takia ja Elvis lensi takaisin pikalomalle. Gladys kuoli 14. elokuuta sydämen vajaatoiminnon vuoksi 46-vuotiaana.
Lokakuussa Elvis siirtyi kuudentoista kuukauden komennukselle Fieldbergiin Saksaan kuljettamaan Jeeppiä. Marraskuussa hän tapasi armeijan juhlissa ilmavoimien kapteenin 14-vuotiaan tytön Pricilla Beaulieun alken tapailla tätä ja joitain nuorempiakin saksalaistyttöjä isälleen ja mummolleen vuokraamassaan talossa.
Scottyn tulot vuonna 1958 olivat:
Keikkaliksat Elvikseltä $0, yhteensä musiikista $2322, kaikki bruttotulot $2322
Vuosi 1959
Scottyn Fernwoodilla edellisen vuonna tuottaman sinkun B-puolen "Tragedy" nousi hitiksi ja nousi valtakunnan listalla sijalle 8. Tätä paremmin Memphisin levytyksistä oli tähän mennessä menestyneet ainoastaan Sunin julkaisemat Jerry Lee Lewiksen "Great Balls of Fire" ja "Whole Lot of Shaking' Going On" sekä Carl Perkinsin "Blue Suede Shoes". Uudelle kuulostava (vaikkakin vanhoja ideoita hyödyntävä) Bill Blackin Combo sai nostetta. Samin yhtiö oli ollut tähän asti viimeiset kaksi vuotta koko ajan top 20:ssä mutta nyt ajat olivat muuttuneet.
Jerry Lee Lewis sotki henkilökohtaisen elämänsä, Carl Perkins oli mennyt muodista ja Johnny Cash vaihtoi toiseen yhtiöön. 3 päivä helmikuuta 1959 kello 12.55 jälkeen uutisoitiin järkyttävä uutinen "päivä jolloin musiikki kuoli" kun Buddy Holly, Ritchie Valens, "The Big Bopper" sekä JP Richardson kuolivat pienkoneen törmätessä maahan viiden lähellä Mason Cityä, Iowan lentokentältä luoteeseen pian lentoonlähdön jälkeen.
Scotty ohjasi suuren osan hitistä saamistaan tuloista Fernwood-studion kehittämiseen ja kirjasi tämän lisäksi paremman palkan kuin koskaan tähän mennessä:
Keikkaliksat Elvikseltä $0, yhteensä musiikista $13548, kaikki bruttotulot $13548
Vuosi 1960
Vuonna 1960 26. päivä maaliskuuta Scotty osallistui Elviksen TV-ääniraidan nauhoituksiin ABC:n "Frank Sinatra-Timex Show" Fontainebleau -hotellilla, Miami, FL. Bill Blackin Combo oli nousussa, joten hän kieltäytyi kohteliaasti tarjouksesta. Hänen bändinsä levytti myös "Don't Be Cruel" biisin, joka sai hyvän vastaanoton.
Kesäkuussa Scotty aloitti työt Sam C Phillipsin yhtiössä ja hän lopetti Fernwoodin. Mooresta tuli uuden juuri valmistuneen studion päällikkö. Se sijaitsi osoitteessa 639 Madison. Asiasta oli paikallislehdessä Press-Scimitarissa uutinen.
Pian Scottylle soitettiin ja myös hän sai kuulla uutisen. Vanha ystävä Frakie soitti että heidän tavattuaan etelä-Memphisissä vuonna 1953 tapaamista seurasi Vicki-tyttö, joka oli nyt kuusivuotias. Marraskuun 25 päivä Scotty ja Bobbie saivat ensimmäisen yhteisen lapsensa Andrean.
Scotty kysyi Samilta voisiko hänkin levyttää jotain instrumentaaleja. Sam vastasi että "katsotaan". Kului viikkoja ja kuukausia mutta mitään ei kuulunut. Scotty toimi aktiiviesti muusikkojen liiton uudistamiseksi. "Sinne ei haluttu mustia eikä Hillbillyjä"
Vuosi 1961
Scottyllä oli keikat Elviksen kanssa 25. helmikuuta Memphis, TN Ellis Auditorium (1 matinea ja 1 ilta) ja 25. maaliskuuta Honolulu, HI Pearl Harbor Bloch Arenalla. Maaliskuussa Scotty ja D.J. oli palkattu Elviksen elokuvaan "G.I. Blues". He tallensivat Nashvillessä RCA:lle biisit "It's Now Or Never" ja Are You Lonesome Tonight", jotka nousivat hiteiksi.
Sam avasi uuden studion Nashvilleen Cumberland Lodge rakennukseen ja Scottyn tehtäviin tuli valvoa molempien toimintaa. 25. maaliskuuta Honolulussa, HI Pearl Harbor Bloch Arenalla oli Elviksen ja Scottyn viimeinen live-keikka yli seitsemään vuoteen. D.J. muutti Nashvilleen missä työllisti itsensä tästä lähtien sessio- sekä keikkamuusikkona.
