Paul Bigsby - True Vibrato Tailpiece

Paul Adelburt Bigsby (1899–1968) oli Amerikkalainen multitaituri. Hän aloitti uransa menestyvänä kilpamoottoripyöräilijänä ja tuli sittemmin tunnetuksi moottoripyörien teknisten ratkaisuiden innovaattorina sekä muotoilijana. Paul kunnostautui myös intohimoisena harrastelijamuusikkona. 

ES-295 rekonstruktio ja Bigsby B-6 (LH)

Gretsch G5420 (6120 style) LH Electromatic ja Bigsby-B6

Jälkeenpäin Bigsby tunnetaan kuitenkin parhaiten hänen uransa toisesta vaiheesta soitinrakentajana sekä soittimien ja eteenkin soitinlaitteistojen keksijänä ja kehittelijänä Bigsby-tuotemerkillä. True Vibrato Tailpiece on nykypäivinä kitaravibratojen standardi. Paulin ideoilla ovat tehneet bisnestä myös Gibson sekä Fender.

ES-355 ja Bigsby B-7 (LH)

Les Paul sopiva Bigsby B-3 (LH)

Paul syntyi Elginissä Illinoisissa 12. joulukuuta 1899.  Pojan ollessa 11-ikäinen perhe muutti Los Angelesiin. Teini-iässä Bigsby kiinnostui moottoripyöristä. Aikaa myöten moottoripyörien rakentelusta ja ajotaidon kehittämisestä tuli Bigsbylle intohimoinen harrastus. 

Ensimmäinen maailmansota päättyi noina vuosina. Kotimaahan palasi sodasta paljon levottomia nuoria miehiä. He olivat sodan traumatisoimia. Heistä monet viihtyivät moottoripyörillä tien päällä alkaen vaeltaa päämäärättömästi pitkin maata. Tärkeää oli vain pysyä liikkeessä ja nostaa kulkiessaan helvetti ilmoille. 

Vaimentamattomien yksipyttyisten pärinä ja V-twinien rytmikäs staccato raikui kiihdytyskilpailuun sopivilla parkkipaikoilla, nopeuskilpailuun sopivilla kuivilla suolaisilla järvipohjilla tai kapeilla ja vaikeasti liikuttavilla mäkipoluilla. Paremmuudesta haluttiin saada selvyys. 

Paul alkoi kisata muiden kanssa voittaen ensimmäisen kilpailunsa 20-vuotiaana vuonna 1019. Hänet hänet opittiin pian tuntemaan nimellä PA Bigsby. Los Angelesssa oli myös suosittu rata, jossa Indian ja Harley Davidson-pyörät ottivat mittaa toisistaan (dirt track racing)

Suosion myötä Paul avasi 1920-luvulla veljensä Carlin kanssa moottoripyöräliikkeen, PA Bigsbyn. Yrityksen avulla edistettiin samalla omaa kilpailutoimintaa.  

PA Bigsby voitti Harley Davidsonilla numerolla 31 Fillmore Reliability Trialin vuonna 1927. Kilpailu alkoi Fairbanksin suuren liiketalon edestä Fourth Streetillä. Sieltä se jatkui nousuna kukkulalle ja Arundell's-joelle Sespeä pitkin. Sieltä se laskeutui alas Pole Creekin padolle, ylittäen joen yksitoista kertaa. Yksi kierros oli 4,7 mailia (7,5 km) pitkä. Muutamassa erittäin jyrkässä kohdassa rata eteni ylös mäkeä sik-sakkia. 

Kilpailijat saivat ensimmäisen kierroksen suorittamiseen 28 minuuttia. Toiselle aikaa oli käytettävissä 24 minuuttia. Seuraavilla 11 kierroksella aikaa oli käytettävissä 21 minuuttia per kierros. Kisassa ajettiin siis kaikkiaan 13 kierrosta eli 98,33 km. Miinuspisteitä sai pysähtymisestä tai jalan kosketuksesta maahan. Kilpailu oli suurtapahtuma pikkukaupungille.

Kilpailijoita vuoden 1927 kilpailusta. Osallistujia oli kaikkialta
Etelä-Kaliforniasta. Bigsby istuu satulassa keskellä kuvaa.
Hänellä on valkoisen paidan rinnassa numero 31.

Albert Crocker oli entinen kilpa-ajaja (1907–1909) sekä ensiluokkainen insinööri, jolla oli vuosien kokemus Thor- ja Indian-moottoripyöristä. Hän oli Indian jälleenmyyjä sekä varaosien valmistaja Coloradossa. Crocker myi Coloradon liikkeensä vuonna 1928 ja osti tilalle  Freed Indian Motorcycles -moottoripyöräliikkeen Venice Boulevardilta Los Angelesissa Kaliforniassa. Sillä oli valmiiksi vakiintunut asiakaskunta. 

Crocker palkkasi liikkeeseensä mekaanikoksi kaupungissa tunnetun moottoripyöräkilpailijan, 29-vuotiaan Bigsbyn. Bigsbyn lisäksi muita mekaanikkoja sekä koneistajia Albertilla oli ainoastaan Gene Rhyne ja Woody Mount. Kaikkiaan yrityksessä oli 11 työntekijää. 

Moottoripyörien lisäksi Crocker Motorcycles valmisti ja myi varaosia. Asennustöiden lisänä Paul opetteli tekemään puisia valumuotteja, joita käytettiin valettaessa alumiinisia varaosia. Muotoilijana sekä piirtäjänä hän kehittyi tosi taitavaksi. Bigsby eteni työnjohtajaksi suunnitellen pyöriin monia komponentteja. Suunnittelijan ja muotintekijän erityistaito osoittautui myös Paulin koko loppu-uralla erittäin hyödylliseksi taidoksi. 

Al Crocker ja Paul Bigsby esittelivät vuonna 1931 dirt track racing-kilpamoottoripyörän, joka oli rakennettu Indian 101 Scout pyörästä.

Vuonna 1933 Crocker ja Paul Bigsby kehittivät yksisylinterisen 500cc (30.50ci) OHV Speedway -pyörän vastauksena kilpailijoille. Crocker Speedway-pyörät nähtiin ensimmäistä kertaa koskaan Emeryvillen radalla 30. marraskuuta 1933. Crocker pyörällä osallistuneet voittivat kilpailun 12 alkuerästä kaikkiaan yhdeksän lähtöä! 

Vuoden 1934 yksipyttyinen Crocker speedway-pyörä.

Noina Speedway-kilpailemisen huippuvuosina useimmat Tyynenmeren rannikon parhaista ajajista vaihtoivat pyöränsä Crockeriin. Firma rakensi lopulta kaikkiaan noin kolmekymmentä speedway-pyörää.

