Gibson Les Paul ja tuunattu Vibrola

Gibson Les Paul sekä Voima

Gibson Les Paul Standard on ensimmäinen klassikkosoitin jonka onnistuin hankkimaan. Väritykseltään se on Honey Sunburst ja ostin sen uutena vuonna 1997 Kuopiosta Pitkäsen Jounin liikkeestä. Hän oli avannut pari vuotta aiemmin maaherrankadulle Flanger nimisen musiikkikaupan. Luultavasti liike oli ensimmäinen Kuopiossa, jolla oli Gibsonin edustus, ollen sitä seuraavan parin vuoden ajan.

Olin onnistunut työllistymään muutamien vuosien ajan päätoimisesti muusikkona. Saadessani sitten veronpalautuksia isomman määrän päätin sijoittaa rahat heti ja kestävästi. Muuten noin isoja rahoja, lähes 12000 mk (markkaa) en olisi koskaan saanut kokoon. Varsinkaan näissä hommissa. Kaiken kaikkiaan Suomessa musiikin sekä muusikoiden verokohtelu ei ole koskaan tehnyt alaa kovin houkuttelevaksi. Toisin on ollut asianlaita vuosikymmeniä vaikkapa Irlannissa tai Britanniassa. Jossa muusikkous on verovapaata tiettyyn tulorajaan asti.

Mutta joka hommassa tarvitaan kunnon työkalut, ei siitä tule mitään jäljitelmillä. Joten koesoitettuani kitaran olemme olleet siitä lähtien erottamattomat. Samalla yksi lapsuuden haaveistani viimein toteutui, kahdenkymmenen yhdeksän vuoden ikäisenä.

Keikalla uuden Gibsonin kanssa.

Les Paul mallin syntymiseen vaikutti Leo Fender niminen mies tuodessaan markkinoille kautta aikain ensimmäisen umpipuisen sarjatuotantokitara-mallin nimeltään Broadcaster vuonna 1950. Syntyi suoranainen villitys ja konservatiivisella Gibsonilla herättiin toimintaan saamaan osansa kehittyvistä sähkökitaramarkkinoista. Maineikas kitaristi Les Paul oli tarjonnut muutamaa vuotta aiemmin "Log" ideaansa Gibsonille. Nyt Gibsonin johtaja Ted McCarty tarjosi puolestaan Lesterille yhteistyötä suunnitella kokonaan uusi lankkukitara.

Tehtaalla oli vankkaa vuosikymmenten käsityö-osaamista akustisten kitaroiden valmistajana. Nyt siis oltiin kypsiä tarttumaan uusiin haasteisiin. Riippuen kuka muistelee, tieto uuden mallin Les Paulin suunnittelijasta ja osuudesta vaihtelee. Joka tapauksessa Ted McCarty kuten Leo Fender eivät itse osanneet itse soittaa, vaan tarvitsivat neuvonantajia kertomaan prototyypin soitettavuudesta, soundista jne. Tällaiseen tehtävään Les kiinnitettiin ja lisäksi sovittiin tämän tunnetun muusikon nimen käyttämisestä kitarassa myynnin edistämiseksi.

Yhdestä palasta tehty kaula. Puun syyt näkyvät taitteessa.

Sotavuosikymmenen rasitusten jälkeen Amerikassa haluttiin leppoisaa huumoria ja hyvän tuulen musiikkia sisältävää viihdettä. Sitä tarjonneet Les Paul vaimonsa Mary Ford kanssa olivat vuosien ajan listaykkösiä. Lisäksi heillä oli oma viikottainen radio-ohjelma, sekä myöhemmin televisio-ohjelma.

Huomaa vibrato Lesin kitarassa!

Alkuun harkittiin kovasti arvokkaan Gibsonin nimen käyttöä lankkukitarassa ensinkään. Jotta kitara vastaisi yhtiön imagoa sen tuli olla korkealaatuinen sekä henkiä arvokkuutta. Kultainen väri tuli siten valituksi. Kaareva kansi sekä liimaamalla kiinnittyvä kaula edustivat tehtaan perinnettä. Muotokieli sai paljon vaikutteita jousisoittimista ja sen huomaa parhaiten sivuprofiilista. Soittimeen haluttiin pitkä, yli 22 sekuntia kestävä sointi eli sustain. Siihen päästiin tiheitä mutta samalla raskaita puita eli vaahteraa ja hieman kevyempää mahonkia käyttämällä. Niinpä soittimesta tuli kohtalaisen painava.

