Loppuvuodesta 2009 Juha Mylläri pyysi minut mukaan vasta perustettuun projektiin. Asuin silloin Juankoskella ja seudun soittajista koottiin bändi paikkakunnalta alkuaan olleen Juice Leskisen 60-vuotta syntymäpäivän muistokonserttiin.
Savon Sanomat 2010
Minusta oli mukavaa laulaa biisejä. Lisäksi soitin Suomi-kitaraa, mandoliiniä, banjoa ja bandolaa. Olin esittänyt Juisen ohjelmistoa jo ennenkin. Mutta vain yksittäisiä kappaleita ja nyt täytyi ottaa tuotanto haltuun laajemmin. Aikamoinen homma siitä kaikkineen kehittyi, mutta täytyy sanoa että oli vaivan arvoista.
Koillis-Savo 2010.
Loppuunmyyty konsertti poiki toisen. Ja se kolmannen ja niin edelleen. Bändille oli kysyntää ja sitten jo esiinnytiin laajemmalla maan laajuisesti. Tietysti kotisivut ja facebookit tulivat tehtäväksi sekä saataville bändi aiheista t-paitaa.
Kokoonpano: Tatu Korhonen urut, Jarmo Roininen kitara ja laulu, Raimo Torvinen kitara, Mari Koivusalo viulu, Juha mylläri basso, Arto Pirinen rummut ja minä. Tekniikassa Tuomas Kainulainen ja myyntiä sekä organisointia hoiti Heimo Konttinen. Kuten arvata saattaa tämän kokoinen kokoonpano on työläs aikatauluttaa yhteen ja hankala liikuteltava. Joten päätettiin toimia projektina. Aktiivista toimintaa oli vuoden loppuun 2011 saakka. Ehkä joskus taas kokoonnumme yhteen pitämään konserttikiertueen.
Pari vuotta vuotta musiikillista taukoa pidettyäni vuonna 2007 palasi bändikuviot taas mieleen. Ennen kaikkea se kuinka mukavaa yhteisoitto parhaimmillaan onkaan. Niinpä perustin rokki-trion. Rumpuihin tuli Mika Tirkkonen ja bassoon edellisen työkaveri Juha Mylläri.
Ohjelmistossa oli omaa tuotantoa sekä lainabiisejä kuten tässä seuraavassa klipissä Scuttle Buttin'.
Musiikillisesti palasin oman bänditouhun alkulähteille ja kaivelin ohjelmistoon aikanaan kirjoittamiani biisejä uudestaan työstettäväksi. Harjoittelimme vuoden verran ja saimme setit kuntoon. Vain vuoden päästä julkaisimme albumin Ajelehdin. Tämä jäi yhtyeen ainokaiseksi julkaisuksi.
Bändin kotisivuilta.
Kitarana minulla oli Fender Stratocaster vuodelta 1973 johon laitoin Texas speciaalit. Toisena käytössäni oli Fender Telecaster. Vahvistimena oli käytössä Voima 405. Efekteinä oli Echolette josta otin vain etuaste-soundia. Lisäksi rakentelin särö-pedaalin itse eli Tubecreamer-klooni. Harjoittelin kovasti ja soittokunto palautui takaisin.
Syksyllä 2008 bändin yhteissoitto oli alkanut hioutua valmiiksi joten voitiin lähteä keikoille. Samalla kypsyi ajatus laittaa kappaleet levylle. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Niinpä levyn biisien pohjat nauhoitettiin kahden päivän sessioissa. Kitarat ja laulut lisättiin sitten "kerralla raita purkkiin" -tekniikalla.
Levyn kappaleet on lueteltu järjestyksessä nimi, sävellysvuosi ja sanoitusvuosi:
Mennään 1985/2007
Yksin blues 1985 2007
Luona virran 1985/2008 aurinkoisena kesäaamuna klo 5 Juankoskella.
Tuu takaisin 1986/2007.
Aamu yö 1990/2008
Vapaa lähtemään 1993/2007
Ajelehdin 1993/2007
Tahdon olla onnellinen 1994/2007
Tähdet taivaan 2002.
