Tässä jutussa käydään läpi echo/delay-kaikujen kehitys 50-luvulta nykypäiviin. Vuosikymmenien kuluessa on rakennettu mitä erilaisempia kaikuja, joissa on nähty joskus villejäkin teknisiä ratkaisuja. Kaiku on ollut tähän saakka ja tulee olemaan myös tulevaisuudessa tärkeä osa musiikkia. Kaiku on yleensä se efekti, joka huomataan vasta sitten kun se otetaan pois tai sitä muutetaan. Tämä mielenkiintoinen aihe vaatii lähempää tarkastelua. Seuraavassa on echo/delaykaikujen idean evoluutio.
 |
| Echo/delaykaikujen idean evoluutio. |
Esi-historia
Ympäröivän tilan akustiikka on kiinnostanut ihmisiä jo ihmiskunnan aamuhämärästä asti. Vuosituhansia sitten ympäristön äänille herkistymisessä oli käytännöllinen peruste. Se saattoi esimerkiksi pelastaa henkesi.
Ympäristön äänien tarkkailusta kehittyi automaattinen osa ihmisyyttä. Kymmeniä tuhansia vuosia sitten akustisesti erikoisesti kaikuvista luolista ja kallioseinämistä tehtiin paikkoja, joissa järjestettiin yhteisön rituaalit. Paikat koristeltiltiin kalliomaalauksin ja nykypäivinä maalauksilla varustetuista luolista ja kallioseinämistä on voitu osoittaa poikkeuksellisen hyvin soundaavia kohtia joita myös tutkitaan tieteellisesti.
Kyseisessä paikassa tuotettu ääni kuulostaa tavanomaisesta täysin erilaiselle, suorastaan yliluonnolliselle! Soundi sisälsi sekä tilakaikua (reveb) että heijastunutta (delay/echo) ääntä.
 |
| Ihmiskasvoinen pyhä kallio. |
Paljon myöhemmin antiikin Kreikassa heijastunut ääni nimettiin. Mytologian Ekho-niminen nymfi antoi nimensä nykyään echo-kaikuna tunnetulle kaikutyypille.
Rakennettiin sitten temppeleitä ja myöhemmin kirkkoja sekä katetraaleja. Näissä paikoissa olennainen osaa paikan pyhää tunnelmaa muodostuu nimen omaan tilan akustiikasta ja sen kaiusta. Eli echosta ja reveb-tilakaiusta.
1900-luvulla alkoivat kehittyä nykypäivänä tunnetut äänen tallennustekniikat. Samaa tahtia niiden myötä tutkittiin tekniikoiden suomia mahdollisuuksia sekä rajoituksia. Tuli äänielokuvien aikakausi. Elokuvien ääniin pystyttiin nyt luomaan erilaisia kohtauksia tehostavia ääniluuppeja. Alkoi keinotekoisesti tehdyn echo-kaiun aika.
Neljäkymmentä-luvulla alkoi kokeilut musiikissa. Reel-to reel nauhurit keksittiin alunperin Saksassa. Toisen maailmansodan jälkeen magneettinauhat yleistyivät maailmanlaajuisesti. Vuonna 1949 Saksassa patentoitiin magneettinauhatallennus ja -toistolaitteiden opas.
Putkiteknikkaa ja magneettinauhaa käyttävät delaykaiut
Yhden kiinteän äänipään kaiut 50-luvulla
50-luvulle tultaessa sähkölaitteet rakennettiin elektroniikkaputkilla. Putkitekniikalla on soundia parantava vaikutus. Yliohjauksen rajalle vietynä putkivahvistin tuottaa hieman kolmatta harmonista mutta hyvin paljon toista sekä neljättä harmonista säröä.
