Vintage Music Man-vahvistin

Tänä vuonna tuli täyteen ensimmäiset viisikymmentä vuotta siitä kun julkaistiin kautta aikain ensimmäinen Music Man-kitaravahvistin. Mallin nimi oli Sixty Five. Music Man-vahvistimia valmistettiin vuoteen 1984 saakka eli kymmenen vuoden ajan. 

Tuossa ajassa ehti tapahtua paljon. Vahvistimet saivat rakettimaisen lähdön Leo Fenderin (1909 – 1991) antaessa yhtiölle kasvot. Vahvistimien huippulaatu todettiin markkinoilla pian ja niin Music Maneista tuli nopeasti vahvistinmarkkinoiden ykkönen. 

Leo Fender (1909-1991) ja Music Man sixty-five.

Vahvistimet olivat todellinen cross over-tuote sillä ne kelpasivat genrestä riippumatta kaikkiin aikakaudella esitettyyn musiikkiin, jopa Fender-vahvistimia kattavammin. Runsaan headroomin ansiosta puhtaan soundin ystävät ottivat ne omakseen. 

Yliohjatulla efektipedaadien muokkaamalla soundilla soittavat puolestaan arvostivat vahvistimen kykä toistaa haluttu soundi ilman vääristämistä. Vahvistimet rakennettiin lujasti kuin tankit. Käyttöosien kuten kondensaattorien vaihdolla ne toimivat yhä nykypäivinä moitteettomasti.

Siitä alkaen kun (putki)kitaravahvistimia alkoi ilmestyä kuluttajamarkkinoille 40-luvulta eteenpäin  vahvistimien ominaisuuteen kuului se, että ne täysille laitettaessa alkoivat yliohjautua. Vahvistimet olivat pieniä, joten jo pelkästään klubikeikalla ne oli laitettava täysille saadakseen äänensä kuuluville. PA-kalustoa ei ollut vielä keksitty. Niinpä backline oli se, jota kuuntelivat soittajat kuin myös yleisö.

Standelin jälkeen ainoa vahvistin 
jonka Merle Travis hyväksyi.

Usein laitevalmistajat eivät kiinnitäneet asiaan juurikaan huomiota. Suuri osa kitaristeista sopeutui tähän tuolloin uuteen "ominaisuuteen" ja jotkut ottivat ilmoille raikuvan harmonisen särön sitävastoin (menestyksekkäästi) ilmaisunsa tehokeinoksi. Pääasia että äänensä sai kuuluville.

Music Man 112RD Fifty.

Oli kuitenkin olemassa edelleen paljon musikkityylejä sekä soittajia jotka halusivat äänensä myös kuuluville, mutta eivät halunneet siihen ylimääräistä  verkkohurinaa tai säröä. 

Esimerkiksi fingerstyle thumb-pickin tyylistä tunnetut soittajat kuten Merle Travis ja Chet Atkins arvostivat vahvistimissa laadukasta puhdasta soundia. Puhtaasta soundista puhuttaessa tulee nopeasti mieleen myös Jazz- ja popmusiikki.

Vuodesta 1953 alkaen ongelmaan saatiin ratkaisu. Se oli hurinaton Standel-vahvistin. Tuosta alkaen tunnettiin käsitteet puhtaan soundin ja yliohjattu vahvistin. Valitettavasti Standelit olivat kalliita ja suurille markkinoilla saavuttamattomissa. 

Transistoriin (puolijohteisiin) 60-luvulla siirtyneiden Standel-vahvistimen valmistus lopetettiin epäonnisten liiketoimien myötä 70-luvun alussa. Markkinoille jäi näin laadukkaaan puhtaan soundin vahvistimien mentävä aukko. 

Tosin Fenderillä oli ollut pyrkimyksiä rakentaa puhtaan soundin vahvistin ja Leo kehitti Twin Reverb mallia tähän suuntaan 60-luvulla. Leo kehitteli puhtaaseen soundiin liittyen jopa tehtaanjohtajansa Forrest Whiten mukaan kehitetyn White lapsteel-vahvistimen sekä -kitaran. White oli toiminut 50-luvulla studiomuusikkona lapsteel-kitaralla. Forrestista löytyy myös haastattelu Guitar Playerin syyskuu 1986 numerosta.

Leo Fender oli alkanut kärsiä kroonisesta poskiontelontulehduksista ja niin hän myi Fender-yhtiönsä CBS:lle tammikuussa 1965. Leo vaihtoi samalla lääkärinsä ja streptokokkibakteerin aiheuttama sairaus korjautui nopeasti oikealla lääkityksellä. 

Niin jo vuoden päästä vuonna 1966 Leo perusti musiikkikonsulttiyhtiön CLF Researchin. Fender tehtaan myyntiin liittyi 10 vuoden kilpailukieltolauseke, joten Leo ei saanut tuottaa kilpailevia tuotteita, mutta konsultointia hän sai harjoittaa.

Lähes alusta saakka Fenderissä varatoimitusjohtajana toiminut Forrest White  (1920–1994) lähti Leon jälkeen CBS Fenderistä kaksi vuotta myöhemmin vuonna 1967. 

Forrest White (1920–1994).

Neljä vuoden kuluttua vuonna 1971 alkuperäisen Fenderin pitkäaikainen länsirannikon Fender-myyntiedustaja Thomas A. "Tom" Walker (-2003) sekä Forrest White perustivat yhdessä yhtiön Tri-Sonix Inc. 

Tom Walker.

Tom Walker pyysi Leo Fenderiä yhtiöön mukaan rahoittajaksi. Leolla oli voimassa edelleen vuonna 1965 tehty 10 vuoden kilpailukieltolauseke, joten hän tuli mukaan aluksi äänettömänä yhtiökumppanina.

Vuoteen 1973 mennessä nimi muutettiin muotoon Musitek Inc. Vahvistimia valmistettiin pieniä määriä. Alihankkijoina sekä jakelussa hyödynnettiin vanhoja kontakteja. Esimerkiksi Chassikset, piirilevyt, muuntajat, elektroniikkakomponentit ja kaiuttimet tulivat alihankkijoilta. 

Leo Fender sekä Music Man vahvistin ja -kitara
(kuva luultavasti vuodelta 1975).

Kirjassa Music Man The Other Side of The Story (by Frank Green) sivulla 65 kerrotaan mielenkiintoinen tarina. Kun Leo ja Tom olivat keksineet hybridivahvistimen niin saatuaan sen valmiiksi laite hurisi. He eivät kyenneet keksimään syytä hurinalle ja Leo keskusteli siitä Bob Luly-nimisen henkilön kanssa. Bob on tunnettu älykkäänä elektroniikkainsinöörinä. Hän oli esimerkiksi suunnittellut ja rakentanut kautta aikan ensimmäisiä kiertue PA-järjestelmiä 60-luvun alussa Rolling Stonesille.