Älä anna periksi 2005/2008
Laiskotellen blues 2007
Poika 2007
Meen ja teen on 2007
Vapaa oon 2008
Musiikin levylle sovitti bändi. Levyn kuvat otti Laura Pentikäinen. Kansien ulkoasun suunnitteli ja toteutti Jukka Savolainen. Bendixin levy Ajelehdin julkaistiin toukokuussa 2009. Musiikki on juurevaa bluesrockia. Totea se itse! Voit kuunnella sekä ladata Bendix Ajelehdin levyn kappaleita verkossa kaikissa yleisimmissä jakelukanavissa.
Teimme pikku-keikkoja lähialueella ja soittomme vahvasta blues-vaikutuksesta johtuen keikkailimme erillaisissa blues-tilaisuuksissa. Tekemämme levy sai alueellista kannatusta ja noteerattiin valtakunnallisesti.
Mika Tirkkonen, Ismo ja Juha Mylläri.
Esiinnyimme yhdessä Howard Glazerin kanssa Kaaviblues-festivaalillla kahteen otteeseen. Vuonna 2009 ja toisen kerran vuonna 2012. Musiikki on yhteiskeikalta Kaavilta; Rummuissa Hannu Nenonen ja bassossa Juha Mylläri.
Kaavi Blues Bendix Howard Glazerin kanssa.
Mahtava meno.
Seuraavassa pätkä Kaavi Bluesista. Rummuissa kävi tuuraamassa Hannu Nenonen.
Surf-insrtumentaalimusiikin soittajien ykköslaite kautta vuosikymmenien on ollut erillinen jousikaikutankki. Suomessa tätä jousikaikuasiaa on harrastettu vähemmän, mutta Amerikassa se on vielä nykyäänkin kohtuullisen suosittua. Sen lisäksi harrastuneisuutta löytyy Euroopasta. Surf musikkityyli tuli suosituksi 60-luvun aivan alussa. Siinä solistisena soittimena on usein kitara. Soundi on mahdollisimman kaiutettu eli "märkä".
Kaikutankki valmiina kaikumaan.
Nykypäiviin asti kaikutankki-soundia ei olla onnistuttu tuottamaan riittävän onnistuneesti digitaalisena, joten analogiselle putkitekniikalla toteutetulle alkuperäiskeksinnölle on vieläkin kysyntää.
Alunperin ensimmäinen jousikaiku oli keksitty vuonna 1939 kun Laurens Hammondille myönnettiin patentti jouseen perustuvasta mekaanisesta jälkikaiunta-järjestelmästä. Hammond valmisti sähköurkuja joita käytettiin kirkoissa. Puheiden takia tilassa ei ollut kaikua ja urun kaiunta saatiin aikaan uudella elektromekanisella jousikaiulla. Viisikymmentäluvun puolenvälin seudussa huomattiin että tämä Hammondin urkuihin rekentama kaikupatentti toimii mainiosti myös kitarassa. Niinpä Leo Fender ensimmäisenä osti oikeudet alkaen valmistaa jousikaikuyksikköä 6G15.
Vuodesta 1963 lähtien Leo oli integroinut kaiun "Vibroverb" vahvistimeen ja pian se levisi merkin kaikkiin malleihin. Samalla tavoin vähän aiemmin oli yleistynyt tremolo. Erillisten kaikutankkien kysynnän hiipuessa 6G15 valmistus lopetettiin kokonaan vuonna 1967. Kaikua tarvitseville kitaristeille tämä vahvistinmerkki oli pitkään ainoa järkevä vaihtoehto. Vahvistimen sisälle rakennetun kaiun soundi ei ollut täsmälleen sama kuin entisessä erillisessä laitteessa, mutta riittävän hyvä.
DIY kaikutankki päivän rakentelun jälkeen.
Väritykseltään kaikutankkia tehtiin kolmea värisarjaa. Ensin tuotannossa oli ruskea tolex vehnänvaalealla-kankaalla vuosina 1960-1963, sitten blondi oxblood-kankaalla vuosina 1961-1964 ja viimeisenä musta tolex hopeakimallus-kankaalla vuodet 1963-1967. Kaikki kolme vaihtoehtoa olivat saatavilla samanaikaisesti vuonna 1963 joten Fenderillä päätettiin nimetä 90-luvulla tehty uusiopainos Reverb Unit '63 Reissueksi.