1930-luvun puolivälissä Crocker ja Bigsby alkoivat työstää uutta, raskaan ja korkean suorituskyvyn yläventtiili Crocker V-Twin-moottoripyörää. Pyöräilijöiden kommenteja kuuntelemalla ja aikakauden ilmapiiriä aistimalla Crocker oli laskeskellut, että nopeilla retkipyörillä olisi hyvästi kysyntää. Vuonna 1936 rullasi ensimmäinen Crocker twin ulos tehtaalta. 

Kun pyörä julkaistiin edes Crocker ei osannut aavistaa että Crocker "Small Tank" 61, 1000 cc Hemi-Head -mallin kysyntä olisi niin hurjaa. Tilauskirjoihin alkoi valua tilauksia paljon enenmmän kuin he pystyivät täyttämään pitkään aikaan! 

Crocker Twin oli valmistuessaan maailman nopein tuotantomoottoripyörä. Bigsby sai kilpailu-uransa tärkeimmän ja samalla viimeisimmän mestaruuden 36 vuoden ikäisenä vuoden 1937 Greenhorn Endurossa!  

Voittajan on helppo hymyillä. Bigsby ja Crocker "pikkutankki" Twin.

Vuonna 1939 Crocker esitteli uuden ja parannetun mallin nimeltä Crocker "Big Tank". Kilpailu oli kiristynyt edellisen menestysmallin julkaisun jälkeen parissa vuodessa kovasti. Pienten valmistusarjojen moottoripyörien valmistaminen oli muuttunut kannattamattomaksi. Paul Bigsby lopetti työskentelyn Crockerilla 13 vuoden jälkeen vuonna 1941. Vuotta myöhemmin eli vuonna 1942 Crocker luopui moottoripyörien tuotannosta kokonaan. 

Toisen maailmansodan alkaminen aiheutti pulaa kriittisistä materiaaleista. Indian ja Harley onnistuivat saamaan sopimukset Yhdysvaltain armeijan kanssa sotilasmoottoripyörien tuotannosta. Crocker sai yritykselleen sopimuksen lentokoneiden osia valmistavan Douglas Aircraftin kanssa muuttuen puolustustyöhön. 

----------------

Bigsby oli ollut vuosikymmenien ajan ja jo kilpailu-urallaan innokas harrastelija basisti-kitaristi. Luontaisena Pelle-Peloton puuhailijana hän näperteli aina kitaran ja bassonsa kanssa etsien tapoja parantaa soittimia. Paul alkoi testailla kokonaan uudenaikaisen ja täysin kiinteärunkoisen (solidbody-)kitaran ideaa jo vuonna 1944. Kitaristi Les Paul teki testejä samoihin aikoihin Log-kitarallaan. Sotavuosien ajaksi Bigsby sai työtä mallien tekijänä laivaston laivojen osia valmistavasta yrityksekstä. 

Bigsby rakenteli illat soittimia käsin autotallissaan valmistaen ne alusta alkaen. Mikkien valmistamiseksi hän esimerkiksi rakensi oman käämintäkoneen ompelukoneen osista. 

Juhlavasti nimetty Bigsby Electric Guitar perustettiin sodan jälkeen vuonna 1946. Tuolloin olleessa lyhytaikaisessa suhteessa 47-vuotiaana Paul tuli isäksi. Ensimmäiseksi ja ainoaksi jäänyt lapsi kastettiin Maryksi.

20-luvulta aina 40-luvulle saakka Country-musiikki oli suosiossa ja aikakauden valtavirtamusiikkia soiden radiossa. Paikallinen asema vaihtoi vuonna 1945 tunnukseen KXLA  ja aloitti yhtenä ensimmäisitä kokopäiväisistä kantrimusiikkiasemista. Toinen paikallinen radiokanava oli KLAC, josta lähetettiin Cliffie Stonen suosittua Hometown Jamboree-ohjelmaa. Paul meni naisystävänsä sekä Mary-lapsensa kanssa ohjelman yleisöksi.

Lähetyksessä soitettiin perheen rakastamaa ​​Western-swingiä ja kantria. Western swing on yhdistelmä big bandia, countrya, hillbillyä ja polkkaa. Tyyli oli tuolloin suosituinta Etelä-Kaliforniassa. Paul pääsi tapaamaan lähetyspaikalla aikakauden suurimpia tähtiä sekä heidän säestysmuusikoita.

Bigsby pääsi tutustumaan myös nousevaan tähteen Merle Travikseen. Eräänä päivänä vuoden 1946 lopulla Merle ja Bigsby, jotka kumpikin olivat innokkaista motoristeja, olivat lounaalla. Soittamisen ja laulamisen lisäksi Merle oli taitava monissa muissakin asioissa. Hän mm. piirsi sarjakuvia, harrasti proosan kirjoittamista, eläinten täyttämistä ja kellojen korjausta. 

Merle Travis ja Indian.

Travis oli kuullut Bigsbyn steel-kitaroista, joissa oli huikea sustain. Merle luonnosteli ideaansa uudesta kitarasta Pasadena-radioaseman ohjelmalehteen ja näytti piirustusta Paulille. Merle kysyi -PA pystyisitkö rakentamaan tällaisen? Paul vastasi -Voin kuule tehdä mitä tahansa. Sanonta jäi elämään! Turhasta vaatimattomuudesta Bigsbyä ei voinut syyttää. Eikä sillä olisi pärjännyt nuoruuden moottoripyöräkilpailuissa tai Crocker-tallissa. 

Traviksen hahmottelemassa kitarassa oli sustainin saamiseksi kiinteä umpipuinen linnunsilmävaahterasta valmistettu runko. Tiheä ja kova puu antoi sustainia, mutta oli raskasta ja täytyi koverta ontoksi sekä peittää pleksillä. Merle oli piirtänyt rakennettavaan soittimeen kuusi vierekkäistä viritintä. 

Otelautamerkeiksi Travis halusi kaulaan pelikorttien maat: hertta, risti, ruutu ja pata. Soittimeen kuului pähkinäpuusta tehtävä koristeellinen näppäilykäden "käsinoja", ja viulumainen peräkappale. Oikeasti kielet menivät kuuden metalliholkin avulla läpi rungosta. Holkkien käyttö oli uusi idea. Kolmeasentoinen ja kondensaattorilla lisätty kytkin oli myös uusi idea. Runko oli 1 1/2" paksu (ja se vakiintui myöhemmin myös Fenderillä Telecasterin paksuudeksi).