Luly muisteli myöhemmin -Tutkimme uutta, kehiteltyä konseptia, joka on puolijohde/putki lähestymistapa kitaravahvistimen rakentamiseksi.

Leo sanoi -Tätä ei voi tehdä ilman ylivoimaista huminaa.
Vastasin suoraan, -uskon että kyllä sen voi tehdä.

Leo ei ollut vakuuttunut -Sinun on todistettava se minulle, tee sellainen! 

Niin Bob etsi ratkaisua huminaa aiheuttaneeseen maadoitusongelmaan. Kun Bob sitten toi prototyypin arvioitavaksi, Leo katsoi sitä epäilevästi -Kytke kitara ja virta päälle! 

Bob teki työtä käskettyä. Oli hiljaista.

Leo kurkotti ja lisäsi äänenvoimakkuutta. Ei vieläkään huminaa?! 

Hän kääntyi Bobin puoleen -Miten hitossa teit sen? 

Pian tämän jälkeen Bob Luly oli Musitek Inc. / Music Manin palkkalistoilla.  

Kirjasta Music Man
The Other Side of The Story

Tammikuussa 1974 Leo Fenderin aloitteesta yhtiössä päädyttiin lopulliseen nimeen Music Man. Tehdas perustettiin osoitteeseen 1260 S State College Pkwy Anaheim, California.

Music Man tuotantolaitos.

Vuonna 1974 Music Man julkaisi ensimmäisen vahvistimensa. Malli oli Sixty Five. Suunnittelijana sanotaan olevan Leo Fender ja Tom Walker mutta patenttihakemuksen kirjasi nimiinsä Tom 27. marraskuuta 1974. (Patentti myönnettiin 31. elokuuta 1976). 

Laitekilpi vuosina 1974-1979.

Työntekijät muistelivat myöhemmin Tom Walkerin olleen mukava nauravainen mies ja häntä myös arvostettiin taitavana op-sähkökytkentöjen suunnittelijana. Nykypäivänä katsoen hän näyttää olleen Music Manin primus motor. Onkin erikoista että tästä monilahjakkaasta miehestä on nyky päivinä todella vaikea löytää mitään henkilöhistoriaa tai muutakaan tietoa.

Forrest White johti toimintaa temperamenttiseen tyyliin. Hänellä oli myös nuori kaunis vaimo, josta hän oli mustasukkaisen. Forrest oli sodan käynyt kurin ja järjestyksen mies. Liityttyään vanhaan Fenderiin hän oli saanut yhtiön kasvamaan ja tuottavuuden paranemaan moninkeraisesti alkuperäisestä. Hän oli todella hyvä logistiikassa ja tuotannon virtauksessa. Mutta ehkäpä kaikista edellämainituista syistä johtuen hän ei ollut työntekijöiden keskuudessa erityisen suosittu. 

Clapton leyvyn kannessa.

Niin tai näin. Music Man oli joka tapauksessa kautta aikain ensimmäinen putki- ja solid-state-tekniikan hybridi ja toteutettu hyvin sotilaallisen ryhdikkäästi sekä lujasti.

Esivahvistin toteutettiin perinteiseen Fender-esivahvistinaikavakioidulla ja -arkkitehtuurin nojaavaavalla puolijohde-tekniikalla. Esivahvistimissa yleensä yhdistettiin yksi esivahvistinputki (usein 7025) puolijohdekomponentteihin. Päätevahvistimissa oli katodikäyttöinen putkitehovahvistinaste. Sama käytäntö tunnettiin esimerkiksi radiolähetysteollisuudessa AM-lähettimissä. Nämä olivat lähellä B-luokan vahvistimia käyttäen piirillä 600-700 volttia!

Music Man-vahvistimen kytkentä toteutettiin yleisesti nopeasti reagoivalla yhteisen verkkokatodinaseman puolijohde-etupäällä. Soittajat kuvailivat tavoitettua ratkaisua helvetin äänekkääksi. Vahvistimia tuotettiin Music Manin omilla kaijuttimilla sekä premium-mallit suuri magneettisilla Electro Voicen huippukajareilla. Kytkennän sekä kaiuttimen ansiosta vahvistinta oli mahdotonta yliohjata.

Tuotannossa valmistus tapatui seuraavasti. Oli johtokone, joka katkaisi ja kuori johdot sopiviksi. Seuraavassa pisteessä johdot tinattiin. Jokainen johto järjestettiin värin ja pituuden mukaan kussakin johtoasemassa oleviin astioihinsa. Johdotusasemat oli järjestetty kahteen noin viiden aseman rivin. Johdottajat olivat naisia. 

Chassikset olivat noin viiden hyllyn rullakkotelineissä. Jokaisen rullakon Chassikset olivat prosessin eri vaiheessa. Chassiksen kokoonpanossa oli 2–4 kaveria. Kaikki kaiuttimet esitestattiin kaiutintestiasemalla. Myös kytkeytyminen Chassikseen testattiin perusteellisesti. 

Vahvistimet jatkoivat matkaa rullahihnalla ns. koiranovesta koehuoneeseen. Sähköteknikko sitten testasi vahvistimen penkissä ennen loppukokoonpanoa. Vahvistimia käynnistettiin ja sammutettiin täydellä teholla 60 Hz kuormitusvastukseen 24 tunnin ajan. Samalla säädettiin bias sekä tremolo-FETin bias. Lisäksi testattiin kaikki vahvistimen toiminnot ja tarkastettiin kohina. Penkkitestauksessa tarkistettiin että vahvistin on kaikin puolin täydessä iskussa. 

Loppukokoonpanon henkilöt vielä koesoittivat vahvistimien ennen pakkausta ja lähettämistä. Loppukokoonpanossa, pakkaamisessa ja toimituksissa oli myös muutama henkilö töissä. Forrest vastasi taitavasti hankinnoista ja siitä että tuotanto virtasi ilman katkoksia.

Vuonna 1975 Leo Fenderin CBS kilpailurajoitus vanhettui ja hallituksen äänestyksen jälkeen hänet nimitettiin Music Manin presidentiksi. 

Music Man instrumentti eli soitintehdas valmistui (CLF Researchille). Kesäkuussa 1976 aloitettiin Music Man kitaratuotanto. Elokuussa seurasivat bassot. Vuoden 1977 luettelo esitteli ensimmäiset soitinmallit. Kahden mikrofonin kitara oli nimeltään StingRay 1 ja StingRay Bass. 

Niin tehtiin vahvistimet sekä myytiin varaosat Anaheimissä Walkerin valvonnassa. Instrumentit valmistettiin Leo Fenderin johdolla CLF Research (Clarence Leo Fender) Fullertonissa Kaliforniassa. Leolla oli vanhasta Fender-yhtiöstä palkkalistoilla George Fullerton. 

