Echo- ja Delay-kaikujen evoluutio

Tässä jutussa käydään läpi echo/delay-kaikujen kehitys 50-luvulta nykypäiviin. Vuosikymmenien kuluessa on rakennettu mitä erilaisempia kaikuja, joissa on nähty joskus villejäkin teknisiä ratkaisuja. Kaiku on ollut tähän saakka ja tulee olemaan myös tulevaisuudessa tärkeä osa musiikkia. Kaiku on yleensä se efekti, joka huomataan vasta sitten kun se otetaan pois tai sitä muutetaan. Tämä mielenkiintoinen aihe vaatii lähempää tarkastelua. Seuraavassa on echo/delaykaikujen idean evoluutio.

Echo/delaykaikujen idean evoluutio.

Esi-historia

Ympäröivän tilan akustiikka on kiinnostanut ihmisiä jo ihmiskunnan aamuhämärästä asti. Vuosituhansia sitten ympäristön äänille herkistymisessä oli käytännöllinen peruste. Se saattoi esimerkiksi pelastaa henkesi. 

Ympäristön äänien tarkkailusta kehittyi automaattinen osa ihmisyyttä. Kymmeniä tuhansia vuosia sitten akustisesti erikoisesti kaikuvista luolista ja kallioseinämistä tehtiin paikkoja, joissa järjestettiin yhteisön rituaalit. Paikat koristeltiltiin kalliomaalauksin ja nykypäivinä maalauksilla varustetuista luolista ja kallioseinämistä on voitu osoittaa poikkeuksellisen hyvin soundaavia kohtia joita myös tutkitaan tieteellisesti.

Kyseisessä paikassa tuotettu ääni kuulostaa tavanomaisesta täysin erilaiselle, suorastaan yliluonnolliselle! Soundi sisälsi sekä tilakaikua (reveb) että heijastunutta (delay/echo) ääntä. 

Ihmiskasvoinen pyhä kallio.

Paljon myöhemmin antiikin Kreikassa heijastunut ääni nimettiin. Mytologian Ekho-niminen nymfi antoi nimensä nykyään echo-kaikuna tunnetulle kaikutyypille. 

Rakennettiin sitten temppeleitä ja myöhemmin kirkkoja sekä katetraaleja. Näissä paikoissa olennainen osaa paikan pyhää tunnelmaa muodostuu nimen omaan tilan akustiikasta ja sen kaiusta. Eli echosta ja reveb-tilakaiusta.

1900-luvulla alkoivat kehittyä nykypäivänä tunnetut äänen tallennustekniikat. Samaa tahtia niiden  myötä tutkittiin tekniikoiden suomia mahdollisuuksia sekä rajoituksia. Tuli äänielokuvien aikakausi. Elokuvien ääniin pystyttiin nyt luomaan erilaisia kohtauksia tehostavia ääniluuppeja. Alkoi keinotekoisesti tehdyn echo-kaiun aika.

Neljäkymmentä-luvulla alkoi kokeilut musiikissa. Reel-to reel nauhurit keksittiin alunperin Saksassa. Toisen maailmansodan jälkeen magneettinauhat yleistyivät maailmanlaajuisesti. Vuonna 1949 Saksassa patentoitiin magneettinauhatallennus ja -toistolaitteiden opas.

Putkiteknikkaa ja magneettinauhaa käyttävät delaykaiut

Yhden kiinteän äänipään kaiut 50-luvulla

50-luvulle tultaessa sähkölaitteet rakennettiin elektroniikkaputkilla. Putkitekniikalla on soundia parantava vaikutus. Yliohjauksen rajalle vietynä putkivahvistin tuottaa hieman kolmatta harmonista mutta hyvin paljon toista sekä neljättä harmonista säröä. 

Harmooniset kerrannaiset tuntuvat ihmisen korvassa miellyttävälle. Soundia kuvataan siksi usein termeillä avoin, ilmava, musikaalinen, kuulas ja luonnollinen. Ja jos halutaan hifistellä niin kytkennälläkin on merkitystä. TIM eli transienttisärö on epätoivottua.

Elektroniikkaputki, olennainen tekijä
50-luvun soundissa.

Suuri yleisö pääsi ihmettelemään ensimmäistä kertaa slapback (noin 140 ms) echo/delay-kaikua 50-luvun taitteessa. Les Paul-niminen monialainnovaattori tuotti uuden ja ihmeellisen musiikkinsa kolmipäisellä kelanauhureilla. Nauhurista oltiin kytketty pyyhintäpää irti. Nauhuriin äänitettiin soittoa ja lähes samassa hetkessä se poimittiin takaisin sotkien se alkuperäiseen "kuivaan" singaaliin. Näin kaiku oli valmis. 

Magneettinauhan yliohjautumisen tuottama särö koostuu ensisijaisesti kolmannesta harmonisesta, joten nauhan aiheuttama särö poikkeaa selvästi putkilaitteiden aiheuttamasta, parillisten harmonisten säröstä. Nauhasärö sekä nauhakompressio paransivat yhdessä kokonaissoundia lisää.

Tuohon aikaan Lester kehitteli lisäksi Ping-pong recording-tekniikkaa. Moniraita-äänittäminen oli vasta tulossa studioihin. Kotien laitteet olivat vielä monoja mutta niin oli myös tuotettu musiikki.

Kesällä 1954 Memphisissä nuori ääniteknikko Sam Philips äänitti uusimman kiinnitykseensä, alle parikymppisen Elvis Presleyn,ensi-singlen. Ajan tyylistä poiketen sessioissa ei käytetty studiomuusikoita vaan Sam oli pyytänyt tuntemansa kitaristin Scotty Mooren harjoittaman pikku combon äänityskuntoon. Scotty pyysi bändikaverinsa Bill Blackin bassoon. Ryhmä treenasi Scottyn kotona. Tuohon aikaan oli harvinaista että (solistin omat) bändit saivat itse soittaa levylle.

Yhden kiinteän äänipään kaikuja.

Single oli puhdasta kapinaa! A-puolelle laitettiin Blues standardi Thats All Right country thumb-pickin sovitettuna ja B-puolella Country valssi hitti röyhkeästi muutettuna 2/4 tahtilajiin sekä rajusti nopeutettuna! Tähän Sam halusi lisäksi kokeilla uutta tekniikkaa. 

Philips lisäsi kahdella kelamankalla Elvikseen lauluun efektin, jota ei osattu tehdä pari vuotta myöhemmin edes RCA:lla! Bill soitti pystybassoa vaativalla slapbass-tekniikalla, joka on ihan jotain muuta kuin hellää hivelyä.

Oli olemassa yksi ongelma. Tätä uutta ja harvojen osaamaa slap back-efektiä ei pystytty tuottamaan kuin ainoastaan studiossa. Keikalla piti edelleen soittaa kuivalla soundilla. 