Taakse taittuva kaula sekä lapa

Kaula liittyy runkoon kulmassa ja lapa taittuu lisäksi taaksepäin. Tästä johtuen kitaraa ei voi pitää tasaisella alustalla pitkällään. Kaiken kaikkiaan soittimesta tuli teknisesti laadukasta soitinrakennustaitoa vaativa instrumentti. Tuotanto oli lisäksi vaikeasti automatisoitavissa massatuotantoon. Kaikki nämä yhdessä vaikuttivat soittimen hintaan.

Vuonna 1952 saatiin siis aikaan hyvä sekä kallis soitin. Se näkyi viikottain televisiossa Les Paulin soittaessa nimikkokitaraansa vaimonsa Maryn kera. Les oli myös päällekkäinäänitys ja echo-kaiku kokeiluineen edelläkävijä. Parin vuoden päästä julkaistu Custom malli oli väritykseltään musta. Tästä parin vuoden päästä Gibson esitteli vähemmän käsityötä tarvitsevat, sarjatuotantoon paremmin sopivat ja näin ollen edulliset Junior, TV ja Special.

Viisikymmentä luvun lopulle tultaessa maailman valtasi instrumental rock ja surf rock villitys. Gibson yritti vielä 1958 lopettamalla Gold Topin ja tuomalla tilalle Standard mallin. Mutta oltiin menty auttamattomasti pois muodista, markkinat eivät enää vetäneet yhtään ja niin tuotanto lopetettiin kokonaan 1960. Tilalle kehitettyyn kaksisarviseen käytettiin loput varastossa olleet Les Paul kaulat.

Ensimmäisen kerran Les Paulin näköinen (kopio-kitara) Suomessa on nähtävillä vuonna 1958 Onni Gideon bändissä huumorinumerossa musisoivan Herbert "Häkä" Katzin käsissä. Seuraavana vuonna Häkä julkaisi levyn ja vuonna 1961, juuri kun tuotanto oli lopetettu näkyy hänen käsissään aito soitin. Soitin on luultavasti kautta aikain ensimmäinen Les Paul kitara Suomessa. 

Kuusikymmentäluvulla The Beatlesien vanavedessä maailma koki Brittien musiikillisen invaasion. Bluesista aineksia rokkiinsa ammentaneiden bändien kitaristit, kuten 1966 Bluesbrakersien Eric Clapton, myöhemmin Jef Beck, Peter Green tai Jimmy Page käyttivät Les Paul kitaroita.

1968 kysynnän tultua huutavaksi Gibson otti Les Paul mallin jälleen tuotantoon.  Jota se on jatkanut näihin päiviin saakka. Vuosien saatossa laadussa on ollut vaihtelua ja jälleenmyyntiarvo määräytyy soittimen kunnon lisäksi vuosimallista. Mutta niin sanotun huonomman laadun vuosien kitaroistakin saa maksaa kyllä tuhansia euroja.

Les Paulin uutta tulemista vauhdittivat Amerikkalaiset muusikot muusikot kuten Duane Allman (mm. Allman Brothers), Bill Gibbons (ZZ top), Neil Young, Gary Rossington (Lynyrd Skynyrd) tai Aerosmith bändi. Seitemänkymmentäluvulla Gibsonin omistajayhtiö joutui käymään ensi kerran oikeutta, kun sinänsä laadukkaita mutta edullisia kitaroita valmistanut Hoshino Gaggi tuotemerkillään Ibanez teki liian suoria kopioita. Kautta aikain Les Paul on  Fender Stratocasterin ohella on yksi eniten kopioituja kitaroita osoituksena siitä, että maailma tarvitsee esikuvia.

Sex Pistols & Les Paul

Suomessa soitinta käytti Albert Järvinen. Seuraavaksi moneen tyyliin taipuvan crossover-soittimen Les Paulin soundi sopi 70-luvin lopussa mainiosti uuteen musiikki-skeneen punk musiikkiin, kuten Sex pistols kitaristi Steve Jonesille tai The Clash bändille. Myöhemmin tunnettuja Les Paul kitaristeja ovat olleet mm. britit Gary Moore ja Slash.

