Kannus, Quobdas, Goavddis, Gievrie, Ceremony Drum, Seremoniarumpu,

Tuossa edellisessä kirjoituksessani innostuttuani pohjolan perinnesoittimista mieleen putkahti koristeeksi hankkimani Saame-rumpu. Sitten jo piti selvitellä asiaa tarkemmin. Saamelaiset ovat neljän valtakunnan: Suomi, Ruotsi, Norja sekä Venäjän alueella vaikuttava keräilijä-metsästämisellä alunperin toimeentulonsa hankkinut "alkuperäiskansa" jolla on oma kulttuuri.

Kuvassa esitetään saamelaisten levinnäisyyttä
sekä tallella olevia rumpuja.

Alkuperäiskulttuurien tapaan Saamelaiseenkin elämänpiiriin on kuulunut kiinteästi rumpu. Pohjois-Saamessa se on tunnettu nimellä Goavddis.  Etelä-Saamessa siitä on käytetty termiä Gievrie. Suomessa rumpu on ollut Kannus. Rumpu on ollut oman aikansa älypuhelin, tabletti tai iPad. Se on kuulunut joka talouteen ja sillä on haettu tietoa ja selkoa mieltä askarruttaviin maallisiin, henkisiin, meneviin ja tuleviin asioihin. Lisäksi siinä samassa oli soitin, kartta ja seremonia väline. (Olisikin hauska kun joku tekisi rumpuaplikaation) Rumpua on käyttänyt vain perheen mies. Soitinta on kuljetettu aina leirin muuttaessa viimeisessä ahkiossa ja sitä on säilytetty pyyntivälineiden kanssa omassa kodassaan tai asutun kodan pyhimmässä paikassa. Myös arkikäyttöön tuleva rumpu on täytynyt vihkiä käyttöön otettaessa. Siitä lähtien se on ollut omistajansa henkilökohtainen esine.

Tietäjän "loveen lankeaminen".

Yhteisössä on ollut lisäksi tietäjä jonka rummussa oli vahvimmat ominaisuudet. Yhteisön puolesta hän hoiti hankalimmat asiat ja viimeisenä keinonaan käytti tietojen hakemista henkilökohtaisesti. Tämä tapahtui henkisellä matkalla eli loveen lankeamisella. Tämä oli transsitila johon hankkiuduttiin monotonisella rummuttamisella, helyjen kalistelulla ja kärpässienellä. Myöhemmin lisäksi tuli paloviina. Matkoja ei tehty kevyin perustein koskapa se oli fyysisesti sekä psyykkisesti erikoisen kuluttavaa. Muun muoassa kärpässienen käyttö aiheuttaa jatkuessaan masennusta sekä raskasmielisyyttä. Kurositeettina mainittakoon Ruotsin saamelaisilla tietäjillä olleen käytössä punainen hattu. Tämän on arveltu tulleen käpässienien innoittamana ja johtaneen myöhemmin tunnettuihin tonttuhattuihin.

Uskonnollinen näkemys loveen lankeamisesta.

Ensimmäisen vuosituhannen täytyttyä kristinusko saapui pohjolaan niin, että siitä tuli viimein valtionuskonto. Rummusta alettiin käyttää negatiivisesti sävyttynyttä noitarumpu-nimitystä. Kalmarin unionin aikana 1500-luvulle tultaessa itämeren ja pohjanmeren ympäristö oli jo käännytetty. Käännytystyön radikalisoituitumisen jälkeen 1600-luvulla rumpua tavattiin enää Saamelaisilla. Sata vuotta myöhemmin heiltä kerättiin viimeiset käytössä olleet rummut. Ruotsin kuningas koki väkivaltaisen lopun vuonna 1792. Suuri, satojen rumpujen kokoelma tietoineen paloi Kööpenhaminaan palossa 5.6.1795. Aikakausi oli levoton ja vuonna 1809 Ruotsi kutustui nykyisin tunnettuun muotoonsa. Vuonna 1813 Tanska oli konkurssissa.

Rummun käyttöä kuvassa
Ruotsin alueelta.

Siperian ja Mongolian rummusta on käytetty nimeä Shaman Drum. Heillä pohjolan pyyntikulttuuri säilyi alkuvoimaisena pisimpään. Niinpä mm. "New Age" shamaaniharrastajat ovat ottaneet tämän eksoottisen termin käyttöönsä. "Uuspakanuus" vaikuttaa olevan nykypäivänä kasvussa oleva pienryhmien muodikas vastaliike.

Tutkijan merkintöjä: Findmarchen,
Thomas von Westen, vuonna 1723.

Keräilijä-metsästäjiin ajattelen kuuluvaksi myös Afrikasta orjiksi pakkosiirretyt Vodou-rumpuineen sekä mm. Intiaanit, joiden rummusta on Englanninkieliset saattaneet käyttää nimeä Ceremony Drum.  Kaleereissa sekä Viikinkilaivoissa on muuten tarvittu aikanaan myös rumpua sekä rummunlyöjää. Rummun kalvolle maalatut merkit ovat olleet käytössä alunperin vain pohjoisissa kulttureissa.

Carl Linnaeus vuonna1737 pukeutuneena
(hattua vaille) eksootiseen tietäjän pukuun.