Lokakuun 3 päivä kuultiin järkyttäviä uutisia Englannista, jossa kiertueella ollut ja nopeasti sosituksi tullut rock and roll muusikko Eddie Cohchranin kuultiin kuolleen liikenneonnettomuudessa.
Vuosi 1963
Scottyn isä kuoli leukemiaan ja Scotty vaihtoi Endocement-kitaransa Gibson yhtiön Super 400 sunburst-malliin. Siinä oli Florentine cutaways (terävä sarvi) kuten Blue Moon Boysien alkuaikoina olleessa ES 295:ssä. Super 400 on kokonaan veistetty toisin kuin ES295 runko on muotoon prässättyä vaneria.
Gibson Super 400 Sunburst
Scotty osti Bobbien kanssa omakotitalon Raleghin lähiöstä mutta uusi koti ei ollut onnellinen, he vain riitelivät. Sam ei ilmaissut mitään kiinnostusta Scottyn levyttämiseen. Hänen uusi Sun-kiinnitys Roy Orbison sentään pääsi listoille Nahvillen studiolla äänitetyllä "Mean Woman Blues"-biisillään.
Scotty vietti aikaa enemmän ja enemmän Nashvillen studiolla. Siellä hän tuli hyvin juttuun äänitarkkailijana studio-kaupan mukana tulleen Billy Sherrillin kanssa. Billy arvosti suuresti Scottyn ansioita musiikki-tyylin uranuurtajana ja ehdotti levyä.
Vuosi 1964
Billyn aloitteesta Scotty rohkastui hankkeeseen tehdä kokonainen instrumentaali-levy. Äänitykset olivat helmi-maaliskuun taitteessa. Scotty maksoi studioajasta. Billy halusi tuottajana nimetä levyn "The Guitar That Changed The World".
Kun Scotty palasi Memphisiin hän kertoi innoissaan Samille, mutta tämä vain nyökkäsi ja mutisi jotain. Muutaman päivän päästä Scotty sai kirjeen jossa: "Luulen, että kaikissa olosuhteissa, sekä sinulle että minulle olisi paras palvelus alkaessasi etsiä uutta paikkaa".
Kirjeestä kävi ilmi että (Nashvillen) toiminta ei ollut kannattavaa ja Scottyn työsuhteen päättäminen kuului yhtenä osana kannattavuuden parantamistoimiin. Sam myi studion. Billy siirtyi Epic Recordsille tuottajaksi. Muutaman vuoden päästä hänen ura lähti nousuun kiinnittettyään artistiksi Tammy Wynetten.
Työttömäksi jouduttuaan Scotty ja Bobbie laittoivat myyntiin puoli vuotta aiemmin ostamansa talon jossa he eivät koskaan viihtyneet. He erosivat, Bobbie jäi kolme-vuotiaan Andean kanssa Memphisiin ja Scotty muutti Nashvilleen. Scotty pääsi Columbia Recordsin äänittäjä Mort Thomassonin suositeltua häntä Bill Connerille äänittäjäksi Music City Recordsille, joka sijaitsi 19 kadulla Music Row-korttelissa ja oli ollut entisen omistajan aikaan Roi Studiot. Mort oli äänittänyt takavuosina legendaarisen Be-Bop-A-Lula biisin. Scotty hommasi kämpän Bellevuen-lähiöstä Nashvillestä ja liittyi osakkaaksi Music City Recordsiin.
Vuosi 1965
Bill Blackin Combo oli menestynyt jo kolmen vuoden ajan. Bill oli tuolloin 39-vuoden ikäinen. Hän alkoi valittaa yhä useammin päänsärkyä. Huhtikuussa Evelyn toimitti hänet lääkäriin. Billiltä löydettiin aivoista kasvain ja hänet leikattiin. Billillä ja Evelynillä oli kolma lasta. Teini-ikäiset Nancy ja Louis sekä vähän yli vuoden vanha Ann. Muutaman viikon päästä hän pääsi kotiin mutta oli muuttunut mies. Hänestä oli tullut arvaamaton ja kerrankin yöllä karksi kadulle, josta tavoitettiin yövaatteissaan etsimässä vuosia sitten kuollutta isäänsä.
Kun Elvis kuuli sairastumisesta hän meni käymään Billin kotona. Scotty ja D.J. kävivät myös. Bill joutui uudestaan sairaalaan. Hän hymyili Evelynille ja piti tätä kädestä. Bill vaipui koomaan. Kahdeksan päivää myöhemmin Bill kuoli.