Ray Butts kehiteli toisaalla echo-kaiun sisältänyttä vahvistinta. Ray haki patenttia US2804499A  huhtikuun 27 vuonna 1953. Butts esitteli keksimänsä Echo Sonic-vahvistimen sitten Chet Atkinsille, joka osti vahvistimen saman tien. Putkitekniikkaa ja magneettinauhaa käyyävät kaiut koottiin pommin varmalla poit-to-point tekniikalla. Ainoa huono puoli oli että se on hidasta käsityötä ja niin ollen kallista valmistaa.

Elviksen kanssa soittanut Scotty kuuli keikkamatkalla radiosta esikuvansa Chetin soittoa ja halusi välittömästi samanlaisen vahvistimen. Laitteella saisi aikaan tämän harvinaisen efektin myös keikalla! Alkoi malttamaton odottaminen. 

Vahvistimen säädöt kaiulle oli:
echo input, echo decay ja echo level. 

Ensimmäisen kerran Scotty soitti uudella vahvistimellaan levylle "Mystery Train"-biisin. Scotty käytti vahvistinta koko aktiiviuransa ajan. Vaikka tehtiin keksintöjä, niin vuoteen 1959 saakka Echo Sonic oli käytännössä ainoa kaiku-rakentaja Yhdysvalloissa.

 Echo Sonicin toimitusajat olivat pitkiä, niillä oli olemassa myös omat rajoituksensa:

• Kaiku ja vahvistin olivat samassa paketissa, joten et voinut käyttää echoa muun vahvistimen kanssa.
• Laitteessa oli ainoastaan yksi äänipää joka oli kiinteästi sijoitettu. 
• Echo käytti lyhyttä nopeasti kuluvaa nauhasilmukkaa.

Monen kiinteän äänipään kaiut 50 ja 60-lukujen taitteessa

Toisen maailmansodan jälkeen syntyneet suuret ikäluokat alkoivat tulla 50-luvulla teini-ikään. Euroopassa valveutunut nuoriso, kuten esimerkiksi eräs 13-vuotias Keith Richards olivat aktiivisia toimijoita, jotka kuuntelivat Radio Luxenburg-merirosvokanavaa. 

Radio Luxenburgin ohjelma lehti
loppuvuodesta 1956.

Radio Luxenburissa esitettiin lauantaisin klo 20.00 kahden tunnin Jamboree ohjelma. Vuonna 1956 tiskijukka Alan Feed alkoi esittää ohjelmassa 1/2 tunnin ajan rock and roll musiikkia! Tuohon aikaan ei vielä ollut satelliitteja, joten Feedin nauhoite kulki radiokanavalle fyysisessä muodossa uudelta mantereelta. Euroopassa ryhdyttiin kehitelemään 50-luvun kuluessa kiihkeästi monen kiinten äänipään echo-kaikuja. 

Usean kiinteän äänipään putkitekniikalla toteutettuja nauha-
kaikuja 50-luvulta.

Insinööri Bonfiglio Bini oli perustanut toisen maailmansodan jälkeen Bini Valenti Amelia-nimisen sähköliikkeensä osoitteeseen Via Pavoda 39, Milano. Liike valmisti alkuun Robers-putkiradioita. Yritys muutti sitten nimensä Costruzioni Radio Elettroniche Bini (CREB). 

Kerrotaan että peräti joskus vuosina 1953-1954 liike olisi valmistanut pienen, muutaman kymmenen kappaleen Binson-Ecorec-kaiun sarjan. Kerrotaan myös että ensimmäinen varsinainen 1. kaikumallin eli Echorec T5E valmistaminen olisi aloitettu niinkin varhain kuin vuonna 1955 ja Binson Echorec 2-mallin valmistaminen olisi aloitettu vuonna 1959. 

Toistaiseksi ei ole esitetty dokumentteja edellä mainitun tueksi. Siksi ilmoitettuihin vuosilukuihin tulee suhtautua varauksella. Joka tapauksessa Binsonilla oltiin aktiivisia viimeistään 60-luvun taitteessa.

Binson Echorec kytkentäkaavio on päivätty huhtikuussa 1960.

Binson kaiku käytti magneettinauhan asemasta Binsonin valmistamaa erikoista magneettilankarumpua, joka tuotti ainutlaatuisen omaperäisen soundin. Rummun toimintaidea vastaa rumpumuistia. Rumpumuisteja voidaan sanoa kiintolevyjen esi-isäksi, niitä käytettiin hyvin varhaisissa tietokoneissa. 

Binsonin kiinteästi asennetut äänipäät olivat 75 ms, 150 ms, 225 ms 300 ms päässä lukupäästä. Rumpua kumirullavälitteisesti pyörittänyt moottori oli vakionopeuksinen. Etupaneelista oli valittavissa säätimellä 12 erillaista kaikusoundia. Ne alkoivat yhden pään kaiuista monimutkaisiin sekoituksiin. Äänipäät sijaitsivat erittäin lähellä rumpua. 

Äänipäiden sekä rummun välisen kitkan välttämiseksi rumpu tuli olla koko ajan liukkaaksi öljytty. Kuivunutta rumpua käytettäessä laitteen sai menemään nopeasti rikki. Koska äänipäiden tuli sijaita mahdollisimman lähellä rumpua, niin laite oli myös mekaanisille tärihdyksille erittäin herkkä. 

Kaupallisesti saataville tulleiden nauhakaikujen myötä laitteiden käyttäjät oppivat pian säännöllisesti tehtävän huollon tärkeyden. Huippusoundin hintana Binsonit olivat erityisen herkkiä huollettavia ja käytettäviä laitteita. Soundin pitämiseksi laadukkaana esimerkiksi äänipäät tuli puhdistaa säännöllisesti. Alkuvuosina kaikuja raskittiin ostaa pääasiassa äänitys-studioihin.

Isopropapnolia äänipäiden puhdistukseen.

Vuoden 1959 maaliskuussa julkaistiin Saksassa Münchenissä Artur Klemtin suunnittelema Echolette NG-2 kaiku.  Nämä on toteutettu putkitekniikalla ja käyttävät magneettinauhaa. Nauhatekniikan myötä laitteet olivat vähemmän alttiita häitiölle.

Echolette NG malli.

Samana kesänä vuonna  1959 oli Hannoverin teollisuusmessuilla esillä Werner Pinternagelin suunnittelema Dynacord Echochord Stereo niminen kaiku. Sekä Echolette että Dynacord ottivat nopeasti Keski-Euroopan saksankielisen alueen markkinat haltuun. 

Echolette NG 2 ja NG 4 kaikujen kytkentääviot
päivättiin 11 maaliskuuta 1959.