Virittimien kuusi yhdelläpuolella järjestely taas oli vanha idea. Johann Stauffer oli käyttänyt sitä jo 1800-luvun alussa Itävallassa sekä oppipoikansa Martin myöhemmin Amerikassa. Ei ole varmaa tiesikö Travis näistä, mutta Bigsby on antanut pisteet omalaatuisesta ja selkeästi Staufferista poikkeavasta lavan muotoilusta Travikselle. R.C. Allen on puolestaan esittänyt että lavan suunnitteli hänen setänsä.

Martin - Staufferin ja Bigsby.

Traviksen piirrustuksessa kitaran lapa oli alunperin pidempi ja se teki kaarroksen virittimien puolella. Testailujen jälkeen Bigsby leikkasi sen pois ja muotoili lavan uudestaan nykyään yleisesti tunnettuun muotoon. Bigsbyn uutuusidea oli lisätä lapaan logo upottamalla. Jäjestelyllä hillittäisiin tuotemerkki-kopiointia. (Gibson otti idean pian myös käyttöön). Kitaran runkoa muokattiin myös. Siihen tehtiin Firenceläinen "terävä" leikkaus, sarvi (Florentine Cutaway).

Lapa ennen ja jälkeen muokkauksen.

Travis Bigsby ennen lopullisia muokkauksia
radiokanavan yhteiskuvassa
(Travis fcebookryhmä)

Vuoteen 1947 mennessä Paul oli uusissa naimisissa. Samaan aikaan Bigsby pääsi rakentamaan steel-kitaran Spade Cooleyn bändin Earl "Joaquin" Murphylle. Soitin oli monella tapaa edistyksellinen. Pian muut muusikot seurasivat perässä yksi toisensa jälkeen jättäen oman tilauksensa poljin steel-kitarasta. Kohta työt piti laittaa jonotuslistalle. 

Vuonna 1948 Bigsby rakensi yhden ensimmäisistä poljin steel-kitaroistaan  Wesley Webb "Speedy" Westille. Soitin oli edellä aikaansa. Esimerkiksi Bigsbyn laatima poljinjärjestely on vakiintunut soittimissa sittemmin standariksi. 

Samana syksynä länsirannikolla päästiin ihmettelemään ensimmäistä kertaa televisiolähetyksiä, kun paikallinen KCOP-kanava aloitti Televisio-lähetystoiminnan 17. syyskuuta 1948 nimellä Lucky 13 lähetyskanavalla KLAC-TV!

Samana vuonna 1948 valmistui Merle Traviksen tilaama kitara, jota voi hyvällä syyllä pitää kaikkien kiinteärunkoisten "lankku"kitaroiden isänä. Soitin oli teknisiltä ominaisuuksiltaan kuten muotoilultaankin edistynyt. Bigsby teki kitaraista ainakin kaksi eri versiota, yksi ja kaksi mikkisen.

Bigsbyn Merle Travikselle tekemä kiinteärunkoinen kitara.

Glen Claussenin kirjoittama juttu kitarasta.

Noihin aikoihin on kerrottu Les Paulin, Leo Fenderin ja Paul Bigsbyn viettäneen yhdessä iltaa ottaen kuppia ja jutellen kitaroista sekä mikeistä Les Paulin luona. Bigsby teki Lesille kitaran Les Paul-nimikoidulla plektrasuojalla. 

Les käytti Bigsbyn vamistamia mikkiä "How High the Moon" -kappaleen nauhoituksissa. Paulin kerrotaan sanoneen, että mikissä (taajuuksien) nouto oli onnistunut, siinä oli erittäin suuri ulostulo ja se toimi hyvin tallassa.

Vuonna 1949 Lucky 13 lähetyskanava KLAC-TV alkoi lähettää Cliffie Stonen tähdittämää Hometown Jamboree-ohjelmaa radion lisäksi myös televisiossa ja suuri yleisö pääsi ihmettelemään Bigsbyn kitaroita! 

Tuohon aikaan aikakauden tähdet, kuten Les Paul ja Merle Travis tekivät lyhyitä, muutamien biisien mittaisia tallenteita. Näitä musiikkiohjelmia, alkuaikojen "musiikkivideoita" esitettiin sitten soudiesseissä. 

Tallenteita esitettiin myös eri televisiokanavilla ohjelmien välissä. Merle Travikselle, Speedy" Westille tai Grady Martinille valmistetut soittimet saivat näkyvyyttä televisiossa yhä laajemmin.

Soittimien valmistajana Bigsbystä kehittyi poikkeuksellisen taitava käsityöläinen, taiteilija, innovaattori ja keksijä. Tämän kääntöpuolena Paul ei ollut kiinnostunut yhtään pitämään kirjaa töistään. Siitä johtuen on myöhemmällä ajalla ollut vaikeaa dokumentoida esimerkiksi kuinka monta kitaraa hän kaikkiaan rakensi. 

Bigsby erikoistui Lap Steel ja poljin steel-kitaroihin. Sen lisäksi Paul ideoi ja valmisti useita muun tyypin soittimia. Hän teki esimerkiksi kautta aikain ensimmäisen kaksoiskaulamallin Nashvillen kitaristille Grady Martinille ja vahvistetun mandoliinin Bob Wills &Texas Playboyssakin soittaneelle Tiny Moorelle. 

Bigsbyn myymälässä oli myynnissä mikrofoneja, räätälöityjä upotekoristeisia plektasuojia sekä akustisten kitaroiden Bigsby-vaihtokauloja. Merle Travis piti Bigsby-kitaransa kaulasta niin paljon, että hän pyysi Paulia korvaamaan Martin D-28 -kitaransa Bigsbyn kuusikielisellä kaulalla. 

Bigsbyn valmistamia mikkejä käyttivät Hank Garland ja Merle Travis kitarassaan. Chet Atkinsin asensi D'Angelico-kitaransa myös Bigsby-mikin. 

Leo Fender valmisti samasta kiinteärunkoisen kitaran aihiostaan ensin Esquire-, Broadcaster- ja lopulta Telecaster-mallin. Vuonna 1950 myyntiin tulleessa uudessa Fender Telecasterissa oli samalle puolelle lapaa sijoitetut virittimet ja Bigsbyn kitaroita kovasti muistuttanut lankku. Soitin alkoi myydä markkinoilla kuin häkä. Kopiointi aiheutti pahaa verta Bigsbyssä ja Traviksessa.

Muutoksia Fenderin lavassa

Fenderin valloitettua markkinoita nopeaan tahtiin sarjatuotantosoittimellaan sai konservatiivisen ja tähän saakka verkkaisesti päätöksiä tehneen Gibsonin nopeasti liikekannalle. Yhtiössä tuli hätä markkidoiden menettämisestä ja näin kohta näki päivänvalon ensimmäinen lankku-Gibson. Vuonna 1950 malli oli kaikkea muuta muuta kuin konservatiivinen. Se oli kultaiseksi maalattu ja nimeltään Les Paul. 

