Yksitoista vuotta kestäneiden päätoimisten muusikkovuosien rallin jäljiltä olin vuonna 2005 piipussa ja tarvittiin ottaa aikalisä. Samalla kaikki muukin elämä meni täysin uuteen uskoon. Nukuin piiiitkiä unia ja jonkin aikaa saada asiat niin pään sisällä kuin ulkona taas järjestykseen.
Muutin tuohon aikaan Juankoskelle ja mietin sitten että nyt olisi täydellinen hetki toteuttaa pitkäaikainen ajatus ensimmäisestä itse rakentamasta kitarasta. Olin aina digannut Juicen lyriikoista ja haaveillut pienestä asti vasuri Suomi-kitarasta. Ilmoittauduin siis paikalliselle kansalaisopiston puukäsityötunneille ja kuinka ollakaan projekti toteutui talven kuluessa. Sovin karttakeskuksen kanssa diilin ja Suomi-kitarasta tuli juttu myös heidän asiakaslehteen.
Suomi-kitaran kanssa myöhemmin keikalla.
Bändisoitto alkoi palata mieleen ja ajattelin koota ryhmän missä toimittaisiin ja tehtäisiin joku keikkakin mutta täysin fiiliksen pohjalta. Toiminnan ajuri ei siis olisi mitkään taloudelliset tai muut velvotteet.
Sen tietysti tuli olla päivän selvää että JO YHTEISESTI SOVITUT keikat tulee alan yleisen käytännön mukaisesti hoidella (p.l. force majeure eli ylivoimainen este, esim lääkärin todistuksella). Tuunasin 1973 stratoa kuumempaan suuntaan. Näpräsin myös efektipuolta, mm Wah-wah ja säristinosastoa.
Strato 1973.
Niin perustin vuonna 2007 blues-rokkitrion Bendixin. Bassoon tuli Juha "Myltsi" Mylläri ja rumpuihin Mika Tirkkonen. Aloimme soitella viikottain. Suuntaa haettiin Stevie Ray Vaughan - Melrose akselilta ja omilla, Suomen kielisillä biiseillä mentiin. Soitin siis 1973 stratolla ja 1997 Telellä. Tuunasin vähän teleäkin. Vahvarina oli Voima-vahvistin 60-luvulta, myöhemmin Fender Tremolux.
Soolo-tunnelmointia vuonna 2008.
Aloin kirjoittaa uutta matskua ja mukaan tuli myös joitain Bengal-aikaisia biisejäni uudistettuna. Harmitti että aikanaan jäi kunnolliset tallenteet tekemättä Bengalin kanssa, niin nyt voisi korjata tilanteen. Myltsi osallistui myös biisi-savottaan mikä ilahdutti kovasti.
Soittelimme Bendixin kanssa Mikan autotallissa, missä toisessa pilttuussa oli hänen autoprojekti Ford Fairlane 1957. Parin vuoden kuluessa ohjelmistoa oli jo levyllisen verran ja samalla yhteissoitto hitsautunut kuntoon. Järjestin äänityssessiot ja tallensimme soitot kahdessa päivässä. Sitten julkaistiin Bendix Ajelehdin. Kanteen tuli Mikan Ford, kuvat otti Laura Pentikäinen ja layoutin teki Jukka Savolainen.
Bändille tuli kotisivut ja teimme maakunnassa pikkukeikkaa enimmäkseen baareissa. Säestimme myös amerikkalaista Howard Glazeria Kaavi Bluesissa itseasiassa pariinkin otteeseen, vuosina 2009 ja toisen kerran vielä 2012.
Loppuvuodesta 2009 Kun Bendixin kanssa näytti että julkaistu levy paremminkin passivoi kuin aktivoi bändiä niin olin että mitän tekisi. Myltsi pyysi mukaan soittelemaan kavereidensa kanssa. Heillä oli bändi-projekti. Minun nuoruudessa Juankoskelaiset olivat hieman pelottavan raggarinmaineessa ja olin vähän että mitähän tästä tulee.
Menin sitten mukaan ja tyypithän osoittautuvat hauskoiksi hepuiksi. Osa jäsenistä oli Jucen vanhoja kavereita mm. Jamppa, joka haki Campparin ja käy TamTam. jne. Jopa reenikämppä oli sama vanha soittokunnan talo missä Juice oli aloitellut aikanaan. Virittelimme Juicen musiikkia (akustisella) heinähattu-fiiliksellä ja en muista nauraneeni näin paljon pitkään pitkään aikaan. Kaivelin esille myös maniskan.
Bändissä olivat Jarmo "Jamppa" Roininen kitara ja laulu, Raimo "Rami"Torvinen kitara, Mari Koivusalo viulu, Myltsi basso, Arto "Api" Pirinen rummut, Tatu Korhonen urut, ja minä.
Ryhmän nimeksi tuli Band 3.30 ja aloimme reenaamaan ohjelmistoa konserttia varten. Takapiruna toimi Juankosken nuorisosihteeri Konttisen Hemppa. Hän organiseerasi matskut, aikataulut, valot ja äänentoistopalvelut (Tuomas "Tuokki" Kainulaiselta), muuta kalustoa, keikkapaikat, päivät, lipun myynnin, järkkärit, keikkabussit ja majoitukset.
Hemppa Itse asiassa järjesti asiat kitaran kielistä lähtien sekä mulle kunnollisen soitettavan maniskan. Bändi sai siis keskittyä pelkästää ohjemiston hiomiseen. Ensimmäisen konsertin jälkeen homma lähti sitten niin railakkaasti lentoon että teimme lopulta useita loppuun myytyjä konsertteja ja keikkasimme Härmää ja Helsinkiä myöden.
Rami, Tatu, Mari, Myltsi, Are, minä ja Jamppa.
Menneinä tanssibändivuosina kun soitimme keikoilla moneen otteeseen Esko Rahkosen bändin kanssa samalla keikalla niin hänellä oli erittäin karismaattinen, omaperäinen mutta täydellisen tyylitajuinen kitaristi. Hän soitti 60-luvun blodi ES-335:llä, jossa oli jumalainen ääni. Mietin että jos vaan voin niin laitan kyllä tuollaisen joskus vielä itsellekin. Vuonna 2010 homma toteutui ja Lontoosta löytyi mainitunlainen pakasta vedetty ES-335 vasurina.
Kitaristi Essin pauloissa.
Muutin Tampereelle Myltsin isolla pakulla iso kasa kitaroita mukana. Iso Band 3.30 ryhmä oli raskas liikuttaa ja entistä hankalampi aikatauluttaa hajallaan, joten sovittujen keikkojen jälkeen se laitettiin naftaliiniin. Oli kyllä hieno kokemus olla projektissa mukana!
Totesin sitten Tampereella että se ei olekaan minun juttu ja muutin takaisin kotikonnuille savoon. Kuinka ollakaan aloin viritellä taas jotain bändikuviota. Soitimme taas Tirkkos Mikan autotalliin valmistuneessa elintasosiivessä.
Pyysin toiseen kitaraan Saku Hyvärisen, Tatu Korhosen kiippariin sekä lauluun ja bassoon Kurosen Jukan. Oli olemassa omia uusia biisi-idiksiä sekä Jukalla oli huippuhyviä biisiaiheita, joita työstettiin kimpassa valmiiksi. Jossain Bendixille alunperin suunnitellussa tekstissä taisi olla myös Myltsi toisena kirjoittajana.
Kesällä 2012 Howard tuli taas keikalle Suomeen ja Bendixiä kysyttiin komppaamaan. Tirkkonen ei päässyt osallistumaan ja takuuvarma ammattimies Nenosen Hannu tuli tuuraamaan rumpuihin. Tähän päättyi Bendixin toiminta. Aktiivista toimintaa bändillä oli siis vuosina 2007-2012.