Vuonna 2000 sain tilaisuuden soittaa TV 2
lähetyksessä pariinkin otteeseen.

Kitarani kahdeksan numeroinen sarjanumero on siis 90487656. Gibsonin sivuilta selviää että soitin on rakennettu vuonna 1997 vuoden 48 päivänä paikassa Nashville. Tässä kitarassa sen päivän juokseva stanssaus numero on 156.

Oman bändin keikalla Tahko Piazza 2003

Soittimessa on 490 R Alnico magnet humbucker kaulassa ja 498 T Alnico magnet humbucker tallassa. Kaula on 50-luvun profiili joka täyttää miehen kokoiseen kouraan hyvin. Painoa on tuunattuna  4.609 kg joten poikaset ei vehjettä roikottele 4X45 minuuttia soittoa sisältävillä keikoilla. Hehe. Olen soitellut instrumentillä enemmän kuin 500 keikkaa.

Saunaband keikalla 2013

Siitä tulikin mieleen kun eräällä kiertuerumpalilla oli usein tapana ottaa puheeksi öisillä keikkamatkoilla kuinka herkkä paikka Gibsonin kaula on katkeamaan lavan paikkeilta. Eräällä keikalla hän kuinka ollakaan potkaisi rumpujen vieressä telineessä ollutta kitaraa. Joka kaatui kuin hidastetussa elokuvassa nenälleen kokolattiamatolle ja piuhojen päälle. Muutaman sekunnin ajan katsoimme toisiimme kun sitten loikkasin katsomaan vaurioita. Hyväksi onneksi kaula ei katkennut. Sen sijaan bindingit saivat halkeamia. Vaikka teko ei luultavasti ollut tahallinen oli konflikti todella lähellä.

Lavan Gibson logo kärsi myös kaatumisesta

Les Paul malleissa on ollut lähes alusta asti kitaran kanteen asennettu tune-o-matic silta päätyen kieltenpitimeen tai Bigsbyn kampiratkaisuun. Aivan alussa Lesin kitarassa oli käytössä Vibrora ja sitten Bigsby. Tämän lisäksi Standareissa on nähty 80-luvulla rajoitettu erä Kahlerin tremoloa, joka ei saanut suosiota ehkä vähiten kanteen jyrsityn kolon takia.
Yhdeksänkymmentä-luvulla lapin kiertueella muuten näin tuollaisen jälkiasennus-Kahlerin ES-335 kitarassa! Huh!

Innostuin tuossa tuunaamaan tallan Les Paul fiiliksellä uusiksi. Toimenpide on tehty niin, että soitin on palautettavissa täysin alkuperäiseksi. Mikä onkin tärkeää arvosoittimia tuunatessa. Yhtään reikää ei edes tarvitse porata. Olen aina haikaillut soittimeen tremoloa, vibratoa, vibrolaa eli kampea.

Sung-Il valmistama rullatalla.

Sillaksi tuli on ns. rullatalla. Alkuun testasin Korealaistaen Sung-Il valmistetta joka löytyi Oulusta mutta millinen mitoitus Sopii Japanialaisiin kitaroihin. Tämän jälkeen löysin alkuperäisellä tuumamitoituksella Vanson Roller Saddlen ebaystä. Mielestäni tällainen rullatalla kuuluu ehdottomasti näihin kitaroihin, vaikka soittimessa ei olisikaan tremoloa pelkästään vireen säilyttämiseksi.

Duesenberg valmistama Les Trem II

Mielestäni Bigsbyn tuotteet ovat massiivisen ja kömpelön näköisiä sekä peittävät kitaran hienon kannen. Gibsonin Vibrola ei ole puolestaan teknisesti toimiva ratkaisu. Niinpä löysin Saksasta Duesenbergin valmistaman TM85LC tallan, joka on mielestäni sopivan klassikkohenkinen. Samalla kevyt mutta luja. Duesenberg on muuten ottanut paljon vaikutteita Morsite kulttikitaroista tutuiksi tulleista kalliista Moseley tallasta.

Gibson Vibrola tyyppinen Arm eli kampi.