Leo Fenderin edustamat massatuotantokitarat ei olleet Bigsbystä kovinkaan kiinnostavia. Gibsonin johtoon palkattiin juuri noihin aikoihin uudistaja Ted McCarty. 

Tarina ei kerro maksoiko Gibson lankun muotoilusta kenellekkään. Joka tapauksessa se noudattaa Les Paul-kitarassa täsmälleen Bigsbyn ääriviivoja. Uskoakseni Gibson Tedin johdolla hyvitti muotoilusta sekä Bigsbylle että Travikselle, koskapa kumpikin teki koko loppu-uransa ajan yhteistyötä yhtiön kanssa. 

Fenderin Prototypessä on nähtävissä yhtäläisyyttä Bigsbyyn muussakin kuin lankun paksuudessa.

Les Paul soittaa seuraavassa vuonna 1951 tallennetulla soundiesllä Les Paul numero 1 prototyyppi kitaralla. Malli tuli myyntiin vuonna 1952. Lesillä on kitarassa Bigsby-mikit.  

Paul meni eteenpäin, hän keskittyi omaan näkemykseensä soittimien rakentamisessa pikku verstaassaan. Bigsbyllä oli halu tuottaa käsityönä arvokkaita ja korkealaatuisia instrumentteja. Hänestä oli hauskaa räätälöidä soittimista yksilöllisiä. Asiakkaan tarpeitaan kuunnellen, soitin kerrallaan. 

Bigsbyn steel-kitaroiden, tavallisten kitaroiden ja jälkiasennusten suosio yhdistettynä siihen että hän ei halunnut kasvattaa "putiikki"yritystään johti pian kahden vuoden jonotuslistaan. 

Periaatteen käsityöläinen piti tilauslistaa tasa-arvoisesti eikä hyväksynyt etuilua yhtään. Erään kantritähden tokaistua kerran -Etkö tiedä kuka minä olen? Bigsby vastasi -Mulle on ihan sama oletko vaikka Jeesus, mutta odotat vuoroasi kuten muutkin.

Vuonna 1951 Merle Travis soitti onttokoppaista kitaraa. On väitetty että siinä olisi Kay-runko ja Bigsbyn kaula. Kitaran omistaa nykyään Jack Parson. Hakemisesta huolimatta kuitenkin näyttää sille että Kay ei valmistanut vuonna 1951 kyseisen mallista kitaraa. 

Sitä vastoin soitin muistuttaa hämmentävän paljon vuonna 1949 julkaistua Gibson  ES-175 mallia. Japanilaiset olivat jo noihin aikoihin ketteriä kopioimaan Yhdysvaltalaisia soittimia ja uskonkin että koppa on Teiscon alihankkijan Nardan valmistama  Nardan No. 100, johon Bigsby vain vaihtoi kaulan sekä kannen. 

Kitaraan on lisätty samanlainen kyynärpään käsinoja ja kielien peräkappale kuin nähtiin myöhemmin kuuluisaksi tulleessa Bigsbyn Travikselle valmistamassa lankku Bigsbyssä! Videolla steel-kitaraa soittaa Speedy West ja Eddie Kirk on komppikitarassa.

Travis soitti noihin aikoihin myös Gibson L-10 -kitaraa, joka oli varustettu Kauffmanin vibratolla. Travis sekä monet muut kitaristit kuten Les Paul pitivät vibratosta, koska sillä pystyi huojuttamaan kitaran ääntä pedaaliteräskitaraa tyylitellen. Ainut ongelma vain oli, että Kauffman vei kitaran pois vireestä joka kerta kun sitä käytettiin?!

Kauffman Vibrola

Travis toi kerran vuonna 1951 L-10:nsä Bigsbylle ja kysyi voisiko hän tehdä tälle ongelmalle jotain? Bigsby vastasi tuttuun tyylinsä "Voin kuule korjata ihan mitä tahansa." Paul huomasi saman tien kuinka huono Kauffman-vibrato oli. Korjaamisen sijaan kehitti täysin uuden vibraton!

Ensimmäisissä Bigsby-vibratoissa oli kiinteä varsi, jota ei voitu kääntää sivulle. Nykyään käytössä olevan jousen tilalla oli alussa kumitulppa. Peräkappale oli suunniteltu laskemaan tai nostamaan sävelkorkeutta yhden puoliaskeleen. Kokoonpanoon kuului talla, joka heilui edestakaisin estäen kielten hankautumisen poikki. Asiakkaat tulivat nopeasti myymälään asentamaan uuden vibraton. Ensimmäinen meni tietysti Travisille.

Superkuva: Travis, Gibson Super 400, Bigsby ja Standel

Gibsonin tuolloinen presidentti Ted McCarty teki yksiköstä yksinoikeudella sopimuksen sillä ehdolla, että McCarty auttaisi tarkistamaan suunnittelua, jotta vibrakampi voidaan työntää sivuun silloin kun sitä ei käytetä. 

Pian muut kitarayhtiöt, mukaan lukien Gretsch, halusivat uuden, vakaamman vibraton. Bigsby teki tarkistetun sopimuksen Gibsonin kanssa ja antoi heille edullisen hinnan ja rahaa McCartylle suunnitteluavusta vastineeksi ei-yksinomaisesta sopimuksesta.

Tähän mennessä suhteet Leo Fenderiin olivat palautuneet riittävän ystävälliseksi, jotta Bigsby saattoi suunnitella Telecasteriin erityisen vibraton. Se sisältyi tallamikrofonin ympäristö. 

Fender esitteli vuonna 1954 Stratocasterin, jossa oli epämiellyttävästi tutun näköinen lapa ja taistelut alkoivat uudelleen. Bigsbyn oikeusjuttu kuitenkin vesittyi. Perusteluksi sanottiin että 6 viritintä yhdellä puolella oli ollut jo olemassa menneisyyden eurooppalaisissa instrumenteissa. Lavan muotoilusta ei puhuttu mitään.

Paulilla oli haave saada arvostamallaan rakennustavalla eli pieteetillä huolellisesti rakennettu, huippulaadukas vahvistin. Bigsby itse ei hallinnut riittävän laajasti elektroniikkaa vahvistimen tekemiseksi, joten vuonna 1953 hän meni paikallisen niin ikään autotalliyrittäjän Robert "Bob" C. Crooksin juttusille. 

Ensimmäisen koemallin soundi ei tyydyttänyt kerrasta täysosumiin tottunutta Bigsbyä, joten hän hylkäsi koko hankkeen. Käynti ei ollut kuitenkaan hyödytön, sillä se sysäsi liikkeelle Standel-kitaravahvistimien tarinan. Samana vuonna valmistui  ensimmäinen Standel vahvistin Travikselle.

Paul suunnitteli Magnatonelle kitaramallin ja jatkoi steel-kitaroiden rakentamista vielä jonkin aikaa keskittyen yhä enemmän Bigsby Vibratoon. Vuoteen 1956 mennessä hän lopetti kitaroiden valmistamisen kokonaan. Tarina kertoo, jonkun pyytäessä samanlaista kitaraa, jonka hän oli tehnyt Travisille, Bigsby oli ärähänyt: "Ei helvetti! Mene Fullertoniin ja etsi Leo Fender. Hän rakentaa sinulle sellaisen."

Tuhannet tilaukset ja massatuotannon kompromissit koettivat Paulin perfektionistista luonnetta. Vibratoliiketoiminnan lisääntyessä Bigsbyn täytyi laajentaa kauppaansa, palkata työntekijöitä ja työllistää laitteen osien tuotanto. Myös Mary-tytär oli isänsä apuna.

Vuonna 1965 Bigsbyn Vibratot olivat olleet menestyksekkäästi tuotannossa jo 14 vuotta. Bigsby oli 66-vuotias. Hän tarjosi yritystä ystävälleen Ted McCartylle. Ted oli valmis jättämään Gibsonin ja niin sovittiin kaupat. Bigsby jäi eläkkeelle. Kolmen vuoden kuluttua 7. kesäkuuta 1968 Paul Bigsby kuoli syövän murtamana. 

McCarty jatkoi kasvattaen Bigsby-yhtiön liiketoimintaa aina vuoteen 1999 saakka, jolloin hän myi sen tuotteen parhaimmalle yhteistyökumppanilleen Gretsch Guitar Companylle. 

Bigsbyn elämäntyöstä on julkaistu kirja Hal Leonard, The Story Of Paul Bigsby ja Andy Babiuk The Story of Paul Bigsby: Father of the Modern Electric Solidbody Guitar"

Ajan saatossa Bigsby vibratoihin on tullut saataville lisätarvikkeita, kuten esimerkiksi rullatalloja tai Vibramate ja Towner tuotteita.

Bigsby ja kielenvaihto

Jotkut ovat tuskailleet bigsbyn kielenvaihdon kanssa että on kyllä tosi vaikeaa vaihtaa kielet. Koko ajan vaan irtoaa peräkappaleesta. Työtä helpottamaan on jopa keksitty oma työkalu. Voin kertoa että ainoat työkalut mitä tarvitset löytyvät useimmalta soittajalta omasta takaa. 

Ne ovat capo ja kärkipihdit. Kärkipihdit löytyvät useimmista "monitoimityökaluista" eli kansanomaisesti leathermanista. Ensimmäiseksi tehdään taivutus kielenpäähän. Kärkipihdeillä otetaan kieli noin 3 mm puristukseen kielen päätyrullasta.

Kärkipihtien kiinnityskohta.

Seuraavaksi tehdään 90 asteen taivutus eli suorakulma. Kun katsotaan päätyrullasta läpi se osoittaa kielen suuntaan. Pujotetaan kieli tallasta peräänpäin ja Bigsby B7-mallissa ensi poikkirullan ali ja sen jälkeen yläkautta kiinnittäen kielen päätyrullan tappiin/piikkiin.

Taivutettu kielenpää.

Tämän jälkeen otetaan capo ja puristetaan kieli sen avulla esimerkiksi ensimmäiselle nauhalle. Kieli asetaan sen verran tiukalle ettei pääse irtoamaan itsestään tallan peräkappaleesta. Nyt sinulla on vapaat kädet asetella kielenpää kaikessa rauhassa viritystappiin kiinni. 

Capo on hyvä asennuskaveri.

Uskallan väittää että ennen pitkää saat tekniikan sujuvasti haltuun. Sen jälkeen tuskainen kielten vaihto Bigsby-kampiseen kitaraan vain on kaukainen muisto.  Ja kitaran kielet vaihtuu tarvittaessa nopeammin kuin vaikkapa Stratossa, jos on tarvetta kisata. 

 

Gibson ES 335 Vibrola, Vibrato, Tremolo, Les Tremolo II tuning

Rakentelin muutama vuosi sitten harvinaiseen Gibson ES 335 kitaraani modifikaation jonka olin kehitellyt aiemmin Gibson Les Paul kitaraani. Tuo viritelmä oltiin huomattu sittemmin ameriikan maalla, josta videolla esiintyvä heppu antaa ymmärtää keksinnön olevan omaansa. Keksintö on kyllä Duesenbergin ja sen sijoittamisen innovaatio Gibsonin kitaraan ja vibrolan kammella  kylläkin minun. Jotain hyötyä siitä että päivämäärät on tullut laitettua talteen. Hehe.

Kaikki kunnia Bigsby:n vibratoille mutta halusin siis kokeilla jotain uutta ja laitoksesta tuli ihan toimiva.

 Vaihdoin Gibsonin rullatallan sopivaksi virityksen toimivuuden syistä. Samoin satulaksi vaihdoin luunvärisen graffitin. Nyt kitara on ollut käytössä puolisen vuotta eikä ole ollut vireen kanssa mitään ongelmia. Kiitokset Juhalle satula ja rullatallavinkistä. Sittemmin ideani on löytänyt tiensä Yhdysvaltioihin saakka.

Hauska yksityiskohta on että Rockinger Guitars kertoo Duesenbergin Les Trem II:n olevan kohtalainen. Minusta tuo pelaa ihan mainiosti. 

Duesenbergissä on kohtuullisen hinnan lisäksi hyvänä puolena se, ettei tarvitse porailla reikiä eikä tehdä muutenkaan peruuttamattomia muutoksia soittimeen. Tahi tarvitse vibramate-tyyppisiä sovituskappaleita. Ja vielä yksi hyvä puoli on kevyt paino. 

Gibson ES-335

Gibsonin alku

Gibson soittimien isästä Orville H. Gibsonista (1856-1918) ei ole olemassa paljon tietoja. Hän oli lähtöisin maatilalta lähellä pikkukaupunkia Chateaugaystä. Orvillen Isä John oli tullut Englannista siirtolaiseksi Yhdysvaltoihin ja äiti Amy Perusta. Orville oli yksi perheen viidestä lapsesta. Tultuaan työikäiseksi hän oli ajautunut vuosien päästä Kalamazoohon työskennellen lopulta vuonna 1885 myyjänä kenkäkaupassa. Sitten tarjoilijana ravintolassa vuonna 1893.

Orvelle H. Gibson.

Hänen toinen elämänsä oli muusikkona sekä soitinrakentaja-keksijänä, joissa hän oli itseoppinut. Muusikkona hän oli ollut arvostettu ja on kerrottu hänen toimineen lopulta johtajana Orpheus Mandolin Orchestrassa. Vaikka Gibson oli tapaillut naisia niin hänellä ei tiedetä koskaan olleen omaa perhettä. Aktiivi-soittouran jälkeen hän oli toiminut päivätyön ohella soitin-rakentajana sekä opettanut musiikkia.

Orvellen rakentama Concert tai
Alpine Zither

Hänen keksintönä oli alkaa rakentaa mandoliineja sekä kitaroita kuperakantiseksi viulun tapaan. Orville oli vasenkätinen ja siksi hän ei käyttänyt soittimissaan pleksiä. Hänen erikoiset soitin innovaatiot kuten Lyyra-kitara, Harppu-kitara ja Mandolira kokeilut herättivät ympäristössä kummastusta ja häntä oudoksuttiin koska tuohon aikaan pienellä paikkakunnalla ei ollut juuri käsitystä soittimien historiasta. Toisaalta Orvelle tiedettiin erittäin taitavaksi soitinrakentajaksi, joten tilauksia oli jonossa pitkälti. Orvillen soittimet tunnettiin Puolikuu-tähti tunnuksesta lavassa sekä erikoisesta "lyyra-mandoliini" etiketistä. Perinteiset Mandoliinit olivat tuolloin 1800-luvun lopussa kielisoittimina kaikista kysytyimpiä.

Gibsonin erikoinen "lyyra-mandoiliini" etiketti 1890-luvulla.

Vuonna 1894 hänen soitinrakentamisensa työllisti niin hyvin jotta hän jätti päivätyönsä. Gibson rakensi soittimiaan verstassa joka oli osoitteessa 104 East Main Street Kalamazoo. Toukokuun 11. päivänä 1896 Orville haki ensimmäisen ja ainoan patenttinsa US-patentti nro 598245, se julkaistiin 1. helmikuuta 1898.

Gibsonin muutama rakentama Lyyra-mandoliini,
(Erikoinen video alkaen 5:28)

Perfektionistina hänen maineensa oli kasvanut nopeasti ja kysyntää lujille sekä laadukkaille persoonallisille kuperakantisille soittimille oli enemmän kuin yksi mies ehti tuottamaan. Vuonna 1899 paikalliset liikemiehet olivat haistaneet menestyksen. He ehdottivat yrityksen perustamista. Ryhmään kuului kolme asianajajaa sekä kaksi musiikkikauppiasta. Näin Gibson Mandolin Guitar Mfg Co Ltd on perustettiin vuonna 1902. Gibson itse osti 60 yhtiön osaketta.

Gibsonin valmistama Harp-guitar vuosisadan alusta.

Sopimusehtojen mukaisesti Orville opetti palkatuille käsityöläisille soittimien valmistusta jakaen salaisuuksiaan. Erikoista oli että hänellä ei ollut perustettuun yhtiöön minkäänlaista omistajaosakkuutta. Vain toimia pelkästään neuvonantajana korvausta vastaan. Vuonna 1904 Orvelle myi yhtiölle oikeudet ainoaan omistamaansa ja haluttuun mandolin-patenttiin.

Orvellen mandoliini-patentti.

Orvellen mielenterveys oli alkanut horjua yhtiön perustamisen alku-aikojen jälkeen ja hänellä oli pitkiä hoitojaksoja vuosina 1907 ja 1909. Vuosikymmenen 1910 alussa hän muutti kotiseudulleen ollen siellä elämänsä viimeiset 7-8 vuotta.

Lloyd Loar ja Les Paul-mallia
enteilevät Orvellen suunnittelemat
mandoliinin muodot.

Lloyd Loar Allayre (1886-1943) oli monitaitoinen henkilö kuten mandoliini-soittaja, akustinen insinööri, muusikko, kirjailija tai säveltäjä. Hänen yhteistyö oli alkanut Gibson-yhtiön kanssa vuonna 1911. Lloyd oli aikansa muusikko-kuuluisuus toimien yhtiössä musiikillisena neuvonantajana. Gibsonin tehtaan toiminnan laajentuessa vuonna 1916 rakennettiin uusi tehdas Parsons Streetille Kalamazoohon Michiganissa.

Gibson-yhtiölle alun antanut Orvelle kuoli vuonna 1918 diakgnoosinaan krooninen endokardiitti. Sydämen sisäkalvon tulehdus oli saanut alkunsa sairaalassa ollessa. Hänet haudattiin 30 mailia synnyinkodistaan Morningside hautausmaalle Malonessa, ja muistona vain pieni kivi jossa "OH Gibson, 1856-1918" Kuolintodistuksessa ammatiksi on merkitty "muusikko".

Orvellen hautakivi.

Lloyd liittyi Gibson-yhtiöön virallisesti vuonna 1919. Siihen aikaan kaarevakantiset "Gibson-yhtyeet" ovat suorastaan ilmiö. Lloydin yhtiössä oloaikana kehitys meni osaltaan eteenpäin ja kitaroihin sekä mandoliineihin tulivat F-aukot. Vuoden päästä alkoi kieltolaki, salakapakat ja soittajilla lisätienestinä salakeikat. Itseään säestävät blueskitaristit työllistyivät myös.

Noin vuonna 1922 tuli Gibsoneihin säädettävän metallivahviseisen säätöraudan-patentti. Tämä mahdollisti kaulojen valmistamisen ohuemmaksi. Tulokset olivat L-5 kitaraa käyttöön vuonna 1923 ja F-5 mandoliini. Vuonna 1924 mandoliinien suosio johdossa oli väistynyt ja banjoilla soitettava musiikki oli noussut valta-asemaan. Yhtiön nimeksi muuttui lyhyesti Gbson Inc. Samana vuonna päättyi Loydin 5-vuotinen Gibson-yhteistyö.

Gibson Super 400

Vuonna 1926 esiteltiin ensimmäiset kitaroiden Flat Top-mallit. 1930-luvulle tultaessa kitaroiden suosio oli ohittanut banjon kaikista suosituimpana kielisoittimena. Kolmen vuoden päästä päättyi kieltolaki. Suurin kilpailija Gibson inc. yhtiölle oli hyvin menestynyt soitinvalmistaja Epiphone. Tällä vuosikymmenellä Gibson julkaisi monia merkittäviä soittimia kuten Hawajin-kitara sekä kiraroiden L-sarja esiteltiin. Suurin uutuus varmasti oli Super Grand Auditorium kokoinen Super 400. Sen hinta oli tähtitieteellinen 400 US $ joka yksinkertaisesti johti soittimen nimeen Super 400. Tunnetut muusikot kuten Charlie Christian auttoivat Gibsonin tunnettuutta.

Ted McCarty-kausi, omistaja CMI

Toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1944 Chicago Musical Instruments (CMI) osti Gibson-yhtiön ja myyntiosasto siirtyi Chicagoon tuotannon sekä suunnittelun jäädessä Kalamazoon. Neljän vuoden päästä Ted McCarty liittyi huonoon kuntoon pääseeseen yhtiöön. Hänestä tuli yhtiön presidentti kahden vuoden päästä vuonna 1950. Hänen kuudentoidsta vuoden kausi yhtiössä oli menestyksekäs ja kehityksellisesti edistyksellinen. Gibsonia oltiin pilkattu vanhanaikaiseksi ja kankeaksi yhtiöksi. Ja nyt koitti suunnan muutos.

Ted McCarty

Tedin aikana yhtiössä aloitettiin uuden keksinnön, lankkukitaroiden valmistaminen. Ensimmäinen Les Paul malli julkaistiin vuonna 1952. Hänen johdossaan kehitettiin Tune-O-Matic talla, humbuck-mikrofonit Explorer, Flying V, Moderne, SG, Firebird kitaramallit ja Gibson vahvistimia (tuotannossa 1936-1966).
Leo Fenderiä ja McCartyä yhdisti se seikka etteivät he kumpikaan soittaneet kitaraa. He olivat molemmat koulutukseltaan insinöörejä ja puhuivat kitaristien kanssa paljon saadakseen selville, mistä nämä olivat kiinnostuneita. On sanottu että Les Paul-malli oli tallaa vaille valmis Tedin luomus. Jonka tallan keksintöversio sekin tuli patentoiduksi myöhemmin McCartyn nimiin. Kuuluisa muusikko-keksijä Les puolestaan sai rojalteja nimensä käyttämisestä mallissa. Lisäksi muusikko sitoutui soittamaan jatkossa julkisesti vain nimikkomalliaan.

Vuonna 1957 Gibsonin merkin omistaja CMI osti pahimman kilpailijan ja Gibsonia suuremman Epiphonen. Tämä perinteikäs akustisten soittimien valmistaja oli ajautunut talousongelmiin muutettuaan Philadelphiaan. Näin Epiphone toiminta sulautettiin Gibsonin kanssa saman katon alle Kalamazoohon.

Les Paul ja hänen Epiphonesta 1930-luvulla
tuunaamansa keksintö "log" vuoden 1977
Guitar Playerissä.

Levytysten moniraita-tallennuksen ja lähi-mikrofonitekniikan keksinyt Epiphonen soittimista tunnettu muusikko Les Paul oli esitellyt vuosia aiemmin Epiphonelle ideansa "Log" kitarasta. Se oli akustinen kitara, johon oli laitettu mikrofonit sisältävä lankku keskelle. Myöhempina vuosina keksintöä jalostettiin eteenpäin jossa Tedin osastolla se keksittiin sarjatuotettavaksi.

Uusi ES-335 malli 

Vuonna 1958 oltiin onnistuttu yhdistämään lankkukitaran sekä akustisen kitaran parhaat puolet toimivaksi kokonaisuudeksi. Näin julkaistiin ES-335 malli jonka nimi tulee "sähköinen espanjalainenkitara" lyhenteestä. Kautta aikain Ensimmäinen puoliakustinen kitara oli syntynyt. Epiphone-merkille tuli tästä soittimesta sisar-malli Sheraton. ES-335 oli menestys joka on pysynyt tuotannossa yhtä mittaa nykypäiviin asti. Lähivuosina on tulossa täyteen 50 vuotta ensimmäisen ES-335 valmistumisesta! Voisi siis sanoa varsin kestävää desingiä! Yksi ensimmäisiä mallin käyttäjiä oli tunnettu Chuck Berry.

Chuck Berry ES-345 ja
"ankka-kävely" vuonna 1958.

Kitaraan tuli ontot sivut ja keskelle lankku. Näin soittimeeseen saatiin hyvä akustinen sointi sekä vahvistettuna pitkään soiva soundi joka ei ollut kiertoherkkä. Kaarevat kannet olivat höyryllä muotoon prässättyä vaahteraviilua. Nykyään mallista pidetään halutuimpina vuosina 1958-1964 valmistettuja kitaroita rajallisen kappalemäärän takia. Soittimesta kehittyi varsinainen cross-over instrumentti koska se kelpasi Jazzin, Progen, Rockin tai Bluesin soittajille.

Britit tekivät 1960-luvun alussa musiikillisen invaasion Amerikkaan ja valkoiset mustaa bluesia opetelleet britti-pojat nousivat siitä maailmanlaajuiseen suosioon. Satelliitit, tuo uusi keksintö yhdisti maat ja mantereet. Musiikkisuuntauksista tuli kansainvälisiä! Gibsonille kehityi ES-335 mallista hitti aina Hangosta Honoluluun. Kysyntää oli enemmän kuin siihen pystyttiin vastaamaan! Kahden vuoden päästä vuonna 1966 McCarty sai houkuttelevan tarjouksen ostaa Bigsby-yhtiön osuuksista toisen puolen ja hän siirtyi sinne.

Järvisellä ja minulla on yksi suuri esikuva.
Clapton Es-335 vuosina 1965-1968.

On erikoista ja ehkä koskaan ei tiedetä miksi Clapton luopui totaalisesti hänet maineeseen auttaneista Gibson soittimista vuonna 1968. Ehkä kilpailija teki paremman tarjouksen tai Gibsonilla oltiin tultu pöyhkeiksi? Kuka tietää. Kuitenkin 1960-luku oli 335:n kulta-aikaa. Blues-legenda B.B. Kingillä olli muunmuoassa käytössä ES-malli vuonna 1969 ja samana vuonna ECL Industries Inc. osti Chicago Musical Instrumentsin (CMI) ja tuotemerkki Gibson Inc. säilytettiin edelleen.

CMI-kausi, omistaja ECL

Japanilaiset olivat tehneet maailmanlaajuisen invaasion puolestaan budjetti-soittimien valmistajina. Samalla kitaransoittoharrastus kasvoi maailmalla räjähdymäisesti. Heillä oli uusi tarkka CNC-ohjattu massatuotantokalusto sekä edullinen työvoima. Vastaavasti Amerikkalaisilla oli vanhettunut, paljon käsityötä vaativa ja epätarkka kalusto samalla kun käsityön hinta oli karkaamassa ulottumattomiin. Huono yhtälö Amerikkalaisten kannalta eikä suuren kasvun mukanaan tuoma pöyhkeys auttanut yhtään. Useat perinteikkäät merkit kuten Harmony, Kay tai National joutuivat lopettamaan toimintansa. Jäljelle jääville koitti tiukat sopeutumisen ja selviämisen ajat. Oltiin siirrytty soitinvalmistuksessa käsityöstä mittatarkkaan massateollisuuteen. Ehkä soittimien valmistus oli kautta aikain teollistuneista käsityöläisammateista viimeisin?