Harmooniset kerrannaiset tuntuvat ihmisen korvassa miellyttävälle. Soundia kuvataan siksi usein termeillä avoin, ilmava, musikaalinen, kuulas ja luonnollinen. Ja jos halutaan hifistellä niin kytkennälläkin on merkitystä. TIM eli transienttisärö on epätoivottua.
 |
| Elektroniikkaputki, olennainen tekijä 50-luvun soundissa. |
Suuri yleisö pääsi ihmettelemään ensimmäistä kertaa slapback (noin 140 ms) echo/delay-kaikua 50-luvun taitteessa. Les Paul-niminen monialainnovaattori tuotti uuden ja ihmeellisen musiikkinsa kolmipäisellä kelanauhureilla. Nauhurista oltiin kytketty pyyhintäpää irti. Nauhuriin äänitettiin soittoa ja lähes samassa hetkessä se poimittiin takaisin sotkien se alkuperäiseen "kuivaan" singaaliin. Näin kaiku oli valmis.
Magneettinauhan yliohjautumisen tuottama särö koostuu ensisijaisesti kolmannesta harmonisesta, joten nauhan aiheuttama särö poikkeaa selvästi putkilaitteiden aiheuttamasta, parillisten harmonisten säröstä. Nauhasärö sekä nauhakompressio paransivat yhdessä kokonaissoundia lisää.
Tuohon aikaan Lester kehitteli lisäksi Ping-pong recording-tekniikkaa. Moniraita-äänittäminen oli vasta tulossa studioihin. Kotien laitteet olivat vielä monoja mutta niin oli myös tuotettu musiikki.
Kesällä 1954 Memphisissä nuori ääniteknikko Sam Philips äänitti uusimman kiinnitykseensä, alle parikymppisen Elvis Presleyn,ensi-singlen. Ajan tyylistä poiketen sessioissa ei käytetty studiomuusikoita vaan Sam oli pyytänyt tuntemansa kitaristin Scotty Mooren harjoittaman pikku combon äänityskuntoon. Scotty pyysi bändikaverinsa Bill Blackin bassoon. Ryhmä treenasi Scottyn kotona. Tuohon aikaan oli harvinaista että (solistin omat) bändit saivat itse soittaa levylle.
 |
| Yhden kiinteän äänipään kaikuja. |
Single oli puhdasta kapinaa! A-puolelle laitettiin Blues standardi Thats All Right country thumb-pickin sovitettuna ja B-puolella Country valssi hitti röyhkeästi muutettuna 2/4 tahtilajiin sekä rajusti nopeutettuna! Tähän Sam halusi lisäksi kokeilla uutta tekniikkaa.
Philips lisäsi kahdella kelamankalla Elvikseen lauluun efektin, jota ei osattu tehdä pari vuotta myöhemmin edes RCA:lla! Bill soitti pystybassoa vaativalla slapbass-tekniikalla, joka on ihan jotain muuta kuin hellää hivelyä.
Oli olemassa yksi ongelma. Tätä uutta ja harvojen osaamaa slap back-efektiä ei pystytty tuottamaan kuin ainoastaan studiossa. Keikalla piti edelleen soittaa kuivalla soundilla.
Ray Butts kehiteli toisaalla echo-kaiun sisältänyttä vahvistinta. Ray haki patenttia US2804499A huhtikuun 27 vuonna 1953. Butts esitteli keksimänsä Echo Sonic-vahvistimen sitten Chet Atkinsille, joka osti vahvistimen saman tien. Putkitekniikkaa ja magneettinauhaa käyyävät kaiut koottiin pommin varmalla poit-to-point tekniikalla. Ainoa huono puoli oli että se on hidasta käsityötä ja niin ollen kallista valmistaa.