Duesenberg tremolossa on taas mielestäni kömpelön näköinen, joskin hyvin säädettävä kampi. Gibson Vibrola kampi vipu joka on "oikeamman" näköinen, löytyi Saksasta jota siellä sitä on saatavilla enemmänkin. Oikeakätinen kampi soveltui käännettynä vasenkätistä kampea paremmin kitaraani. Ja mikä parasta tämä kokonaisuus mahtuu juuri Gibsonin omaan laukkuun.

Kaiken kaikkiaan Les Paul on kitaramalli, jossa onnistuttiin luomaan upeaa ja ajatota vuosikymmenien läpi kestävää muotoilua. Näyttävyys saatiin aikaan monen tekijän summana. Ensinnäkin lankun muoto on tasapainoinen. Kaareva kansi lisää vielä sen näyttävyyttä. Tune-o-matic talla on hieno, mutta soitettavuudeltaan korkeuden puolesta ei paras mahdollinen.

Kaulan liittyminen lankkuun on tehty viistosti sen tuodessa kaulan lähemmäs soittajaa, kun siihen tottuu ei muut tunnu enää oikealle.
Kitaran painosta tulee fiilis ettei olla lelun kanssa tekemisissä. Joten eikun soittamaan.

VOX AC 50 ja Music Man Sixty-five

Pari vuotta kitaraa soitettuani 80-luvun alussa alkoi vahvistimeni transistori soundi ärsyttää toden teolla. Bändikaverilla oli putkivahvistin jollaista soundia halusin itsellekin. Kuinka ollakaan sain viimein koottua säästöjä. Huomasin maakuntalehdestä Savon Sanomista yksityishenkilön ilmoituksen. Siinä sanottiin myytäväksi "vahvistin sekä kova-ääninen". Sain houkuteltua isäni kuljettajaksi käyttämään Kuopiossa. Paikan päällä selvisi, että kyseessä oli joku vanha Vox-niminen vahvistin sekä 2X12" kaiuttimella varustettu kaappi. Laite oli ollut urkujen vahvistimena ja omistajan kuoltua perilliset hävittivät jäämistöä.

Tässä samanlainen Vox kuin minulla oli.

En ymmärtänyt vahvistimista juuri mitään, eikä myyjä osapuoli ollut sen viisaampi. Internet myös tulisi iloksemme vasta vuosikymmenien päästä. Saimme kuitenkin selville että laitteella voi vahvistaa urkujen lisäksi kitaraa ja bändikaverillani tiesin olevan saman merkkinen laite, eli VOX malliltaan AC 30. Tuolloin 80-luvulla Voxit eivät olleet erityisen suosittuja, mutta ajattelin vehkeen olevan ihan ok. Eikä hintakaan ollut kallis.

HIWATT kaiutinkaappi.

Mukaan tuli 2X12" kaiuttimella varustettu kaiutinkaappi. Sen etuseinässä luki HIWATT ja muistaakseni TOP 100. Laitteet olivat kovin painavia ja hankalia nostaa kyytiin, mutta viimein päästiin kotimatkalle.
Kamat vietiin bändikämpälle ja alkoi soitto. Harmitti vähän että säätimiä oli niin vähän eikä sisäänmenojakaan ollut kuin kaksi. Mutta soundi oli kyllä mahtava.

Soittelin yhdistelmällä noin vuoden päivät, kunnes eräänä kertana bänditreeneihin mentyämme vahvistin ei lähtenytkään toimimaan. Lähin vahvistinlaitehuolto oli tunnin ajomatkan päässä Kuopiossa, jonne se sitten toimitettiin. Valmista sanottiin olevan kuukauden päästä. Enpä arvannut että tämä olisi viimeinen kerta kun näen vahvistimen. Aika tuntui kestävän ikuisuuden. Kun viimein mentiin hakemaan laitetta, minä innosta puhkuen tuli vastaan pettymysten pettymys. Musiikkiliike jonka yhteydessä huolto oli sanottiin että Voxista oli mennyt muuntaja, eikä uutta ole saatavana! Eikä vahvistinta voi korjata ollenkaan!! WTF!