Milanossa kuuden kilometrin päässä Binsonin liikkestä myytiin Meazzi-merkkisiä kaikuja. Enrico Meazzi oli perustanut Meazzi yrityksen 24. heinäkuuta 1946. Alkuun yritys oli valmistanut ja tuottanut maahan kelloja. Meazzi sijaitsi osoitteessa via Bligny 27,  Milano. Vuonna 1953 veljeksien Remo ja Marino sekä Luigi Scarpini liityttyät yritykseen. Meazzi muutti sitten osoitteeseen Beatrice D'Este. 

Milanon muodikkaaseen ilmapiiriin hyvin sopien Meazzi alkoi edustaa lisäksi design-muotoiltuja soitinlaitteita kuten rumpuja, kitaroita, kitaraosia sekä Fratellin valmistamia vahvistimia ja levysoittimia. Valmiiden tuotteiden lisäksi Attilio Olivieri Franco Caldironi ja Remo keksivät laitteita. Alihankkijat valmistivat ne ja Meazzi toimi jakelijana. Tuotenimiä olivat Meazzi, Fratelli, Framez sekä Hollywood-rummut. 

Meazzin kaikulaitteet toimivat alkuvuosina samalla magneettirumpuperiaatteella kuin Binsonit. On paljon mahdollista että yrityksillä oli tuohon aikaan liikeyhteyksiä. Syksyllä 1959 alkoi Britanniassa tapahtua. Tuli saataville Vox Echo-kaiku, joka oli Meazzin (alihankkijan) valmistama.

Melody Maker mainosti 19.syyskuuta 1959

Meazzin veljekset olivat hyviä myyjiä. He toimittivat kaikuja ulkomaille tilaajan nimellä varustettuna. Esimerkiksi mallia Meazzi Echomatic 1. myytiin Englannissa 19 syyskuuta 1959 alkaen nimellä Vox Echo. Mallista oli olemassa kaksi versiota. Viiden äänipään versio F, sekä kuuden äänipään versio J. 

Meazzin veljet sponsoroivat nousevan tähden Cliff Richardin bändiä ja The Shadows-yhtye levytti Echomatic 1-kaiulla Apachen vuonna 1960. Pankin räjäyttänyt kaikumania oli valmis. Hittejä alkoi tulla sarjassa. Tunnettuja Meazzilla levytettyjä kappaleita olivat esimerkiksi Wonderful Land. 

Vuosikymmenen vaihduttua heti 1960 alkuvuodesta Binson esitteli putkitekniikalla toteutetun, monta kiinteää äänipäätä sisältäneen kaiun Binson Echorec Babyn. Hank Marvin otti käyttöön Binson Echorec Babyn vuosina 1961-80. Bisoneita vietiin Yhdysvaltoihin Guild-Echorec- ja Britteihin Sound City Echomaster 1 -nimellä. Myöhemmin valmistettu Schaller Echo Sound perustui samaan tekniikkaan. Binsonit eivät olleet mitään edullisia ostoksia. Uusi kaiku oli lähes uuden Stratocaster-kitaran hintainen!

10 päivä maaliskuuta 1960 päivätty
Binson Echorec Baby kytkentäkaavio

Britteihin syntyi oli omaakin kaikulaite-tuotantoa. Muusikko-yrittäjä Charlie Watkins (1923-2014) oli avannut veljensä Regin kanssa vuonna 1949 Watkins Electric Music -levykaupan Lontoossa. Kaksi vuotta myöhemmin he olivat siirtäneet liikkeen Balhamiin alkaen myydä haitareita ja kitaroita. Charlie ei hallinnut elektroniikkaa, joten hän palkkasi elektroniikkaa harrastaneen Arthur O'Brien rakentamaan vahvistimen. Vuonna 1954 Watkins julkaisi ensimmäisen varsinainen kitaravahvistimensa nimeltään Westminster. 

Euroopassa oli tuohon aikaan Italialaisen musiikin buumi ja Marino Marini oli laajalti tunnettu artisti. Hänen nimellään mainostettiin Vox Echoa, kuten aiemmassa ilmoituksessakin huomattiin. Watkins kävi kuumana, sillä nyt oli käsillä buumi johon piti tarttua.

Vuonna 1959 Watkins Electric Musiciin palkattiin elektroniikka- ja sähkömekaanikan insinööri Bill Purkis. Taitavan suunnittelutyön lisäksi hän oli persoonallisuus eikä hän jaksanut keskittyä tekniseen toteutukseen. Watkins muisteli myöhemmin -sanoisin, että hän oli mielenkiintoisin insinööri, jonka kanssa olen koskaan työskennellyt. 

Dynacordin omistaja keksijä Werner Pinternagel haki 30 joulukuuta 1959 kansainvälistä patenttia myös toiselle kaikulaite-innovaatiolle. Innovaatiossa oli yksi liikuteltava äänityspää. Äänipää pystyi olemaan esimerkiksi varrenpäässä. Vaihtoehtoisesti äänipää sijoitettiin liukuvaan kelkkaan! Valmista laitetta ei saatu nähdä vielä.

Osoitteessa 66 Offle Road, London musiikkiliikettä pitänyt Charlie Watkins saattoi viimein huokaista helpotuksesta. Pitkän odottelun jälkeen Purkins suunnitteli kaikulaitteen kolmessa kuukaudessa. Ensimmäinen, kultaiseksi maalattu versio oli pian valmis. Kaikuja alettiin kutsua Copycateiksi. Koeversio MK I meni nopeasti kaupaksi ja pian tuli myyntiin ensimmäinen varsinainen Copycat tuotantokaiku-versio MK II. 

17 kesäkuuta 1961 Melody Makersissa ollut ilmoitus.

Dynacordin yhden äänipään kaikulaitteelle haettiin Saksassa patenttia kymmes elokuuta 1961 mutta kesti kuitenkin vielä neljä vuotta ennen kuin kuin yhtiö toi markkinoille markkinoille ideaa käyttävän kaikulaitteen. Tuotenimeksi tuli D Dynacord Echocord Mini.

Yhden liikuteltavan äänipään kaiut 1950-1960 lukujen taitteessa

Yhdysvalloissa keskityttiin yhden liikuteltavan äänipään kaikujen kehittellyyn. Kaikuihin kuului nauhasilmukka. Repeat-säätimellä märän signaalin sai lähetettyä yhä uudestaan uusille kierroksille. Näin märän signaalin pystyi saamaan kiertämään tarvittaessa vaikaa äärettömästi Kaikuihin saattoi kuulua myös looppereiden esi-isä sound on sound silmukka. 

Yhden liikuteltavan äänipään putkitekniikalla
toteutettuja nauhakaikuja 60-luvulta.