Instrumentit ovat suunnitelleet Leo Fender ja Forrest White. Nuori, vain 21 vuotias Ernie Ballin poika Sterling Ball auttoi basson suunnittelussa. 

Tom Walkerilla oli suuri rooli basson esivahvistimen suunnittelussa. Ne olivat kautta aikain ensimmäiset tuotantokitarat ja bassot, joissa käytettiin aktiivista elektroniikkaa. Esivahvistimet päällystettiin epoksilla muokkausten estämiseksi. 

Vahvistinmallien määrä alkoi kasvaa nopeaan tahtiin. Vuoden 1977 luettelon 28 sivusta 15 omistettiin vahvistimille.

Leo Fender, Tom Walker ja Albert Lee.

Soittimet valmistettiin CLF:ssä ja lähetettiin Music Manin varastoon. Siellä ne tarkastettiin ja testattiin ennen kuin lähetettiin jälleenmyyjille. Koska maalauksessa oli ollut ongelmia, niin suuri osa soittimia palautettiin tuotantoon. 

Music Man maksoi CLF Researchille ainoastaan hyväksytyistä soittimista. Yhtiöiden välille syntyi ero maksatukseen.

Heikko soitinmyynti aiheutti lisää kitkaa. Vahvistimia puolestaan meni maailmalle suuria määriä. Vahvistimien valmistumääriä sarjanumeroineen ei ole koskaan avattu kunnolla julkisuuteen mikä on erikoista?! 

Yhtiön sisäiset ristiriidat sai osakkaiden keskinäiset välit tulehtumaan pahasti. Lopulta jopa puheyhteys katkesi osakkaiden väliltä kokonaan. Vuonna 1979 Leon vaimo, nainen miehen takana, Esther kuoli pitkän sairauden uuvuttaman ainoastaan 45 vuoden vanhana. 

Vahvistimien laitekilpi uudistui. Julkaistiin 110 RD Fifty sekä 112 RD fifty-mallit. Chet Atkins käytti Music Man RD 112 RD mallia keikoilla uransa loppu ajan, eli noin kymmenen vuuotta.

Uusi laitekilpi vuodesta 1980 eteenpäin.

Näihin aikoihin riidat Music manilla pahenivat. Tommyn kerrotaan kerran ajaneen Forrest Whiten pihalle rakennuksesta käskien olla palaamatta enää koskaan. Kerrotaan että ennen irtisanomista White tosiaan työskenteli kotoaan käsin. Yhteistyö päättyi lopullisesti vuoden 1982 lopussa. 

Kaikki vastoinkäymiset johtivat Leo Fenderin hakemaan tilanteeseen uutta ratkaisua. Kevättalvella 1980 Leo perusteti Walkerin tietämättä uuden G&L-yhtiön. Osakkaiksi tulivat Leon lisäksi George Fullerton ja vanha Fender myyjä Dale Hyatt. Lyhyen aikaa maaliskuuhun 1981 asti CLF valmisti sekä Music Man että G&L instrumentit.

Kahden vuoden aikana G&L:n käynnistyksen ja lopullisen CLF:n purkamisen välillä sopimus annettiin  Grover Jacksonille basson runkojen rakentamiseksi ja instrumenttien kokoamiseksi CLF-kauloilla ja jäljellä olevalla CLF-laitteistolla. CLF:n lopettua kaulojen valmistamisen Jackson teki myös ne. Grover Jackson on sama toimija, joka haastoi 1980-luvulla vahvasti Fenderin sekä Gibsonin ylivoimaa. Hänen Jackson- ja Charvel-kitarat näyttivät olevan jokaisen kitaristin käsissä 1980-luvulla.

Vuonna 1984 Music Man oli lähellä konkurssia mutta sillä oli laatuseuraa koskapa sekä Fender että Gibson kynsivät tuolloin syvällä surkean johtamisen ansiosta. Muutaman tarjouksen jälkeen Music Man myytiin Ernie Ballille 7. maaliskuuta 1984. Music Manin jäljellä oleva aineellinen omaisuus myytiin 1. kesäkuuta 1984 ja vahvistimien tuotanto loppui.

Ernie Ball oli Music Manin osakkaille vanha tuttu. Ernie oli alun perin Lap Steel-muusikko, joka oli tavannut Leo Fenderin ensimmäisen kerran jo vuonna 1953. Vuodesta 1954 alkaen hänellä oli virallinen endorsee-sopimus Fenderin kanssa. 

Tom Walker oli Fenderin länsirannikon myyjä. Ernie ystävystyi Tomin kanssa niin hyvin että Tomista tuli Erien lapsen Sterling Ballin kummi. Ernie avasi kautta aikain ensimmäisen pelkästään kitaroita myyneen liikkeensä vuonna 1957. Tästä eteenpäin hänen yhtiönsä Ernie Ball on tullut maailman laajuisesti tunnetuksi kitaran kielistä.

Ernie oli aloittanut nykyaikaisten akustisen bassokitaran tuotannon vuonna 1972 nimellä Earthwood. Ernien poika Sterling Ball oli Leo Fenderin tuttava ja oli auttanut Music Manin varhaisten mallien beta-testauksessa. Sterling tuli Ernie Ball-yhtiön johtoon vuonna 1975, vain 20-vuotiaana!

Sterlingin katalysoimana Ernie Ball siis osti Music Manin vuonna 1984. Kauppa sisälsi tavaramerkit ja varaston, mutta ei tehdasta. Tehdas rakennettiin Dudley Gimpelin avulla. Siellä instrumenttien tuotanto alkoi vuonna 1985. Ensimmäinen Ernie Ball Music Man StingRay -basso tuli markkinoille pian sen jälkeen.

Music Man vahvistimien lisenssi siirtyi sittemmin myös Ernie Ballin hallintaan. Frankfurtin musiikkimessuilla esiteltiin vuonna 2014 Italiassa suunniteltu ja Indonesiassa valmistettu uusintapainos DV MARK  Music Man-vahvistimista. 

Näin vahvistimet kokivat uuden tulemisen tasan 30 vuotta päättämisen jälkeen. Nämä alkuperäisestä vahvistimista poikkeavat uusintajulkaisut eivät kuitenkaan saavuttaneet suosiota ja niin ne poistuivat markkinoilta kaikessa hiljaisuudessa parin vuoden kuluessa.

Muistan että 70-luvun lopulla, että melkein kaikki käyttivät Music Man -vahvistimia. Minulla oli 80-luvulla Music Man sixty five nuppi Hivattin kaapilla. Johnny Winter käytti niitä viimeisten parin vuosikymmenen ajan. Music Man 4x10 65 oli Johnny Winterin ykkösvahvistin vuosikymmeniä. Ensimmäisen sukupolven grunge-esityksistä Kim Thayil soitti HD-65:tä Soundgardenissa useita vuosia. 