Elämänkatsomukselliseen ja uskonnolliseen yhteyteen liittyvänä rumpu tosiaan sai kristinuskon saapumisesta lähtien voimakkaita tunteita liikkeelle. Kalmarin Unionin aikana hävitettiin lähes kaikki vanhaa Suomen ja Ruotsin muinaisuskoa koskevat rummut ja tiedot. Pyyntikulttureihin ei myöskään kuulu muistiin kirjoittaminen, joten myöhisemmille ajoille on jäänyt vain joitain hajanaisia sekä kiistanalaisia kirkonmiesten mainintoja Kannuksesta. Näkyvimmin tuo termi onkin säilynyt näille ajoille paikannimissä sekä käsitteissä kuten "kannustaa". Toinen Saamelaisten ja Suomalaisten yhteinen käsite on rummuttamiseen kuulunut "arpa". Sanan merkityskin on säilynyt nykypäiviin samana! Epäselvyyden lisäämiseksi rummunsoitossa käytettyä vasaraa on myös kutsuttu jossain yhteyksissä nimellä kannus.

Sallasta löytynyt kannuksen vasara, päristin.

Seitalava Ruotsista 1700-luvulla.

Hankkimani rumpujäljitelmä on rakennettu aidolla Etelä-Saamelaisen rummun kuviolla (Lyckselen rumpu 1688. Nordiska Museet, Tukholma). Yritän seuraavassa ymmärtää sen sisältämää symboliikkaa.

Rumpu symboleineen.

Keskellä on ns. maailmanpuu. Rummun alapuoli on varattu maallisille asioille ja yläpuoli henkisille. Alkutilanteessa arpa sijaitsee poroaitauksessa alhaalla keskellä. Rummun kehällä myötäpäivään seuraavaksi tulee kalaverkko, varasto. Sitten njalla eli niiniaitta, tietäjä ja uhrauslava eli seita symbolisine hirvi ja karhu-uhreineen. Seuraavaksi Säänhenki jolla hyvää säätä, sadetta ja lunta. Poron jälkeen on Varalden Olmai, toiselta nimeltään Freija, eli kevään, kasvun ja Hedelmällisyyden jumaluus. Poron jälkeen on taivas.

Freija.

Sitten on vuorossa kaksi ilmojen saaliseläintä teertä. Jonka jälkeen tulee kaksi poikki-oksaa. Ensimmäisessä kuvataan kirkko, tapuli ja hevosella saapunut sairaus. Alas putoavaa seuraa vaiva ja viimein hauta. Vielä pudottuaan tulee vastaan paha henki Rota tai ruto jonka tunnistaa miekan heiluttajana. Sitten seuraa kuolleiden maa, Jabmeaimo johon ilmeisesti kuuluu kepin kanssa kulkija sekä lahonnut hauta.

Tiermes.

Tuon jälkeen tulee Tiermes salaman ja ukkosen jumaluus johon kolminaisuuteen kuuluu ilmeisesti poika- ja tyttölapsi. Näin kierros tuli täyteen alkaakseen uudestaan. Keskellä sijaitsevassa maailmanpuussa eteläoksassa sijaitsee "juhlapäivän miehet", sunnuntai sekä rantaan ajettu vene. Länsioksalla seisoo Raiden jumaluus. Pohjois-oksalla on Leibolmai, Leaibealmmái eli leppämies. Tämä on metsästyksen jumaluus, hallitsee eläimiä sekä liittyy vereen.

Leibolmai.

Itäisellä oksalla seisoo Biekkolmai, Njord, Horagalles eli Tuulienisä. Tämä jumaluus on kova ja vahva. Merellä liikkuville tämä oli erikoisen tärkeä. Kaakossa poron alla sijaitsee ilmassa saapuva onnettomuus Trollskot. Sen symboli on helposti tunnistettava heittoase eli bola. Lounaaseen on merkitty majava sekä pyynnissä käytetty vene. Majavat ovat olleet merkittävä saaliskohde ennen kantojen romahtamista ja 1800-luvun lopussa se oli metsästetty skandinaviassa lähes sukupuuttoon.

Biekkolmai.

Luoteeseen on merkitty jumaluuksista suurin eli Thor. Sen tunnistaa risti-kuviosta. Thor on tunnettu myös saamelaisten naapuriheimon viikinkien jumalana. Thorilla oli käytössä vasara, Mjölner joka taas muistuttaa rummunsoitossa käytettyä kannuksen vasaraa. Lopuksi ovat jäljellä pohjois kentällä sijaitsevat laiva, sekä vene kaksipohjaisella järvellä.

Thor.

Kemin lapista Suomesta tavatut rummut ovat olleet täysin toisenlaisella kuviolla varustetut ja paljon isompia, yli metrin halkaisijaltaan. Niissä on kolmekerroksinen maailman käsitys. Rummut ovat kaikkialla Saamessa yksilöllisiä perheittäin. Saamen murteita on olemassa kaikkiaan puolen sataa. Joten jumaluuksia sekä pienempiä henkiä tavataan rummuissa erinäinen määrä. Kuten myös symboleissa saattaa olla vaihtelua. Joka tapauksessa rumpu on todellinen DIY-soitin. Saamelaisuuteen joikaamisen ohella kuuluu rummutus.

Alkuperäiskansat ovat tunnettuja luontoa kunnioittavasta, pehmeistä arvoistaan sekä sopeutuvaisuudesta ympäristöön. Olemalla osa ympäristöä. Menneinä aikoina he itse eivät ole tehneet lainkaan kirjallisia merkintöjä jälkipolvien ihmeteltäväksi. Näillä ominaisuuksilla valitettavasti ei pärjää kovassa kilvoittelussa auringon alla. Juuriltaan reväistynä he ovat ajautuneet usein sosiaaliseen eriarvoisuutteen.

Kantele, Kannel, Kanklės, Kokle, Jetigen ja Yatga

Luin tuossa kirjan "Hiljainen haltioituminen" jonka on A.O. Väisäsen tutkielmista toimittanut kirjaksi Erkki Pekkilä. Väisänen oli ensimmäisiä kansanmusiikin tutkijoita Suomessa. Kanteletta koskeva artikkeli sekä kirjassa käytetty esimerkki sai minut kiinnostumaan aiheesta enemmänkin.