Kurkistus takakannesta sisälle.
Vuonna 1994 ilmestyi elokuva Pulp Fiction joka nousi kulttielokuvan maineeseen. Samaa myötä maailmalla palasi kiinnostus 60-luvun instrumentaali- sekä spaghetti Western-musiikkia kohtaan. Niinpä Fenderillä julkaistiin uusiopainos legendaarisesta kaikulaitteesta.
Laitteeseen tehtiin täysin sama kytkentä kuin vanhassa 6G15:ssä käytettiin, mutta point-to-point kytkennän sijasta nykyaikaisesti piirilevyä käyttäen.
säätimet: Dwell, Mixer ja Tone.
Lisäksi 6K6GT putken tilalle oli muutettu Venäjällä valmistettu 6V6GT jota on vielä nykypäivinä saatavissa hyvästi sekä on hinnaltaan alkuperäistä huomattavasti edullisempi. Vanhan koulukunnan jousikaikuharrastajien mielestä soundi ei ollut täsmälleen sama kuin vanhoissa laitteissa. Muuntamalla kondensaattorin C10 ja vaihtamalla tilalle 6K6GT putken sävyn sai samaksi.
RCA tube 6K6GT sekä varalla Syvania.
Minun kaikutankki on 100% käsityötä. Rakensin laitekotelon liimapuulevystä. Valmistelin cassiksen ja Kari Vepsäläinen rakensi siistin elektroniikan huippukomponenteista. Kiitoksia vielä! Tein laitteeseen lopuksi vielä verhoilun. Kaikua tässä laitteessa piisaa tarvittaessa kakofoniaksi asti joten säätäminen on ensiarvoisen tärkeää. Pahammillaan soundi on miellyttävän avara ja elävä.
Accutronic-asennussuunnat.
Kaikutankki on elektromekaaninen laite ja yksi sen tärkeimmistä komponenteista on jousiyksikkö alkuperäisenä valmistajana Accutronic. Tässä laitteessa se on ns. pitkämalli sisältäen kaksi jousta. Malli 4AB3C1B on täysin vastaava kuin alkuperäinen. Numerosarjan viimeinen kirjain ilmoittaa tankin asennussuunnan ja se on ainoa seikka joka poikkeaa alkuperäisestä. Alkuperäinen on "C" eli kylkeen asennettava. Minun taas "B" eli vaakatasoon. Accutroniksilta on kerrottu että oikein asennettuna näissä ei ole soundieroa. Kaikupannun kiinnittäminen on tärkeä tehdä jousten varaan jotta mistään ei tule häiritsevää runkokosketusta sekä johtojen on päästävä lähtemään vapaasti. Lisäksi tankissa on käytetty Hammondin kompnentteja cassiksesta lähtien.
Jousikaikutankin tuomaa miellyttävämpää "halli"kaikua voi käyttää suuressa osaa kitaralla esitettävästä musiikista. Esimekiksi blues-kitaristit pitävät tästä erillisestä reveb-kaikutankista kovasti. Sen lisäksi että laite on hyvä spaghetti Western-sävelmissä, on Fender 6G15 monille surf-kitaristille se ainoa oikea.
Olin tullut soittajana tienhaaraan jossa oli tehtävä valintoja. Olin ollut tähän asti vannoutunut rokkari ja päivätöissä. Vetämäni bändi oli levinnyt vuosia sitten maailmalle enkä ollut kotiutunut muihin rokkiprojekteihin missä kävin. Akustisesta jutusta en ollut saanut kehitettyä pysyvämpää. Jouduttuani päivätöistä lomautetuksi aloin uskoa, että ainoa tapa työllistyä päätoimisena muusikkona edes jotenkin on alkaa soittaa tanssibändissä. Eli niitä lauluja mistä saa oikeasti leipää. Tiesin että Martti Huttusella on ohjelmatoimisto joten ilmoitin Martille olevani käytettävissä jos tarvitaan kitaristia. Se oli vuonna 1994.