Music Man vahvistimet olivat pedalsteel-maailman perusyksikkö Speedy Westin johdolla pitkään. Eric Gale käytti myös Music Man 4x10 -kitaroita L5-kitaroihinsa ja muihin onttorunkoisiin kitaroihinsa.

Chet Atkins käytti RD112 50 wattia. Albert Lee oli ja ehkä on edelleenkin MM 4x10 -harrastaja. Ja tietysti Claptonilla oli MM-vaihe 70-luvulla. Joe Strummer käytti musaria suurimman osan hänen kiertueurastaan. Mark Knopfler oli MM muusikko Dire Straitsin kanssa. Music Mania käytti myös Kim Thayil. Vahvistimia käyttää vielä tänä päivänä Ty Segall ja Joan Jett.

 Vintage Guitar -lehden tammikuun 2005 numerossa Fretprints-kolumniartikkelissa Merle Travisista (sivu 86) mainitaan seuraava: -Vaikka on todennäköistä, että Merle käytti Gibson-, Magnatone- ja Fender-vahvistimia ennen Standel-vahvistimien hankintaa, hänen Standelit olivat ainoat vahvistimet, joita hän koskaan hyväksyi. Myöhempinä vuosina Merle käytti myös Leon hänelle rakentamaa Music Man -vahvistinta.

Vintage Guitar's June, 1996 Dave Kyle. Chet Atkins -Käytän matkalla Music Man 112 RD:tä. Se on 50 wattia 12 tuuman kaiuttimella. Tiedätkö, haluaisin ottaa keikalle 2x12 tai 15 tuuman vahvistimen, mutta ne ovat niin raskaita. 

Niinpä Paul (Yandell) ja minä käytämme molemmat Music Mania. Niitä ei enää valmisteta, mutta niitä löytyy. Huomasin myös kerran vahingossa, että nailonkielinen kitara kuulostaa paremmalta kuin mikään koskaan käyttämäni vahvistin. Joten aloin käyttää sitä. Sitten Paul alkoi käyttää sitä, ja monet ihmiset ostavat niitä nyt ja käyttävät niitä. Minulla oli sitten suurempi 100 watin Music Man. Mutta nykyään se on niin raskas, eikä kuulosta niin hyvältä kuin 50 wattia."

Paul Yandell lisäsi myöhemmin -Chet äänitti aina Standel-vahvistimellaan, jota hän oli käyttänyt ikuisesti. Kuitenkin tiellä se oli aina Music Man RD112-50. Hän sanoi, että ne rakennettiin kuin tankki ja olivat erittäin luotettavia.

Sessiotyössä James Burton käytti useita vahvistimia. Hän lisäsi useita Music Man 210-150 vahvistimia Fenders-arsenaaliinsa 70-luvun lopulla. Hänellä oli MM myös Elviksen viimeisellä keikalla. Burtonin edellytyksenä hyvän vahvistimen äänen arvioinnissa on läsnäolo ilman liikaa korkeita tai matalia ääniä ja selkeä keskialue.

Eddie Van Halen on kertonut käyttäneensä mm. Top Jimmyn  kompissa kahta pieniä 1 × 12 Music Man Combo vahvaria. -Ääni oli mielestäni mielenkiintoinen, koska se on eräänlaisen Strat-tyyppisen soundin ja Humbucker-soundin välissä. Käytin samoja vahvistimia yhdellä Stratolla koko kappaleen kertaotolla. 

Lee Ritenourin haastattelusta heinäkuun 2005 Vintage Guitar Magazine-lehden numerossa.70-luvun Ritin vahvistimet heijastivat ajanjakson vaihtelevia tarpeita. Hän käytti muunneltuja all-tube Fender-komboja (Deluxe Reverb tai Princeton), Music Man -hybridikomboja (mieluummin 210-65 malli) ja Yamahan solidstate-vahvistimet.

Music Man vahvistimet toimivat hyvin genrestä riippumatta niin jazzissa, bluesissa, kantrissa, popissa, rokissa, punkissa kuin se on myös hyvä pedaalialusta tiluheviin. Nykyään vahvistimien hinnat ovat olleet nousussa mutta hyvällä onnella voi tehdä löydön. Tietyt mallit kuten RD112 Fifty EV kajarilla on nykyään harvinaisuus, koska niitä ei ehditty valmistamaan kovin paljoa.

Gretsch G5420 LH Electromatic

Seuraava juttu kertoo Gretsch-kitaroista. Tämän perinteisen kitaramerkin perusti alunperin saksalainen maahanmuuttaja Friedrich Gretsch vuonna 1883 Brooklynissä Yhdysvalloissa. Toimintaa jatkoi tämän jälkeen poika Fred Gretsch Sr. Hänen aikana merkki tuli tunnetuksi erittäin laadukkaista kitaroista ja tuotanto kasvoi suureen mittakaavaan. 

Chet Atkins-kattaus

Vuonna 1942 johtoon tuli poika Fred Gretsch Jr. ja suurmenestyksen aikaa 50- ja 60-luku. Sopivan jatkajan puutuessa yritys myytiin Baldwin pianoille vuonna 1967. Onnettoman johtamisen aikaa kesti aina vuoteen 1985 saakka, jolloin yhtiö palasi Gretsch-perheen omistukseen. Puheenjohtajaksi tuli Fred Gretsch Jr:n veljenpoika Fred W. Gretsch.

Gretsch teki vuonna 2002 sopimuksen Fenderin kanssa. Sopimuksen myötä Fender sai määräysvallan Gretschin markkinointiin, tuotantoon ja jakeluun. Kattavan maailmanlaajuisen jakeluverkon ja kattavan monipuolisesti hinnoiteltujen soittimien ansiosta Gretschejä tavataan nykyään soittajilla entisä useammin.

Onttokoppaisena Gretsch kelpaa juurevaan musiikkiin kuten jazziin, bluesiin ja kantriin. Rockia näillä kitaroilla voidaan soittaa 50-luvun rockabillystä aina punkkiin saakka. Ainoastaan tiluhevissä nämä soittimet eivät toimi. 

Tunnettuja Gretsch-kitaristeja ajan saatossa ovat olleet esimerkiksi Chet Atkins, Duane Eddy, Eddie Cochran, George Harrison, Jerry Reed ja Brian Setzer. Lankkumalleissa Gene Vincentin kitaristi Cliff Gallup ja Bo Diddley. Suomalaisista Gretsch-kitaroita on suosineet Kari Tapio ja kitaristi Jukka Orma.