Elviksen kanssa soittanut Scotty kuuli keikkamatkalla radiosta esikuvansa Chetin soittoa ja halusi välittömästi samanlaisen vahvistimen. Laitteella saisi aikaan tämän harvinaisen efektin myös keikalla! Alkoi malttamaton odottaminen.
 |
| Vahvistimen säädöt kaiulle oli: echo input, echo decay ja echo level. |
Ensimmäisen kerran Scotty soitti uudella vahvistimellaan levylle "Mystery Train"-biisin. Scotty käytti vahvistinta koko aktiiviuransa ajan. Vaikka tehtiin keksintöjä, niin vuoteen 1959 saakka Echo Sonic oli käytännössä ainoa kaiku-rakentaja Yhdysvalloissa.
Echo Sonicin toimitusajat olivat pitkiä, niillä oli olemassa myös omat rajoituksensa:
- Kaiku ja vahvistin olivat samassa paketissa, joten et voinut käyttää echoa muun vahvistimen kanssa.
- Laitteessa oli ainoastaan yksi äänipää joka oli kiinteästi sijoitettu.
- Echo käytti lyhyttä nopeasti kuluvaa nauhasilmukkaa.
Monen kiinteän äänipään kaiut 50 ja 60-lukujen taitteessa
Toisen maailmansodan jälkeen syntyneet suuret ikäluokat alkoivat tulla 50-luvulla teini-ikään. Euroopassa valveutunut nuoriso, kuten esimerkiksi eräs 13-vuotias Keith Richards olivat aktiivisia toimijoita, jotka kuuntelivat Radio Luxenburg-merirosvokanavaa.
 |
| Radio Luxenburgin ohjelma lehti loppuvuodesta 1956. |
Radio Luxenburissa esitettiin lauantaisin klo 20.00 kahden tunnin Jamboree ohjelma. Vuonna 1956 tiskijukka Alan Feed alkoi esittää ohjelmassa 1/2 tunnin ajan rock and roll musiikkia! Tuohon aikaan ei vielä ollut satelliitteja, joten Feedin nauhoite kulki radiokanavalle fyysisessä muodossa uudelta mantereelta. Euroopassa ryhdyttiin kehitelemään 50-luvun kuluessa kiihkeästi monen kiinten äänipään echo-kaikuja.
 | |
|
Kerrotaan että peräti joskus vuosina 1953-1954 liike olisi valmistanut pienen, muutaman kymmenen kappaleen Binson-Ecorec-kaiun sarjan. Kerrotaan myös että ensimmäinen varsinainen 1. kaikumallin eli Echorec T5E valmistaminen olisi aloitettu niinkin varhain kuin vuonna 1955 ja Binson Echorec 2-mallin valmistaminen olisi aloitettu vuonna 1959.
Toistaiseksi ei ole esitetty dokumentteja edellä mainitun tueksi. Siksi ilmoitettuihin vuosilukuihin tulee suhtautua varauksella. Joka tapauksessa Binsonilla oltiin aktiivisia viimeistään 60-luvun taitteessa.
 |
| Binson Echorec kytkentäkaavio on päivätty huhtikuussa 1960. |
Binson kaiku käytti magneettinauhan asemasta Binsonin valmistamaa erikoista magneettilankarumpua, joka tuotti ainutlaatuisen omaperäisen soundin. Rummun toimintaidea vastaa rumpumuistia. Rumpumuisteja voidaan sanoa kiintolevyjen esi-isäksi, niitä käytettiin hyvin varhaisissa tietokoneissa.
Binsonin kiinteästi asennetut äänipäät olivat 75 ms, 150 ms, 225 ms 300 ms päässä lukupäästä. Rumpua kumirullavälitteisesti pyörittänyt moottori oli vakionopeuksinen. Etupaneelista oli valittavissa säätimellä 12 erillaista kaikusoundia. Ne alkoivat yhden pään kaiuista monimutkaisiin sekoituksiin. Äänipäät sijaitsivat erittäin lähellä rumpua.
Äänipäiden sekä rummun välisen kitkan välttämiseksi rumpu tuli olla koko ajan liukkaaksi öljytty. Kuivunutta rumpua käytettäessä laitteen sai menemään nopeasti rikki. Koska äänipäiden tuli sijaita mahdollisimman lähellä rumpua, niin laite oli myös mekaanisille tärihdyksille erittäin herkkä.