Markku Hyttinen otti yhteyttä ja tarjosi keikkaa. Markulla oli ollut siihen saakka viihdekvartetti jotka muodostuvat niin, että bändissä ensinnäkin on peruskomppiryhmä kuten rummut-basso-urut/haitari. Siihen sitten lisättiin solistinen soitin, kuten saksofoni, trumpetti tai kitara.
Tavalliset ravintolabändit olivat pelkkä rytmiryhmä eli rummut-basso-urut jonkun jäsenistä hoidellessa lisäksi laulun. Triot olivat halvempia kuin nelihenkiset yökerhobändit pienemmästä kokoonpanostaan johtuen. Ne olivat näin myös musiikilliselta ilmaisuvoimaltaan köyhempiä.
Sodan jälkeen Suomalainen keksintö tanssikielto oli vapautunut lopullisesti vasta vuonna 1948. Lisäksi syntyi suuret ikäluokat jotka kaipasivat viihdettä. Suomessa oli musiikintekijoistä valtava pula ja 60-luvulta oltiin kerrottu tarinoita, kuinka basisti saatettiin ottaa nakkikioskin jonosta keikalle.
70-luvulla oli alkanut loiva mutta jatkuva kysynnän lasku. Tämä johti siihen että bändien oli kilpaillakseen vähenevistä keikoista parannettava toimintakulttuuriaan. 90-luvun alkuun tultaessa ei kvartetteja enää juurikaan esiintynyt maakuntien hotellien yökerhojen housebändinä vaan lähes kaikki olivat trioja.
Artistit kiersivät 70-luvulla pystysolisteina talon kuukausi-palkatun trion säestäessä. 80-luvulla solisteilla alkoi olla omia bändejä. 90-luvulla kun minä aloitin, he kiersivät kvartetteineen yhden illan paikassaan hotellin hitti-iltana. Talon bändi soitti muut illat kahdesta neljään iltaan viikossa. Minun aloittaessani oli yleistä kahden viikon sopimus hotelliin. Aiemmin oli bändi soittanut kuukauden paikassaan.
Markku kokosi nyt trion jonka halusi kuulostavan isommalta bändiltä. Se onnistui käyttämällä koneita apuna. Soitintekniikka oli kehittynyt niin, että urkuja soittanut Petri Summanen lisäsi koneelta rummut ja basson. Markku lauloi soittaen perkussioita ja minä soitin kitaraa laulaen stemmoja. Jotkut perinnesoittajista ylenkatsoivat järjestelyä mutta asiakkaat äänestivät jaloillaan ja se oli meidän onni.
Pete, minä Markku.
Koekeikkojen jälkeen homma vaan lähti toimimaan ilman suurempia suunnitelmia. Alkuun nimenä oli Markku Hyttinen Group, myöhemmin Safir. Keikoisa suurimman osan möi Martti Huttusen ohjelmatoimisto. Huttusen Marttia olikin kiittäminen sujuvasta keikkakalenterin täyttymisestä.
Yleinen käytäntö tuolloin oli soittaa joko yhdeksästä puoli kolmeen. Tai sitten kymmenestä puoli neljään. Eli esiintymisajaksi tuli viisi ja puolituntia. Setti sisälsi 45 minuuttia soittoa ja vartin taukoa. Lisäksi tuli puoli tuntia soittoa vielä loppuun. Illan aikana ehti siis soittaa noin 70 kappaletta!
Säestimme joskus solisti-iltojen tähtiä kuten esimerkiksi Erkki Junkkarista, Maarit Peltoniemeä jne.
Markulla oli hyviä juttuja. Hänellä oli pitkä, vuosikymmenien kokemus tanssimuusikkona. Markku sanoi kerran myös että tietäkää pojat se, ettämikään ei ole niin kateellinen kuin muusikko toiselle muusikolle. Hän jatkoi nauraen että se kateus on jopa kiimaa suurempi luonnon voima! Kiitos Makelle ohjeista. Ne kyllä tultiin näkemään vielä monet kerrat.