Ajattelin uuden systeemin musiikillinen viitekehyksen Southern rock-suuntaan, mutta suomen kielellä- ja rennon napakalla fiiliksellä esitetettäväksi. Tietysti soittajilla oli omia lemppareita mistä kokonaisuus muodostui. Jukka oli Boston-fani ja Tatu diggaili Jim Morrisonin juttuja.
Olimme soitellet kimpassa noin vuoden ja soitto sekä biisit alkoivat vähitellen hioutua yhteen. Sovimme sitten kesälle 2012 kimpassa ensitestikeikan, mutta kuinka ollakaan, Mika ja Saku tekivät oharit. Jahah, palasi vanhat ajat mieleen.
Rumpuihin vaihtui vanhan Deep Purple koulukunnan ammattimies Ari Koistinen ja kitaraan pyysin Torvisen Ramin toiseksi. Rami toi Neil Young - Rollari fiilistä. Ryhdyimme reenaamaan alkuun Nilsiän mantulla. Sitten paikaksi vaihtui Juankosken soittokunnan talo. Siellä oli vapautuneempi fiilis.
Keikkamyyntiin järjestetty soittosessio.
Pääsoittimeksi mulla vakiintui Gibsonin Blondi Essi ja vahvariksi äänityksiin Voima sekä keikalle Tremolux. PA hoiti musiikit keikalla ulos niin klubikeikoilla pikku vahvaria sai luukuttaa ihan vapaasti. Efektiosastossa mulla mukaan tuli Southern-miesten salainen kastike Ross Gray-klooni kompura. Ramilla oli tele mitä tuunasin ja strato, vahvari oli muistaakseni pikku marsu sitten Blackstar.
Kaksi Ross Gray johdannaista.
Tehtiin demoja, tuli logo, tuli kotisivut, tuli fb, tuli ohjelmamyyjä tuli keikkoja, tuli äänimies, tuli osuuskunta joka hoiti mm. kaluston, oli trussit, taustakankaat, valot ja kaikenlaista roinaa ja muuta. Pidettiin iloisia viikonlopun bändileirejä ja kovaa saunomista. Bändin nimeksi tuli lopulta Saunaband.
Keikalla vedettiin tuvat täyteen soitto 110% lasissa. Niitä alkoikin karttua 5 miehiseksi rockbändiksi yllättävän hyvin. Muistan että ainoastaan yhden kerran keikkaa piti siirtää alkuperäisestä, kun mulla hiihtoladulla luistellessa murtui pari kylkiluuta eikä laulusta tullut mitään. Tupakat oli jääneet aikaa sitten ja alkkiskin jäi loppuvuodesta 2012.
Ramin kanssa tuplakitara-sooloja soittaessa pääsin fiiliksiin mitä aiemmin en ollut kokenut. Myös keikalla vuoron perään jamilla vedettävät soolot veivät tunteeseen mitä voi kokea lintsin vanhan vuoristoradan jarrumies. Tehdyt elämäntaparemontit varmasti vahvistivat soittoa-, laulua- ja musan aiheuttamia fiiliksiä.
Vuodesta 2013 kerittyi toiminnan huippuvuosi. Oli hienoa kun rumpu-basso osasto jytisi mielettömän tarkasti yhteen. Arilla on tajuton komppikäsi ja Jukan soittoonsa lisäämät mikrosävelet pystyi vain aistimaan. Tatu on pesun kestävä rock-kiipparisti, siihen ei humppa-silittelyllä päästä. Kahdella kitaralla vedetty jyrä loi mielettömän voiman. Korkealta ja kovaa tullut stemmalaulu kruunasi kaiken. Soitto oli varmaa, keikkoja oli tehdä asti ja meno huikea.
Oltiin sitten taas kerran keikalla Juankoskella Ruukin kievarissa, se oli lauantai 1.3.2014.
Seuraavana päivänä eli sunnuntaina 2.3.2014 mulla oli työvuoro. Pihamaat olivat välillä sulaneet ja välillä jäätyneet. Sitten oli sadellut aamuyöstä sileän jään päälle vähän uutta lunta. Neljän aikoihin iltapäivällä lähdin tauolle. En rekisteröinyt nappaskengissä hommaa, liukastuin ja mätkähdin selälleen. Ilmat pihalle. Ajattelin että johan oli tyhmä juttu. Tuli vähän huono olo.
Maanantai-aamuyöstä yönä heräsin oksettavaan oloon ja sitten meni vintti pimeeks. Seuraavan kerran tulin tajuihini Kysissä teholla. Liukastumisesta seurasi retkahdusvamma, jota seurasi kaulavaltimon dissekoituma, jota seurasi pikkuaivoinfarkti, jota seurasi se etten yht'äkkiä enää osannutkaan puhua, kävellä, kirjoittaa, soittaa ja kaikki oli kummallista ja hämmentävää. Liotuksen aikaikkuna oli mennyt kiinni eikä voinut puukotella kun oli niin pahoissa paikoissa niskoissa. Äkkipysäys tuli täydestä vauhdista.
Seuraava juttu kertoo Gretsch-kitaroista. Tämän perinteisen kitaramerkin perusti alunperin saksalainen maahanmuuttaja Friedrich Gretsch vuonna 1883 Brooklynissä Yhdysvalloissa. Toimintaa jatkoi tämän jälkeen poika Fred Gretsch Sr. Hänen aikana merkki tuli tunnetuksi erittäin laadukkaista kitaroista ja tuotanto kasvoi suureen mittakaavaan.
Chet Atkins-kattaus
Vuonna 1942 johtoon tuli poika Fred Gretsch Jr. ja suurmenestyksen aikaa 50- ja 60-luku. Sopivan jatkajan puutuessa yritys myytiin Baldwin pianoille vuonna 1967. Onnettoman johtamisen aikaa kesti aina vuoteen 1985 saakka, jolloin yhtiö palasi Gretsch-perheen omistukseen. Puheenjohtajaksi tuli Fred Gretsch Jr:n veljenpoika Fred W. Gretsch.
Gretsch teki vuonna 2002 sopimuksen Fenderin kanssa. Sopimuksen myötä Fender sai määräysvallan Gretschin markkinointiin, tuotantoon ja jakeluun. Kattavan maailmanlaajuisen jakeluverkon ja kattavan monipuolisesti hinnoiteltujen soittimien ansiosta Gretschejä tavataan nykyään soittajilla entisä useammin.
Onttokoppaisena Gretsch kelpaa juurevaan musiikkiin kuten jazziin, bluesiin ja kantriin. Rockia näillä kitaroilla voidaan soittaa 50-luvun rockabillystä aina punkkiin saakka. Ainoastaan tiluhevissä nämä soittimet eivät toimi.
Innostuttuani vuosia sitten Chet Atkins ja Merle Travis peukalo-tyylin soitosta aloin seurata Gretsch-kitaroiden markkinoita. Kaikkein eniten olin kiinnostunut Gretsch 6120 mallista. Nyt vuonna 2024 mallilla on menossa 70 vuotta juhlavuosi! (Tosin sitä ei juhlita missään?) Totesin hyvin pian, että Amerikassa ja Japanissa valmistetut Gretschit ovat arvokkaasta tuotemerkistään huolimatta minun kukkarolle aivan turhan arvokkaita.
Niinpä aloin tähyillä itämaiden versioita. Edullisempien mutta laadukkaiden kitaroiden tuotanto alkoi Japanissa jo 60-luvulla. Valmistuskustannusten noustua Japanissa tuotantoa on jaettu ensin Etelä-Koreaan. Vuonna 2022 tapahtui viimeisin tuotannon jakaminen Kiinaan.