Kaupallisesti saataville tulleiden nauhakaikujen myötä laitteiden käyttäjät oppivat pian säännöllisesti tehtävän huollon tärkeyden. Huippusoundin hintana Binsonit olivat erityisen herkkiä huollettavia ja käytettäviä laitteita. Soundin pitämiseksi laadukkaana esimerkiksi äänipäät tuli puhdistaa säännöllisesti. Alkuvuosina kaikuja raskittiin ostaa pääasiassa äänitys-studioihin.
 |
| Isopropapnolia äänipäiden puhdistukseen. |
Vuoden 1959 maaliskuussa julkaistiin Saksassa Münchenissä Artur Klemtin suunnittelema Echolette NG-2 kaiku. Nämä on toteutettu putkitekniikalla ja käyttävät magneettinauhaa. Nauhatekniikan myötä laitteet olivat vähemmän alttiita häitiölle.
 |
| Echolette NG malli. |
Samana kesänä vuonna 1959 oli Hannoverin teollisuusmessuilla esillä Werner Pinternagelin suunnittelema Dynacord Echochord Stereo niminen kaiku. Sekä Echolette että Dynacord ottivat nopeasti Keski-Euroopan saksankielisen alueen markkinat haltuun.
 |
| Echolette NG 2 ja NG 4 kaikujen kytkentääviot päivättiin 11 maaliskuuta 1959. |
Milanossa kuuden kilometrin päässä Binsonin liikkestä myytiin Meazzi-merkkisiä kaikuja. Enrico Meazzi oli perustanut Meazzi yrityksen 24. heinäkuuta 1946. Alkuun yritys oli valmistanut ja tuottanut maahan kelloja. Meazzi sijaitsi osoitteessa via Bligny 27, Milano. Vuonna 1953 veljeksien Remo ja Marino sekä Luigi Scarpini liityttyät yritykseen. Meazzi muutti sitten osoitteeseen Beatrice D'Este.
Milanon muodikkaaseen ilmapiiriin hyvin sopien Meazzi alkoi edustaa lisäksi design-muotoiltuja soitinlaitteita kuten rumpuja, kitaroita, kitaraosia sekä Fratellin valmistamia vahvistimia ja levysoittimia. Valmiiden tuotteiden lisäksi Attilio Olivieri Franco Caldironi ja Remo keksivät laitteita. Alihankkijat valmistivat ne ja Meazzi toimi jakelijana. Tuotenimiä olivat Meazzi, Fratelli, Framez sekä Hollywood-rummut.
Meazzin kaikulaitteet toimivat alkuvuosina samalla magneettirumpuperiaatteella kuin Binsonit. On paljon mahdollista että yrityksillä oli tuohon aikaan liikeyhteyksiä. Syksyllä 1959 alkoi Britanniassa tapahtua. Tuli saataville Vox Echo-kaiku, joka oli Meazzin (alihankkijan) valmistama.
 |
| Melody Maker mainosti 19.syyskuuta 1959 |
Meazzin veljekset olivat hyviä myyjiä. He toimittivat kaikuja ulkomaille tilaajan nimellä varustettuna. Esimerkiksi mallia Meazzi Echomatic 1. myytiin Englannissa 19 syyskuuta 1959 alkaen nimellä Vox Echo. Mallista oli olemassa kaksi versiota. Viiden äänipään versio F, sekä kuuden äänipään versio J.
Meazzin veljet sponsoroivat nousevan tähden Cliff Richardin bändiä ja The Shadows-yhtye levytti Echomatic 1-kaiulla Apachen vuonna 1960. Pankin räjäyttänyt kaikumania oli valmis. Hittejä alkoi tulla sarjassa. Tunnettuja Meazzilla levytettyjä kappaleita olivat esimerkiksi Wonderful Land.