Ray Stolle keksi Ecco Fonic kaiun. Patenttia haettiin 3 elokuuta 1959. Stolle aloitti yhteistyön Fenderin kanssa. Fender valmisti laitteeet. Surf kitaristit ottivat kaiut innokkaasti käyttöön.

Ecco Fonic 11 päivä
huhtikuuta 1960

Laitteen ominaisuudet olivat:

• Kaiku pystyttiin kytkemään mihin tahansa vahvistimeen. 

• Siinä oli yksi äänipää. Sitä pystyi liikuttelemaan. Mainoksen sanoin -Variable Delay Control -toiminnon avulla soittaja voi valita haluamansa suoran kaiun toistonopeuden! Se voi olla mikrosekunnista jopa puolen sekunnin viiveeseen! 

• Käytössä laitteet osoittautuivat epäluotettaviksi. Don Randall kommentoi kaikua -testikäyttäjät eivät ole olleet tyytyväisiä ja vaikuttununeita koneen luotettavuudesta.

Sitten nähtiin erikoinen yhden äänipään Tel-Ray öljykannu-delay. Putkitekniikalla valmistetun kaiun toistonopeutta pystyi myös muuttamaan. Ensimmäistä kertaa kaikuidean veljekset Ray ja Marvin Lubow saivat  jo 14 syyskuuta 1956. 

Seuraavaksi 21 helmikuuta 1958 haettiin patenttia, mutta meni 60-luvun alkupuolelle ennen kuin lopullinen tuote saatiin markkinoille. Kaikua valmistettiin sitten lisensioituna useilla erilaisilla tuotenimillä. Adineko Memory System-lisenssin kaikua alkoivat valmistaa Fender, Gibson, Rickenbaker, Standel, Acoustic, Univox ja Vox.

Adineko-muistijärjestelmää kutsuttiin öljytölkin viiveeksi sen ainutlaatuisen rakenteen takia. Öljytölkki sisältää ruokaöljyä ts. elektrolyyttiöljyä. Moottorilla pyöritetään pientä kumihihnaa. Voima välitetään vauhtipyörään, jossa on öljykannu. Öljy auttaa varastoimaan signaalin synnyttävän sähkövarauksen, joka poimitaan talteen ja yhdistetään kuivaan soundiin. Tuloksena oleva ääni ei ole niin puhdas ja täsmällinen kuin nauhaviive. Laitteesta lähtee toisinaan omituisen kiemurteleva kaiun sekä sävelkorkeuden yhdistelmä.

Vuonna 1963 esiteltiin Yhdysvalloissa yhden liikuteltavan äänipään putkinauhakaiku Echoplex. Se osoittautui hyväsoundiseksi ja toiminnaltaan luotettavaksi. Noin minuutin pituinen nauhasilmukka sijoitettiin kasettiin päättymättömän nauhalenkin idealla. Tällä kaiulla soitettaessa pääsi heti 50-luvun tunnelmaan. Tuntui kuin olisi matkustanut Sun-rcordsin studiolle soittamaan.

Echoplex EP-1

Echoplexissä nähtiin ensimmäistä kertaa käytännön toteutus delay-kaikuajan säätämiseksi liuku-uralla. Äänipäätä liikutettiin mekaanisesti urassa liu'uttamalla. Patenttia haettiin 13 päivä Tammikuuta vuonna 1964. 

Maeston kautta CMI:n jakelema Echoplex otti markkinat nopeasti haltuun Yhdysvalloissa.  Echoplex EP-2 soundista muodostui pian yhden äänipään nauhakaikujen standardi, johon verrattiin muita.

Puolijohdeteknikkaa ja magneettinauhaa käyttävät delaykaiut

Sähkötekniikassa alettiin siirtyä 60-luvulla transistoreihin. Tuotantolinjat pystyttiin automatisoimaan. Laitteista pystyttiin tekemään nyt entistä pienempiä, kevyempiä. Ne pystyttiin valmistamaan aiempaan verrattuna moninkertaisesti nopeammin ja ennen kaikkea paljon halvemmalla. 

Erilaisia transistoreja.

Samalla luovuttiin putkitekniikan tuomasta harmoonisesta säröstä, lämmöstä sekä vahvistimen lämmetessään tuottamasta tuoksusta. Toisin sanoen useita aisteja kokonaisvaltaisesti ruokkivasta tunnelmasta. 

Transistorivahvistin tuottaa hyvin vähän toista harmonista mutta erittäin paljon kolmatta, viidettä ja seitsemättä harmonista säröä, eivätkä tuota lainkaan parillisia harmonisia. Lopputulos siten kuulostaa korvaan vähemmän miellyttävälle. Varsinkin putkilaitteiden jälkeen puolijohdevahvistimia saatettiin kuvata termeillä kireä, metallinen, tunkkainen, ja terävä.

Radio-, hifi- ja soitinmaailmassa mukauduttiin yleiseen muutokseen. Valmistajat onnistuivat voittamaan haasteet vaihtelevasti. Vuonna 1966 nähtiin ensimmäiset puolijohde echo-kaiut. Euroopassa Dynacord julkaisi yhden liikuteltavan äänipään ja magneettinauhaa käyttäneen Echocord Mini-kaiun. Yhdysvalloissa Fender esitteli Ecco Fonicista solid state-version nimeltään Electronic Echo Chamber.

Vuonna 1970 Echoplex julkaisi yhden äänipään solid-state version EP-3. Samalla aloitettiin jakelu Euroopassa Englannissa. Echoplex EP-3:a on pidetty yhtenä onnistuneimmista kaikujen transistori-päivityksistä. Kaiun ottivat käyttöönsä esimerkiksi Eddie Van Halen, Andy Summers, Jimmy Page Brian May ja Hank Marvin. Echoplexiltä tuli sitten EP-4 ja Sireko-versiot. Meazzista julkaistiin Echomatic PA 306 ja Copycatista MK III puolijohdemallit.

Echoplex EP-3

70-luvun taitteessa Japanilaiset ryntäsivät joukolla kasvaville kaikumarkkinoille. Insinööri, keksijä sekä sarjayrittäjä Ikutaro Kakehashin perustama Ace Tone alkoi valmistaa puolijohdetekniikkaa ja magneettinauhaa käyttävää EC-1 Echo Chamber-kaikua. 

Siirtyminen puolijohdetekniikkaan.

Japanissa valmistettiin OEM tuotteita, jotka sitten jaettiin ympäri maailmaa. Täsmälleen samaa kaikua myytiin tilaajan antamilla nimellä esimerkiksi: JMX ET-520 Echo Machine, JBX ET-520 Hagström, JMX ET-520, Vorg Echo Orbit EO-1, Pearl EO-301 - Echo Orbit ja Pearl Echo Orbit EO-302. Esa Pulliainen on tehnyt Pearl Echo Orbitista Suomessa erityisen suositun kaiun.