Selvittelin minkälaisia vertailutuloksia sekä arvioita kitarat oli saaneet. Käyttäjäkommentteja oli hyvä myös selvittääkattavasti. Hieman yllätykseksi mainittiin Kiina-lisenssiversioiden olevan (yllättävän) laadukkaita sekä viimeisteltyjä soittimia. (Tässä on tärkeää huomata että Kiinasta tulee myös aivan luokattoman huonoja piraatti-kopioita, jotka on syytä kiertää kaukaa!)
Tosiaan kun ajatellaan tarkemmin niin periaatteessa tuotantopaikalle on ihan sama missä päin maailmaa se sijaitsee, jos vain noudatetaan tiettyjä laatustandardeja. Kiinalainen puuseppä pystyy olemaan yhtä taitava kuin Japanilainen tai Amerikkalainen virkaveljensä, jos hänelle vain annetaan kunnon koulutus, työkalut, sekä osaava työnjohto, joka pitää kiinni laatutasosta. Kysynnän ja tarjonnan laki ohjaa sitten markkinoiden liikeitä.
Kiinnosti myös oliko kitaraa saatavilla perinteiseen Atkinsin tyyliin klassisella satiinin oranssilla värityksellä. Näin löysin vuonna 2022 lanseeratun G5420LH version. Tämä onttokoppainen soitin on varustettu itseasiassa muutamilla parannuksilla kuten esimerkiksi Graph Tech NuBone satulalla sekä pukkijäykistyksellä.
Gretsch otti pukkituen käyttöön vuonna 1958. Kuten niin monet tuoteparannukset myös tuen kehitteli Chet Atkins Jimmie Websterin sekä keksijä/insinööri Ray Buttsin kanssa yhteistyössä. Tukia valmistettiin parin vuoden ajan. Runkojen ohentuessa ne poistuivat. Nykypäivänä pukkijäykistys on siten saatavilla vain Brian Setzer -kitaroissa sekä valikoiduissa malleissa, joita usein kutsutaan "vuoden 1959 pukkikitaroiksi".
Pukkijäykistyksen suuri etu on, että se mahdollistaa onttorunkoisen kitaran reagoivan enemmän kuin kiinteärunkoinen kitara säilyttäen samalla hienon sen klassisen onttorunkoisen sävyn. Lisäpuun ansiosta soitin tarjoaa huomattavasti paremman sustainin sekä kierron hallinnan. Rakenne myös vaimentaa kireää yläpäätä. Lisäksi uudistettu sähkökytkentä hyväsoundisella tehdasmikityksellä tukee osaltaan yläpään hallintaa.
Kun vertaillaan Gibson ES-295 (ES-175 esiteltiin alunperin vuonna 1949) ja Gretsch 6120 (vuosi 1954) mallia, huomataan kitaroissa paljon yhtäläisyyksiä. Molemmissa kitaran kaula on asennettu kulmaan suhteessa runkoon. Otelautaa kiertää samaan tapaan raunalista ja ruuvien asemasta kaula liimataan kiinni runkoon. Asteikon pituus on sama Gretsch 24,6" (625 mm), Gibson 24,6". Kitara on tasapainoinen ja kauniin klassisesti muotoiltu. Gretschissä "sarven" leikkaus on pyöreä Venetsialainen kun Gibsonissa terävä Firenceläinen. Kaulan muotoilu on Gretschissä leveämpi C.
Kummankin kitaran valmistuksessa tarvittavan runsaan puusepän käsityön johdosta valmistuskustannukset ovat korkeat. Soittimen runko on täysin ontto. Rungon reunoja kiertää vaalea liimattu reunalista. Kannet ovat kaarevat. Tallamitoitus on sama. Vibratona molemmissa käytetään Bigsby B-6:sta. Mikrofonit ovat hubucker-tyyppiset. Paino on samaa luokkaa (eli jopa stratoa vähemmän!)
Edellä mainittujen lukuisten yhtäläisyyksien jälkeen onkin ehkä hieman yllättävää että kummallakin kitaralla on täysin oma, unikki ja keskenään erilainen soundi! Gretschillä on oma tunnistettava purevan kellomainen soundi. Joidenkin kitaroiden otelaudalla on miellyttäviä pisteitä, joissa nuotit kuulostavat täyteläisemmiltä ja puhtaammilta. Sitten on siellä on myös vähemmän hyvän klangin alueita. Gretsch soi huomattavan tasapainoisen hyvästi koko kaulan alueelta.
Löysin kesällä 2024 käytetyn mutta virheettömän vasenkätisen Gretsch G5420 Ranskasta, eli aito Ranskatar hehe. (Muuten sama maa, josta tulee yksi kaikkien aikojen suurimmista plektrakitaristeista eli Django Reinhardt). Vaikka kitarassa on alunperin varsin hyväsoundiset mikit, päivitin mikit. Kaulaan tuli TV Jones Classic ja tallaan TV Jones TV Classic Plus. Vaihdoin peräkappaleen tilalle Bigsby B-6:n. Jo ennen modauksia tuntui että olen vihdoin tullut kotiin!
Tällä hetkellä on työn alla thumb/finger picking-levy ja blogin videot on nopeasti vetäistyjä raakaharjoituksia. Pimeys videoissa johtuu kaamoksesta joka painoi päälle kesken musisoinnin. Toivottavasti saan projektin valmiiksi lähikuukausina. Seuraavassa soittimen soundia kuullaan vielä akustisesti ilman vahvistimia.
Kuten tiedetään soittohommissa tulot tulevat monesta pienen pienestä ja epävarmasta purosta. Takavuosina kun vielä olin päätoiminen musiikko, niin tuli sitten kehitettyä keikkailun oheen kaikenlaisia musiikkiin liittyviä oheishommia.
Yksi sellainen oli nuotituspalvelu. Kirjoittelin keikkanuotteja ja tein myös tanssibändisovituksia. Nuotteja meni niin bändien kuin artistien käyttöön. Päätoimisen musisoinnin päätyttyä jäi nuottienkin kirjoittelu vuosikausien ajaksi. Nyt kokeilin taas pitkästä aikaa onnistuuko nuotitus ollenkaan. Esimerkiksi ohjelmistot ja muut ovat vaihtuneet ajan saatossa kokonaan uusiin.
Tänään 8.6.2024 on vietetty Helsingissä Punkmuseon avajaisia. Onnea ja iso käsi aktiiveille! Tosiaan kun alkaa hieman laskeskella, niin parin vuoden kuluttua tulee täyteen 50 vuotta siitä kun punk saapui Suomeen! Kyllä silloin jo voi alkaa koota juttuja talteen myöhempien aikojen nuorten ihmeteltäväksi.
Punkmuseon kortti.
Tänä kesänä museo on avoinna ainoastaan kesäkauden ajan eli elokuun loppuun. Tervemenoa siis vielä se on mahdollista. Kohde löytyy Helsingin ytimessä Kampin Graniittitalosta (Jaakonkatu 3). Tämän kesän näyttely on nimeltään Sydänääniä – Punkin sykettä keskellä Suomea 1977–1992!
On usein naureskeltu että Suomessa soitettiin punkkia jo ennen punkkia. Lahdesta tulleen bändin Sliippareiden ensilevy Sinulle äition vuodelta 1975. Pari vuoden päästä vuonna 1977 voidakseen julkaista seuraavan levynsä karjala takaisin, bändi joutui muuttamaan levyn nimen muotoon takaisin karjalaan. Bändi piti itseään enimmäkseen huumori / parodiabändinä. Merkittävä osuus hauskuudesta oli se että sulake paloi useammallakin tosikolla.
Toki maailmalla oli poreillut myös pinnan alla jo 70-luvun alussa. Itseasiassa punkin juuret voidaan johtaa 60-luvun autotalli-rockiin ja sieltä 50-luvun alkuperäiseen rockiin. Usein ensimmäiseksi punk-bändiksi on sanottu Yhdysvalloista lähtöisin ollutta Ramonesia.