Hiljainen haltioituminen - Kantele, Härnösandin museo.

Kanteletta ja kalevalaista runonlaulua on tehnyt tunnetuksi Elias Lönnrot, joka tunnetaan kromanttisen kanteleen keksijänä sekä vuonna 1887 kokoamastaan kantelettaresta. Usein unohdetaan että Elias oli aineistossaan paljon velkaa D. E. D. Europaeukselle ja esimerkiksi hänen vuonna 1847 toimittamalle kirjaselle Pieni runon-seppä. Niin ikään C. A. Gottlund julkaisi vuonna 1818 Pieniä runoja Suomen poijille ratoxi - 1 osa, 2 vihko ja vuonna 1832 Otava eli suomalaisia huvituksia 1–2 jossa myös erillinen nuottiosio. Yksi varhaisimpia ellei ensimmäin runojen kerääjä oli Gabriel Maximus kirjoittamassaan Suomen ensimmäisessä filosofian kirjassa De effectibus fascino naturalibus vuonna 1733.

Vaskikantele.

Kantele on saapunut Suomeen luultavasti Idän suunnasta ennen kristinuskoa yli tuhat vuotta sitten. On paljon mahdollista että se on tullut nykyisen Suomen alueelle Suomalais-Ugrilaisen väen mukana Volgan mutkasta. 

Kanteletyyppisiä soittimia tunnetaan ainakin seuraavilla nimillä: Kantele, Kannel, Kanklės, Kokle Jetigen, Yatga ja Gusli. Yksi varhaisimpia dokumentteja tämän tyypin soittimesta löytyy Mesopotamiassa, jossa on soitettu näppäilysoitinta nimeltään Qanun.

Varhaisimmissa kanteleissa oli tehty kielet hevosen jouhista. Metallien myötä tulivat käyttöön vaskikanteleet. Ensimmäisen tuhatluvun täyttymisen jälkeen vuonna 1323 Novogord ja Ruotsin Kruunu jakoivat Suomen siirtomaakseen viistosti kahtia. Rajalinja kulki löyhästi mainittuna kaakosta luoteeseen.

Tuolloin vahvistettiin kirjallisesti jo pitkään olemassa ollut tilanne. Nuori valtio Kruunu oli onnistunut alistamaan alamaisuuteensa Länsi-Suomen. Sillä oli oikein Paavin lupa asialle. Itä osa maasta oli puolestaan Rurikin jälkeläisen Novogordin verottama. Molemmat näistä olivat käyneet Suomalaisten kanssa aiemmin kauppaa. Käännyttyään kristinuskoon lännessä ihmiset olivat tulleet katolilaiseksi (myöhemmin protestantiksi) ja idässä taas ordotoksi.

Aito 5-kielinen savutuvan sini-mustaksi
värjäämä Rantosen kantele. 

Väli-alueella käännytystyö tapahtui viimeiseksi. Niinpä Savo-Karjalassa, joka oli syvintä rajamaata, kulttuuri (musiikki mukaan lukien) muuttui viimeisenä. Siitä ansiosta Kantele säästyi eteenkin Karjalassa myöhemille ajoille ihmeteltäväksi. Ensimmäiset kirjalliset merkinnät soittimesta kruunun puolelta ovat 1500-luvulta. (Suomen musiikin historia - Kansanmusiikki WSOY 2006).

Kruunu laajeni laajimmilleen itään vuonna 1619 ja koko nykyään tunnettu Suomi tuli yhtenäisenä kruunun siirtomaaksi. Vaikka länsi osaa Suomesta oli kehitetty heikosti hallitsijan keskittyessä enimmäkseen verotukseen ja hyödyn ottamiseen, Idässä oli vieläkin köyhempää. Se olikin ikäänkuin elävä arkisto. Vähitellen jotkut Suomalaiset alkoivat kirjata tietoja muistiin tarinoista, legendoista ja vanhasta käytössä olleessa kansanuskosta. Lännessä nämä olivat valtaosin jo hävinneet. Tätä sanottiinn fennofiliaksi. Protestanttinen kirkko suhtautui pikkuhiljaa yhä tuomitsevammin perinteiseen kansanuskoon ja tahtomattaan leimatuksi joutui myös kansanrunojen säestyssoittimena käytetty kantele.

1600-luvun alussa Itä-osassa maata vanhaa kulttuuria oli mahdollista saada saada talteen. Kantele oli vielä käytössä oleva soitin. Soitinta on käytetty Balttian alueella sekä Laatokalta Dneprile sekä Kama-joelta itään entisinä aikoina laajasti. 

Suomessa soittimella esitetty musiikki ja soitin omittiin "Suomalaiseksi". Hyvää tässä oli kanteleen kannalta se, ettei kanteleella esitetty elävä musiikki hävinnyt täällä kokonaan olemasta. Esimerkiksi Henrik Gabriel Porthan keräsi tietoja ja esineitä. Vanhin nykypäiviin säilynyt soitin Suomessa on vuodelta 1699.

11.03.1820 Turun Wiikko-Sanomat no 10

1700-luvulle tultaessa saapui Euroopasta kruunun kautta Suomeen viiveellä uusi ehdoton uskonaate, pietismi ja kantele joutui yhä vahvemmin epäsuosioon. 1800-luvun alussa nykyisen Suomen alue joutui kruunun alamaisuudesta tsaarin alamaisuuteen. Nyt kanteletta ei ahdisteltu valtakirkon toimesta mutta tilalle tulivat kansan omat herätysaatteet. Sen ansiosta täällä hävitettiin soittimia, poltettiin kanteleita ja tietoa runsaasti. Moni löi kanteleensa kappaleiksi uskon hurmoksessa.