Ikutaro perusti Ace Tonen jälkeen Roland Corporationin. Sitten Rolandille perustettiin Boss-tytäryhtiö. Vuonna 1974 julkaistiin Roland RE-201 ja vuonna 1977 RE-301 Space Echo-mallit. Rolandia alkoivat käyttää esimerkiksi Brian Sezer ja Hank Marvin.

Roland RE 201

Analogiset BBD-kaiut

Seuraava kehitysaskel oli Bucket-brigade device(BBD)-tekniikan tulo kaikuefekteihin. Philips Research Labsissa Alankomaissa keksijät F. Sangster ja K. Teer olivat luoneet edullisen puolijohdesirun jo vuonna 1969. 

 Bucket Brigade Devices MN3007 

IC-piirien kokoaminen saatiin automatisoitua transistorilaitteita valtavasti tehokkaammaksi. Pystyttiin tekemään huomattavasti edellistä suurempia sarjoja huomattavasti edullisemmin. Laitteista pystyttiin rakentamaan samalla entistä pienempiä. 

Viive IC-piirillä rakennettuja kaikuja kutsutaan analogisiksi delayksi. Ne käyttävät yksittäisiä analogisia signaalijännitenäytteitä. Näytepätkät siirtyvät eteenpäin niin sanotulla ämpäriprikaati-tekniikalla. Vertaus tulee muinaisten aikojen tavasta sammutta tulipaloja. Vesisankoa (signaali) siirretiin rivissä kädestä käteen joesta palopaikalle asti. 

Käytetty siirtotekniikka aiheuttaa kellokohinaa. Kohinan poistamiseksi sekä tulo- että lähtösignaalia täytyi alipäästösuodattaa vahvasti. Esimerkiksi kolmen kHz taajuudella vaimennus oli -3 dB! Tästä jotuen myös viiveen mielekäs maksimiviive rajoittui pisimmilään 300 millisekuntiin. Kohinan vaimentamiseksi soundia piti siis heikentää, huonontaa.

Uuden tekniikan edut kuitenkin ylittivät sen haasteet. Paine kasvoi ja lopulta oltiin valmiita luopumaan naukakompressiosta sekä magneettinauhan yliohjautumisen tuottamasta säröstä (jotka koostuvat ensisijaisesti kolmannesta harmonisesta). 

Markkinoille alkoi saapuia kaikupolkimia. Ne olivat huoltovapaita ja helppoja käyttää. Tähän saakka kaiut olivat olleet sähkömekaanisia laitteita. Nyt ei ollut enää nauhaa eikä moottoria eikä liikkuvia osia. Muusta ei tarvinnut huolehtia kuin että virtalähde oli mukana. 

Ensimmäisestä (BBD) analogisen delay-kaiun valmistajan titteliä on ehdotettu usealle vaihtoehtoiselle valmistajalle. Vuodesta 1974 alkaen nähtiin lyhyen vuoden sisällä lukematon määrä kaikulaitevalmistajia.

Kaikulaitteita olivat esimerkiksi Electro-Harmonix Memory Man, Dynacord EC 280 Electronic Echo, Marshall Time Modulator, Tycobrahe Analog Delay Line, Boss DM-1 ja DM-2 Delay Machine, MXR Analog Delay, SD-50-delay ja Ace Tone EH-100.

Analogi delay-kaikujen saapuminen markkinoille.

Muutaman vuoden kuluessa onnistuttiin lopulta voittamaan BBD:n liittyneet haasteet, mutta viidessä vuodessa digitaalinen viivetekniikka oli kehittynyt harppauksin eteenpäin. Anagogi dalay-kaiut vanhenivat nopeasti. 

Digitaaliviiveet

70-luvun alussa digilaitteiden laskentateho oli kehittynyt sille tasolle että markkinoille alkoi tulla digitaalitekniikkaan perustuvia laitteita. Pikkuhiljaa ne alkoivat syrjäyttää analogilaitteita. 

Digitaalisessa tiedonsiirrossa analoginen signaali ensin muunnetaan digitaaliseksi (AD-muunnos) eli dataa kuvaavaksi numeerisiksi arvoiksi. Näin saavutetaan pienempi häiriötodennäköisyys ja parempi virheenkorjaus. Analogisen järjestelmän ääretön määrä lukuja muutetaan digitaalisen rajatuksi määräksi. 

Käsittelyn (eli kaiussa viiveen) jälkeen signaali palautetaan takaisin analogimuotoon (DA-muunnos). Informaatiota katoaa myös tässä tekniikassa (koska näyte on rajallinen). Siihen vastataan laadukkaammilla AD/DA muuntimilla sekä suuremmilla sekä syvemmillä näytteenottotaajuuksilla. Kuulijan on vaikea enää erottaa ääntä käsitellyksi. 

Analogisiin delayihin verrattuna signaalin muuntaminen digitaalisen sirun 0:ksi ja 1:ksi toi hyötyä. Signaali pystyttiin siirtämään ilman kohinaa ja kohinan tuottamaa heikkenemistä. Digi-sirujen taajuusvaste oli myös leveämpi sekä dynaamikka laajempi. 

Digitoinnilla pystyttiin myös tekemään siihen asti mahdottomia tehtäviä, kuten sävelkorkeuden siirtoa tai harmonisointia ilman signaalin heikkenemistä. Markkinoille alkoi tulla laulajien äänenkorkeutta ja rytmiikkaa manipuloivia laitteita, vokodereja. Niillä myös alettiin korjaamaan (kuulijoiden huijaamiseksi) laulajan epävireistä ja rymistä ääntä.

Digitaalisiin piireillä olivat omat ongelmansa kuten esimerkiksi kvantisointi, värinä, epälineaarisuus, ei-monotonisuus tai aliasing. Maallikoille ne eivät sano mitään mutta käytännössä kuulostivat kuulijan korvassa epämiellyttävänä ilkeänä ja luonnottomana soundina, jossa oli epämusiikista vääristymää tai signaalin sekoittumista.

Alkuun digiviiveet olivat isoja ja ne piti rakentaa räkkiin.  Vuonna 1971 Eventide Clock Work julkaisi viiveen DDL 1745. Hinta oli tähtitieteellinen, kymmeniä tuhansia dollareita, joten viiveet olivat lähes kaikkien muusikoiden ulottumattomissa. 

Studioissa nähtiin kaikuja Korgin SDD-3000. Lexicon PCM 41 Digital Delay Processori julkaistiin vuonna 1980. Korg SDD-3000 Programmable Digital Delay 1982. Nähtiin myös Roland SDE-3000 Digital Delay. Vuonna 1984 julkaistiin Electro-Harmonixin 16-Second Digital Delay, vuonna 1985 räkkikokoiset Eventide H3000 Ultra Harmonizer ja vuonna 1986 TC Electronics TC2290 Dynamic Digital Delay. 

Digiviiveet saapuivat markkinoille.

Kymmenessä vuodessa tekniikka kehittyi ja halpeni kuluttajien kukkarolle sopivaksi. Lopulta kehitettiin halpoja ja kompakteja DSP (Digital Signal Processing)-lastuja. Niissä oli parannetut ominaisuudet, suurempi joustavuus ja pidemmät viiveajat. Kehittiin nykyään tunnetut joka paikkaan levinneet pedaaliviiveet.

Pedaaleissa ehdittiin nähdä Boss DD-5 Digital Delay kunnes markkinoille tulivat DSP-lastuiset Strymon Timeline, El Capistan ja Volantine sekä Eventiden TimeFactor- ja Space-pedaalit. 

Tämä hetki ja tulevaisuus

Digilaitteiden hienosta kehittymisestä huolimatta analogiviiveet eivät häipyneet markkinoilta vaan voivat paremmin kuin koskaan ennen. Tarjolla on sekä vanhoja että uusia BBD-tekniikan putiikkiyrityksiä, kuten esimerkiksi CoolAudio ja Shanghai Belling kaikulaitteilla Toneczar Echoczar. Analog Man ARDX20, MXR:n Carbon Copy tai Way Hugen Aqua. Moog Music julkaisi Moogerfooger MF-104MSD Super Analog Delayn.

Nykytään on saatavilla myös uusia, magneettinauhaa käyttäviä laitteita. On mahdollisuss palata alkuperisen tekniikan äärelle.

Putki- ja magneettinauhatekniikka on palannut markkinoille.

Vuodesta 2004 alkaen on ollut saatavilla uusia Yhdysvalloissa valmistettavia Fulltone Tube Tape Echoja. Fulltone käyttää putkitekniikkaa ja magneettinauhaa. Kaiussa on yksi liikuteltava äänipää Echoplex EP-2:n hengessä. 

Nykyajan valmistustekniikalla 50- ja 60-luvun henkeen valmistetuista sähkömekaanisista laitteista pystytään tekemään toimintavarmoja ja helppoja huoltaa. Varaosia on hyvin saatavilla. Kaiut ovat kohinattomia, joten äänityskäytössä ne kelpaavat myös hifisteille. 

Vuodesta 2019 alkaen  on ollut saatavilla Australialaisia Roland RE-201 hengessä rakennettuja magneettinauhaisia ja DSP lastuisia Echo Fix EF-X2 ja vuodesta 2022 lähtien Echo Fix EF-X3-kaikuja. 

 

Tanskalaiset Sebastian Jensen ja Lars Dahl palasivat perustamaansa T-Rex Engineeringiin takaisin. Jensen ja Dahl omistavat nykyään myös Binson Echorec tuotenimen. T-Rex julkaisi vuoden 2023 NAMM-näyttelyssä uuden polven Binson Echorec-kaiun. Vaikuttaa siltä että magneettiäänirummun lisäksi laite hyödyntää DSP lastua. Tarkemmin tietoja teknisistä ominaisuuksista on luvassa varmaankin lähiaikoina. Kaikumarkkinoilla panokset kovenevat. Elämme mielenkiintoisia aikoja! :)

Vintage nauhakaiku Echoplex EP-1, EP-2 ja EP-3

Seuraavassa on kertomus nauhakaikujen klassikosta, yhden äänipään delay-kaikujen esi-isästä. Echo-kaiun nimi on Echoplex. Nykypäivinä myynnissä olevat Echoplex-kaikupedaalit ja digi-äänityssovellukset sekä laajennukset ovat kokonaan eri laitteita. 

Myöhemmissä valmisteissa alkuperäistä on delay-tyypinen toimintatapa sekä tuotenimi. Echoplex-tuotenimen omistaja on vaihtunut 60-luvun jälkeen useaan otteeseen. Alkuperäisen putki-tekniikalla toteutetun, sähkömekaanisen nauhalaitteen Echoplexin soundi on edelleen omaa jäljittelemätöntä luokkaansa.

Don Dixon oli syntynyt 11. syyskuuta 1930 Tenneseeseen Atenassa. Hän oli aloittanut kitaransoiton opettelun vuonna 1941. Hän muutti Ohioon niihin aikoihin. 50-luvun alussa Korean reissun jälkeen  Dixon osallistui Ted Mack talent shown. Hän voitti kisan. Dixon kierteli sitten esiintymässä sivutoimisesti. Hän asui tuolloin San Diegossa. 

Donilla oli Texasilaisen kaveri, jolla oli kolmen äänipään (äänitys-toisto-pyyhintä) Voice of Music kelanauhuri. Kaveri yritti kytkeä nauhuria stereoihin. Laitetta kytkiessään he tulivat keksineeksi vahingossa, kuinka yhdistelmään saatiin slap back-kaiku. Echo oli tuohon aikaan jo tunnettu efekti, mutta laitteita ei 50-luvulla ollut saatavilla.

Dixon palasi Ohioon. Perheeseen syntyi kolme lasta. Don oli päivätöissä johtotehtävissä. Illat hän jatkoi sivutoimista soittamista ja kaikusoundin testaamista muutamien vuosien ajan. Hänellä ei ollut sähkötekniikkaan sen syvällisempää tuntemusta. Dixon huomasi lehdessä sähkölaitekorjaajan Mike Battlen ilmoituksen. Mikellä oli kelanauhuri myynnissä. 

Don muisteli myöhemmin. Soitin ja kysyin -onko nauhurissa kaksi vai kolme äänipäätä? Kerroin Mikelle sitten mitä olin tekemässä. Hän sanoi -Hei, tehdään yhden äänipään laite. Niin miehet tapasivat Akronissa. 

Battle vasemalla ja
Dixon oikealla.

Mike Battle (s.14. heinäkuuta 1917) ei osannut soittaa, mutta hänellä oli taito korjata, rakentaa ja keksiä uusia sähkölaitteita. Mike oli sähköasentajana alunperin itseoppinut. Noihin aikoihin elektroniikka saattoi vielä olla harrastus. 

Armeijan jälkeen Battle oli suorittanut tutkintoja. Keksijänä Battle oli patentoinut 40-luvun lopussa yhteishankkeen TrillPlex sähköurkumallin, jonka oikeudet hän veljensä kanssa oli myynyt John Hessille. 

Battle oli edennyt armeijan palveluksen jälkeen päivätöihin Goodyear Tire & Rubber Companyn Aerospace-osastolle. Siellä hän toimi päivät navigointi-, tutkasääkartta- ja autopilottijärjestelmien kehittelyssä. Ilta-aikaan Mike harrasti sähkölaitteiden korjaamista. 