Kitarana minulla oli Ibanez ja vahvistimena Charvell. Nuorena kuolleen veljen poismenon jälkeen liityin Petri Karakselan johtamaan kirkkokuoroon. Lauloin kuorossa tenoria pari vuotta. Vaikka olikin raskasta nousta iltakeikan jälkeen kirkkoon keikalle niin neliäänisessä sekakuorossa laulaminen on erinomaisen hyödyllistä ja kehittävää.
Ostin sitten ensimmäisen laatusoittimeni Gibsonin. Siihen aikaan niitä ei montaa olut Kuopiossa. Soittajan palkoilla hankinta ei olisi muuten onnistunut mutta satuin saamaan oikaisun muusikon verotukseen. Veronpalautuksia tuli takautuvasti useammalta vuodelta. Yleesä soittaja saivat mätkyjä, mutta niin, reilu peli.
Kuva keikalta Outokummussa.
Kotona tein midillä musiikkia ja otin iskelmää haltuun. Tein taustat itselleni ja tein jonkun one-man keikan. Aloittelin nuottien kirjoituspalvelua, jossa kappaleista tuli kunnolliset nuottilaput keikkakansioon.
Tein nuotinnuspalvelua solisteille.
Vaikka monet eivät arvosta soittajan hommaa, niin olin ylpeä että saatoin työllistyä ja elättää perhettäni muusikkona. Tein puolitoista sataa keikkaa vuoteen ja matkapäiviä lähes toinen mokoma. Jauhot sai myös kitaransoitonopettaja. Kerran oltiin Luostolla keikalla. Tupa oli täysi ja täysi hulina päällä kun tuli sitten tauolla jututtamaan että hyvin näkyy menevän.. Eipä siinä muisteltu vanhoja.
Vuonna 1998 aloitin Arja "Lokki" Havakkaa säestävässä Linnut-orkesterissa. Bändiä liidasi Pennasen Vesku, joka oli yhteydessä. Tavattiin Siilin Shellillä ja hyppäsin kyytiin. Siitä se sitten lähti.
Solistibändit pysähtyivät vain yhdeksi iltaa paikassaan, joten silloin viimeistään tuli selväksi miten iso maa Suomi on. Arjalla oli tuohon aikaan tosi hyvin keikkoja. Soitimme kesäisin kesälavoilla keski- ja etelä-Suomessa, talvella paljon lapin hiihtokeskuksissa. Liityin muusikkojen liittoon.
Musisoimme tanssitaloissa ympäri Suomea sekä teimme myös pari kertaa vuodessa teimme pikku kiertueet Ruotsissa. Soittoamme kuultiin radiokanavilla ja olimme muutamaan otteeseen telkkarin kesäillan valssi ohjelmassa. Seuraava ote on helmikuulta 2000.
Soiton osuus kokonaisajankäytöstä oli ehkä kymmenen-kahdenkymmenen prosentin luokkaa. Kaikki muu aika meni matkustamiseen, roudaamiseen ja matkustamiseen. Keikkamäärät olivat puolentoisasadan vuosiluokkaa siihen lisäksi toinen mokoma matkapäiviä. Väsymykseen turtui. Keikka paikat aina vaan vaihtui.
Ruotsin siirtolaisten lehdestä.
Soitimme bändinä ensin yhden tai kaksi 45 minuutin settiä. Sitten solistin kanssa kaksi tai kolme kertaa 45 minuuttia ja vielä loppuun puoli tuntia bändin kanssa. Koska kalusto oli kovilla jatkuvasta rylläämisestä, niin tein soittimilleni kunnon caset. Keikat hoiti polarartistit, joka oli tuohon aikaan yksi Suomen suurimmista toimistoista.
Muutamat tutut halusivat myös että opastan heidän jälkikasvua soittamisessa alkuun. Vaikka se oli mukavaa niin en tuntenut varsinaista paloa hommaan. Omiin kokemuksiin perustuen jo pelkästään termi kitararansoiton opettaja kaikkineen on sen verran vastuullinen titteli että kiitos ei kiitos. Oppilaat on herkkiä taimia mitä pitää osata käsitellä oikein.