Jukka Tolonen ja Es-335 vuonna 1972.
Soolosoitin myös "Paratiisi"-kappaleessa. 

Epiphone-tuotanto tietoineen siirtyi Kalazoosta vuonna 1970 Japaniin ja Matsumoku Company-tehtaan valmistamaksi. Tehtaalla oli loppunut sodan jälkeen suurasiakkaan Singerin tilaus sen siirryttyä halvempaan Filippiineille. Näin Matsumokulla oltiin siirrytty rohkeasti soittimiin. 1960-luvulla hankittiin uudet massatuotantolinjat. Alihankintana valmistettiin tilaajien sarjoja useille tuotemerkeille kuten Aria, Ibanez tai Epiphone.

Norlin-kausi, omistaja ECL

Vuonna 1973 koitti öljykriisi ja vuoden päästä ilmoitettiin CMIstä että Norlin ohjaa jatkossa merkkiä Gibson Inc. Kauko-itään siirretty Epiphone saattoi olla Gibsoninkin pelastus. Keksittiin että sama yhtiö voi seisoa kahdella jalallaan kahdella mantereella.

ES-334 Norlin.

Ensinnäkin on "huippu"-merkki joka on kallis, viimeisen päälle valmistettu tuote. Lisäksi sille kuuluu paljon pääomaa kuluttava suunnittelu-osasto. Toisaalla on "melkein"-merkki joka on hinnaltaan lähempänä budjetti-luokkaa. Laadultaan se on melkein yhtä hyvä ja hyödyntää huippumerkin suunnitteluhedelmiä. Myynnin ollessa määrällisesti suurta.

"Matsumoku" Epiphone Sheraton.

Tätä saman omistajan "huippu" ja "melkein" menestys-konseptia on myöhemmin toteutettu kaupan alalla yleisemminkin. Vaikkapa markettien omana halpa-merkkinä "Euroshopper" tai "Rainbow". Taikka autoissa "Skoda" joka on melkein "Wolkswagen". Norlinin menestys-ideaa hyödynsi seikkailujensa jälkeen myös kilpailija "Fender" "Squier"-merkillään.

Suuri esikuvani Pekka "Albert" Järvinen
vuonna 1974 sekä varitone-versio ES-355 TDSV Vibrola!

Norlin-kautta on kritisoitu voimakkaasti mutta se rakensi esim. uuden ajanmukaisilla CNC-koneilla varustetun tehtaan Nashvilleen Tennesseen vuonna 1974. Sen jälkeen valmistetuissa Gibsoneissa saavutettiin itämaiden kopioiden mittatarkkuus käsityöläisyyden sopeutuessa uuteen ajan henkeen. Laatu parani kun lopetettiin lisäksi tarvikkeissa nuukailu. Kymmenen vuoden päästä Gibson virallisesti sulki Kalamazoon vanhan tehtaan.

Vuonna 1975 Amerikassa nostettiin oikeusjuttu, jossa oli vastakkain Norlin (Gibsonin tytäryhtiö) vastaan Elger ( Hoshino Gakki - Ibanez Amerikan yhtiö). Norlin syytti Gibsonin lavan muotoilun kopioimisesta. Asia sovittiin tuomioistuimen ulkopuolella ja tämän jälkeen Japanilainen muotoilu siirtyi selvästi omakseen. Vuoden 1978 jälkeen klassikkomallien täyskopioita ei enää tavattu.

Aidon merkin tunnistettava tavaramerkki "viikset"
sama juttu kuin "Fazerin sininen" tai "Coca-cola"

Euroopan perukoilla Suomessa ei ollut Amerikkalaisia käsityötaidon näytteitä kitaroita yksinkertaisesti saatavilla 60-luvulla ja nuoriso rakensi soittimensa itse kanskoulujen käsityötunneilla. Japanilaisten soitinten vyöryessä maahan säätäjille ja trimmaajille riitti töitä. 70-luvulla Amerikkalaisista soittimista Suomeen ylsivät jo kauas hävitettävät "maanantai"-painokset, joista riitti virittäjille lisähommia. Jotkut näistä sepistä jäivät alalle pysyvämminkin pyörittämiään pientä soitinteollisuutta mutta ala on kovasti kilpailtu. Lisäksi soittimien rakennus on erittäin mielenkiintoinen harrastus.

Jari Kujalan 335 näkemys.

Soitinrakentajana on vaikea erottua joukosta ja keksiä uutta. Niinpä monet kitaranrakentajat rakentavat jo kerran keksittyjä malleja.

Joe Perry - Aerosmith 1980-luvulla.

Nykypäivään juontava kausi

Niin sanotun Super-Strato kasari-muodin tultua vuonna 1986 Norlinilla todettiin ettei soitinrakennusteollisuus ole kannattavaa bisnestä. Se myi yhtiön kolmen liikemiehen ryhmälle jotka ovat: H. Juszkiewicz, D. Berryman ja G. Zebrowski. Pian sen jälkeen Gibson tuotemerkki alkoi elpyä aiemmasta. Uudet kasvot eivät olleet ryvettyneet Gibson-tehtaan työntekijöiden silmissä. Epiphone tuotanto siirrettiin halvempaan Koreaan. Uuteen desingiin ei ole tarvinnut uhrata voimavaroja konservatiivistakin konservatiivisimmille muusikoille. Toki erilaisia kokeita on aikaa myöten suoritettu. Vuonna 1989 Gibson avasi tehtaan akustisten teräskielisten kitaroiden valmistamiseksi Bozemaniin Montanaan.

Olen pienestä lähtien haaveillut saavani laitetuksi itselleni kitaroiden alkuperäiset klassikkomallit ja blondi Gibson ES-335 oli ollut toivelistalla pitkään. Vuonna 2010 haave viimein toteutui ja instrumentti Antique Natural sävyisenä löytyi Englannista. Suomessa näitä varsinkin vasurina ei ole yksinkertaisesti saatavilla.

Musiikki-ikonit Les Paul ja Albert King sekä 335 variantti
(345 varitone ilman f-aukkoja"Lucille")
uudella vuosituhannella.

Tuunasin soittimeeni Vintage-henkisen Vibrola-kammen joka hyvästä toiminnasta huolimatta vaihtui myöhemmin Bigsby B-7:n. Mikit päivitin Lollartroneihin. Täytyy sanoa että 335 haaveen toteutumisesta huolimatta huuma on säilynyt.

Lyyra on palannut Gibsoneihin
Vibrolassa 100 vuoden jälkeen.