Erikoinen kantele mahdollisesti 1700-luvulta.

Sodan hävinneestä entisestä isäntämaasta Ruotsista tänne levisi virsien säestämiseen keksitty yksinkertainen ja halpa soitin Psalmodikon. Täällä sille annettiin nimi Virsikantele. Kanteleen kanssa soittimella ei ole mitään tekemistä. Nimeäminen kuului kirkon perinteisiin toimintatapoihin.

Virsi"kantele".

1800-luvulle tultaessa kanteletta tavattiin enää Karjalassa ja osin Savossa. Sielläkin köyhimmän väen savutuvissa. Pietismi ja sen johdannaiset olivat vahvistaneet kehitystä. Sisäänlämpiävien uunien savustamina näillä julkisesti paheksutuilla mutta juhlissa kovasti tarvituilla soittajilla saattoi usein olla savusta tihruiset silmät ja säilytyspaikasta johtuen savun tummentamat soittimet. Savutonta aluetta näissä savutuvissa näet riitti juuri istumakorkeudelle asti. Talolliset ja muu ns. parempi väki asuivat jo parituvissa sekä raastuvissa ja niissä oli savupiiput. Toisaalta savutuvissa asuneet pitivät kostean leppeitä tupiaan paljon miellyttävämpinä asua ja muutos liittyi osaltaan asumisen murrokseen Suomessa.

Timo Lipitsä savutuvassaan kuva: A.O.Väisänen

1800-luvun loppua kohti tultaessa elävä kantele-kultturi oli ehtinyt hävitä lähes kokonaan. Viimeisillä hetkillä soittimen onneksi itsenäistyvässä Suomessa siitä tehtiin kansallisuusaatteen innostuksessa "kansallissoitin".  Elias Lönnrot joka oli sivutoimimuusikko keksi kromanttisen kanteleen julkaisi Kalevalan sekä kantelettareen. 1900-luvun taitteessa eräs Suomen ensimmäisistä kuplettilaulajista Pasi Jääskeläinen kiersi esiintymässä kanteleen kanssa ympäri maata.

Pasi Jääskeläinen kiertueella Kuopiossa
vuonna 1901. V. Barsokevitsch

Sodan jälkeen 60-luvulla vallineen vastakulttuurin aikaan kantele leimattiin osaksi kansallisaatetta ja niin se joutui paitsioon. 70-luvulla kantelekulttuuria aloitettiin uudestaan elvyttää ja esimerkiksi vuonna 1975 Piirpauke teki musiikillisia raja-aitoja ylittävän versionsa, jossa yhdisteltiin vanhaa kansanmusiikkia, progea sekä jazzia.

Alkuperäinen kantele oli viisi-kielinen virityksenä diatoninen d-duuri sävelinä D-E-Fis-G-A. Soittimen lyhin kieli on soittajan puolella ja viritystapit tulevat soittajasta katsoen vasemmalle. Näppäinsoitossa oikea käsi käyttää säveliä D-Fis-A ja vasen E-G. Luultavasti molli on tullut vallitsevaksi vasta viimevuosisatojen aikana (arvelee Väisänen kirjassa). Voisi kuvitellakin että vallanpitäjien kurimuksessa molliviritys on helposti tullut mieleen. Tästä syvästä "raskaasta" pohjasäveleen nojaavasta mollista on kehittynyt myöhemmin tunnettu "Suomalainen molli".

Näppäinsoitto on nykyisen Suomen alueen eniten käytetty muoto. Tosin laulua voidaan säestää soinnuin. Kansan laulut perustuvat usein saman parin tahdin melodian jatkuvaan toistoon pienillä melodisilla variaatioilla. Tahtilaji on usein erikoinen 5/4. Jos melodioita on useampi "kaiku" melodia alkaa tahdin neljänneltä iskulta. Tällä monotoninsella "taianomaisella" "vangitsevalla" toistolla soittaja hankkiutui onnistuessaan transsin-omaiseen tilaan ja saa kuulijansa "lumoutumaan". Toisin sanoen keskittymään musiikin kuunteluun unohtaen kaiken muun ulkopuolisen.

Sointuja otettaessa eli sointusoitossa oikeassa kädessä oli mahdollista olla ruoko, tikku tai nykyään plektra ja vasen sammuttaa säveliä jäljelle jäävien äänien muodostaessa sointuja. Myöhemmin 1800-luvulla soittimeen laitettiin lisää kieliä.

Muutos kanteleella oli siis historiansa aikana ollut melkoinen. Kansalliseepos Kalevalan legendan mukaan esihistoriallisella ajalla itse heimopäällikkö ja tietäjä Väinämöinen oli tunnettu soittimen taitavana käsittelijänä. Soitin on ollut koko olemassa-olon ajan suurien tunteiden tulkki ja vahvojen mielipiteiden riepottelema. Milloin uskonnon milloin poliitikan välikappaleena. Kaksituhatta-luvulla soitin on saanut nousta riippumattomana kansainvälisesti tunnetuksi perinne-soittimeksi.

Mieleen jäi kummittelemaan A.O. Väisäsen tutkilmassaan mainitsema kannel ja aloinkin etsä sitä. Löytyi museo mistä Väisänen mainitsi lähes sadan vuoden takaisessa kirjoituksessaan! Otin yhteyttä Härnösandin museoon missä minua ystävällisesti autettiin.