Vesa Pennanen siis toimi bändin leaderina. Soololaulu palasi mulle vuosien tauon jälkeen ohjelmaan stemman lisänä. Lisäksi hommaan kuului sivutoiminen bassottelu bänditunneilla. Kitaravahvistimeksi vaihtuiLine 6.
Rummuissa oli Hannu Nenonen. Soitin bändin seteillä bassoa ja solistin esiintyessä kitaraa. Meillä oli kustannustehokas kokonaisuus. Keikkoja tehtiin todella paljon.
Solisti pelleilee Tampereella erään kiertueen jälkeen
josta minä jatkoin säestystuurauskeikalle Helsinkiin.
Hannun jälkeen rumpuihin tuli Petteri Leminen. Pari kertaa kerran olimme myös televisiossa, vuosina 2000 ja 2001 TV-2 Huvinvuoksi ohjelmassa.
Yksityispuolella tein ensimmäisen singleni "Nyt soi kitarain". Seuraavana syksynä perustettiin kotipaikkakunnalle elävänmusiikin yhdistys, jonka puheenjohtajaksi tulin valituksi.
Ensi-single Nyt soi, kitarain.
Havakan bändissä Hannu palasi sitten takaisin rumpuihin. Vesan lopetettua bändissä sen vetäminen jäi minulle. Pyysin Petri Summasen urkuihin. Ajoin keikkabussia 60 000 kilometriä vuodessa.
Hannu Nenonen, minä ja Petri Summanen Havakan keikkabussin kanssa.
Havakan bändissä ollessa tuli kierrettyä keikkapaikat läpi Suomen useaan kertaan. Samoin kävimme esiintymässä siirtolaisille Suomenlahden tuolla puolen useaan otteeseen, sekä laivoilla. Hankin ensimmäisen Stratocasterini.
Olin Linnuissa vuoden 2002 syksyyn saakka, neljän vuoden ajan. Säestin lisäksi satunnaisesti erinäisen määrän iskelmäartisteja tunnetuimpana heistä varmaankin Reijo Taipale. Reijo oli todella reilu ja ystävällinen solisti vaikka olin pelkkä tuuraaja. Hän oli todellinen herrasmies.
Vuoden 2002 syksyllä Teijo Rekonen kysyi soittamaan Caminito-orkesteriin. Teijo oli harmonikansoiton maailmanmestari vuoden 2000-duettosarjassa. Hän onkin yksi parhaita harmonikan soittajia minkä kanssa ole soittanut ja muutenkin hyvä mies.
Säestimme tangokuningas (1988), Kari Piirosta keikkaillen ympäri Suomea sekä lahden tuolla puolen. Teijon lisäksi bändissä soitti Jyri Hietapakka rumpuja ja Mika Rekonen bassoa sekä viulua!
Yksityispuolella julkaisin keväällä 2003 ensimmäisen pitkäsoitto cd-levyni "Kaunein sana". Äänitin ja miksasin ja tuotin sen kokonaan. Soittamassa kävi muusikkoystäviä. Soitin tuossa vaiheessa vielä Kari Piirosen bändissä ja pyysin myös hänet vaimoineen levyn julkkareihin. Kari oli sydämeltään hyvä ihminen ja sen lisäksi huippulaulaja. Kari oli todellinen ammattilainen ja kannusti nuorempaa musikanttia uralla eteenpäin.
Toimin äänittäjänä ja tuottajana myös eri projekteissa, kuten esimerkiksi Marja-Liisa Kuosmasen, Marja-Leena Gröhnin ja Koillisväylä levyillä. Tehtiin omat kotisivut.
Pitkäsoittolevyni sai hieman huomiota maakuntaradiota myöten. Kyselin Niirasen Makelta tietäskö hän hyvää soittajaa satunnaisille keikoille joille kyseltiin. Syksyllä 2003 sitten keksimme Maken kanssa perustaa oma bändi. Markku oli halukas siirtymään päivätöistä luovalle alalle. Bändin nimeksi tuli muistaakseni Henkan ehdotuksesta ja Markun vaatimuksesta Ismo Pentikäinen & Pelipojat.