Music Man Sixty-five

Sieltä tarjottiin tilalle Music Man Sixty-five transistori etuasteella ja putki päätteellä olevaa käytettyä yleisvahvistinta. Kun aioin ottaa mukaani Voxin raadon, sanottiin ettei sillä tee enää mitään ja romusta tarjouduttiin hyvittämään vähän, niin että saisin musarin edullisesti tilalle!
Ei siinä auttanut kuusitoistavuotiaan pojan muuta kuin tyytyä kohtaloonsa. Music Man soundi oli kyllä hyvä, mutta mielestäni se ruma vanha vahvistin soundasi paljon paremmalle.
Aikaa myöten asia ei enää tuntunut niin dramaatiselle ja totuin musariin. Niin vahvistin olikin käytössä seuraavat kymmenen vuotta luotettavasti toimien.

Jälkeenpäin on selvinnyt että tuo omistamani Vox oli varsin harvinainen ja salaliittoteoreetikot ovat heittäneet ilmaan ajatuksen huijauksesta. No oli asia niin tai näin, se ei enää muuksi muutu.
Tosin en ole osannut surra hirveästi täkäläisen musiikkikaupan viime vuosien alennustilaa netin tuomassa kansainvälisesssä puristuksessa.

ELK kitaravahvistin ja 60-luvun matkaradio

Ismo, ELK ja Washburn keikalla 1984

Saatuani ensimmäisen kitaran 1980 jouduin olemaan joitain kuukausia ilman vahvistinta. Sinä aikana kehitin pahimpaan hätään vahvistimeksi äitini matkaradion 60-luvulta. En muista oliko se merkiltään tarkkaan ottaen Luxor, Asa vai Helkama, mutta väriltään se oli punaruskea. Muistan hyvin kuinka siihen oli sijoitettu säätimet kanteen, jossa oli samalla hauskasti eri paikkakuntien nimiä sisältänyt kanavapaneeli. Transistorilaitteeksi siitä irtosi vasin maukkaat pikku soundit.

Matkaradio toimii myös hätä-apu kitaravahvistimena.

Ensimmäinen varsinainen kitaravahvistimeni oli Kuopiosta musiikkiliikkeestä ostettu käytetty, pari vuotta vanha ELK. Se oli niin sanottu puolijohde eli Solid State, transistorivahvistin ja kun aloin hakea tuotemerkistä tarkempaa tietoa osoittautui se olevan hankalampi juttu. Hakemalla tietoa asiat alkoivat kuitenkin pikku hiljaa selvitä.

"Vanha" laitekilpi.

Japanissa alkoi 1953 Miyuki Ind. Co valmistaa putkivahvistimia "Echo" nimellä. Ne olivat saaneet hyvin paljon vaikutteita mm. Fenderin vahvistimista ulkonäköä ja logoa myöten. 60-luvulla suuren instrumentaali-rock eli surf buumin myötä merkki alkoi valmistaa lisäksi ELK-kitaroita sekä siirtymäkautena "Elk Echo Amp" vahvistimia. Myöhemmin vahvistimien nimeksi vakiintui pelkästään ELK. Nämä Vintage putkivahvistimet ovat haluttuja laitteita. Vuonna 1969 tehtaalla oli tuhoisa tulipalo.

Logo "vanha"

Logo "siirtymäkausi"

Logo "60's"

Logo "70's"

70-luvun laitekilpi ELK EM-11 kaiusta.

70-luvun laitekilpi Ibanez EM-11 kaiusta.

Seitsemänkymmentä-luvulle tultaessa. ELK tuotemerkin omistajaksi siirtyi ilmeisesti HoshinoGakki, joka on Ibanezin sekä Taman omistaja. Ibanezin catalogissa vahvistimia esitellään kautta aikain ensimmäisen kertaa vuonna 1974. Ne ovat nimeltään Stage Master ja ovat identtisiä aikakauden ELK vahvistimien kanssa.

Vuonna 1978 markkinoille tuli lisää identtisiä ELK ja Ibanez laitteita, kuten EM-11 kaikulaite.

ELK EM-11 Echo-kaikulaite.

Ibanez EM-11 Echo-kaikulaite

 Saman vuoden 1978 esitteessä on ensi esitelty kitaravahvistin eli IBZ-sarja, joka on tuotannossa edelleen. Tämän lisäksi täysi-transistori LE-sarja joka yllätys yllätys, on täysin samanlainen kuin ELK vahvistimeni!

