Martin DCPA4 nauhojen hionta

Ostin vuosi sitten kaulaltaan huonoon kuntoon päästetyn (B) Martinin sopivaan hintaan. Arvasin ja myöhemmin totesin ettei soittimen kaulaa saanut kaularautaa säätämällä halutuksi ja lisäksi muutamassa nauhassa oli kulumat, jotka tarvitsivat korjausta. Koska nauhat olivat alkuperäiset niin tiesin että yhden kerran ne voidaan käsitellä hionnalla, eikä siis tarvitse vielä alkaa vaihtaa nauhoja. Olin pitkään suunnitellut soittimen huoltamista, mutta hanke tuntui aina vaan siirtyvän. Loppukesästä aikaa viimein järjestyi ja pääsin aloittamaan.

Niin aloitin suojaamalla kitaran kantta ja kaulaa maalarinteipeillä sekä puuvillakankailla. Sitten kiinnitin soittimen kopastaan tukevasti tasolle. Kaulan alle tuli Martinin kaulaprofiilille aiemmin valmistamani tuki. Tuella ei saa painattaa kaulaa kaarelle (A). Sen tulee olla kuitenkin riittävän tukevasti, ettei se anna kaulan myöskaan painua päinvastaiseen suuntaan alaspäin. Lukita kaula siis asentoon, joka sillä on normivirityksessä mutta työstötarpeiden takia ilman kieliä. Kielistähän aiheutuu kaulaan noin 60 kilon veto "jousipyssyksi", jota kaularauta kompensoi vetämällä päivastaiseen suuntaan.

Kielten irroittamisen jälkeen löysytin kaularautaa, mutta ainoastaan puolikierrosta. Kaularaudan löysäyksen tarkoituksena on laskea kaula suoraksi. Sillä normivirityksessähän kaulan tulee olla aavistuksen verran "jousipyssymäisesti" kaarella. Sitten seurasi nauhojen tussaus mustalla paksulla spriitussilla.

Tämän jälkeen laitoin liimautuvan K320 hiomapaperin kiinni myöskin aiemmin itse valmistamaani sandblockkiin eli 16" radiuksella varustettuun hiomatukkiin.

Radius tarkoittaa jänteen kaarevuutta, joka on kaulassa sekä nauhoissa kun kitaraa katsotaan virityspäästä.

Nyt oli suojattava talla sekä satula. Pari tasapainoista pitkää työntöä kaulasta tallan suuntaan ja tsekkaus. Varmistui että soittimessa oli kaulaliitoksen kohdalla epäilemäni akustisille kitaroille tyypillinen patti.

Varmistui myös että kaulan ensimmäiset nuhat ovat suhteellisesti muita hieman korkeammalla. Eli kaula on karrikoiden sanottuna s-muotoinen (B), jota se ei tietenkään saa olla. Tussaus ja työntö jolloin näki että hionta alkaa ottaa vähitellen koko nauhan pituudelta.

Vielä pari varovaista pitkää tasapainoista työntöä hiomatuella kaulasta tallaan päin. Samalla häipyivät lopullisesti muutamat soitosta, liian matalalla rämisseistä kielistä tai iskusta tullutta kuluma-koloa kolmannella nauhalla. Hiomatukkiin tulleista tussijäljistä pystyi myöskin huomaamaan, että kaula oli ollut tosiaan s-mallinen ja jopa aavistuksen kierteellä eli propeli ennen korjaustoimia.

Seuraavaksi teippasin maalarinteipillä nauhojen välit sekä kannen. Kuten kuvasta näkee, hiottuihin nauhoihin oli tullut hiomisesta kulmikkuutta. Seuraavana vuorossa oli tuon kulmikkuuden poistaminen.

Se tapahtui ottamalla käteen vanha kattilatiskareitten suosikki, eli kostutettu Pata Pata. Työstäminen tapatui nauhojen suuntaisin liikkein. Pääasiallisesti hiominen tapahtui kulmikkaiden nauhojen alueella. Tietenkin kokonaisuus tuli huomioida siten, että lopputuloksesta tuli yhtenäinen.

Seuraavaksi oli vuorossa käsittely kostutetulla karhunkielellä, jonka ansiosta hiomajäljestä tuli edellistä sileämpää.

Nyt kulmikkuus oli hävinnyt nauhoista ja se myös alkoivat näyttää kokonaisuudessaan tavoitellulle eli yhtenäiselle.

Tarvittiin vielä lopullinen käsittely kostutetun puuvillakankaan sekä hiomatahnan yhdistelmällä. Tällä nauhoihin saadaan aikaan lopullisen kiilto. Hiomatahna on samaa jota käytetään autojen maalipintojen hionnassa.

Nyt nauhat ovat tasaisella korkeudella ja yhtenäisellä muodolla koko kaulan matkalla.