Vuosikymmenen vaihduttua heti 1960 alkuvuodesta Binson esitteli putkitekniikalla toteutetun, monta kiinteää äänipäätä sisältäneen kaiun Binson Echorec Babyn. Hank Marvin otti käyttöön Binson Echorec Babyn vuosina 1961-80. Bisoneita vietiin Yhdysvaltoihin Guild-Echorec- ja Britteihin Sound City Echomaster 1 -nimellä. Myöhemmin valmistettu Schaller Echo Sound perustui samaan tekniikkaan. Binsonit eivät olleet mitään edullisia ostoksia. Uusi kaiku oli lähes uuden Stratocaster-kitaran hintainen!
 |
| 10 päivä maaliskuuta 1960 päivätty Binson Echorec Baby kytkentäkaavio |
Britteihin syntyi oli omaakin kaikulaite-tuotantoa. Muusikko-yrittäjä Charlie Watkins (1923-2014) oli avannut veljensä Regin kanssa vuonna 1949 Watkins Electric Music -levykaupan Lontoossa. Kaksi vuotta myöhemmin he olivat siirtäneet liikkeen Balhamiin alkaen myydä haitareita ja kitaroita. Charlie ei hallinnut elektroniikkaa, joten hän palkkasi elektroniikkaa harrastaneen Arthur O'Brien rakentamaan vahvistimen. Vuonna 1954 Watkins julkaisi ensimmäisen varsinainen kitaravahvistimensa nimeltään Westminster.
Vuonna 1959 Watkins Electric Musiciin palkattiin elektroniikka- ja sähkömekaanikan insinööri Bill Purkis. Taitavan suunnittelutyön lisäksi hän oli persoonallisuus eikä hän jaksanut keskittyä tekniseen toteutukseen. Watkins muisteli myöhemmin -sanoisin, että hän oli mielenkiintoisin insinööri, jonka kanssa olen koskaan työskennellyt.
Dynacordin omistaja keksijä Werner Pinternagel haki 30 joulukuuta 1959 kansainvälistä patenttia myös toiselle kaikulaite-innovaatiolle. Innovaatiossa oli yksi liikuteltava äänityspää. Äänipää pystyi olemaan esimerkiksi varrenpäässä. Vaihtoehtoisesti äänipää sijoitettiin liukuvaan kelkkaan! Valmista laitetta ei saatu nähdä vielä.
Osoitteessa 66 Offle Road, London musiikkiliikettä pitänyt Charlie Watkins saattoi viimein huokaista helpotuksesta. Pitkän odottelun jälkeen Purkins suunnitteli kaikulaitteen kolmessa kuukaudessa. Ensimmäinen, kultaiseksi maalattu versio oli pian valmis. Kaikuja alettiin kutsua Copycateiksi. Koeversio MK I meni nopeasti kaupaksi ja pian tuli myyntiin ensimmäinen varsinainen Copycat tuotantokaiku-versio MK II.
 |
| 17 kesäkuuta 1961 Melody Makersissa ollut ilmoitus. |
Dynacordin yhden äänipään kaikulaitteelle haettiin Saksassa patenttia kymmes elokuuta 1961 mutta kesti kuitenkin vielä neljä vuotta ennen kuin kuin yhtiö toi markkinoille markkinoille ideaa käyttävän kaikulaitteen. Tuotenimeksi tuli D Dynacord Echocord Mini.