New Yorkin punk-bändien keskeinen keikkapaikka 70-luvun puolessavälissä oli CBGB-klubi. Siellä esiintyi Ramonesin lisäksi muita paikallisia punk-bändejä.
Ramones muuten kävi Suomessa ensimmäisen kerran jo vuonna 1977! Euroopan kiertueen Suomen keikat olivat Helsingissä ja Tampereella. Minulle punk on Ramones ja Rocket to Russia-levy, joka soi c-kasetilla muutaman kuukauden ajan tosi ahkeraan. Musiikki oli erinomaista opeteltaessa korvakuulolta perusasioita, kuten kolmen soinnun I-IV-V kaavaa eri sävellajeista.
Brittiläinen Malcolm McLaren oli inspiroitunut CBGB-klubilla kokemastaan ja palattuaan Lontooseen vuonna 1975 hän nimesi King's Roadilla (yhteisomistuksessaan) olleen vaatekaupan uudestaan nimellä Sex.
Liike kehittyi nopeasti saaden Euroopassa mainetta törkeällä antimuodillaan, johon vaikutti paljon (muotisuunnittelija) Vivienne Westwood.
Punk-vaatteet tuunattiin itse. 50's prätkätakkeihin lyötiin niittejä. Pidettiin polvesta repeytyneitä pillifarkkuja, joita voitiin valkaista kloridilla. Löytyi skottiruutua ja suuriraitaisia pillihousuja.
Farkkuliivejä ja takkeja koristeltiin rintamerkeillä, vanhoilla mitaleilla, pinsseillä, ketjuilla, hakaneuloilla sekä tussi/maaliteksteillä. Mieleen on jäänyt yksi hauska "hui hai höpönassut, we piss anywhere".
Tukka voitiin leikata pystyyn esim. veitsileikkauksella rikkoen (Sid Vicious). Tekniikkaa ei tunnettu Suomessa. Niinpä tukka sitten leikattiin täällä siilitukaksi, militaristisella päältä tasaisella ns. jenkkileikkauksella, irokeesiksi tai kokonaan kaljuksi eli nahkatukaksi. Jalassa saattoi olla Converset tai maihinnoususaappaat. Punkin tyylillä pukeutuminen oli ja on osa identiteettiä. Ehkä iän karttuessa tosin miedommalla twistillä hehe.
Ovimagneetti punkmuseosta.
Vaatetuksessa saatettiin myös lainailla anarkistiseen henkeen yksittäisiä elementtejä virkamies-pukeutumisesta, kuten kravattia, kauluspaitaa tai pikkutakkia. (Johnny Rottenin suosimalla ikonisella renttu-herra pukukoodilla on yhteistä kosketuspintaa Uuno Turhapuron kanssa, joka palautuu Charlia Chaplininkulkuriin!)
McLaren oli paljon yhteistyössä soittajien kanssa. Hän kokosi bändin, Sex Pistolsin joka esiintyi ensikeikallaan 6. marraskuuta 1975. Kuten kuvasta nähdään, pukeutumistavan muutokset alkoivat joskus vuodesta 1976 eteenpäin.
Sex Pistols julkaisi debyyttisinglensä Anarchy in the U.K. 26. marraskuuta 1976. Vuoden päästä lokakuussa julkaistu ensilevy Never Mind the Bollocks, Here's the Sex Pistolskäynnisti Euroopassa uuden kulttuurin.Levyn tiukkaan soundiin vaikutti suuresti Steve Jonesin kitaratyöskentely. Steve soitti käytännössä myös levyn bassoraidat. Levy nousi brittilistalla ykköseksi.
Kun punk-kulttuuri saapui Suomeen joskus vuodesta 1976 eteenpäin, niin tuntui että maassa siihen asti ikuisuuden kestänyt ummehtunut Brežneviläinen pysähtyneisyyden ja suomettumisen kausi viimein päättyi. Jostain vain lähti tulppa ja raikkaat tuulet alkoivat puhaltaa. Kaikkien tosiaan ei tarvii mennä virran mukana, omaa elämää voi ottaa myös omiin näppeihin.
Silloin viimeistään opittiin naureskelemaan pönöttäville ja totisille auktoriteeteille. Vastuullisesti voi toimia myös toisin. Asialliset hommat hoidettiin ja muuten oltiin kuin ellun kanat. Saman tien punk-bändejä alkoi syntyä joka puolella kuin sieniä sateella. Syrjäytyneisyyden, taantuman ja huono-osaisuuden kokemukset olivat punkille otollista kasvualustaa.
Suomalaisia punk-bändejä inspiroi Yhdysvaltalaisia vaikutteita voimakkaammin kantaa ottava Britti-punk. Punk vastusti myös elitististä yltökaupallisuutta. Sex Pistolsien ohessa tunnetuimpiin bändeihin lukeutuu poliittisesti suuntautunut The Clash. Punk-asenteinen Clash hyödynsi tuotannossaan myöhemmin vapaasti erilaisia musiikki-tyylejä.
Luokanopettajaksi opiskeleva Petri Tiili kävi interrail-matkallaan kesällä 1977 Lontoossa. Tuolla hän tutustui punkkiin, joka teki nuoreen mieheen lähtemättömän vaikutuksen. Savonlinnaan palattuaan Petri otti katu-uskottavamman taiteilijanimen Pelle Miljoona ja perusti jo samana vuonna yhtyeensä Pelle Miljoona & N.U.S.:n. ensimmäisia tunnettuja biisejä olivat olen työtön ja mä vaan pogoon.
Suomalaisista punk-bändeistä ensimmäisenä ehätti levyttämään Marraskuussa 1977 Andy McCoyn ja Pete Malmin perustama Briard bändi biisillään I Really Hate Ya.
Pelle itse soitti rumpuja ja hänellä oli erikoinen omavalmiste rumpujakkara. Tuoli oli valmistettu punk-asenteella pingispöydästä sekä painonostopenkin istuinosasta! Voimakkaasti eläytynyt Pelle piti sitoa kiinni tuoliin hihnalla keikan ajaksi.
Pelle Miljoonan "rumpujakkara" punkmuseossa
Punk-tanssia eli paikallaan suorilla jaloilla hyppimistä sanottiin pogoamiseksi, eikä siihen tosiaan tarvittu askelkuvioita. Pelle teki pogoamisesta myös biisin. Vaikka punk-biisit ovat lyhyitä, vain pariminuuttisia vetoja, niin niitä pogotessa tulee hiki.
Tampereella perustettiin myös vuonna 1977 kapinallisesti venäläisen automerkin mukaan Popeda-bändi. Debyyttisingle hei mies / mönkiäislaulu ei vielä innostanut, mutta elokuussa 1978 julkaistu ensilevy kulki jo mallikkaasti. Popedan musiikki ei ehkä ollut kaikkineen punkkia mutta vaikutteet olivat vahvat.
Ramonesin viitoittamalla tiellä jatkoi Kotkan Karhulassa vuonna 1977 perustettu Ypö-Viis, joka toimi aktiivisesti vuoteen 1981 saakka. Vuonna 1980 julkaistiin hyvästi masentava maanantai. Muita Ramopunkkiin suuntautuneita bändejä olivat esim 1984 perustettu Juvalainen Luonteri Surf, 1985 perustettu Ne Luumäet ja Pojat.
Joulukuussa 1977 Antti Einiön Metronome-ohjelmatoimisto alkoi puuhata Sex Pistolsia Suomeen keikalle. Tammikuun 3:s päivä HS toimittaja Raija Forsström kirjoitti lehteen artikkelin Parasta lapsille?