Innostuttuani vuosia sitten Chet Atkins ja Merle Travis peukalo-tyylin soitosta aloin seurata Gretsch-kitaroiden markkinoita. Kaikkein eniten olin kiinnostunut Gretsch 6120 mallista. Nyt vuonna 2024 mallilla on menossa 70 vuotta juhlavuosi! (Tosin sitä ei juhlita missään?) Totesin hyvin pian, että Amerikassa ja Japanissa valmistetut Gretschit ovat arvokkaasta tuotemerkistään huolimatta minun kukkarolle aivan turhan arvokkaita. 

Niinpä aloin tähyillä itämaiden versioita. Edullisempien mutta laadukkaiden kitaroiden tuotanto alkoi Japanissa jo 60-luvulla. Valmistuskustannusten noustua Japanissa tuotantoa on jaettu ensin Etelä-Koreaan. Vuonna 2022 tapahtui viimeisin tuotannon jakaminen Kiinaan. 

Selvittelin minkälaisia vertailutuloksia sekä arvioita kitarat oli saaneet.  Käyttäjäkommentteja oli hyvä myös selvittää kattavasti. Hieman yllätykseksi mainittiin Kiina-lisenssiversioiden olevan (yllättävän) laadukkaita sekä viimeisteltyjä soittimia. (Tässä on tärkeää huomata että Kiinasta tulee myös aivan luokattoman huonoja piraatti-kopioita, jotka on syytä kiertää kaukaa!)

Tosiaan kun ajatellaan tarkemmin niin periaatteessa tuotantopaikalle on ihan sama missä päin maailmaa se sijaitsee, jos vain noudatetaan tiettyjä laatustandardeja. Kiinalainen puuseppä pystyy olemaan yhtä taitava kuin Japanilainen tai Amerikkalainen virkaveljensä, jos hänelle vain annetaan kunnon koulutus, työkalut, sekä osaava työnjohto, joka pitää kiinni laatutasosta. Kysynnän ja tarjonnan laki ohjaa sitten markkinoiden liikeitä.

Kiinnosti myös oliko kitaraa saatavilla perinteiseen Atkinsin tyyliin klassisella satiinin oranssilla värityksellä. Näin löysin vuonna 2022 lanseeratun G5420LH version. Tämä onttokoppainen soitin on varustettu itseasiassa muutamilla parannuksilla kuten esimerkiksi Graph Tech NuBone satulalla sekä pukkijäykistyksellä. 

Gretsch otti pukkituen käyttöön vuonna 1958. Kuten niin monet tuoteparannukset myös tuen kehitteli Chet Atkins Jimmie Websterin sekä keksijä/insinööri Ray Buttsin kanssa yhteistyössä. Tukia valmistettiin parin vuoden ajan. Runkojen ohentuessa ne poistuivat. Nykypäivänä pukkijäykistys on siten saatavilla vain Brian Setzer -kitaroissa sekä valikoiduissa malleissa, joita usein kutsutaan "vuoden 1959 pukkikitaroiksi".

Pukkijäykistyksen suuri etu on, että se mahdollistaa onttorunkoisen kitaran reagoivan enemmän kuin kiinteärunkoinen kitara säilyttäen samalla hienon sen klassisen onttorunkoisen sävyn. Lisäpuun ansiosta soitin tarjoaa huomattavasti paremman sustainin sekä kierron hallinnan. Rakenne myös vaimentaa kireää yläpäätä. Lisäksi uudistettu sähkökytkentä hyväsoundisella tehdasmikityksellä tukee osaltaan yläpään hallintaa.

Tehdasasetuskielet ovat kitarassa parhaiten soivat Daddario EXL110 Regular Light Gauge. Vasenkätisten  G5420:n peräkappale on G-leikkaus, jonka tilalle voi vaihtaa Bigsby B-6:n.  Kielenvaihto Bigsby tallaan on nopea ja helppo tehdä.

Kun vertaillaan Gibson ES-295 (ES-175 esiteltiin alunperin vuonna 1949) ja Gretsch 6120 (vuosi 1954) mallia, huomataan kitaroissa paljon yhtäläisyyksiä. Molemmissa kitaran kaula on asennettu kulmaan suhteessa runkoon. Otelautaa kiertää samaan tapaan raunalista ja ruuvien asemasta kaula liimataan kiinni runkoon. Asteikon pituus on sama Gretsch 24,6" (625 mm), Gibson 24,6". Kitara on tasapainoinen ja kauniin klassisesti muotoiltu. Gretschissä "sarven" leikkaus on pyöreä Venetsialainen kun Gibsonissa terävä Firenceläinen. Kaulan muotoilu on Gretschissä leveämpi C.  

Kummankin kitaran valmistuksessa tarvittavan runsaan puusepän käsityön johdosta valmistuskustannukset ovat korkeat. Soittimen runko on täysin ontto. Rungon reunoja kiertää vaalea liimattu reunalista. Kannet ovat kaarevat. Tallamitoitus on sama. Vibratona molemmissa käytetään Bigsby B-6:sta. Mikrofonit ovat hubucker-tyyppiset. Paino on samaa luokkaa (eli jopa stratoa vähemmän!) 

Edellä mainittujen lukuisten yhtäläisyyksien jälkeen onkin ehkä hieman yllättävää että kummallakin kitaralla on täysin oma, unikki ja keskenään erilainen soundi! Gretschillä on oma tunnistettava purevan kellomainen soundi. Joidenkin kitaroiden otelaudalla on miellyttäviä pisteitä, joissa nuotit kuulostavat täyteläisemmiltä ja ​​puhtaammilta. Sitten on siellä on myös vähemmän hyvän klangin alueita. Gretsch soi huomattavan tasapainoisen hyvästi koko kaulan alueelta. 

Löysin kesällä 2024 käytetyn mutta virheettömän vasenkätisen Gretsch G5420 Ranskasta, eli aito Ranskatar hehe. (Muuten sama maa, josta tulee yksi kaikkien aikojen suurimmista plektrakitaristeista eli Django Reinhardt). Vaikka kitarassa on alunperin varsin hyväsoundiset mikit, päivitin mikit. Kaulaan tuli TV Jones Classic ja tallaan TV Jones TV Classic Plus. Vaihdoin peräkappaleen tilalle Bigsby B-6:n. Jo ennen modauksia tuntui että olen vihdoin tullut kotiin! 

Tällä hetkellä on työn alla thumb/finger picking-levy ja blogin videot on nopeasti vetäistyjä raakaharjoituksia. Pimeys videoissa johtuu kaamoksesta joka painoi päälle kesken musisoinnin. Toivottavasti saan projektin valmiiksi lähikuukausina. Seuraavassa soittimen soundia kuullaan vielä akustisesti ilman vahvistimia.