Rumpuihin siis tuli Henry Mikkonen ja bassoon Kalle Parviainen, rokkipojat. Vahvistimeksi minulle tuli VOIMA ja echolette-kaiku. Teimme Markun kanssa myös jopitain keikkoja kahdestaan. Keikat myi alkuun Markku sitten Pohjoisartistit.
Takana Henry Mikkonen Markku Niiranen ja Kalle Parviainen minä edessä.
Ostin vanhan paloauto-ampparin Mersun reuhkan, jonka rakensin ja muutoskatsastin keikkabussiksi. Hankin laadukkaat PA-kamat, johon kuului Warfedale Pro kajarit, Spiritin mikseri ja Lexiconin kaiku. Näitten lisäksi tarvittiin valot eli muutamat par 56 kannut.
Entisestä ambulanssista tuli hyvä keikkabussi.
Kotisivut laitettiin nettiin. Sinne tuli selostusta meikäläisestä.
Kotisivut vuonna 2000.
Saadaksemme bändille keikkoja kunnolla Markku ilmoitti sen SM-kisoihin. Siitä taas seurasi se että voittaaksemme täytyi yhteissoitto hioa huippuunsa. Tanssimusiikissa se tarkoittaa jalan alle osuvat rytmit, moniäänistä laulua ja tyylikkäät sovitukset.
Muut sijat kuin voittopaikka eivät merkinneet keikkojen suhteen mitään. Olin kyllä aika vaativa enkä päästänyt itseäni sen enempää kuin bändiäkään helpolla. Koko ryhmä panosti hienosti. Etenimme sitten useamman vaiheen jälkeen loppukilpailuun Ylläkselle. Mukanamme tuli tuli bussilastillinen eli puolensataa kannattajaa mukaan! Make ajoi bussia. Voitimme lopulta tanssibändien SMORK 2004-kisoissa Suomenmestaruus hopeaa.
Pelipojat Piazzassa Tahkolla.
Bändin toiminnan huippuhetki oli seuraavana kesänä kun esiinnyimme paikallisen osuuspankin 100v juhlissa vajaalle 2000 hengen yleisölle. Juuri ennen lavalle nousua bändin jäsenet sanoivat lopettavansa tähän keikkaan!!
Markku kertoi siirtyvänsä takaisin päivätöihin ja Henry sekä Kalle keskittyivät Deestyleen jonka olivat juuri perustaneet.
Jäin pyörittämään kalliiden PA-kamojen, bussin ja sovittujen keikkojen palettia tuuraajien kanssa. Samalla alkoi uuden kokoonpanon rakentaminen.
Kotisivut vuonna 2005.
Tero, Pete, Panu ja minä.
Niin sitten löytyikin oikein taitavat muusikot. Uusi kokoonpano oli Tero Ylisirkka basso, Petri Kainulainen rummut ja Panu Rouvinen piano sekä akustinen kitara. Harjoittelimme setit kasaan ja osallistuimme uudestaan vuoden 2005 tanssiorkestereiden Suomenmestaruuskisoihin.
Tein samalla toista täyspitkää levyäni "Sileä kivi" johon sävelsin ja sanoitin kaiken. Sovituksen lisäksi äänitin ja miksasin materiaalin. Toimin vielä taloudellisena tuottajana. Bändin jäsenet soittavit levylle.
Pohjois-karjalan maakuntalehden aukeamalla.
Bändi oli erikoisen hyvä ja kehityskelpoinen. Siitä innostuneena opettelin soittamaan lisäsoittimena mandoliinia. Jos bändi olisi saanut toimia ja hitsautua seesteisemmässä historian vaiheessa siitä olisi voinut kehittyä mitä vaan.
Kiersimme samaan aikaan keikoilla entiseen malliin. Keikkabussi kesti onneksi hyvin keikkamatkat, mutta jouduin kyllä korjaamaan sitä keikkojen välillä usein.
Etenimme kokoonpanolla Ylläkselle tanssibändikisojen SMORK 2005 loppukilpailuun. Mukanamme oli taas bussilastillinen kannattajia ja Markku Niiranen ajoi bussia. Bändi eteni kaksipäiväisessä kisassa loppuvaiheeseen asti jossa oli viisi bändiä. Bändimme soittotaso oli noussut selkeästi edellisestä mutta niin oli kisojenkin taso.