Ylläykseksi mainittu kantele on edelleen olemassa ja esittely kunnossa! Sain kuvia sekä luvan käyttää niitä. Kyseinen instrumentti on arveltu Väisäsen tutkielmassa koriste-esineeksi. Sen mitat ovat: pituus 45 cm, leveys 18 ja syvyys 9 cm.

Taidokkaat koristeleikkaukset.

Tarkemmin tutkailtessa kuvia huomaa soittimen olleen ihan soitto käytössä. Kansilevy ja sen mukana olevat kolme viritintä puuttuvat. Kaksi paksumman kielen metallista viritystappia ovat vielä paikoillaan. Koristepuusepän tekemät leikkaukset ova tosi hienot ja mielenkiintoiset. Myös käytetyt tekniset ratkaisut. Kaksi paksuinta kieltä on tullut kannesta ulos eri kohdasta kuin kolme ohuinta? Soitin on ollut alunperin musta väriltään. Voisiko olla mahdollista että tämä olisi kulkeutunut jonkun virkamiehen evakkomatkalla 1700-luvun alussa Ruotsiin? Ehkä koristeleikauksista voisi saada vihjeitä? Ja maalin jämistä? Savutuvassa se ei ole nokeentunut mutta esikuviaan seuraten se on maalattu mustaksi. Jos päätän tehdä joskus kanteleen tämä koristeleikattu yksilö saa olla esikuvana.

Kantele on todellinen DIY-soitin ja on helposti opittavana instrumenttina löytänyt tiensä populaari-viihteeseen. Saatavilla on nykyään konserttikanteleita, joilla esitetään vakavaa klassista musiikkia. Sähköiseen käyttöön on puolestaan kehitetty oma malli.

Gibson ES-335

Gibsonin alku

Gibson soittimien isästä Orville H. Gibsonista (1856-1918) ei ole olemassa paljon tietoja. Hän oli lähtöisin maatilalta lähellä pikkukaupunkia Chateaugaystä. Orvillen Isä John oli tullut Englannista siirtolaiseksi Yhdysvaltoihin ja äiti Amy Perusta. Orville oli yksi perheen viidestä lapsesta. Tultuaan työikäiseksi hän oli ajautunut vuosien päästä Kalamazoohon työskennellen lopulta vuonna 1885 myyjänä kenkäkaupassa. Sitten tarjoilijana ravintolassa vuonna 1893.

Orvelle H. Gibson.

Hänen toinen elämänsä oli muusikkona sekä soitinrakentaja-keksijänä, joissa hän oli itseoppinut. Muusikkona hän oli ollut arvostettu ja on kerrottu hänen toimineen lopulta johtajana Orpheus Mandolin Orchestrassa. Vaikka Gibson oli tapaillut naisia niin hänellä ei tiedetä koskaan olleen omaa perhettä. Aktiivi-soittouran jälkeen hän oli toiminut päivätyön ohella soitin-rakentajana sekä opettanut musiikkia.

Orvellen rakentama Concert tai
Alpine Zither

Hänen keksintönä oli alkaa rakentaa mandoliineja sekä kitaroita kuperakantiseksi viulun tapaan. Orville oli vasenkätinen ja siksi hän ei käyttänyt soittimissaan pleksiä. Hänen erikoiset soitin innovaatiot kuten Lyyra-kitara, Harppu-kitara ja Mandolira kokeilut herättivät ympäristössä kummastusta ja häntä oudoksuttiin koska tuohon aikaan pienellä paikkakunnalla ei ollut juuri käsitystä soittimien historiasta. Toisaalta Orvelle tiedettiin erittäin taitavaksi soitinrakentajaksi, joten tilauksia oli jonossa pitkälti. Orvillen soittimet tunnettiin Puolikuu-tähti tunnuksesta lavassa sekä erikoisesta "lyyra-mandoliini" etiketistä. Perinteiset Mandoliinit olivat tuolloin 1800-luvun lopussa kielisoittimina kaikista kysytyimpiä.

Gibsonin erikoinen "lyyra-mandoiliini" etiketti 1890-luvulla.

Vuonna 1894 hänen soitinrakentamisensa työllisti niin hyvin jotta hän jätti päivätyönsä. Gibson rakensi soittimiaan verstassa joka oli osoitteessa 104 East Main Street Kalamazoo. Toukokuun 11. päivänä 1896 Orville haki ensimmäisen ja ainoan patenttinsa US-patentti nro 598245, se julkaistiin 1. helmikuuta 1898.

Gibsonin muutama rakentama Lyyra-mandoliini,
(Erikoinen video alkaen 5:28)

Perfektionistina hänen maineensa oli kasvanut nopeasti ja kysyntää lujille sekä laadukkaille persoonallisille kuperakantisille soittimille oli enemmän kuin yksi mies ehti tuottamaan. Vuonna 1899 paikalliset liikemiehet olivat haistaneet menestyksen. He ehdottivat yrityksen perustamista. Ryhmään kuului kolme asianajajaa sekä kaksi musiikkikauppiasta. Näin Gibson Mandolin Guitar Mfg Co Ltd on perustettiin vuonna 1902. Gibson itse osti 60 yhtiön osaketta.

Gibsonin valmistama Harp-guitar vuosisadan alusta.

Sopimusehtojen mukaisesti Orville opetti palkatuille käsityöläisille soittimien valmistusta jakaen salaisuuksiaan. Erikoista oli että hänellä ei ollut perustettuun yhtiöön minkäänlaista omistajaosakkuutta. Vain toimia pelkästään neuvonantajana korvausta vastaan. Vuonna 1904 Orvelle myi yhtiölle oikeudet ainoaan omistamaansa ja haluttuun mandolin-patenttiin.

Orvellen mandoliini-patentti.