Nuotituspalvelu

Kuten tiedetään soittohommissa tulot tulevat monesta pienen pienestä ja epävarmasta purosta. Takavuosina kun vielä olin päätoiminen musiikko, niin tuli sitten kehitettyä keikkailun oheen kaikenlaisia musiikkiin liittyviä oheishommia. 

Yksi sellainen oli nuotituspalvelu. Kirjoittelin keikkanuotteja ja tein myös tanssibändisovituksia. Nuotteja meni niin bändien kuin artistien käyttöön. Päätoimisen musisoinnin päätyttyä jäi nuottienkin kirjoittelu vuosikausien ajaksi. Nyt kokeilin taas pitkästä aikaa onnistuuko nuotitus ollenkaan. Esimerkiksi ohjelmistot ja muut ovat vaihtuneet ajan saatossa kokonaan uusiin.

Kun kuu jo nousee (Cha Cha)

Yllätyksekseni huomasin että homma toimii edelleen ja mikäpäs sen mukavempaa hehe.  

Uno (Tango)

Punk museoon

Tänään 8.6.2024 on vietetty Helsingissä Punkmuseon avajaisia. Onnea ja iso käsi aktiiveille! Tosiaan kun alkaa hieman laskeskella, niin parin vuoden kuluttua tulee täyteen 50 vuotta siitä kun punk saapui Suomeen! Kyllä silloin jo voi alkaa koota juttuja talteen myöhempien aikojen nuorten ihmeteltäväksi. 

Punkmuseon kortti.

Tänä kesänä museo on avoinna ainoastaan kesäkauden ajan eli elokuun loppuun. Tervemenoa siis vielä se on mahdollista. Kohde löytyy Helsingin ytimessä Kampin Graniittitalosta (Jaakonkatu 3). Tämän kesän näyttely on nimeltään Sydänääniä – Punkin sykettä keskellä Suomea 1977–1992! 

Museovieras malttamattomana
tutustumismatkalla.

70-luvun alussa Suomessa elettiin synkintä suomettumisen aikaa. Vuoden 1973 öljykriisi lisäsi ankeutta. 

On usein naureskeltu että Suomessa soitettiin punkkia jo ennen punkkia. Lahdesta tulleen bändin Sliippareiden ensilevy Sinulle äiti on vuodelta 1975. Pari vuoden päästä vuonna 1977 voidakseen julkaista seuraavan levynsä karjala takaisin, bändi joutui muuttamaan levyn nimen muotoon takaisin karjalaan. Bändi piti itseään enimmäkseen huumori / parodiabändinä. Merkittävä osuus hauskuudesta oli se että sulake paloi useammallakin tosikolla.

Toki maailmalla oli poreillut myös pinnan alla jo 70-luvun alussa. Itseasiassa punkin juuret voidaan johtaa 60-luvun autotalli-rockiin ja sieltä 50-luvun alkuperäiseen rockiin. Usein ensimmäiseksi punk-bändiksi on sanottu Yhdysvalloista lähtöisin ollutta Ramonesia. 

New Yorkin punk-bändien keskeinen keikkapaikka 70-luvun puolessavälissä oli CBGB-klubi. Siellä esiintyi  Ramonesin lisäksi muita paikallisia punk-bändejä.

Ramones muuten kävi Suomessa ensimmäisen kerran jo vuonna 1977! Euroopan kiertueen Suomen keikat olivat Helsingissä ja Tampereella. Minulle punk on Ramones ja Rocket to Russia-levy, joka soi c-kasetilla  muutaman kuukauden ajan tosi ahkeraan. Musiikki oli erinomaista opeteltaessa korvakuulolta perusasioita, kuten kolmen soinnun I-IV-V kaavaa eri sävellajeista. 

Brittiläinen Malcolm McLaren oli inspiroitunut CBGB-klubilla kokemastaan ja palattuaan Lontooseen vuonna 1975 hän nimesi King's Roadilla (yhteisomistuksessaan) olleen vaatekaupan uudestaan nimellä Sex. 

Liike kehittyi nopeasti saaden Euroopassa mainetta törkeällä antimuodillaan, johon vaikutti paljon (muotisuunnittelija) Vivienne Westwood. 

Punk-vaatteet tuunattiin itse. 50's prätkätakkeihin lyötiin niittejä. Pidettiin polvesta repeytyneitä pillifarkkuja, joita voitiin valkaista kloridilla. Löytyi skottiruutua ja suuriraitaisia pillihousuja.

Farkkuliivejä ja takkeja koristeltiin rintamerkeillä, vanhoilla mitaleilla, pinsseillä, ketjuilla, hakaneuloilla sekä tussi/maaliteksteillä. Mieleen on jäänyt yksi hauska "hui hai höpönassut, we piss anywhere".

Tukka voitiin leikata pystyyn esim. veitsileikkauksella rikkoen (Sid Vicious). Tekniikkaa ei tunnettu Suomessa. Niinpä tukka sitten leikattiin täällä siilitukaksi, militaristisella päältä tasaisella ns. jenkkileikkauksella, irokeesiksi tai kokonaan kaljuksi eli nahkatukaksi. Jalassa saattoi olla Converset tai maihinnoususaappaat. Punkin tyylillä pukeutuminen oli ja on osa identiteettiä. Ehkä iän karttuessa tosin miedommalla twistillä hehe.

Ovimagneetti punkmuseosta.

Vaatetuksessa saatettiin myös lainailla anarkistiseen henkeen yksittäisiä elementtejä virkamies-pukeutumisesta, kuten kravattia, kauluspaitaa tai pikkutakkia. (Johnny Rottenin suosimalla ikonisella renttu-herra pukukoodilla on yhteistä kosketuspintaa Uuno Turhapuron kanssa, joka palautuu Charlia Chaplinin kulkuriin!)

McLaren oli paljon yhteistyössä soittajien kanssa. Hän kokosi bändin, Sex Pistolsin joka esiintyi ensikeikallaan 6. marraskuuta 1975. Kuten kuvasta nähdään, pukeutumistavan muutokset alkoivat joskus vuodesta 1976 eteenpäin.

Sex Pistols Marqueen
edustalla vuonna 1976

Sex Pistols julkaisi debyyttisinglensä Anarchy in the U.K. 26. marraskuuta 1976. Vuoden päästä lokakuussa julkaistu ensilevy Never Mind the Bollocks, Here's the Sex Pistols käynnisti Euroopassa uuden kulttuurin. Levyn tiukkaan soundiin vaikutti suuresti Steve Jonesin kitaratyöskentely. Steve soitti käytännössä myös levyn bassoraidat. Levy nousi brittilistalla ykköseksi.

Kun punk-kulttuuri saapui Suomeen joskus vuodesta 1976 eteenpäin, niin tuntui että maassa siihen asti ikuisuuden kestänyt ummehtunut Brežneviläinen pysähtyneisyyden ja suomettumisen kausi viimein päättyi. Jostain vain lähti tulppa ja raikkaat tuulet alkoivat puhaltaa. Kaikkien tosiaan ei tarvii mennä virran mukana, omaa elämää voi ottaa myös omiin näppeihin.

Silloin viimeistään opittiin naureskelemaan pönöttäville ja totisille auktoriteeteille. Vastuullisesti voi toimia myös toisin. Asialliset hommat hoidettiin ja muuten oltiin kuin ellun kanat. Saman tien punk-bändejä alkoi syntyä joka puolella kuin sieniä sateella. Syrjäytyneisyyden, taantuman ja huono-osaisuuden kokemukset olivat punkille otollista kasvualustaa.

Suomalaisia punk-bändejä inspiroi Yhdysvaltalaisia vaikutteita voimakkaammin kantaa ottava Britti-punk. Punk vastusti myös elitististä yltökaupallisuutta. Sex Pistolsien ohessa tunnetuimpiin bändeihin lukeutuu poliittisesti suuntautunut The Clash. Punk-asenteinen Clash hyödynsi tuotannossaan myöhemmin vapaasti erilaisia musiikki-tyylejä.

Vuonna 1977 kevättalven aikaan totuteltiin pärjäämään pimeässä sekä kylmässä. Elettiin kynttilän valossa. Työttömien määrä kävi tuolloin 200 000:ssa.

Luokanopettajaksi opiskeleva Petri Tiili kävi interrail-matkallaan kesällä 1977 Lontoossa. Tuolla hän tutustui punkkiin, joka teki nuoreen mieheen lähtemättömän vaikutuksen. Savonlinnaan palattuaan Petri otti katu-uskottavamman taiteilijanimen Pelle Miljoona ja perusti jo samana vuonna yhtyeensä Pelle Miljoona & N.U.S.:n. ensimmäisia tunnettuja biisejä olivat olen työtön ja mä vaan pogoon. 

Suomalaisista punk-bändeistä ensimmäisenä ehätti levyttämään Marraskuussa 1977 Andy McCoyn ja Pete Malmin perustama Briard bändi biisillään I Really Hate Ya. 

Pelle itse soitti rumpuja ja hänellä oli erikoinen omavalmiste rumpujakkara. Tuoli oli valmistettu punk-asenteella pingispöydästä sekä painonostopenkin istuinosasta! Voimakkaasti eläytynyt Pelle piti sitoa kiinni tuoliin hihnalla keikan ajaksi.

Pelle Miljoonan "rumpujakkara"
punkmuseossa

Punk-tanssia eli paikallaan suorilla jaloilla hyppimistä sanottiin pogoamiseksi, eikä siihen tosiaan tarvittu askelkuvioita. Pelle teki pogoamisesta myös biisin. Vaikka punk-biisit ovat lyhyitä, vain pariminuuttisia vetoja, niin niitä pogotessa tulee hiki.

Tampereella perustettiin myös vuonna 1977 kapinallisesti venäläisen automerkin mukaan Popeda-bändi. Debyyttisingle hei mies / mönkiäislaulu ei vielä innostanut, mutta elokuussa 1978 julkaistu ensilevy kulki jo mallikkaasti. Popedan musiikki ei ehkä ollut kaikkineen punkkia mutta vaikutteet olivat vahvat. 

Niin ikään Tampereelta oli kotoisin punk-bändit Kollaa Kestää sekä Sensuuri, jossa soitti myöhemmin taiteilijanimellä Costello Hautamäki tunnettu kitaristi. Pirkkalasta tuli punk-bändi Karanteeni.

Ramonesin viitoittamalla tiellä jatkoi Kotkan Karhulassa vuonna 1977 perustettu Ypö-Viis, joka toimi aktiivisesti vuoteen 1981 saakka. Vuonna 1980 julkaistiin hyvästi masentava maanantai. Muita Ramopunkkiin suuntautuneita bändejä olivat esim 1984 perustettu Juvalainen Luonteri Surf, 1985 perustettu Ne Luumäet ja Pojat.

Joulukuussa 1977 Antti Einiön Metronome-ohjelmatoimisto alkoi puuhata Sex Pistolsia Suomeen keikalle. Tammikuun 3:s päivä HS toimittaja Raija Forsström kirjoitti lehteen artikkelin Parasta lapsille? 

Kaksi päivää myöhemmin Lastensuojelun keskusliitto sekä 8 muuta poliittista varhaisnuorisojärjestöä (ml. Pioneerit ja Nuoret Kotkat) antoivat yksimielisen julkilausuman Sex Pistolsin Suomen vierailun estämiseksi. Tammikuun 12 päivä Ulkomaalaistoimisto päätti jättää myöntämättä yhtyeen työluvat. Perustelu oli rikosrekisteri eli kaksi sakkoa. Näin saatiin estettyä Suomen nuorisoa turmeltumasta, hehe.  Lähde: Live in Finland - Kansainvälistä keikkahistoriaa Suomessa Mikael Huhtamäki

Tarinan mukaan bändi olisi suostunut esiintymään Suomessa jopa ilmaiseksi ettei työlupia olisi tarvittu. Asia kuitenkin ratkesi jo tammikuun 12:s päivä siihen että keskustalaisen sisäasiainministeri Eino Uusitalon johtama sisäministeriö lisäksi "katsoi, ettei yhtyeen saapuminen Suomeen ollut suotavaa niiden vetoomusten takia, joita kansalaisjärjestöt ja viranomaiset olivat esittäneet". Bändin jäsenet olivat toisin sanoen ei toivottuja henkilöitä. Bändi aloitti vaikeuksia täynnä olleen kierueen Yhdysvalloissa. Viimeinen keikka oli Winterland Ballroomissa 14.1. 1978 ja bändi hajosi päri päivää myöhemmin 17.1.1978.  

Härmässä tultiin hyvin ajan hengessä. Ylöjärveläisten nuorten miesten bändi Eppu Normaali julkaisi ensi singlensä Poliisi pamputtaa taas 21. helmikuuta 1978. Rääväsuita ei haluta Suomeen.

Voisi sanoa että Suomen musiikkielämässä koettiin vuosina 1977-1980 maanjäristys. Kaikki 50-, 60- ja 70-lukujen kapina patoutumineen purkautui ainoastaan muutaman vuoden aikana. 

Punk-bändejä syntyi todella paljon ja joka kylään. Niitä olivat esimerkiksi Neljä Miinus, Päihdetila, Järjen Ääni, Isänmaan Haitat, Vapaa Kalja, Depressio, Systeemi, Kansa Taisteli, Leonid B, Mopot, Kasvain, Fiasko, Shitter Limited, Penis Surprise, Nussivat Nunnat, Stalin, Nukketeatteri, Komplex, Romanttinen Sementti, Noidankehä, Segajuk, Säkä, Mein Kampf ja Huonoin.