Näissä ensimmäisissä täys-transistoriahvistimessa oli sävysäätöjen lisäksi jousikaiku sekä EHX BigFuzz klooni FUZZ efekti! Ne olivat tosi halpoja rakentaa täysputki vahvistimeen verrattuna. Soundi oli puhtaalla kohtalaisen ok, mutta yliohjattuna se oli jotain aivan erikoista. Eikä se johtunut Fuzzista. Vahvistimeen ei ollut ylipäätään mahdollista saada aikaan kelvollista yliohjausta! Viiltävä treble, ohut keskialue ja kumiseva basso. Soundivertailussa bändikaverilla oli vanha VOX AC-30.

En suoraan sanottuna ihmettele lainkaan, että tämä vahvistin on hävinnyt markkinoilta täysin. Onneksi tekniikka on kehittynyt transistorivahvistimissa tämän jälkeen. Eikä traumani jäänyt pysyväksi. Hehe.

Ilmeisesti Euroopan perukoille laivattiin kautta aikain viimeiset, täysi transistorina valmistetut ELK-vahvistimet. jollaisen omistaja minäkin sitten olin parin vuoden ajan.

Josias Niemen pesti laivalla kuunariparkki Delfin 195,05 rek.t.

Isoukkini Josias Niemen merimiesaikojen selvittelyyn sain mainion vinkin Toini Heikkiseltä. Hän oli löytänyt johtolangan josta lähti aukeamaan lisää tietoa.
Josias asui Hämeenlinnassa Bryggeri Gatan eli Ryk. i kadulla nahkuri Ahlforsin talossa nro 7 (VII).
 Huhtikuun 24 päivä vuonna 1894 hän hankki viiden vuoden passin. Hänet oli julistettu pari vuotta aiemmin kisälliksi, joten ammatiksi passiin merkittiin kisällinsälli.

Hämeen ulkomaanpassiluettelo 1886-94

Jo kahden päivän päästä passin saatuaan hän oli pestautumassa Raumalla Fredrik Groundstroemin (mainittu myös Grundström) omistamalle laivalle Delfin. Tämä hänen ensimmäinen pesti kesti 18 kesäkuuta asti. Tehtävänimike oli Jungman eli kansimies ja laiva vei puutavaraa Saksaan.

Henkilönumerolla 323 Rauman merimieshuoneella.

Delfin oli jostain syystä suosittu laivan nimi, joten aikakauden laivoja hakiessa on helppo eksyä väärille jäljille. Kyseessä ollut Delfin oli alkuaan Tanskassa 19.4.1880 rakennettu kolmimastoinen rautapurjealus. Skonetti oli rekisteröity 195.05 rekisteritonnille ja alkuperäiseltä nimeltään se oli "Ema" kotisatamana Kotka.

Ote rekisterikirjasta.

Laivan kippari H.W. Blomqvist piti huolellisesti lokikirjaa:

Delfinin lokikirja Josiaan pestin aloituspäivänä.

Delfinin lokikirjasta pestin päättymispäivänä.

Rauman lehti 18.7.1894

Delfinin miehistöluettelo purjehduskaudella 1894.

Tämä pesti kesti vain kaksikymmentäkuusi päivää ja J Niemi kuittasi palkkansa 21 markkaa. Tämän jälkeen Josias oli merillä useamman vuoden mutta ei enää Delfinillä. Hänen merimiesvuodet päättyivät viimeistään 1899 Kemistä Nilsiään muuttoon. Vuosien 1894-99 välillä olleet ja haaksirikkoutuneeseen laivaan päättyneet pestit laivoineen ovat toistaiseksi täysin hämärän peitossa.

Perimätarinan mukaan Josias on kertonut seilanneensa ja matkannensa pitkin Eurooppaa. Viimeisen pestin  laiva kertoman mukaan haaksirikkoiutui Tukholman edustalla syysmyrskyssä. Josias pelastui kelluvan takin ansiosta hyisestä merestä, mutta sairastui kahdeksi viikoksi kovaan kuumeeseen. Varustaja oli ottanut laivalle vakuutuksen joka oli tuohon aikaan uutta eikä vielä kovin yleistä. Näin Josias pääsi Tukholmalaiseen sairaalaan saamaan hoitoa ja parani. Täsmälliset tiedot merimiesvuosista puuttuvat vielä, joten selvitettävää tulevaisuuden varalle kyllä riittää.