Orvellen mielenterveys oli alkanut horjua yhtiön perustamisen alku-aikojen jälkeen ja hänellä oli pitkiä hoitojaksoja vuosina 1907 ja 1909. Vuosikymmenen 1910 alussa hän muutti kotiseudulleen ollen siellä elämänsä viimeiset 7-8 vuotta.

Lloyd Loar ja Les Paul-mallia
enteilevät Orvellen suunnittelemat
mandoliinin muodot.

Lloyd Loar Allayre (1886-1943) oli monitaitoinen henkilö kuten mandoliini-soittaja, akustinen insinööri, muusikko, kirjailija tai säveltäjä. Hänen yhteistyö oli alkanut Gibson-yhtiön kanssa vuonna 1911. Lloyd oli aikansa muusikko-kuuluisuus toimien yhtiössä musiikillisena neuvonantajana. Gibsonin tehtaan toiminnan laajentuessa vuonna 1916 rakennettiin uusi tehdas Parsons Streetille Kalamazoohon Michiganissa.

Gibson-yhtiölle alun antanut Orvelle kuoli vuonna 1918 diakgnoosinaan krooninen endokardiitti. Sydämen sisäkalvon tulehdus oli saanut alkunsa sairaalassa ollessa. Hänet haudattiin 30 mailia synnyinkodistaan Morningside hautausmaalle Malonessa, ja muistona vain pieni kivi jossa "OH Gibson, 1856-1918" Kuolintodistuksessa ammatiksi on merkitty "muusikko".

Orvellen hautakivi.

Lloyd liittyi Gibson-yhtiöön virallisesti vuonna 1919. Siihen aikaan kaarevakantiset "Gibson-yhtyeet" ovat suorastaan ilmiö. Lloydin yhtiössä oloaikana kehitys meni osaltaan eteenpäin ja kitaroihin sekä mandoliineihin tulivat F-aukot. Vuoden päästä alkoi kieltolaki, salakapakat ja soittajilla lisätienestinä salakeikat. Itseään säestävät blueskitaristit työllistyivät myös.

Noin vuonna 1922 tuli Gibsoneihin säädettävän metallivahviseisen säätöraudan-patentti. Tämä mahdollisti kaulojen valmistamisen ohuemmaksi. Tulokset olivat L-5 kitaraa käyttöön vuonna 1923 ja F-5 mandoliini. Vuonna 1924 mandoliinien suosio johdossa oli väistynyt ja banjoilla soitettava musiikki oli noussut valta-asemaan. Yhtiön nimeksi muuttui lyhyesti Gbson Inc. Samana vuonna päättyi Loydin 5-vuotinen Gibson-yhteistyö.

Gibson Super 400

Vuonna 1926 esiteltiin ensimmäiset kitaroiden Flat Top-mallit. 1930-luvulle tultaessa kitaroiden suosio oli ohittanut banjon kaikista suosituimpana kielisoittimena. Kolmen vuoden päästä päättyi kieltolaki. Suurin kilpailija Gibson inc. yhtiölle oli hyvin menestynyt soitinvalmistaja Epiphone. Tällä vuosikymmenellä Gibson julkaisi monia merkittäviä soittimia kuten Hawajin-kitara sekä kiraroiden L-sarja esiteltiin. Suurin uutuus varmasti oli Super Grand Auditorium kokoinen Super 400. Sen hinta oli tähtitieteellinen 400 US $ joka yksinkertaisesti johti soittimen nimeen Super 400. Tunnetut muusikot kuten Charlie Christian auttoivat Gibsonin tunnettuutta.

Ted McCarty-kausi, omistaja CMI

Toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1944 Chicago Musical Instruments (CMI) osti Gibson-yhtiön ja myyntiosasto siirtyi Chicagoon tuotannon sekä suunnittelun jäädessä Kalamazoon. Neljän vuoden päästä Ted McCarty liittyi huonoon kuntoon pääseeseen yhtiöön. Hänestä tuli yhtiön presidentti kahden vuoden päästä vuonna 1950. Hänen kuudentoidsta vuoden kausi yhtiössä oli menestyksekäs ja kehityksellisesti edistyksellinen. Gibsonia oltiin pilkattu vanhanaikaiseksi ja kankeaksi yhtiöksi. Ja nyt koitti suunnan muutos.

Ted McCarty

Tedin aikana yhtiössä aloitettiin uuden keksinnön, lankkukitaroiden valmistaminen. Ensimmäinen Les Paul malli julkaistiin vuonna 1952. Hänen johdossaan kehitettiin Tune-O-Matic talla, humbuck-mikrofonit Explorer, Flying V, Moderne, SG, Firebird kitaramallit ja Gibson vahvistimia (tuotannossa 1936-1966).
Leo Fenderiä ja McCartyä yhdisti se seikka etteivät he kumpikaan soittaneet kitaraa. He olivat molemmat koulutukseltaan insinöörejä ja puhuivat kitaristien kanssa paljon saadakseen selville, mistä nämä olivat kiinnostuneita. On sanottu että Les Paul-malli oli tallaa vaille valmis Tedin luomus. Jonka tallan keksintöversio sekin tuli patentoiduksi myöhemmin McCartyn nimiin. Kuuluisa muusikko-keksijä Les puolestaan sai rojalteja nimensä käyttämisestä mallissa. Lisäksi muusikko sitoutui soittamaan jatkossa julkisesti vain nimikkomalliaan.

Vuonna 1957 Gibsonin merkin omistaja CMI osti pahimman kilpailijan ja Gibsonia suuremman Epiphonen. Tämä perinteikäs akustisten soittimien valmistaja oli ajautunut talousongelmiin muutettuaan Philadelphiaan. Näin Epiphone toiminta sulautettiin Gibsonin kanssa saman katon alle Kalamazoohon.