Yhden liikuteltavan äänipään kaiut 1950-1960 lukujen taitteessa
Yhdysvalloissa keskityttiin yhden liikuteltavan äänipään kaikujen kehittellyyn. Kaikuihin kuului nauhasilmukka. Repeat-säätimellä märän signaalin sai lähetettyä yhä uudestaan uusille kierroksille. Näin märän signaalin pystyi saamaan kiertämään tarvittaessa vaikaa äärettömästi Kaikuihin saattoi kuulua myös looppereiden esi-isä sound on sound silmukka.
 |
| Yhden liikuteltavan äänipään putkitekniikalla toteutettuja nauhakaikuja 60-luvulta. |
Ray Stolle keksi Ecco Fonic kaiun. Patenttia haettiin 3 elokuuta 1959. Stolle aloitti yhteistyön Fenderin kanssa. Fender valmisti laitteeet. Surf kitaristit ottivat kaiut innokkaasti käyttöön.
 |
| Ecco Fonic 11 päivä huhtikuuta 1960 |
- Kaiku pystyttiin kytkemään mihin tahansa vahvistimeen.
- Siinä oli yksi äänipää. Sitä pystyi liikuttelemaan. Mainoksen sanoin -Variable Delay Control -toiminnon avulla soittaja voi valita haluamansa suoran kaiun toistonopeuden! Se voi olla mikrosekunnista jopa puolen sekunnin viiveeseen!
- Käytössä laitteet osoittautuivat epäluotettaviksi. Don Randall kommentoi kaikua -testikäyttäjät eivät ole olleet tyytyväisiä ja vaikuttununeita koneen luotettavuudesta.
Sitten nähtiin erikoinen yhden äänipään Tel-Ray öljykannu-delay. Putkitekniikalla valmistetun kaiun toistonopeutta pystyi myös muuttamaan. Ensimmäistä kertaa kaikuidean veljekset Ray ja Marvin Lubow saivat jo 14 syyskuuta 1956.
Seuraavaksi 21 helmikuuta 1958 haettiin patenttia, mutta meni 60-luvun alkupuolelle ennen kuin lopullinen tuote saatiin markkinoille. Kaikua valmistettiin sitten lisensioituna useilla erilaisilla tuotenimillä. Adineko Memory System-lisenssin kaikua alkoivat valmistaa Fender, Gibson, Rickenbaker, Standel, Acoustic, Univox ja Vox.
Adineko-muistijärjestelmää kutsuttiin öljytölkin viiveeksi sen ainutlaatuisen rakenteen takia. Öljytölkki sisältää ruokaöljyä ts. elektrolyyttiöljyä. Moottorilla pyöritetään pientä kumihihnaa. Voima välitetään vauhtipyörään, jossa on öljykannu. Öljy auttaa varastoimaan signaalin synnyttävän sähkövarauksen, joka poimitaan talteen ja yhdistetään kuivaan soundiin. Tuloksena oleva ääni ei ole niin puhdas ja täsmällinen kuin nauhaviive. Laitteesta lähtee toisinaan omituisen kiemurteleva kaiun sekä sävelkorkeuden yhdistelmä.
Vuonna 1963 esiteltiin Yhdysvalloissa yhden liikuteltavan äänipään putkinauhakaiku Echoplex. Se osoittautui hyväsoundiseksi ja toiminnaltaan luotettavaksi. Noin minuutin pituinen nauhasilmukka sijoitettiin kasettiin päättymättömän nauhalenkin idealla. Tällä kaiulla soitettaessa pääsi heti 50-luvun tunnelmaan. Tuntui kuin olisi matkustanut Sun-rcordsin studiolle soittamaan.
 |
| Echoplex EP-1 |
Echoplexissä nähtiin ensimmäistä kertaa käytännön toteutus delay-kaikuajan säätämiseksi liuku-uralla. Äänipäätä liikutettiin mekaanisesti urassa liu'uttamalla. Patenttia haettiin 13 päivä Tammikuuta vuonna 1964.
Maeston kautta CMI:n jakelema Echoplex otti markkinat nopeasti haltuun Yhdysvalloissa. Echoplex EP-2 soundista muodostui pian yhden äänipään nauhakaikujen standardi, johon verrattiin muita.