Don Dixonilla ei ollut taitoa kytkentäkaavioiden lukemiseen, mutta hän tiesi mitä kitaristit tahtoisivat soundilta. Niinpä Mike ja Don alkoivat kehitellä laitetta yhteistyössä. Avaintekijäksi kaikuun muodostui Miken ideoima portaattomasti säädettävä äänipää. Tuohon aikaan tunnetuin kaiku oli edelleen kymmenen vuotta aiemmin julkaistu Ray Buttsin Echo Sonicin kiinteä slapback-kaiku. 

Erase-Record Head, Nortronics 6179/A1HC47R

Kiinteän äänipään sijasta delayn nopeutta pystyttiin säätämään tiukasta noin 60 ms värähtelystä aina noin 500 ms keinuntaan. Battlen veli John suunnitteli ja toteutti tarvittavat laitekotelot sekä metalliosat oman asuntonsa kellarissa. Laitteet koteloitiin aluksi peltilaatikkoon. 

Playback head, Nortronics 3100/G1HY2K

Laite oli kuin ylösalaisin käännetty kelanauhuri. Säätimet ja liittimet oli alapaneelissa. Vasemmasta reunasta lukien vasemmanpuoleisella jalkakytkimellä pystyi sulkemaan pyyhintäpään päälle/pois. Poiskytkennällä saatiin aikaan Sound-On-Sound tila (loopperien esi-isä). Mike kertoi saaneensa idean Les Paulilta. Toisella kytkimellä pystyi valitsemaan tilat kuiva / kaiutettu. 

Säätimet olivat: 
1. On/off sekä sisääntulon voimakkuus.
2. säätimestä muutettiin toistojen määrää
3. säätimellä kaiutetun äänen voimakkuus. 

Sisääntulot ja säätimet.

Vasemmanpuoleinen (2.) sisääntulo oli tarkoitettu esimerkiksi laululle. Oikeanpuoleisen (1.) oli instrumentille. Sen kytkemiseksi täytyi kääntää edestä vipu. Vipu aktivoi nauhan kuljetuksen. Järjestelyllä ehkäistiin kumitelan jääminen painatukseen koska painautuneena kumitela ei toiminut hyvin.

Mike ja Don tarjosivat Echoplexeja ensimmäisen kerran myyntiin kuusikymmentä luvun alussa. Battle oli ihmeissään. -Muusikko tuli taloon, kokeili laitetta ja laittoi rahat käteen! Mike rakensi toisen ja sama homma?! Mike oli sitä mieltä että jos joku pitäisi laittetta rahan arvoisena, niin hänen pitäisi tutkituttaa päänsä, mutta soittajat olivat onnensa kukkuloilla.  

"Ruskea" Echoplex ajalta ennen EP-1:stä. 

Laitteet osoittautuivat varmatoimisiksi sekä helpoksi huoltaa. Soundin pitämiseksi laadukkaana tarvitsi ainoastaan pitää äänipäät puhtaana sekä vaihtaa nauha säännöllisesti. Telan pronssiöljylaakeri ja liukulaakerit tuli pitää kevyesti voideltuna niin, että aineet eivätmennet nauhaan sekä äänipäihin.

Isopropapnolia puhdistukseen.

Parin vuoden kuluttua Mike ja Don eivät enää pystyneet vastaamaan kavaneeseen kysyntään. Tarvittiin isompia resursseja. He näyttivät Echoplexiä Chet Atkinsille. Chetillä oli yhteistyössä Gretschin kanssa, jolle hän suositteli laitetta. Gretsch ei pitänyt Echoplexiä kaupallisesti potentiaalisena. 

Don ja Mike ostivat kaikujen äänipäät Nortronicsilta. Siellä oli Locey-niminen myyjä. Hän vinkkasi Robert Hunterille, joka oli Market Electronics Inc. Clevelandissa myyntitykki. -Nyt jos haluat tehdä bisnestä, niin sinun kannattaa mennä Akroniin. Siellä on tyyppejä, jotka rakentavat laitteita ja ne myyvät hyvin. 

Mr. Hunter meni Miken luo. Hunter oli sanonoi että saadakseen hyvälaatuiset moottorit ja muut 180 Echoplexin sisältämää osaa sopivalla hinnalla, niitä olisi ostettava 5000 kappaleen tukkuerä. Mutta hän ei aikoisi sijoittaa ja ostaa 5000 moottoria sekä osaa kerralla jos hän ei hallitsisi prosessia. Hunter oli jatkanut -Haluan sinun hankkivan patentin ja allekirjoittavan sen minulle. 

Universal Electric Co:n valmistama moottori.

Pitkän ajan kuluttua tuli postia lakimieheltä. -Hra Hunterin puolesta, sallikaa minun pyytää anteeksi pitkää hiljaisuuttamme. 

Don ihmetteli asiaa ja Mike kertoi vierailusta. Don sanoi -Mies, toivon, että et olisi tehnyt sitä. Mike vastasi -No, sitten hän ei olisi tilannut osia ja investoinut tähän. Hän sijoitti kaikki rahansa hankkeeseen! 

Hunter joukkoineen tuli ja he sanoivat haluavansa rakentaa kaiut. Donin mielestä Hunter ei tiennyt yhtään mitään musiikista tai soittamisesta. Mutta hänellä oli tosi hyvä bisnespää ja hän oli huippu tekemään kauppaa. Asiat lähtivät liikkeelle.

Don muisteli myöhemmin -Otimme Johnin lisäksi Hunterin neljänneksi koska hän A. sai kokoon rahoituksen osien etukäteen tilaamiseksi B. pystyi valmistamaan tarvittavan määrän laitteita ja C. osaavana myyntimiehenä sai hoidettua jakelun Maestron kautta CMI:lle.

Maestro oli 50-luvulla  johtava putkivahvistimien valmistaja. Maestrolla oli läheiset suhteet Gibsoniin ja Maestro valmisti vuoden 1956 jälkeen monet Gibson-vahvistinmallit. Gibson-Maestro putkivahvistimia tehtiin aina vuoteen 1962 asti. 

Viimeinen putki-Maestro
Gibsonin vuoden 1962 esitteessä.

Maestro Gibson-vahvistimissa siirryttiin sitten puolijohdetekniikkaan. Tuolloin alkoi myös Maestro-efektien tuotanto. Gibsonin omisti Chicago Musical Instrument Companyn (CMI). Tekniikaltaan transistoreille "vanhettuneita" putki-Echoplexejä ryhdyttiin jakamaan markkinoille CMI:n Maestro-osaston kautta. Markkinoinnissa otettiin käyttöön nimi Maestro Echoplex.