Les Paul ja hänen Epiphonesta 1930-luvulla
tuunaamansa keksintö "log" vuoden 1977
Guitar Playerissä.

Levytysten moniraita-tallennuksen ja lähi-mikrofonitekniikan keksinyt Epiphonen soittimista tunnettu muusikko Les Paul oli esitellyt vuosia aiemmin Epiphonelle ideansa "Log" kitarasta. Se oli akustinen kitara, johon oli laitettu mikrofonit sisältävä lankku keskelle. Myöhempina vuosina keksintöä jalostettiin eteenpäin jossa Tedin osastolla se keksittiin sarjatuotettavaksi.

Uusi ES-335 malli 

Vuonna 1958 oltiin onnistuttu yhdistämään lankkukitaran sekä akustisen kitaran parhaat puolet toimivaksi kokonaisuudeksi. Näin julkaistiin ES-335 malli jonka nimi tulee "sähköinen espanjalainenkitara" lyhenteestä. Kautta aikain Ensimmäinen puoliakustinen kitara oli syntynyt. Epiphone-merkille tuli tästä soittimesta sisar-malli Sheraton. ES-335 oli menestys joka on pysynyt tuotannossa yhtä mittaa nykypäiviin asti. Lähivuosina on tulossa täyteen 50 vuotta ensimmäisen ES-335 valmistumisesta! Voisi siis sanoa varsin kestävää desingiä! Yksi ensimmäisiä mallin käyttäjiä oli tunnettu Chuck Berry.

Chuck Berry ES-345 ja
"ankka-kävely" vuonna 1958.

Kitaraan tuli ontot sivut ja keskelle lankku. Näin soittimeeseen saatiin hyvä akustinen sointi sekä vahvistettuna pitkään soiva soundi joka ei ollut kiertoherkkä. Kaarevat kannet olivat höyryllä muotoon prässättyä vaahteraviilua. Nykyään mallista pidetään halutuimpina vuosina 1958-1964 valmistettuja kitaroita rajallisen kappalemäärän takia. Soittimesta kehittyi varsinainen cross-over instrumentti koska se kelpasi Jazzin, Progen, Rockin tai Bluesin soittajille.

Britit tekivät 1960-luvun alussa musiikillisen invaasion Amerikkaan ja valkoiset mustaa bluesia opetelleet britti-pojat nousivat siitä maailmanlaajuiseen suosioon. Satelliitit, tuo uusi keksintö yhdisti maat ja mantereet. Musiikkisuuntauksista tuli kansainvälisiä! Gibsonille kehityi ES-335 mallista hitti aina Hangosta Honoluluun. Kysyntää oli enemmän kuin siihen pystyttiin vastaamaan! Kahden vuoden päästä vuonna 1966 McCarty sai houkuttelevan tarjouksen ostaa Bigsby-yhtiön osuuksista toisen puolen ja hän siirtyi sinne.

Järvisellä ja minulla on yksi suuri esikuva.
Clapton Es-335 vuosina 1965-1968.

On erikoista ja ehkä koskaan ei tiedetä miksi Clapton luopui totaalisesti hänet maineeseen auttaneista Gibson soittimista vuonna 1968. Ehkä kilpailija teki paremman tarjouksen tai Gibsonilla oltiin tultu pöyhkeiksi? Kuka tietää. Kuitenkin 1960-luku oli 335:n kulta-aikaa. Blues-legenda B.B. Kingillä olli muunmuoassa käytössä ES-malli vuonna 1969 ja samana vuonna ECL Industries Inc. osti Chicago Musical Instrumentsin (CMI) ja tuotemerkki Gibson Inc. säilytettiin edelleen.

CMI-kausi, omistaja ECL

Japanilaiset olivat tehneet maailmanlaajuisen invaasion puolestaan budjetti-soittimien valmistajina. Samalla kitaransoittoharrastus kasvoi maailmalla räjähdymäisesti. Heillä oli uusi tarkka CNC-ohjattu massatuotantokalusto sekä edullinen työvoima. Vastaavasti Amerikkalaisilla oli vanhettunut, paljon käsityötä vaativa ja epätarkka kalusto samalla kun käsityön hinta oli karkaamassa ulottumattomiin. Huono yhtälö Amerikkalaisten kannalta eikä suuren kasvun mukanaan tuoma pöyhkeys auttanut yhtään. Useat perinteikkäät merkit kuten Harmony, Kay tai National joutuivat lopettamaan toimintansa. Jäljelle jääville koitti tiukat sopeutumisen ja selviämisen ajat. Oltiin siirrytty soitinvalmistuksessa käsityöstä mittatarkkaan massateollisuuteen. Ehkä soittimien valmistus oli kautta aikain teollistuneista käsityöläisammateista viimeisin?

Jukka Tolonen ja Es-335 vuonna 1972.
Soolosoitin myös "Paratiisi"-kappaleessa. 

Epiphone-tuotanto tietoineen siirtyi Kalazoosta vuonna 1970 Japaniin ja Matsumoku Company-tehtaan valmistamaksi. Tehtaalla oli loppunut sodan jälkeen suurasiakkaan Singerin tilaus sen siirryttyä halvempaan Filippiineille. Näin Matsumokulla oltiin siirrytty rohkeasti soittimiin. 1960-luvulla hankittiin uudet massatuotantolinjat. Alihankintana valmistettiin tilaajien sarjoja useille tuotemerkeille kuten Aria, Ibanez tai Epiphone.