Seuraavaksi oli vuorossa uuden tallaluun muotoilu, sillä edellisellä omistajalla ollessaan kitaran tallaluu oltiin hiottu hivelysoittoon sopivaksi eli n. 3 mm alkuperäistä matalemmaksi ja näin käyttökelvottomaksi. Ainakin Kuopiolaisissa musiikkiliikkeissä tallaluita on hyvin saatavilla.

Sitten kaularaudan kiristys takaisin puoli kierrosta eli alkuperäiseen asentoonsa. Kaulan puhdistus työstön yhteydessä tulleista aineksista miedolla keittiöpintojen puhdistamiseen tarkoitetulla liuoksella ja lopuksi kielet paikoilleen sekä soittamaan.

Kaulan tulee olla aavistuksen notkolla. Ihanteellinen mitta on  kun laittaa Capon 1-nauhalle ja painaa 14-nauhalta. Puoliväliin tätä janaa jäädä 0,5 mm rako kelen ja nauhan väliin.

Nyt kun kitara on ollut puolisen vuotta soitoissa on voinut todeta että työ oli onnistunut eikä kaulaan ole tullut myöskään ilmankosteuden muutoksista johtuvaa elämistä. Kaula on pysynyt säädössä.

Luonnollisestikin jokainen kitaroiden korjaaja tekee korjaustyönsä täysin omalla vastuulla. Siksi nauhaongelmissa on paras kääntyä ammattilaisen puoleen. Tunnetut kitarasepät tekevät hyvää työtä.

Hyvä paha alkoholi

Alkoholi aiheuttaa Suomalaisissa suuria tunteita puolesta ja vastaan. Nykytietämyksen mukaan Kiinalaisten tiedetään valmistaneen jo kivikaudella yhdeksän tuhatta vuotta sitten riisiviiniä. Ensimmäiset merkit rypäleviinin valmistuksesta ovat tuhat vuotta myöhemmin ja edelleen kivikaudelta nykyisen Georgian alueelta. Silloin keksittiin saviruukkuun unohtuneen viinirypälemehun muuttuneen juomaksi, joka muutti maistelijan tajuntaa! Tuotekehittely on yhtä vanha juttu sillä jo ensimmäisten havaintojen jälkeen alettiin kiinnittää huomiota lajikkeisiin ja tuotantotapoihin.

Saviruukku (pixabay)

Toistaiseksi vanhimmat löydökset oluen valmistamisesta ovat viiden tuhannen vuoden takaa nykyisen Irakin alueella sijainneesta Mesopotamiasta, jolloin työmiehen palkka maksetiin oluena. Samaa hyväksi havaittua tekniikkaa saada työmies vauhtiin alkoholipalkalla hyödynnettiin samoihin aikoihin Egyptissä. Suuria määriä juomaa tuottavat olutpanimot ovat vuosituhansia vanha keksintö niin ikään.

Oluen valmistuksessa eräs tärkeä aines on humala, jota on esiintynyt Suomessa kautta koko tunnetun oluen valmistuksen historian. Rautakauden kalevalassa kerrotaan humalan, ohran ja veden yhdistämisestä juomaksi. Hämeen seudulla sitä sanotaan sahdiksi. Juoman valmistustapaa on myös ehdotettu puuttuvaksi renkaaksi muinaisen Mesopotamian ja nykyoluen valmistamisen välillä.

Humala (Pixabay)

Toinen perinteinen juoma pohjolassa on ollut sima, jolla itseasiassa tarkoitetaan hunajaviiniä. Kalevalassa on mainintoja hunajasta ja simasta. Hunajan lähteenä käytetyn villimehiläisen pesiä on myös käytetty ensimmäisissä Laatokan Karjalan kuvituksissa. Hunajaviini alkoi jäädä paitsioon kristinuskon ja rypäleviinin valloittaessa uusia alueita.

Suomenniemi 1500-luvun kartassa.

Keskiajalla nykyisen Suomen alueella linnoituksissa majailleille sotilaille oli määritelty kiintiöoluet eli käytössä oli edelleen vuosituhansia vanha kannustin. 

Oluttynnyri (Pixabay).

1500-luvulla pohjoismaissa yleistyi (palo)viina, jossa laimeammista alkoholijuomista rikastettiin alkoholipitoisuutta tislaamalla. Toisin sanoen saatiin aikaan tiukempaa tavaraa, joka liikkui pienemmässä tilassa eikä jäätynyt pakkasella pilalle. Harvaan asutussa ja talvella kylmissä pohjoismaissa sekä Venäjällä keksintö otettiin ilolla vastaan.

Nykyisen kaltaista vähäalkoholista simaa alettiin valmistaa Suomessa 1700-luvulla alkuun kartanoissa.

Pohjolassa on suhtautuminen alkoholiin ollut aina kompleksinen. Mannermainen alkoholin käyttö on yleensä koettu sivistyneemmäksi. Mikä sitten on se tekijä joka on tehnyt eron harvaan asutun pohjolan ja Venäjän sekä keski-eurooppalaisen väen alkoholikulttuurien välille?

Keskustelin aiheesta vuosia sitten erään belgialaisen kanssa ja hän esitti asiasta mielenkiintoisen pohdinnan. Siellä päin käytetään alkoholia ainoastaan porukassa. Kun iloisessa pöytäseurueessa joku humaltuu liikaa, saksalaisella on tapana huomauttaa asiasta hienovaraisesti sipaisemalla etusormella nenää ja ranskalaisella korvanlehteä. Huomion osakseen saanut ottaa kierroksen tai kaksi vettä. Tai sitten toteaa että pitää lähteä nukkumaan kun olen aivan väsynyt.

Päivällisen jälkeen (Pixabay).

Suomessa ei tällaista merkkikieltä tunneta. Asia on paremminkin päinvastoin, jos joku ei ota vastaan tarjottua paukkua se on varsinkin turpaan lyönnin peruste. Ja tämähän tietysti johtuu Suomalaisten miesten jalostuneista geeneistä.

Vuoden 2018 alussa Suomessa astuu voimaan uusi liberaalimpi alkoholilaki, jossa otetaan etäisyyttä perinteiseen pohjoismaiseen holhoamisperinteeseen. On mielenkiintoista nähdä kyetäänkö täällä ottamaan uudistus vastaan.

Kun suku sammuu

Uskallan väittää että harva meistä on koskaan miettinyt sitä, mitähän tapahtuu sadan vuoden päästä. Onko tullut lasten-lastenlapsia ja mitä niille kuuluu? Harrastaakohan niistä kukaan sukututkimusta ihmettelen isoisoisän tai -äidin puuhia vuonna 2018? Jos ei muuta, niin miettii että käytti ne silloin ainakin muovia joka hiivatin paikassa.

Jotkut hankkivat lapsia rakkaudesta, toiset velvollisuudesta. Saattaa tapahtuma olla vahinkokin. Eräiden mielestä ainoa hyväksyttävä syy olisi rakkaus. Mikä lie viimeinen totuus? Joskus suku sammuu ja niitä se surettaa, jotka ovat pitäneet sukua arvossa. Joillekin asia on aivan sama ja voi olla jopa ylpeilyn aihe saada olla se, joka päättää surkean sukupolvien ketjun.

Vielä 1900-luvun alussa lapsia hankittiin runsaasti siksi että haluttiin kompensoida suurta kuolleisuutta sekä lapset olivat vanhuuden ainoa turva. Mitä enemmän lapsia, sitä todennäköisempää oli saada elatusta sitten kun ei itse enää juuri mihinkään hyödylliseen kyennyt ja sokeri vielä suussa suli. Ja rakkautta lapsille jaettiin tasaisesti.

Nykyaikana suvun jatkamiselle ei ole olemassa minkäänlaista konkreettista tarvetta, kun yhteiskunta huoltaa jäsenensä hamaan loppuun saakka. Ainoa tarve suvun jatkamiselle on rakkaus sekä joillain vaistonvarainen tarve lisääntyä.

Lasten hankkiminen koetaan usein vapautta rajoittavaksi asiaksi ja sitä lykätään helposti viimeiseen asti. Naisilla parasta-ennen vaihe on kolmeenkymmeneen mennessä ja miehilläkin ennen neljääkymmentä.

Moni hankkii elämänsä otollisen ajan kaikkia muita kivoja elämyksiä ja kokemuksia. Sitten voikin todeta, että ohi meni se perhejuna. Yleisesti länsimaat, Eurooppa ja Japani on alkanut harmaantua ja kuolleisuus ylittää monessa paikkaa syntyvyyden.

1900-luvun alussa käyttöön tullut eläkejärjestelmämme perustuu siihen, että jokainen maksaa työpalkastaan omaa eläkettään. Koska aivan ensimmäiset eläkkeensaajat eivät olleet maksaneet penniäkään, lysti kustannettiin työssä olevien palkasta perittävillä eläkemaksuilla. Niin jokainen sukupolvi maksaa parhaillaan eläkkeellä olevien eläkkeen.

Tämä lainaamisjärjestelmä toimi hienosti niin kauan kuin väki lisääntyi. Kun väki alkoi vähentyä alkoivat ongelmat. Vastauksena kysymykseen esimerkiksi naapurimaamme Ruotsi sekä Saksa ovat ottaneet tulijoita avokätisesti sopeuttaen tulijat kielikoulutuksesta alkaen. Harmaantuvat suvut saavat rauhassa sammua, työtä on ahkeralle, koulutetulle maan omakseen kokevalle porukalle sekä kaikki ovat tyytyväisiä.

Mitenkäs tehdään Suomessa? Siinäpä monen tuhannen euron kysymys kaikille pohdittavaksi yhteisesti ja erikseen?