Puolijohdeteknikkaa ja magneettinauhaa käyttävät delaykaiut
 |
| Erilaisia transistoreja. |
Samalla luovuttiin putkitekniikan tuomasta harmoonisesta säröstä, lämmöstä sekä vahvistimen lämmetessään tuottamasta tuoksusta. Toisin sanoen useita aisteja kokonaisvaltaisesti ruokkivasta tunnelmasta.
Transistorivahvistin tuottaa hyvin vähän toista harmonista mutta erittäin paljon kolmatta, viidettä ja seitsemättä harmonista säröä, eivätkä tuota lainkaan parillisia harmonisia. Lopputulos siten kuulostaa korvaan vähemmän miellyttävälle. Varsinkin putkilaitteiden jälkeen puolijohdevahvistimia saatettiin kuvata termeillä kireä, metallinen, tunkkainen, ja terävä.
Radio-, hifi- ja soitinmaailmassa mukauduttiin yleiseen muutokseen. Valmistajat onnistuivat voittamaan haasteet vaihtelevasti. Vuonna 1966 nähtiin ensimmäiset puolijohde echo-kaiut. Euroopassa Dynacord julkaisi yhden liikuteltavan äänipään ja magneettinauhaa käyttäneen Echocord Mini-kaiun. Yhdysvalloissa Fender esitteli Ecco Fonicista solid state-version nimeltään Electronic Echo Chamber.
Vuonna 1970 Echoplex julkaisi yhden äänipään solid-state version EP-3. Samalla aloitettiin jakelu Euroopassa Englannissa. Echoplex EP-3:a on pidetty yhtenä onnistuneimmista kaikujen transistori-päivityksistä. Kaiun ottivat käyttöönsä esimerkiksi Eddie Van Halen, Andy Summers, Jimmy Page Brian May ja Hank Marvin. Echoplexiltä tuli sitten EP-4 ja Sireko-versiot. Meazzista julkaistiin Echomatic PA 306 ja Copycatista MK III puolijohdemallit.
 |
| Echoplex EP-3 |
70-luvun taitteessa Japanilaiset ryntäsivät joukolla kasvaville kaikumarkkinoille. Insinööri, keksijä sekä sarjayrittäjä Ikutaro Kakehashin perustama Ace Tone alkoi valmistaa puolijohdetekniikkaa ja magneettinauhaa käyttävää EC-1 Echo Chamber-kaikua.
 |
| Siirtyminen puolijohdetekniikkaan. |
Japanissa valmistettiin OEM tuotteita, jotka sitten jaettiin ympäri maailmaa. Täsmälleen samaa kaikua myytiin tilaajan antamilla nimellä esimerkiksi: JMX ET-520 Echo Machine, JBX ET-520 Hagström, JMX ET-520, Vorg Echo Orbit EO-1, Pearl EO-301 - Echo Orbit ja Pearl Echo Orbit EO-302. Esa Pulliainen on tehnyt Pearl Echo Orbitista Suomessa erityisen suositun kaiun.
Ikutaro perusti Ace Tonen jälkeen Roland Corporationin. Sitten Rolandille perustettiin Boss-tytäryhtiö. Vuonna 1974 julkaistiin Roland RE-201 ja vuonna 1977 RE-301 Space Echo-mallit. Rolandia alkoivat käyttää esimerkiksi Brian Sezer ja Hank Marvin.
 |
| Roland RE 201 |
Analogiset BBD-kaiut
 |
| Analogi delay-kaikujen saapuminen markkinoille. |
Digitaaliviiveet
 |
| Digiviiveet saapuivat markkinoille. |
Tämä hetki ja tulevaisuus
 |
| Putki- ja magneettinauhatekniikka on palannut markkinoille. |
Vuodesta 2019 alkaen on ollut saatavilla Australialaisia Roland RE-201 hengessä rakennettuja magneettinauhaisia ja DSP lastuisia Echo Fix EF-X2 ja vuodesta 2022 lähtien Echo Fix EF-X3-kaikuja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti