Ibanez RG 440 P

Järjestyksessään kolmas kitarani oli tarkalleen ottaen Ibanez Roadstar II RG440 P.

Minulla oli studiosessioissa lainassa 1985 Ibanez Roadstar Comet II sarjan malli RS 136 EF. Se oli väriltään Enamel Fog tai Soft blue. Kitara on varustettu Stratocaster-tyyppisellä tekniikalla, eli kolmella yksikelaisella mikrofonilla jne. Tykästyin soittimeen niin kovasti että halusin ostaa itselleni samanlaisen vasenkätisenä.

Kuvassa  Enamel Fog värinen Ibanez 141 EF
(saman sarjan tuplakela versio)

Nurmeksessa oli tuolloin KK-Sound niminen musiikkiliike, josta loppukesästä 1986 laitettiin tilaus maahantuojalle. Muutaman viikon päästä selvisi että soitinta ei ole saatavissa Suomesta. Niin tilaus jatkoi Euroopan tukkuliikkeeseen. Muutaman viikon päästä saatiin tieto, ettei kyseistä soitinta löydy Euroopastakaan. Tilaukseni oli näin alkanut elää omaa elämäänsä ja jatkoi matkaansa sitten Japaniin.

Minun Ibanez RG 440 P

Ikuisuudelta tuntuneen ajan, joka todellisuudessa kesti joitain kuukausia, jälkeen kitara viimein saapui liikkeeseen. Kiireen kaupalla menin hakemaan soitinta ja saman tien selvisi ettei se ollut tilaamani vaan jotain muuta.

Hämmästelyä kesti aikansa. Mikä ihme oli tämä Ibanez? Mallia ei oltu vielä koskaan ennen nähty. Muutaman kuukauden kuluttua vuoden vaihduttua 1987 maailmalla julkaistiin uusi JEM 777 sarja, sekä sen johdannainen RG-sarja. Noin kuriositeettina, olisipa hauska tietää oliko minulla kunnia olla kautta aikain ensimmäinen RG-kitaran omistaja Suomessa.

Ibanez RG 440 P 1987 brosyyrissä.

Soittimessa on ohut pienemmälle kädelle sopiva ja miellyttävän laakea U-profiilin kaula, joka on todella tarkasti työstetty. Intonaatio kaulassa on hyvä. Erinomainen ratkaisu on ns. Ibanez Edge eli Floyd Roce lisenssilukkotalla sekä lukkosatula. Tallamikin Duo Sound humbucker-puolitus on myös hyvä innovaatio. Kuten pidin myös Cosmo Black Hardwaresta sekä mahonkisen lankun mustasta väristä. Lavan muotoilu on persoonallista, erottuvaa desingiä ja mielestäni erittäin onnistunut.

Ibanez 1987 mallistoa.

Myöhemmin on saatu huomata että RG-mallista kehittyi Ibanezille varsinainen vuosikymmenien menestystarina. Eli kautta aikain suosituin Hard rock ja metalli-kitara malli eli niin sanottuja super stratoja. RG on vielä tänä päivänä suosittu sekä tuotannossa. Näin se samalla jatkaa arvostetun Japanilaisen kitara-rakentamisen perinnettä.

Ismo ja Ibanez
RG 440 P keikalla.

RG 440 P oli ykkös-soittimeni seuraavat kymmenen vuotta. Sittemmin musiikilliset arvoni suuntautuivat kitaroiden klassikoihin. Ja niin vuosituhannen vaihduttua Ibanez pääsi uuteen kotiin. Jatkamaan siitä mihin se oli tehtykin. Eli ahkeraan soittoon.

Washburn A-5

Järjestyksessään toinen kitarani oli Washburn Stage sarjan halvin malli A-5 johon säästöni juuri ja juuri riittivät. Ostin kitaran uutena loppuvuodesta 1983 Kuopiosta Svengi-nimisestä liikkeestä ja mukaan tuli oma tyköistuva case.

Ismo ja Washburn A-5 keikalla
kevättalvella -84.

Kitara oli edellisen tapaan oikeakätinen. Tällä kertaa halusin asian näin juuri olevankin, koska soitin näytti hauskalle ja erikoiselle "väärinpäin". Soitettavuus oli hyvä kun volumen asemasta mikrofonikytkin oli ensimmäinen plektrakäteen osuva. Eikä tahatonta volumen säätöä tapahtunut. Tästä huolimatta säätimet olivat hyvin käden ulottuvilla.

Hyvin säilynyt yli kolmekymmentä vuotias kitara
Audio Fanzine sivustolta

Muuten, vasta nyt yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin minulle on selvinnyt että kitaroistani kaksi ensimmäistä ovat samasta tehtaasta tulleita! Parempi myöhään vai miten sitä sanottiinkaan. Hehe.

Hauska jalka "foot" -mallinen lapa

Washburn on Amerikkalainen, akustisia kitaroita jo 1800-luvun lopusta lähtien valmistanut kitaramerkki. Se elvytettiin 1979 jolloin alettiin markkinoida Wing ja vuodesta 1980 alkaen Stage-sarjaa. Washburn valmistutti sarjan kitarat Japanissa Matsumoton kaupungissa legendaarisen Matsumokun tehtaalla, jossa niitä tehtiin vuoteen 1985 tehtaan toiminnan päättymiseen saakka.

Myöhemmin 1996 valmistettu reissue-sarja on muuta tuotantoa ja sen erottaa mm. erilaisesta logosta lavassa.

Osa 1983 esitteestä.

Stage-sarjan muotoilu on saanut hyvin paljon vaikutteita Gibson Explorer mallista. Sitä valmistettiin ensimmäisen kerran vuosina 1958-1963. Ibanez Destroyer merkkistä kopiota valmistettiin 70-luvun taitteesta "1975 oikeus juttuun" asti. Mallin tultua suosituksi Gibson alkoi valmistuksen uudelleen 1976. Suosio kasvoi edelleen eikä vähiten Allen Collinsin ja southern rock buumin nansiosta .

Washburn alkoi valmistuttaa Stage-sarjaa 1980 alkaen. Mielestäni siinä onnistuttiin luomaan aivan oma näkemys teemasta. Tuolloin 80-luvulla soitin kuului monien kitaristien arsenaaliin. Esimerkkinä vaikkapa Whitesnaken alkuperäisjäsen Micky Moody tai Quiet Riot ja Ratt kitaristi Carlos Cavazo.

Bernie Marsden Explorer ja Micky Moody Washburn
soittavat kuin veljekset tässä legendaarisessa kuvassa.

Sarjan halvin malli A-5 on Telecaster-tyyppisellä tekniikalla varustettu soitin. Eli kaksi kappaletta yksikelaisia mikrofoneja (EMG). Volume- ja sävynsäätöpotentiometri sekä kolmiasentoinen kytkin yhteisessä kytkentälevyssä. Vaahtera kaula on profiililtaan voimakkaan kolmiomainen. Se on pultattu neljällä ruuvilla lankkuun. Kitaran runko eli lankku on mahonkia. Talla on hienosäätö-mallia sekä kielet läpi rungon.

Talla oli näin hyvin säädettävissä ja virittimet laadukkaat. Vaahteraa oleva kaula oli mielestäni paksusti lakattu. Intonaatio siinä oli hyvä ja kaula toimi myös hyvin koko matkalta. Kitara oli tasapainoisen hyvä soitettava. Candy Apple väri on kaunis ja vahva. Maalin alla on lisäksi lakkakerros. Ilmeisesti maalaus oli tehty niin sanotusti uppomaalauksena koska kitaran lankku saattoi näyttää jopa muoviselta!

Toukokuussa 1987.

Tänä päivänä malli on edelleen paljon käytössä ja voi hyvin.

Stagg SG, Lyle SG ja Marlin SG

Kautta aikain ensimmäinen kitarani oli Stagg merkkinen Japanissa tehty Gibson SG kopio. Sain äitini ostamaan kitaran parin vuotta kestäneen suostuttelun jälkeen loppuvuodesta 1980. Kuopiossa oli musiikkiliike nimeltään Svengi, josta löytyi oikeakätinen käytetty viininpunainen kitara. Myyjä vakuutti sen käyvän hyvin vasenkätiselle ensi soittimeksi. Hinta oli 300 mk eli tämän päivän (2013) rahaksi muutettuna noin 70€. Soitin kitaralla seuraavat kolme vuotta.

Ismo ja Stagg SG kevättalvella 1982, aika on syönyt
kuvasta kitaran viininpunaista väriä.

Aloin etsiä tarkempaa tietoa soittimesta ja selvisi että tämä mutkikkaampi juttu. Nimittäin nykypäivän Stagg on perustettu 1995 ja on aivan eri yhtiö kuin tuo kitaran valmistaja. Asiaa täytyy taustoittaa.

Lyle 70-luvulta.

Nimittäin Japanissa toimi 70-luvulla Matsumoku Industrial niminen puunjalostusyhtiö (1900-1987). Se oli alkanut valmistaa akustisia kitaroita viisikymmentäluvulla. Kuusikymmentäluvun alussa kitaravetoinen instrumental rock kuten surf-musiikki tunnetuimpana esimerkkinä The Ventures ja The Shadows sai aikaan eteenkin Japanissa kitara-buumin. Jollaisia kitaroita siellä myös alettiin valmistaa. Myöhemmin tätä nostetta jatkoivat The Beatles. Yhtiö alkoi valmistaa taitavien käsityöläisten ja kehittyneiden CNC-tuotantolinjojensa ansiosta varsin laadukkaita soittimia. Niitä pystyttiin tekemään suuria sarjoja edulliseen hintaan.

Kaulalevyssä luki yleensä pelkkä Japan.