Pohjois-Suomessa tapahtui myös. Ratsia perustettiin Pihtiputaalla vuonna 1977. Bändi pääsi levyttämään ensisinglensä Lontoon skidit 11. toukokuuta 1979 MSL-Studiolla ja sen tuotti Eppujen kitaristi Pantse Syrjä. Myöhemmin Ratsia jatkoi mustaan pukeutuneeseen post-punk suuntaan, jossa muita bändejä olivat esim. The Cure, Musta Paraati, Syyskuu ja Maaseudun Tulevaisuus.

Mielos Tero tutustutti minut punkkiin kuutosluokan syksyllä vuonna 1979. Vaikka olin kiihkeä punkkari ehkä noin reilun vuoden verran, niin siinä ajassa minuun ehti tarttua pysyvästi punkkiin olennaisesti kuuluva tee itse DIY-asenne. Soittajan ura alkoi vähän myöhemmin 13 ikäisenä seiskaluokan tammikuussa vuonna 1982 kun sain ensimmäisen kitarani. Punkkiin kuuluva kaikilla on lupa soittaa oli alkuvaiheessa tosi tärkeää. 

Kuva tammikuulta 1982.

Kaikki ne pienlehdet, kuten Pahkasika, Noitarumpu, Ulo, Täh?, Hullun rukous, Lintu & Linnut, Kehtolaulu, Nakki, Nysä, Hilse, Aivopesu, Pieru sekä lukematon määrä muita omakustannelehtiä naurattivat kovasti. Välipalana tuli luettua Jerry Cottoneita josta Kontra teki biisin.

 

Lehdet valmistuivat tällaisilla välineistöllä.

Ote omakustannelehdestä.

Kädestä käteen jaetut c-kasetit, demot, independent-levy"firmat" ja valtava innostus veivät eteenpäin. Bändejä koottiin tosta vaan, järjestettiin keikkoja ja tutut kavereineen olivat aktiivisesti paikalla. Oltiin aitoja vailla sen suurempaa. C-kaseteilla oli merkittävä osuus punkin räjähdysmäiseen kehitykseen.

Philipsin keksintö, C-kasetit avasivat
70-luvulla maailman peruuttamattomasti!

Tiukemman asenteen nahkatukka-laitaa edusti muutamalla hitilään Maukka Perusjätkä. Vuonna 1978 ohjelmistossa olivat sotaa apatiaa vastaan ja mun kaverit. Bändin muusikoista mainittakoon Esa Pulliainen kitarassa. Maukka ei pitänyt itseään punk-skeneen kuuluvana mutta vahvat punk-vaikuteet ovat musiikissa läsnä.

Helsinkiin muutettuaan Pelle Miljoona toimi paljon yhdessä Problems-soittajien kanssa. Tumppi Varosen Johdolla bändi julkaisi vuonna 1980 oman versionsa katupoikien laulusta. Varosen suurin hitti oli tahdon rakastella sinua.

Pari vuotta myöhemmin vuonna 1980 Kill Cityssä vaikuttanut Maukka julkaisi singlen säpinää / vaatteet, Tällä nauhalla bändissä soittivat Andy McCoy, Michael Monroe, Jone Takamäki,  Ralf Örn, Keimo Hirvonen, Vesa Aaltonen, Risto Hankala, Jimi Sumen sekä kuorossa Kaija Koo siskonsa kanssa. Maukka julkaisi vuonna 1982 Ile Vainion kanssa nimellä Maukka & Ile's Disco Asiat kuntoon-levyn. En tiedä tuliko asiat sitten laitettua kuntoon.

Mutta kyllä sitä osattiin punkata myös Suomen humppapääkaupungin Turun kupeessa.. Korroosio perustettiin Raisiossa vuonna 1979. Yhtyeen tunnetuin biisi oli kitaristi Joel Hallikaisen säveltämä Hei hei hei, joka levytettiin vuonna 1980.

Pelle Miljoonan & 1980 julkaisi saman vuonna menestyslevynsä. Menestysbiisejä olivat mm. Juokse villi lapsi, olen kaunis ja Moottoritie on kuuma. Vuosi oli Pellelle dramattinen, kun osa bändin muusikoista lähti kesken menestyksen menemään. Suomen valloitettuaan he lähtivät maailman valloitukseen.

Helsingin Puotilassa vuonna 1977 perustettu Lama julkaisi vuonna 1980 ensi singlensä Totuus löytyy kaurapuurosta. Nykypäivän korvilla kuunneltuna biisi on tästä porukasta ehkäpä paras ja tyylipuhtain esimerkki Suomi-punkista.

Hardcorepunk-tyyliksi kutsutulla linjalla jatkoi Yhdysvalloissa Dead Kennedys. Suomalaisista punk-bändeistä Terveet Kädet kitaristinaan A.W.Yrjänä, Kaaos, Riistetyt, Rattus ja Porilainen Appendix, jossa soitti Olli Lindholm.  Pieksämäeltä oli Klimax.

Muistan kun joskus 1986 oli alustavasti juttua Kuopiolaisen Poliisivaltio hd-bändin, joka oli muuttanut nimensä Damageksi kanssa kun he etsivät kitaristia. Nimimuutoksen myötä bändi oli jatkanut Speed/Thrash-suuntaan. He postittivat sitten tekemänsä vinyylin tutustumista varen. Menin mielenkiinnosta sovittuihin sessioihin mutta tyypit eivät muistaneet tulla reenikämpilleen ja niin homma oli siinä. Totta puhuen itsekin olin jo siirtynyt Van Halenin - Frank Marinon kautta Lynyrd Skynydin ja ZZ Topin musiikkiin joten ei jäänyt kovin paha mieli hehe.

Vuonna 1979 Joensuussa perustettu Hassisen kone julkaisi vuonna 1980 ensisinglensä Hassisen kone / Kolumpia orkesteri. Heidän musiikki edusti punkkia seurannutta uutta aaltoa. Biisit kuten kulkurin iltakalja ja rappiolla edustivat kuitenkin vielä puhdasta rentturomanttiikkaa.

Punkkiin kuulunut kaupallisuuden vastaisuus haihtui muutamassa vuodessa ja samalla entisestä antimuodista oli tullut muotia. Kaupasta sai ostaa polvista revittyjä farkkuja sekä valmiiksi niititettyjä takkeja hyvään hintaan. 

Punk nousi Suomessa lyhyeksi aikaa valtavirtaan. Pelle Miljoonan Moottoritie on kuuma-levy kipusi listoilla vuonna 1980 ykköseksi ja Maukka Perusjätkän vaatteet on mun aatteet soi Suomen-niemen jokaisessa discossa! Näin kapina sulautui yhteiskuntaan muutosvoimaksi vai sulautuiko?