Kaksi päivää myöhemmin Lastensuojelun keskusliitto sekä 8 muuta poliittista varhaisnuorisojärjestöä (ml. Pioneerit ja Nuoret Kotkat) antoivat yksimielisen julkilausuman Sex Pistolsin Suomen vierailun estämiseksi. Tammikuun 12 päivä Ulkomaalaistoimisto päätti jättää myöntämättä yhtyeen työluvat. Perustelu oli rikosrekisteri eli kaksi sakkoa. Näin saatiin estettyä Suomen nuorisoa turmeltumasta, hehe. Lähde: Live in Finland - Kansainvälistä keikkahistoriaa Suomessa Mikael Huhtamäki
Voisi sanoa että Suomen musiikkielämässä koettiin vuosina 1977-1980 maanjäristys. Kaikki 50-, 60- ja 70-lukujen kapina patoutumineen purkautui ainoastaan muutaman vuoden aikana.
Punk-bändejä syntyi todella paljon ja joka kylään. Niitä olivat esimerkiksi Neljä Miinus, Päihdetila, Järjen Ääni, Isänmaan Haitat, Vapaa Kalja, Depressio, Systeemi, Kansa Taisteli, Leonid B, Mopot, Kasvain, Fiasko, Shitter Limited, Penis Surprise, Nussivat Nunnat, Stalin, Nukketeatteri, Komplex, Romanttinen Sementti, Noidankehä, Segajuk, Säkä, Mein Kampf ja Huonoin.
Pohjois-Suomessa tapahtui myös. Ratsia perustettiin Pihtiputaalla vuonna 1977. Bändi pääsi levyttämään ensisinglensä Lontoon skidit 11. toukokuuta 1979 MSL-Studiolla ja sen tuotti Eppujen kitaristi Pantse Syrjä. Myöhemmin Ratsia jatkoi mustaan pukeutuneeseen post-punk suuntaan, jossa muita bändejä olivat esim. The Cure, Musta Paraati, Syyskuu ja Maaseudun Tulevaisuus.
Mielos Tero tutustutti minut punkkiin joskus kuutosluokan syyslukukaudella vuoden 1979 lopussa. Vaikka olin kiihkeä punkkari ehkä noin reilun vuoden verran, niin siinä ajassa minuun ehti tarttua pysyvästi punkkiin olennaisesti kuuluva tee itse DIY-asenne. Soittajan ura alkoi vähän myöhemmin 13 ikäisenä seiskaluokan tammikuussa vuonna 1982 kun sain ensimmäisen kitarani. Punkkiin kuuluva kaikilla on lupa soittaa oli alkuvaiheessa tosi tärkeää.
Kädestä käteen jaetut c-kasetit, demot, independent-levy"firmat" ja valtava innostus veivät eteenpäin. Bändejä koottiin tosta vaan, järjestettiin keikkoja ja tutut kavereineen olivat aktiivisesti paikalla. Oltiin aitoja vailla sen suurempaa. C-kaseteilla oli merkittävä osuus punkin räjähdysmäiseen kehitykseen.
Philipsin keksintö, C-kasetit avasivat 70-luvulla maailman peruuttamattomasti!
Tiukemman asenteen nahkatukka-laitaa edusti muutamalla hitilään Maukka Perusjätkä. Vuonna 1978 ohjelmistossa olivatsotaa apatiaa vastaan ja mun kaverit. Bändin muusikoista mainittakoon Esa Pulliainen kitarassa. Maukka ei pitänyt itseään punk-skeneen kuuluvana mutta vahvat punk-vaikuteet ovat musiikissa läsnä.
Helsinkiin muutettuaan Pelle Miljoona toimi paljon yhdessä Problems-soittajien kanssa. Tumppi Varosen Johdolla bändi julkaisi vuonna 1980 oman versionsa katupoikien laulusta. Varosen suurin hitti oli tahdon rakastella sinua.
Mutta kyllä sitä osattiin punkata myös Suomen humppapääkaupungin Turun kupeessa.. Korroosio perustettiin Raisiossa vuonna 1979. Yhtyeen tunnetuin biisi oli kitaristi Joel Hallikaisen säveltämä Hei hei hei, joka levytettiin vuonna 1980.
Pelle Miljoonan & 1980 julkaisi saman vuonna menestyslevynsä. Menestysbiisejä olivat mm. Juokse villi lapsi, olen kaunis ja Moottoritie on kuuma. Vuosi oli Pellelle dramattinen, kun osa bändin muusikoista lähti kesken menestyksen menemään. Suomen valloitettuaan he lähtivät maailman valloitukseen.
Helsingin Puotilassa vuonna 1977 perustettu Lama julkaisi vuonna 1980 ensi singlensä Totuus löytyy kaurapuurosta. Nykypäivän korvilla kuunneltuna biisi on tästä porukasta ehkäpä paras ja tyylipuhtain esimerkki Suomi-punkista.
Muistan kun joskus 1986 oli alustavasti juttua Kuopiolaisen Poliisivaltio hd-bändin, joka oli muuttanut nimensä Damageksi kanssa kun he etsivät kitaristia. Nimimuutoksen myötä bändi oli jatkanut Speed/Thrash-suuntaan. He postittivat sitten tekemänsä vinyylin tutustumista varen. Menin mielenkiinnosta sovittuihin sessioihin mutta tyypit eivät muistaneet tulla reenikämpilleen ja niin homma oli siinä. Totta puhuen itsekin olin jo siirtynyt Van Halenin - Frank Marinon kautta Lynyrd Skynydin ja ZZ Topin musiikkiin joten ei jäänyt kovin paha mieli hehe.
Vuonna 1979 Joensuussa perustettu Hassisen kone julkaisi vuonna 1980 ensisinglensä Hassisen kone / Kolumpia orkesteri. Heidän musiikki edusti punkkia seurannutta uutta aaltoa. Biisit kuten kulkuriniltakalja ja rappiolla edustivat kuitenkin vielä puhdastarentturomanttiikkaa.
Punkkiin kuulunut kaupallisuuden vastaisuus haihtui muutamassa vuodessa ja samalla entisestä antimuodista oli tullut muotia. Kaupasta sai ostaa polvista revittyjä farkkuja sekä valmiiksi niititettyjä takkeja hyvään hintaan.
Punk nousi Suomessa lyhyeksi aikaa valtavirtaan. Pelle MiljoonanMoottoritie on kuuma-levy kipusi listoilla vuonna 1980 ykköseksi ja Maukka Perusjätkän vaatteet on mun aatteet soi Suomen-niemen jokaisessa discossa! Näin kapina sulautui yhteiskuntaan muutosvoimaksi vai sulautuiko?
Arnold Shultz (1886–1931) oli yhdysvaltalainen viulunsoittaja ja kitaristi. Arnoldia pidetään yhtenä merkittävimmistä Yhdysvalloissa kehitetyn peukalo sormisoitto- eli thumb picking soittotyylin pioneereista. Näin siitäkin huolimatta että Shultzin soittoa ei löydy yhdeltäkään tunnetulta tallenteelta.
Sen lisäksi Arnold on yksi tärkeistä henkilöistä bluegrassin takana. Muusikkolegenda Bill Monroe on kertonut Shultzin vaikuttaneen soittoonsa. Monroen setä Uncle Pen soitti yhdessä Arnoldin kanssa.
Arnold Shultz.
Arnoldin isä David Shultz oli syntynyt orjuudessa Ohion piirikunnassa McHenryssä 25. joulukuuta 1844. Davidin isän nimi oli Henry Shultz. Orjatilan oli perustanut alunperin yli viisikymmentä vuotta aiemmin Matthias Shultz. Matthiaksen kaksi poikaa Joseph Thomas Shultz ja Charles Shultz isännöivät tilaa Davidin syntymän aikoihin. Vuoden 1850 väestönlaskennan orjaluettelossa he omistivat yhdessä 6-vuotiaan David nimisen poikaorjan. Sisällissodan päätöksenä orjat vapautettiin vuonna 1865.
Vuonna 1870 väestönlaskennassa David oli muuttanut asumaan 10 mailin päähän Ohion Cromwelliin. Paikalla oli asunut aiemmin valkoinen seppä Jacob B. Stewart. David meni naimisiin. Ensimmäinen vaimo oli vuonna 1872 vihitty Mary M. Reynolds. Parille tuli kaksi lasta Eddie ja John. Jo vuonna 1880 David oli eronnut perheestään.
Davidin toinen vaimo oli Elizabethin "Lizzie" Smith (1870-1920). Lizzie oli syntynyt vapaana. Hän oli kotoisin 35 mailin päästä Daviess Countysta Owensborosta. Davidin kuolintodistuksen mukaan pari oli vihitty 2. marraskuuta 1882, jolloin Lizzie olisi ollut 12 vuotias lapsimorsian ja sulhanen peräti 38 vuotias?
Arnoldin syntymän jälkeen vuonna 1886 Lizzie-äiti oli 16 vuotta vanha ja isä David 42 ikäinen. Neljätoista vuotta myöhemmin vuoden 1900 väestönlaskennassa Arnoldin (14) todettiin osaavan lukea ja kirjoittaa. Hän työskenteli jo tuossa vaiheessa isänsä kanssa päivät Ohion piirikunnan hiilikaivoksessa asuen vanhempiensa luona. Arnoldille tuli kaikkiaan kymmenen nuorempaa sisarusta. Lähellä asui isän sisko perheineen. Rouva Griffinin perheessä oli 12 lasta.
Arnold musisoi vapaa-ajat. Serkkujen kanssa muodostettiin Shultz Family Band. Arnold soitti bändissä kitaraa sekä viulua. Serkku Luther soitti pystybassoa ja Lutherin veli Hardin soitti banjoa. Vuonna 1911 bändiin liittyi 18 täytettyään Ella Shultz Griffin. Hän oli Lutherin ja Hardin nuorempi sisko. Kokoonpano vaihtui vuosien aikana.
Päivisin Arnold työskenteli Ohion piirikunnan hiilikaivoksissa, iltaisin ja viikonoppuisin hän soitti bändin kanssa tansseissa. Heidän soittamaansa musiikkia kutsuttiin nimellä hillbillyksi. Tästä kehittyi nykyään tunnetut Bluegrass- ja Country-musiikki.
Ella muisteli myöhemmin. -Soitimme vain Ohion piirikunnan ympäristössä. Luulen, että paikka johon me menimme kerran oli Rosine (noin 13 mailin päässä Shultzin kodista Prentississä). Oli kylmä, mutta joku nainen järjesti meille illallisen ja käski meidän tulla käymään. Keikan aikana heillä oli hauskaa. Luulen, että he tanssivat seuraavan aamun klo 11 tai 12 asti. Olimme alkaneet soittaa illaalla noin klo 18 tai 19. -Menimme aikaisin ja lopetimme myöhään.
Ella Shultz Griffin
-Allen sanoi, että paikka oli todennäköisesti Moses Raglandin koti. Ragland oli entinen Ohion piirikunnan virkailija. Hän viihdytti usein ystäviään tansseilla talonsa suuressa huoneessa tai kesällä ulkona nurmikolla.
Prentiss - Rosine.
Tuohon aikaan Shultz saattoi viipyä serkkujensa luona viikkoja kerrallaan. – Hän asui silloin Williams Minesissa (lähellä McHenryä), mutta hän tuli Prentissiin. Joskus hän viipyi kaksi viikkoa kerrallaan. Soitimme vaan ja naapureita kulki paljon kylässä, rouva Griffin muisteli hymyillen.
-Yleinen käsitys on että Arnold ei koskaan mennyt naimisiin. Monet heistä ketkä vielä muistavat hänet on sanoneet, että hänellä oli musiikin lisäksi kaksi rakkautta - viski ja naiset. Hän oli omissa maailmoissaan soittaessaan, mutta kyllä hän ymmärsi myös seuralaisten päälle, rouva Griffin nauraa.
McHenrystä kävellen noin kolmen ja puolen tunnin matka Prentissiin.
David-isä kuoli 74 vanhana Central Cityssä, Muhlenbergin piirikunnassa 6. tammikuuta 1918. Arnold Shultz ilmoittautui ensimmäisen maailmansodan kutsuntoihin 12. syyskuuta 1918. Saman vuoden elokuussa oltiin laajennettu ilmoittautumislakia niin, että kaikkien 18-45 vuotiaitten miesten tuli ilmoittautua kutsunnoissa.
Arnoldin syntymäajaksi merkittiin 23. helmikuuta 1884. Hän asui tuolloin McHenryssä, jossa hän työskenteli kaivosmiehenä Williams Coal Companyssa. Shultzin lähimmäksi sukulaiseksi merkittiin (äiti) rouva Lizzie Shultz McHenrystä. (Lähde: ensimmäisen maailmansodan rekisteröintikorttiluonnokset 1917-1918 verkkosivusto Ancestry.com.)
Ensimmäisen maailmansodan aikainen rekisteröintikortti.
Tammikuussa 1920 laajeni kieltolaki (The Volstead Act) koko valtiota koskevaksi laiksi. Saman vuoden väestönlaskennassa Arnoldin kerrottiin asuvan äitinsä Lizzien luona McHenry Precinctissä. Arnold oli silloin 34-vuotias edelleen sinkku ja työssä hiilikaivoksessa. Noihin aikoihin Yhdysvaltojen lisäksi Suomessa oli kieltolaki.
Arnold Shultz tapasi samana kesänä soittomatkallaan Muhlenbergissä asuneen Kennedy Jonesin (20). Jones oli lempinimeltään Jonesey. He tulivat tutuiksi ja Kennedy oppi Arnoldilta paljon sointuja sekä peukalosoittotekniikkaa. On kerrottu että Jonesey olisi kirjoittanut thumb picking klassikon Cannon Ball Rag, mutta tästä ei ole täyttä varmuutta. On myös esitetty että biisi olisi saattanut olla alunperin lähtöisin Arnolidlta. Kennedyn kitaran soittoa löytyy (ainakin) yhdellä tallenteella, Honky Tonk artistin Skeeter Bonnin vuoden 1955 levytyksellä Rock-A-Bye Baby.
Vuonna 1922 Arnold Shultz oli 36-ikäinen kun hän liittyi väliaikaisesti rumpali Forrest “Boots” Faughtin johtamaan bändiin. Forrest oli Arnoldia paljon nuorempi, 20-vuotias syntyperäinen McHenryn asukas. Hän muistelee:
Forrest Faught, kuva: Jim Burton.
-McHenryssä tanssittiin joka ilta, se jatkui talosta taloon. Kaikki vaan hyppäsivät ylös ja alas. He sanoivat sitä taaperotanssiksi. Näin siellä kerrankin eräänä yönä niin paljon porukkaa kerroksessa, että lattia petti alta.
-Arnold asui siinä vaiheessa Hartfordissa, (26 mailin päässä Owensborosta) muisteli Faught. -Hän oli soittanut jo kauan ennen tunsimme toisiamme. En muista tarkalleen, kuinka törmäsin häneen. Luulen, että kuulin hänen vain soittavan jossain. Soitimme yhdessä noin vuoden verran. Arnold oli yhtyeen ainoa värillinen mies.
Hän oli ensimmäinen henkilö, jonka kuulin soittavan kitaraa. Hän käytti taskuveistä kitaran kaulalla saadakseen steel-äänen. Se oli ennen kuin lapsteelkitaroita ja teräspuikkoja esiteltiin ihmisille. Harmi, ettei meillä silloin ollut vahvistimia. Tanssisalin melussa, jos olit 40 metrin päässä bändistä, et voinut kuulla soittoa.
On hyvinkin mahdollista että Arnold on tavannut matkoillaan Sylvesterin. Tuohon aikaan ihmiset kulkivat Owensboron ja Louisvillen välillä Ohio-jokea pitkin jokilaivoilla. Smoketownissa Louisvillessä asuneen mustan muusikon Sylvester Weaverin. Weaverin vuonna 1923 levytys Guitar Rag on vanhimpia tunnettuja vaihtobasso-tyylin tallenteista.
Sinä vuonna tapahtui paljon kaikkea jännittävää, Faught jatkoi. -Soitimme tansseja Cromwellissa säännöllisesti joka lauantai-ilta puolen vuoden ajan. Se oli vanha puurunkoinen koulurakennus, josta oli tehty salakapakka (kiellon aikana!).
Faught virnistää muistellessaan yötä, jolloin he soittivat tuon pienen tienvarsikapakan kiinni. -Arnold soitti viulua sinä iltana. Hänellä oli aina leveälierinen musta hattu päässään. Hän ripusti sen sitten vanhan tuolin selkänojaan.
-Siellä oli jotkut ottaneet rähinäpontikkaa. Ohjeistin jatkamaan soittoa, koska yleensä piti se yleisön rauhallisempana. Mutta keino ei toiminut sinä yönä.
-Aina silloin tällöin Arnold kurkotti ympärilleen saadakseen hattunsa. Sanoin: -Soitetaan vielä yksi, Arnold, ja hän alkoi soittaa viulua ja minä soitin rumpuja. Mitä pitempään soitimme, sitä rajummaksi meno yltyi.
-Lopulta yleisöstä lensi mies syliini ja minä, Arnold, rummut ja kaikki oltiin samassa kasassa. Arnold tarttui hattunsa ja pakenimme kadun toiselle puolelle. Tappelu jatkui sisällä. Palasimme takaisin seuraavana lauantaina eikä sinne tullut enää ketään.
Faughtin bändi soitti monissa hurjissa paikoissa hyvin pienellä palkalla. -Soitimme avaustanssit Rosinen Twin Hills Dance Hallissa, hän muistelee. -He maksoivat 3 dollaria klo 19 - 24 keikasta, koko bändille! Paikalla oli huono maine, mutta ei se ollut sen huonompi kuin mikään muu yökerho tässä maassa siihen aikaan.
-Central Cityssä paikka nimeltä Hollywood ja Green Riverillä South Carrolltonissa Kincheloe's Bluff . Ne olivat samanlaisia paikkoja, Faught jatkoi. -Kincheloe's Bluff oli rakennettu lautalle, jonka sivuilla oli kaide. Tungoksessa tanssivilla ihmisillä ei ollut mahdollisuuksia nähdä eteensä kun he purjehtivat kaiteen yli jokeen. Faught jatkoi -Minulla oli silloin neliosainen keikkapuku ja Arnoldilla viisi.
Central City Ike Everlyn sekä Everly Brothersien koti
Faught muisteli -Vuokrasin kerran vanhan Doctor Bean Opera Housen Hartfordista tanssia varten. Mies tuli luokseni ja sanoi -Minulla ei ole penniäkään rahaa, mutta haluan tanssia. Olisitko kiinnostunut vaihtamaan tanssilipun gallonaan moonshinea?
-No, otin gallonan ja laitoin sen lavalle. Kun tanssit oli ohi, John Phipps ja Arnold makasivat lavan takaosassa. Se oli vähän liikaa heille. Arnoldilla oli hänen iso musta hattunsa. Laitoin hänen palkan rinnanpäälle hattuun Faught muisteli nauraen.
Faught muisteli että joskus keikalla sanottiin -Hei, sinulla on värillinen viulu. Emme halua sitä. Vastasin -Syy siihen miksi mies on täällä on se, että hän on hyvä muusikko. Väri ei tarkoita yhtään mitään. Et sinä kuule väriä. Kuulet vaan musiikkia.
Arnold mursi rodulliset ennakkoluulot; -McHenryn ympärillä hän oli aina tervetullut valkoisiin koteihin. -Olipa sitten kyseessä maanviljelijän ladot, kaivostyöläisten kodit, mustien yhteisön piknikit tai varakkaiden valkoisten kodit, niin hän oli Ohion piirikunnan ykkösmusiikkimies. Suuri joukko väristä riippumatta tuli kuuntelemaan häntä keikoille. Se oli jotain epätavallista.
-Shultz oli paljon edellä aikaansa siinä kitarassa. Se oli joku vanha yleisesti myynnissä ollut litteä kitara, joka luultavasti ei ollut maksanut uutena yli 20 dollaria.
Arnold opetti toisille muusikoille juttuja sekä sointuja. Eräänä iltana yhtye kokoontui hiilen alla Renderissä ruohosäkin kanssa, joka oli täynnä kotiruohoa harjoituksia varten ja Shultz mullisti heidän musiikkinsa.
-Silloin kaikki käyttivät vain kolmea sointua G, C ja D. Siinä kaikki mitä osasivat soittaa. Sinä iltana soitimme biisin See You In My Dreams. Arnold näytti meille, mitkä soinnut siihen pitäisi oikeasti laittaa. Siitä lähtien soitimme sen biisin ja monia muita kappaleita laajennetulla soinnutuksella.
-Ohion piirikunnassa Kentuckyssä yhtye matkusti jalan, hevosrattaissa tai -maantievaunulla. Silloin tällöin matkattiin jäniksenä junassa (Central City - Owensboro)ja kylmää kyytiä vahvistettiin jake-kannulla. -En tiedä mistä se oli tehty. Se ei ollut viskiä, mutta se oli kuumaa kuin tuli, Faught nauraa. -Matkat naapuriin Muhlenbergin piirikuntaan tehtiin kuitenkin toisinaan autolla, hän lisää.
Kuten arvata saattaa, niin lopulta Arnold pidätettiin vuonna 1922 kieltolain rikkomisesta eli viskin kuljettamisesta ja hallussa pitämisestä (Owensboro Messenger, Owensboro, KY, 18. marraskuuta 1922, s. 8). Samalla tavoin kuten Shultz niin myös Faught työskenteli kaivoksissa. -Lapioin hiiltä koko päivän ja soitin koko yön, hän muistelee.
Bill Monroe kuuli Shultzia 12-vuotiaana vuonna 1924. Historioitsija Bill Malone on maininnut -Monroen ensimmäinen varsinainen esiintymiskokemus ja maksettu keikka tulivat kantritansseissa Rosinessa Charlie Monroen ja Arnold Shultzin keikalla.
Bluegrass-historioitsija Steven Price on sanonut -Monroe oli erityisen vaikuttunut Shultzin sujuvasta siirtymisestä sointujen välillä sekä hänen bluessoittostaan. Monroen setä Uncle Pen musisoi usein Arnoldin kanssa.
Uncle Pen (Pendleton Vandiver) kädessään tahtipuikko, Arnold viulun ja Luther-serkku pystybasson kanssa. (kuva: Roger Givens).
Nolan Baize Hortonista johti Gold Nuggetin hiilikaivoksia vuosina 1925-26 ja hän myös järjesti tansseja. Shultz työskenteli hänen kanssaan usein päivin ja öin.-Arnold työskenteli minulle ja kahdelle muulle kaverille. Meillä oli kaivokset vuokralla noin kaksi vuotta. Shultz oli hyvä työmies, ei aiheuttanut ongelmia ja oli ahkera. Hän ei ollut kovin puhelias. Shultz latasi hiiltä purkupaikalla ja Baize punnitsi sen.
-Hän ei juurikaan harrastanut tanssia mutta saattoi sitten kyllä lähteä tanssimaan hyvän ystävän pyytäessä. Arnold vaikutti sille, ettei halunnut tulla kuuluisaksi muusikkona. Hän näytti aina haluavan saada elantonsa työstä.