Hautajaisiin tulivat Scotty, Bobbie, D.J sekä vaimonsa Barbara. Elvis ja Picella kävivät hautajaisten jälkeen. Vuonna 1966 Bobbie muutti Andrean kanssa Nashvilleen Scottyn luo, mutta palasivat takaisin Memphisiin jo vuoden päästä. Elvis meni naimisiin Pricillan kanssa huhtikuun 1 päivä vuonna 1967 ja vuoden päästä heille syntyi Lisa Marie.
Vuosi 1968
Keväällä 37-vuotias Scotty alkoi tapailla 25-vuotiasta kampaajaa Emily Hastingsia. Emily oli myös Memphisistä ja muisti kuivapesulan, jossa hän oli nuorena koulutyttönä kuunnellut Scottyn soittoa. Kolme kuukautta myöhemmin Scottyllä soi puhelin.
Soittaja oli Elvis ja hän kysyi voisiko tämä tulla lavalle hänen kanssa. Scotty sanoi kyllä. Moore ei ollut esiintynyt livenä yli seitsämään vuoteen. Scotty ja Emily saapuivat pari päivää ennen keikkaa. Heillä oli yhteinen päivällinen D.J.:n, Barbaran ja Elviksen seurueen kanssa. Kesken kaiken Elvis pyysi Scottyn ja D.J.:n sivuhuoneeseen jossa kysyi olisivatko nämä valmiita Euroopan kiertueelle? He vastasivat kyllä. Parin päivän päästä27 päivä kesäkuuta äänitettiin Elviksen comeback Burbank Kalifornian NBC Color City Studio 4 (18 ja 20).
Elviksen kitara oli Gibson blondi J200. Scottyn Super 400 näytti kameran valoissa paremmalle, se oli isompi ja parempi soundinen kuin Elviksen Gibson. Kolmen biisin jälkeen Elvis haluasi vaihtaa kitaroita. Fontana muisteli myöhemmin: "joten hän meni ja tarttui Scottyn kitaraan".
D.J. oli kauhuissaan mitä tapahtuu. Hän tiesi miten erityisen tärkeä kitara oli Scottylle eikä pitänyt edes siitä jos toiset koskivat soittimeen. Scottystä ei näkynyt ulospäin mitään. Hän jatkoi Elviksen kitaralla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ottamalla Scottyn kitaran keskellä lavaa Elvis testasi heidän ystävyyttään.
Tämä oli viimeinen kerta kun Scotty ja Elvis näkivät toisiaan koskaan. Scotty ja Emily, jotka joutuivat siirtämään hääpäiväänsä konsertin takia menivät vihille 28 päivä elokuuta. He ostivat pienen kodikkaan ja maanläheisen piparkakkutalon yhdeltä korkeimmista Nahvillen kukkuloista ja Scotty painoi 14-16 tuntista päivää studiolla vuositulojen ollessa $12000. Elviksen Euroopan kiertueen tuloista olisi olltu apua menojen rahoittamiseen.
Tapahtumia 68-Comebackin jälkeen
Seuraavana vuonna 1969 Elvis äänitti levyä Memphisissä The 827 Thomas Street Bandin kanssa tuottajana Chips Moman. Samantien Elvis alkoi suunnitella suurempaa suurempaa showta Los Angelsiin. Scotty, D.J. ja Jordainers oli kutsuttu paikalle mutta kokoontuminen heidän saavuttuaan paikalle peruutettiin.
Aikaa ja tuloja uhranneet muusikot pitivät palaverin ja päättivät että tämä sai olla tässä. Scotty: "Vegasin juttu oli viimeinen puhallus". Hän lopetti live-esiintymiset (seuraavaksi 24) vuodeksi keskittyen samalla insentiteetillä äänittämiseen mitä aiemmin soittamiseen.
Scottylle maistui koko ajan paremmin Johnny Walker (Punainen). 19 päivä heinäkuuta vuonna 1973 Robbie Dawsonille syntyi Tasha-tyttö ja isä oli Scotty. Robbie ja Tasha muuttivat Mississippiin. Emily ei tiennyt asiasta mitään. Elviksen vuotta aiemmin alkanut asumusero Pricellasta johti avioeroon lokakuussa vuonna 1973.
Näihin aikoihin Scotty tuli eräänä yönä pikkutunneilla kotiin. Kun hän ei löytänyt avainta tyhjänä olleen kotiinsa, hän särki oven lekalla ja meni yläkertaan nukkumaan. Tämä oli viimeinen niitti Emilylle, hän erosi Scottystä "Juominen tappaa ystävyyden eikä tähän ole sen enempää lisättävää". Moore myi osuutensa Music City Recordsista ja ryhtyi työskentelemään Freelancena.