Seitsemänkymmentä-luvulle tultaessa tuotanto oli jo vakiintunut. Yhtiö toimitti soittimia alihankkijana monille eri tuotemerkeille. Esimerkiksi Amerikkaan kitaroita toimitettiin Lyle ja Kent merkillä, Englantiin Marlin ja Australiaan sekä manner-Eurooppaan merkillä Stagg. Lisäksi tehtaalla tehtiin osittain tai kokonaan esimerkiksi merkkien (Hoshinon Gakki) Ibanez, (Nippon Gakki) Yamaha, Aria, Washburn, (Gibsonin tytäryhtiö Norlin) Epiphone-kitaroita. Matsumokun valmisteeksi soitinta ei siis huomannut kuin vasta -70 alkaen, sittenkin huomaamattomasti kaulan osissa tai ääniaukossa. Soittimet muistuttivat paljon länsimaisia soittimia hinnan ollessa jopa vain kahdeksasosa alkuperäisestä.

Toinen Lyle 70-luvulta.

Soitinmarkkinoiden kasvaessa räjähdysmäisesti alalle tuli useita muitakin yhtiöitä. Niissä oli tärkeää massatuotanto, ei laatu. Näin ollen Aasialaisten kitaroiden maine meni tosi heikoksi.

Käräjoinnin aiheena ollut lavan pään ns.
"avoin kirja" muotoilu eli "viikset".

Matsumoku SG kopiot tehtiin vielä 70-alussa pulttikaulaisiksi Tämä Fendereistä tuttu kaulan kiinnittäminen pulteilla on varsin toimiva tekninen ratkaisu. Mikrofonit ovat kaksi yksikelaista humbucker-kuoriin piiloteltuna. Lisäksi soittimessa oli erikoinen vibrato-mekanismi. Joten ei voi puhua täysin kopiosta.

Marlin 70-luvulta.

Myöhemmin alettiin tehdä suoria kopioita. Vuonna 1975 Amerikassa nostettiin oikeusjuttu, jossa oli Norlin (Gibsonin tytäryhtiö) vastaan Elger ( Hoshino Gakki - Ibanez Amerikan yhtiö). Norlin syytti Gibsonin lavan muotoilun kopioimisesta. Asia sovittiin tuomioistuimen ulkopuolella ja tämän jälkeen Japanilainen muotoilu siirtyi selvästi erottuvaksi alkuperäisistä. Lisäksi alkoi tulla omaa desingiä. vuoden 1978 jälkeen täyskopioita ei enää tavattu.

Myöhemmin myyntipalstoilla on alettu käyttää termiä ns. oikeusjuttu-kitara. Tällä tarkoitetaan näitä Japanilaisia vintage-kopioita, jossa on tuo ns. avoin kirja-lapa. Ne on kohtalaisen laadukkaasti tehty ja niiden hinnat ovat nousussa. Useimmiten soittimeksi paljastuu kuitenkin huono kopio samalta aikakaudelta, joten on helppo tulla huijatuksi.

Lyle erikoisine tremoloineen.

Jos sattuu omistamaan oikean "oikeusjuttu" SG:n, kannattaa toimia kuten ainakin vintage soittimien kanssa. Eli jos on tarvetta tehdä muutoksia, niin tekee muutokset säilyttäen alkuperäiset osat. Eikä tee rakenteellisia muutoksia soittimeen lainkaan. Eli se on palautettavissa täysin alkuperäiseksi. Muut kuin täysin alkuperäiset ovat lähes arvottomia.

Tässä blogissa esitellyt Lyle, Marlin ja Stagg SG:t ovat keskenään täsmälleen samanlaisia. Eniten hakuja tulee Lylestä, sitten Marlinista eikä yhtään Staggista. On luultavaa että Matsumoku valmisti kitaraa varsinaisesti Lylen alihankkijana. Kun sitten mallisuoja-asia sovittiin 1977, niin loppuerät sai ostaa jaettavakseen mm. Pan tai Kent. Lisäksi tuolloin marketeissa myytävistä kitara ja vahvistinpaketeista tuttu Stagg-merkki.

Luultavasti kitaran lapoihin vain täydennettin tukkukauppiaan oma tuotemerkki. Se on aika helposti poistettavissa ja suuresta osaa kitaroista se on raaputettu kokonaan pois. Näitä kitaroita valmistettiin ainoastaan vuosina 1970-75 joten niitä on nykypäivinä jäljellä rajallinen määrä. Tosin jos keräilee vintage-kitaroita, voi olla jalompaa kerätä alkuperäistä desingiä.

Tänä päivänä on olemassa paljon vanhojen Japani-kitaroiden harrastajia. Olisipa hauska tietää minne vanha nyttemmin harvinaisuudeksi osoittautunut kitarani on kulkeutunut. Niin ja jos satut tietämään jotain aiheeseen liittyvää olisi mukava kuulla.