Osallistuneista bändeistä lisäksi kaksi oli aikaisempia voittajia kuten Varjokuva. Sijoituimme kovassa kisassa viiden parhaimman joukkoon, (tuona vuossa sijoja 2-5 ei lueteltu). Se oli kyseisenä vuonna tosi hyvä saavutus.
Keikkajuliste: Takaa vasemmalta Panu Rouvinen,
Pete Kainulainen ja Tero Ylisirkka
edessä allekirjoittanut.
Yksitoista vuotta kestäneellä päätoimisella muusikkouralla oli lomat jääneet pitämättä. Oli tullut touhuttua itseään säästelemättä. Nyt oli sen aika. Kilpailujen jälkeen teimme sovitut keikat.
Ylläksen lehti Kuukkeli.
Hankkiuduin koulutukseen ja aivan uusiin kuvioihin eripuolelle Suomea.
Paikallislehti Pitäjäläinen 28.4.2005
Äänitin vielä lupaamani joululevyn sekä säestin Helsingissä ravintola Kaisaniemessä Juhani Rautiaista useiden keikkojen verran. Hänen keikoilla oli kiva olla vaihteeksi taas rivimuusikkona.
Muita soittajia bändissä olivat Ako Kiiski bassossa, Vesa Aaltonen rummut sekä Pekka Kuorikoski piano ja viulu. Mitenkäs se appiukko oli aina neuvonut, jos haluat kehittyä (musiikissa), niin hankkiudu itseäsi parempaan seuraan.
Kävimme myös jollain suur-lavakeikalla, jossa muistaakseni Arja Koriseva bändineen oli toisena. Tähän oli hyvä päättää päätoiminen soittajuus. Laitoin kitarat koteloon totaalisesti seuraaviksi pariksi vuodeksi.
1990-vuosikymmenen lopussa aloin kaivata kunnon suojausta vahvistimille ja kitaroille jotka jatkuvassa liikuttamisessa olivat aika kovilla. Ainakin saada säilymään siistinä. Ammatikseen kiertävät bändit olivatkin usein kuin pomminpurkajaryhmä. Jos laitteiden suojaksi ei ollut laitettu muuta kuin pahvilaatikot.
Tyköistuva vahvistimen kuljetuskotelo.
Layouttia sivusta katsottuna.
Saksalainen Thomann eli tuttavallisemmin T-kauppa ei ollut vielä tehnyt Suomeen maihinnousua niinpä kaikki musiikkilaittet ja musiikkiin liittyvät asiat kuten valot ja telineet olivat täällä arvokkaita hankkia. DIY-tyyppinä aloin väsätä koteloita itse. Tilasin kaikki listat, helat ja muut Holmbeg cases-firmasta joka toimii Suomessa Torniossa ja Haaparannassa Ruotsissa. Lisäksi tarvitsin filmi-vanerin sekä pehmusteeksi tukevan solumuovin.
Hyvin kestää vielä 15-vuoden käytön jälkeen.
Vahvistinkotelosta tuli oikein tyköistuva, luja ja siisti. Hinnaksi jäi vähän yli 1000 mk mikä oli lähes puolet vähemmän valmiista. Nykypäivänä saa vastaavan Thomanilta samalla hintaan kuin sen tuohon aikaan teki itse.
Kitaralaukku.
Onnistuneesta vahvistinkotelosta innostuneena rakentelin vielä kitarakotelon. Tein siihen osuuden bodylle Finn-foamista. Tämä on kätevää sikäli että kotelolla voi kuljettaa Stratocasteria tai Gibson Les Paulia tai mitä tahansa kitaraa. Tarvitsee vain vaihtaa vain caseen sopiva bodyosa. Laukun saa lukkoon mikä on hyödyllistä jos tulee kysettä esimerkiksi soitinvakuutusasioissa. Tein vielä suunnitelmat bassokitarakotelosta mutta ne jätin sitten totuttamatta.