Norlin-kausi, omistaja ECL

Vuonna 1973 koitti öljykriisi ja vuoden päästä ilmoitettiin CMIstä että Norlin ohjaa jatkossa merkkiä Gibson Inc. Kauko-itään siirretty Epiphone saattoi olla Gibsoninkin pelastus. Keksittiin että sama yhtiö voi seisoa kahdella jalallaan kahdella mantereella.

ES-334 Norlin.

Ensinnäkin on "huippu"-merkki joka on kallis, viimeisen päälle valmistettu tuote. Lisäksi sille kuuluu paljon pääomaa kuluttava suunnittelu-osasto. Toisaalla on "melkein"-merkki joka on hinnaltaan lähempänä budjetti-luokkaa. Laadultaan se on melkein yhtä hyvä ja hyödyntää huippumerkin suunnitteluhedelmiä. Myynnin ollessa määrällisesti suurta.

"Matsumoku" Epiphone Sheraton.

Tätä saman omistajan "huippu" ja "melkein" menestys-konseptia on myöhemmin toteutettu kaupan alalla yleisemminkin. Vaikkapa markettien omana halpa-merkkinä "Euroshopper" tai "Rainbow". Taikka autoissa "Skoda" joka on melkein "Wolkswagen". Norlinin menestys-ideaa hyödynsi seikkailujensa jälkeen myös kilpailija "Fender" "Squier"-merkillään.

Suuri esikuvani Pekka "Albert" Järvinen
vuonna 1974 sekä varitone-versio ES-355 TDSV Vibrola!

Norlin-kautta on kritisoitu voimakkaasti mutta se rakensi esim. uuden ajanmukaisilla CNC-koneilla varustetun tehtaan Nashvilleen Tennesseen vuonna 1974. Sen jälkeen valmistetuissa Gibsoneissa saavutettiin itämaiden kopioiden mittatarkkuus käsityöläisyyden sopeutuessa uuteen ajan henkeen. Laatu parani kun lopetettiin lisäksi tarvikkeissa nuukailu. Kymmenen vuoden päästä Gibson virallisesti sulki Kalamazoon vanhan tehtaan.

Vuonna 1975 Amerikassa nostettiin oikeusjuttu, jossa oli vastakkain Norlin (Gibsonin tytäryhtiö) vastaan Elger ( Hoshino Gakki - Ibanez Amerikan yhtiö). Norlin syytti Gibsonin lavan muotoilun kopioimisesta. Asia sovittiin tuomioistuimen ulkopuolella ja tämän jälkeen Japanilainen muotoilu siirtyi selvästi omakseen. Vuoden 1978 jälkeen klassikkomallien täyskopioita ei enää tavattu.

Aidon merkin tunnistettava tavaramerkki "viikset"
sama juttu kuin "Fazerin sininen" tai "Coca-cola"

Euroopan perukoilla Suomessa ei ollut Amerikkalaisia käsityötaidon näytteitä kitaroita yksinkertaisesti saatavilla 60-luvulla ja nuoriso rakensi soittimensa itse kanskoulujen käsityötunneilla. Japanilaisten soitinten vyöryessä maahan säätäjille ja trimmaajille riitti töitä. 70-luvulla Amerikkalaisista soittimista Suomeen ylsivät jo kauas hävitettävät "maanantai"-painokset, joista riitti virittäjille lisähommia. Jotkut näistä sepistä jäivät alalle pysyvämminkin pyörittämiään pientä soitinteollisuutta mutta ala on kovasti kilpailtu. Lisäksi soittimien rakennus on erittäin mielenkiintoinen harrastus.

Jari Kujalan 335 näkemys.

Soitinrakentajana on vaikea erottua joukosta ja keksiä uutta. Niinpä monet kitaranrakentajat rakentavat jo kerran keksittyjä malleja.

Joe Perry - Aerosmith 1980-luvulla.

Nykypäivään juontava kausi

Niin sanotun Super-Strato kasari-muodin tultua vuonna 1986 Norlinilla todettiin ettei soitinrakennusteollisuus ole kannattavaa bisnestä. Se myi yhtiön kolmen liikemiehen ryhmälle jotka ovat: H. Juszkiewicz, D. Berryman ja G. Zebrowski. Pian sen jälkeen Gibson tuotemerkki alkoi elpyä aiemmasta. Uudet kasvot eivät olleet ryvettyneet Gibson-tehtaan työntekijöiden silmissä. Epiphone tuotanto siirrettiin halvempaan Koreaan. Uuteen desingiin ei ole tarvinnut uhrata voimavaroja konservatiivistakin konservatiivisimmille muusikoille. Toki erilaisia kokeita on aikaa myöten suoritettu. Vuonna 1989 Gibson avasi tehtaan akustisten teräskielisten kitaroiden valmistamiseksi Bozemaniin Montanaan.

Olen pienestä lähtien haaveillut saavani laitetuksi itselleni kitaroiden alkuperäiset klassikkomallit ja blondi Gibson ES-335 oli ollut toivelistalla pitkään. Vuonna 2010 haave viimein toteutui ja instrumentti Antique Natural sävyisenä löytyi Englannista. Suomessa näitä varsinkin vasurina ei ole yksinkertaisesti saatavilla.

Musiikki-ikonit Les Paul ja Albert King sekä 335 variantti
(345 varitone ilman f-aukkoja"Lucille")
uudella vuosituhannella.

Tuunasin soittimeeni Vintage-henkisen Vibrola-kammen joka hyvästä toiminnasta huolimatta vaihtui myöhemmin Bigsby B-7:n. Mikit päivitin Lollartroneihin. Täytyy sanoa että 335 haaveen toteutumisesta huolimatta huuma on säilynyt.

Lyyra on palannut Gibsoneihin
Vibrolassa 100 vuoden jälkeen.