Moore teki töitä esimerkiksi Monument Studioille. Siellä työskenteli Gail Pollock josta tyli työtoveri. Hän ei tienny mitään Scottyn muusikko-taustasta kunnes kuuli asiasta muilta myöhemmin. Erottuaan Emilystä Scotty tapaili vuonna 1975 Mary Ann Coscarellia joka oli opettaja. Tuolloin kuoli Scottyn äiti.
Carl Perkins sai suostuteltua Scottyn studioon "EP Express/Big Bad Blues" äänityksiin. Vuonna 1976 hänestä tuli yrittäjä ostettuaan Monument Studion. Hän nimesi yrityksen uudestaan Independent Producters Co:ksi (IPC). Yritys valmisti kasettikopioita. Toimitusjohtaja Scotty itse jatkoi samalla freelancena.
Vuonna 1977 Elokuun 16 Scotty sai puhelun Emilyltä, hän kertoi Elviksen kuolemasta. Scotty järkyttyi uutisesta ja tämän jälkeen tulleisiin haastattelupyyntöihin hän vastasi ettei hänellä ole mitään kerrottavaa "Elvis on kuollut". Scotty oli noihin aikoihin usean vuoden ajan äänittäjänä Hugh Hickersonin Opryland Productionsin televisio-showssa. Muita olivat esimerkiksi "Nashville on the road".
Vuonna 1987 Scotty osti Allan Carteeltä $1500 blondin Gibson Super 400 kitaran sijoitusmielessä. Se oli samanlaisen mitä hänellä oli ollut takavuosina. Uuden vastaavan hinta oli tuolloin $5000.
Eräänä päivänä Chet Atkins toi Mark Knoflerin vierailemaan Scottyn luona. Toimistossa oli vanha RCA 77DX mikki paperinpainona. Chet kysyi "toimiiko se?". Scotty vastasi "luultavasti siinä on jokin johto irti". Scotty antoi mikin Chetille.
Joidenkin viikojen kuluttua Chet ilmestyi toimistolle ja antoi Scottylle vastalahjaksi uuden Gibson Chet Atkinson "Country Gentleman"-kitaran prototyypin. Soitin oli varusteltu nimenomaan Scottyn tapaan ilman Bigsbyä. Tästä eteenpäin kitara oli Scottyn ykkössoitin.
Scottyn Gibson Chet Atkins Country Gentleman. huomaa kielten vaimennin tallan takana sekä Scottyn käyttämä peukaloplektra.
1989 Carl Perkins kysyi Scottyä äänityksiin. Perkinsillä oli todettu kurkkusyöpä ja hän ei pystyisi laulamaan välttämättä kovin pitkään. Scotty epäili osaisiko hän edes pidellä kitaraa oikein käsissään kun oli mennyt 24 vuotta viime keikasta. Carl sanoi "se on kuin pyörällä ajo, et unohda sitä koskaan". Vuonna 1992 Carlilla oli hyvä vaihe menossa ja he päättivät kokoontua äänityksiin vanhaan Sunin studioon. He äänittivät "706 ReUnion: A Sentimental Journey".
Scottyn ollessa tuolloin 61-ikäinen pari viikkoa äänitysten jälkeen hänen firmansa joutui konkurssiin. Moore vei laitteet pitkien puiden katveessa sijaitsevaan kotiinsa ruralissa Nahvillessä. Moore rakensi studion alakerran keittiöön.
Moorelle tehtiin kolmenkertainen sydämen ohitusleikkaus jota seurasi anemia, munuaisten vajaatoiminta ja vasemman korvan kuulon menetys. Tämän jälkeen hän esiintyi lukuisien muusikoiden kanssa kuten esimerkiksi Jordainers, D.J., Ronnie McDowell, James Burton, Stray Cats, Paul McCartney, Jerry Reed, Bonnie Rait. Alvin Lee, Eric Clapton ja Keith Richards. Hän kävi D.J.:n kanssa kiertueella Euroopassa: Englanti, Ranska, Belgia, Hollanti, Suomi, Tanska, Ruotsi, Sveitsi ja Saksa.
1996 alkuvuodesta Scotty kutsuttiin nuoruuden esikuvansa Les Paulin 81-vuotis syntymäpäiväjuhliin New Yorkiin. Les esiintyi Irdium Jazz-klubilla Eteläisellä 63 kadulla, hän pyysi Scottyn lavalle parin biisin ajaksi. Scotty ja D.J. vierailivat Suomessa uudestaan vuonna 1999.
Vuonna 2003 Scottyltä leikattiin aivokasvain. Seuraavana vuonna hän oli taas kiertueella Euroopassa. Ystävyys Gail Pollockin kanssa jatkui loppuun asti. Gail kuoli Marraskuun 15 päivä vuonna 2015 ja 28 päivä kesäkuuta 2016 Scotty. Kaden vuoden päästä kuoli D.J. Fontana ja ympyrä oli sulkeutunut.