Baize myös uskoo että tarinat Shultzin naisista ja viinasta ovat usein liioiteltuja. -Hän saattoi ottaa drinkin tai kaksi, mutta en muista koskaan nähneeni häntä humalassa. Eikä hän ollut todellakaan tyrkyllä naisten perään.
-Mutta hän osasi todella kitaran näppäilysoiton! Shultzin soitto saattoi kuulostaa enemmän (ragtime) pianolle kuin kenenkään, jonka soittoa olen koskaan kuullut. Hän tiesi paljon sointuja ja otteita ja mihin ne laitettiin. Hän käytti myös sormiaan.
-Hän pystyi soittamaan mitä tahansa, mitä keksit pyytää. Jos hän kuuli levyn, hän saattoi istua alas ja soittaa sitä kappaletta hetken kuluttua. Mutta en koskaan kuullut hänen laulavan. Se soittaminen oli lahja, joka hänellä oli.
Baize muistaa illan, jolloin hän pyysi Shultzin mukaansa latotansseihin Gilbert Wrightin tilalle, noin neljän mailin päähän Hortonista. Yhteen nurkkaan rakennettiin lavaa muusikoille, joihin kuuluivat Charlie ja Birch Monroe, Cleve Baize ja Shultz. Musikaalisen Monroen veljeksistä vanhinmman Birch Monroen mieleen oli jäänyt Shultzin viulun soitto. -Hän oli melko hyvä muusikko ja myös hyvä kaveri. Hän soitti vanhaa hyvää viulua.
Mose Rager Drakesborosta muisteli myöhemmin. -Kennedy Jones on mies, joka opetti minut soittamaan poiminta-tyylillä kuistillaan Cleatonissa vuonna 1925. Hän oli oppinut paljon asioita Arnold Shultzilta. Hän tunsi Arnoldin erittäin hyvin ja muistan Jonesin puhuneen Arnoldista usein.Rager ei ole varma mitkä soinnuista ja poimintatekniikoista, mitkä hän oppi Kennedyltä 14 ikäisenä, olivat peräisin Shultzilta.
-Mutta jotain niistä varmasti oli. Peukaloplektratyyli oli Jonesin keksintö. Rager Arnold soitti peukalolla ja sormellaan. Rager välitti oppimaansa Travisille, joka Atkinsille ja niin edelleen. Toinen kitaristi, jolle Jones neuvoi oppimaansa oli Ike Everly, The Everly Brothersien isä!
3. tammikuuta 1926 Arnold esiintyi Vanhojen viulujen kilpailussa oikeustalossa Hartfordissa Ohion piirikunnassa (Owensboro Inquirer, Owensboro, KY, 5. tammikuuta 1926 s. 2).
Shultz jatkoi Faughtin yhtyeen jälkeen mandoliinia soittaneen Walter Taylorin kanssa. -Hän oli toinen Ohion piirikunnan merkittävimmistä mustista muusikoista. Walter ja Arnold tulivat kerrankin kaivoksen palkkojen maksupäivänä McHenryyn. He saivat hatun täyteen rahaa vain istumalla kadulla soittamassa. Eivät he kehottaneet antamaan tippiä. He vain soittivat ja ihmiset kävelivät heidän ohi heittäen automaattisesti heille rahaa.
Vuonna 1927 koululaiset matkatessaan junalla Dundeesta Hartfordiin saattoivat kuulla Arnoldin soittoa koska hän oli usein junassa ison kitaransa kanssa.
Vuoteen 1928 mennessä Arnold palasi musisoimaan Hortonin alueelle tunnetun banjonsoittaja Clarence Wilsonin sekä viulunsoittaja Pendleton Vandiverin kanssa. Pendleton tunnetaan paremmin Bill Monroen Uncle Pen-setänä.
-Shultz soitti isäni ja Pen Vandiverin kanssa tansseissa, joita Thad Kassinger piti vanhassa Rosinen liikkeessä muisteli Flossie Wilson Hines Hortonista. -He kulkivat ympäri piirikuntaa.
Arnoldista on tiettävästi olemassa vain kaksi valokuvaa. Tässä hän soittaa Uncle Penin kanssa.
-Työskentelimme koko päivän tilalla ja kävelimme illalla tanssimaan. Tanssit kestivät keskiyöhön asti. Kun tanssit oli ohi, ihmiset kyselivät -Arnold, tuletko takaisin? ja hän sanoi -Joo. Kävelimme lyhtyjen kanssa tai kuljimme rattaissa monet kerrat Rosinen yläpuolelle tanssimaan. Kerran satoi lunta ja siellä tanssittiin sitten aamukahteen saakka. Kukaan ei päässyt töihin seuraavana päivänä.
-En tiedä, mistä he olivat löytäneet Arnold Shultzin mutta hän oli kitaristi. Hän osasi soittaa musiikkia. Hän oli jotain muuta kun muut. Jos kuulit jonkun soittavan hänen jälkeensä niin se oli kuulosti sahaamielle tai jotain.
Joskus noina vuosina Shultz työskenteli myös Bond Brothersille lastaten juniin menevää tavaraa Rosinessa. Rouva Donnie Crowder muisteli, että Shultz opetti hänen miehelleen soittoa varikolla taukojen aikaan. Herra Crowder oli Illinois Centralin agentti Rosinessa.
Vuonna 1930 suuren laman aikaan väestönlaskennassa Arnold listattiin Butler Countyn Morgantownin piirikuntaan. Hänen sanottiin olevan tuolloin 45-vuotias. Ammattia ei mainittu. Hänet oli listattu naimisissa, mutta hän asui yksin.
Vuoteen 1931 mennessä Shultz vietti paljon aikaa Butler Countyssa mustan teurastajan Beecher Carsonin perheen luona ja hän soitti edelleen tansseissa.
Huhtikuussa 1931 Shultz palasi Prentissiin tapaamaan sukulaisiaan. Ella muisteli -Hän asui talossamme viikon ja sitten hän lähti Morgantowniin. Arnold palasi kolmen pojan kanssa, ja he viipyivät melkein yöhön asti. Sitten he lähtivät Morgantowniin tanssimaan. Sinä yönä he sanoivat, että hänen viskissään oli myrkkyä.
Arnold Shultz kuoli Morgantownissa, Butler Countyssa, KY:ssä 14. huhtikuuta 1931. Hänen kuolintodistuksessaan kuolinsyynä oli sydänsairaus, mitraalivuoto. Hänen kuolintodistuksensa informaattori oli Clarence Hill Morgantownista.
Hill mainitsee, että Arnold oli sinkku, 49-vuotias, syntynyt 1882 Ohion piirikunnassa, KY:stä Dave Shultzille (syntynyt Ohio County, KY) ja Lizzie Shultzille (syntynyt Ohio County, KY). Arnold haudattiin Morgantownin värillisten hautausmaalle.
Hautausmaa tunnetaan nykyään nimellä Bell Street Cemetery. Hautapaikkaa ei ilmeisesti koskaan merkitty. Suuri lama oli tuohon aikaan saavuttamassa pohjan. Sukulaiset eivät edes tienneet Shultzin kuolemasta ennen kuin hänet oli jo haudattu.
-Emme tienneet siitä mitään ennen kuin hän oli kuollut ja haudattu, rouva Griffin sanoo. Enkä usko, että Arnoldin hautapaikkaa oli edes merkitty. Butler Countyn hautakiviluettelossa ei mainita hänen nimeään. Mutta paikalta löytyy nykyään Arnoldin muistokivi.
Morgantownin kaupungin vuonna 1994 lahjoittama muistokivi värillisten 30-luvun hautausmaalla.
.jpg)
.jpg)
.JPG)
.jpg)
.png)
.jpg)
.JPG)