Josiaan pestin jälkeen Delfin jatkoi purjehtimistaan seuraavat kaksi vuotta kipparinaan edelleen H.W.Blomqwist. Marraskuun 3 päivä 1896 se joutui haaksirikkoon:

Sanomia Porista uutisoi 19.10.1896

Ahvenanmeren saaristoa on sanottu maailman vaarallisimmaksi vesistöksi purjehtia eikä suotta. Aikakauden lehtiä selatessa voi huomata haaksirikkojen olleen tuohon aikaan todella yleisiä.

Ibanez RG 440 P

Järjestyksessään kolmas kitarani oli tarkalleen ottaen Ibanez Roadstar II RG440 P.

Minulla oli studiosessioissa lainassa 1985 Ibanez Roadstar Comet II sarjan malli RS 136 EF. Se oli väriltään Enamel Fog tai Soft blue. Kitara on varustettu Stratocaster-tyyppisellä tekniikalla, eli kolmella yksikelaisella mikrofonilla jne. Tykästyin soittimeen niin kovasti että halusin ostaa itselleni samanlaisen vasenkätisenä.

Kuvassa  Enamel Fog värinen Ibanez 141 EF
(saman sarjan tuplakela versio)

Nurmeksessa oli tuolloin KK-Sound niminen musiikkiliike, josta loppukesästä 1986 laitettiin tilaus maahantuojalle. Muutaman viikon päästä selvisi että soitinta ei ole saatavissa Suomesta. Niin tilaus jatkoi Euroopan tukkuliikkeeseen. Muutaman viikon päästä saatiin tieto, ettei kyseistä soitinta löydy Euroopastakaan. Tilaukseni oli näin alkanut elää omaa elämäänsä ja jatkoi matkaansa sitten Japaniin.

Minun Ibanez RG 440 P

Ikuisuudelta tuntuneen ajan, joka todellisuudessa kesti joitain kuukausia, jälkeen kitara viimein saapui liikkeeseen. Kiireen kaupalla menin hakemaan soitinta ja saman tien selvisi ettei se ollut tilaamani vaan jotain muuta.

Hämmästelyä kesti aikansa. Mikä ihme oli tämä Ibanez? Mallia ei oltu vielä koskaan ennen nähty. Muutaman kuukauden kuluttua vuoden vaihduttua 1987 maailmalla julkaistiin uusi JEM 777 sarja, sekä sen johdannainen RG-sarja. Noin kuriositeettina, olisipa hauska tietää oliko minulla kunnia olla kautta aikain ensimmäinen RG-kitaran omistaja Suomessa.

Ibanez RG 440 P 1987 brosyyrissä.

Soittimessa on ohut pienemmälle kädelle sopiva ja miellyttävän laakea U-profiilin kaula, joka on todella tarkasti työstetty. Intonaatio kaulassa on hyvä. Erinomainen ratkaisu on ns. Ibanez Edge eli Floyd Roce lisenssilukkotalla sekä lukkosatula. Tallamikin Duo Sound humbucker-puolitus on myös hyvä innovaatio. Kuten pidin myös Cosmo Black Hardwaresta sekä mahonkisen lankun mustasta väristä. Lavan muotoilu on persoonallista, erottuvaa desingiä ja mielestäni erittäin onnistunut.

Ibanez 1987 mallistoa.

Myöhemmin on saatu huomata että RG-mallista kehittyi Ibanezille varsinainen vuosikymmenien menestystarina. Eli kautta aikain suosituin Hard rock ja metalli-kitara malli eli niin sanottuja super stratoja. RG on vielä tänä päivänä suosittu sekä tuotannossa. Näin se samalla jatkaa arvostetun Japanilaisen kitara-rakentamisen perinnettä.

Ismo ja Ibanez
RG 440 P keikalla.

RG 440 P oli ykkös-soittimeni seuraavat kymmenen vuotta. Sittemmin musiikilliset arvoni suuntautuivat kitaroiden klassikoihin. Ja niin vuosituhannen vaihduttua Ibanez pääsi uuteen kotiin. Jatkamaan siitä mihin se oli tehtykin. Eli ahkeraan soittoon.

Washburn A-5

Järjestyksessään toinen kitarani oli Washburn Stage sarjan halvin malli A-5 johon säästöni juuri ja juuri riittivät. Ostin kitaran uutena loppuvuodesta 1983 Kuopiosta Svengi-nimisestä liikkeestä ja mukaan tuli oma tyköistuva case.

Ismo ja Washburn A-5 keikalla
kevättalvella -84.

Kitara oli edellisen tapaan oikeakätinen. Tällä kertaa halusin asian näin juuri olevankin, koska soitin näytti hauskalle ja erikoiselle "väärinpäin". Soitettavuus oli hyvä kun volumen asemasta mikrofonikytkin oli ensimmäinen plektrakäteen osuva. Eikä tahatonta volumen säätöä tapahtunut. Tästä huolimatta säätimet olivat hyvin käden ulottuvilla.

Hyvin säilynyt yli kolmekymmentä vuotias kitara
Audio Fanzine sivustolta

Muuten, vasta nyt yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin minulle on selvinnyt että kitaroistani kaksi ensimmäistä ovat samasta tehtaasta tulleita! Parempi myöhään vai miten sitä sanottiinkaan. Hehe.

Hauska jalka "foot" -mallinen lapa

Washburn on Amerikkalainen, akustisia kitaroita jo 1800-luvun lopusta lähtien valmistanut kitaramerkki. Se elvytettiin 1979 jolloin alettiin markkinoida Wing ja vuodesta 1980 alkaen Stage-sarjaa. Washburn valmistutti sarjan kitarat Japanissa Matsumoton kaupungissa legendaarisen Matsumokun tehtaalla, jossa niitä tehtiin vuoteen 1985 tehtaan toiminnan päättymiseen saakka.

Myöhemmin 1996 valmistettu reissue-sarja on muuta tuotantoa ja sen erottaa mm. erilaisesta logosta lavassa.

Osa 1983 esitteestä.

Stage-sarjan muotoilu on saanut hyvin paljon vaikutteita Gibson Explorer mallista. Sitä valmistettiin ensimmäisen kerran vuosina 1958-1963. Ibanez Destroyer merkkistä kopiota valmistettiin 70-luvun taitteesta "1975 oikeus juttuun" asti. Mallin tultua suosituksi Gibson alkoi valmistuksen uudelleen 1976. Suosio kasvoi edelleen eikä vähiten Allen Collinsin ja southern rock buumin nansiosta .

Washburn alkoi valmistuttaa Stage-sarjaa 1980 alkaen. Mielestäni siinä onnistuttiin luomaan aivan oma näkemys teemasta. Tuolloin 80-luvulla soitin kuului monien kitaristien arsenaaliin. Esimerkkinä vaikkapa Whitesnaken alkuperäisjäsen Micky Moody tai Quiet Riot ja Ratt kitaristi Carlos Cavazo.

Bernie Marsden Explorer ja Micky Moody Washburn
soittavat kuin veljekset tässä legendaarisessa kuvassa.

Sarjan halvin malli A-5 on Telecaster-tyyppisellä tekniikalla varustettu soitin. Eli kaksi kappaletta yksikelaisia mikrofoneja (EMG). Volume- ja sävynsäätöpotentiometri sekä kolmiasentoinen kytkin yhteisessä kytkentälevyssä. Vaahtera kaula on profiililtaan voimakkaan kolmiomainen. Se on pultattu neljällä ruuvilla lankkuun. Kitaran runko eli lankku on mahonkia. Talla on hienosäätö-mallia sekä kielet läpi rungon.

Talla oli näin hyvin säädettävissä ja virittimet laadukkaat. Vaahteraa oleva kaula oli mielestäni paksusti lakattu. Intonaatio siinä oli hyvä ja kaula toimi myös hyvin koko matkalta. Kitara oli tasapainoisen hyvä soitettava. Candy Apple väri on kaunis ja vahva. Maalin alla on lisäksi lakkakerros. Ilmeisesti maalaus oli tehty niin sanotusti uppomaalauksena koska kitaran lankku saattoi näyttää jopa muoviselta!

Toukokuussa 1987.

Tänä päivänä malli on edelleen paljon käytössä ja voi hyvin.