Echoplex EP-1

Dixon ja Battle aloittivat yhteistyöhön Market Electronics Co:n kanssa. Yritys sijaitsi Cuyahogassa Clevelandissa, Ohiossa. (Yhtiö rekisteröitiin virallisesti vuoden 1963 lopussa!). Yriyksen omistajat olivat George Farr, Richard T Watson ja Ron Tonidadel. Heillä oli agenttina Robert C Hunter. 

Market Electronic Co.
4614 Procpect Avenue
Cleveland, Ohio 44103
Phone: 361-7484

Laitekoteloiden väri muuttui tunnettuun tumman vihreän sävyyn. Laitteita ei oltu sarjanumeroitu. Market Electronics Co. aloitti 500 kappaleen tilaussarjan valmistamisen CMI:n jaettavaksi. 

Echoplex EP-1.

Market Electronics Co. osti Mikeltä ja Donilta oikeudet Echoplexiin. Sitten yhtiö haki patenttia. EP-1 patenttihakemus jätettiin 13.Tammikuuta1964. Mike kirjasi hakemukseen keksijäksi (pelkästään) itsensä. Market Electronics hoiti tuotannon. Mike Battle sekä Don Dixon tulivat yhtiön listoille konsultoimaan. 

Echoplex EP-1 patettihakemus sivu 1.

1/4 tuuman nauha oli kelattu kahden rullan väliin vyyhdelle. Nauhaa purettiin vyyhden sisältä ja kuljetettiin yksirivisen urakuulalaakerin (MRC 38 FF sisähalkaisija 8 mm ulkohalkaisja 22 mm, paksuus 7 mm suljettu molemmalta puolelta, vastaava SKF 608-2RSH) kautta äänipään eteen. Huopa painoi nauhaa laakeria vasten. Se vähensi äänen lepatusta. 

Ensin pyyhittiin vanha tavara pois ja samantien tallennettiin uutta. Ohjaustappien asioista nauha pysyi lähellä äänipäätä ja signaali siirtyi nauhalle. Tappien ansiosta nauhan taakse ei tarvittu äänipäisen kohdalla huopaa tms. ja järjestely säästi äänipäätä kulumiselta. 

Äänipäätä pystyttiin liikuttelemaan mekaanisesti. Näin muutettiin viiveaikaa portaattomasti. Seuraavaksi signaali poimittiin nauhalta toistopäästä. 

Echoplex EP-1 patettihakemus sivu 2.

Ohjaustapin kautta nauha kulki kumitelalle. Telan mitat on 1 tuuma x 1/2 tuumaa, tappi 1/4 tuumaa eli 25,40 x 12,70 x 6,35 mm. Telassa on 60-luvulla paljon käytetty itsevoiteleva ns. öljypronssihela. Siihen imeytettiin öljy. Tela puristui kevyesti akselia vasten ja nauha kulki pyörivän akselin liikuttamana takaisin vyyhdille. 

Laite käytti 1/4 tuuman Scotch 152 kelanauhurin nauhaa, jota oli hyvin saatavilla. Kaiussa oli 2 kpl 6EU7 putkia ja yksi 6C4/6C4WA putki. Laitteen mukana seurasi jalkakytkin sekä käyttöopas. Laite toimii Amerikkalaisten 115 V verkossa. Euoopassa tarvitsee käyttää laadukasta häiriötöntä 115V/240V muuntajaa. 

Echoplex EP-2

Kaikulaitteeseen tuli päivitys aika pian, noin vuonna -65. Edellinen ensimmäinen 500 kpl valmistuerä nimettiin takautuvasti EP-1:ksi. Päivitettyä uutta yksikköä (sarjanumerosta 1549 eteenpäin) ryhdyttiin kutsumaan EP-2:si. Laitekotelo uudistui. Reunaan tuli tyhjä tila johdoille. Säätimiä oli jatkossa enää kaksi. Ne olivat vasemmalla On/Off sekä toistojen määrä, keskellä merkkivalo ja oikealla volume (kuivasta pelkästään kaiutettuun). 

Echoplex EP-2. Nauhaa ollaa juuri irroittamassa,
se aloitetaan takarullasta.

EP-2:ssa suositeltiin käyttämään Scotch 152 nauhaa. Nauhatyypit vaikuttavat todella paljon soundiin. Nykypäivinä myynnissä olevat ATR "Mr Echo" EC-1 nauhat ovat laadukkaiksi todettu. Siisitillä käytöllä nauha kestaa monta sataa tuntia. Jotkut ovat käyttäneet 8-track-nauhoja, toisto on niissä tunkkaisempi.

Kehitystyötä jatkettiin edelleen. Ulkoisesti muutokset olivat pieniä mutta kytkentään tehtiin korjauksia. Echoplex kakkosta valmistettiin kaikkiaan neljässä kehitysvaiheessa.

• EP-2 valmistusnumeroilla 1549-2749 valmistettiin kaikuja kaikkiaan 1200 kappaletta.  

Battle lisäsi EP-2:n yhdistelmän instrumentin/kaiun äänenvoimakkuutta yhdistävän oskillaattorin Echo Repeats-nupin rinnalle. 

• EP-2 sarjanumeroilla 2750-5499 rakennettiin toista kehitysversiota  kaikkiaan 2749 laitetta.

Kehitystyötä jatkettiin, Don saattoi ohjeisti Mikeä. -Pane se takaisin, ota tuo pois. Vähän enemmän tätä. Vähän vähemmän tuota. Mike teki muutoksia ja katsoi taas oskillaattorista oliko 1000 sykliä sekunnissa. Hän seurasi miten tehty muutos oli vakuttanut eri taajuuksilla. Oltiinko menty harhaan vai parempaan suuntaan. Kun Mike sai kaiken valmiiksi ja taajuusvasteen oikein Dixon tuli soittamaan laitteen läpi. Kytkentään tuli lisää biasin säätötrimmeri. Kytkentäkaavioon lisättiin säätöohje:

To add bias trap to improve signal to noise ratio
a) Break circuit at point A, B, C, as shown on schematic,
b) Insert circuit above,
c) Adjust capacitor for minimum carrier signal on plate of V2B with audio signal input.
d) Adjust resistor for maximum output signal with 100MV, 1 Khz input

• EP-2 kolmosversiota valmistettiin sarjanumeroilla 5500-5938 kaikkiaan 438 kappaletta. (Biaksen säätötrimmeri on siis mukana tässä versiossa.) Nupit muuttuivat mustiksi.

Dixon muisteli myöhemmin. -Mike pääsi sinne, missä pystyimme puhumaan toistemme kanssa ja hän ymmärsi minun kieltäni ja minä hänen kieltään. Jos sanoin soundi iskee tai -pohjaa, hän tiesi kuinka se muutetaan sähkökytkennäksi. Se oli hiton hyvä tiimi. 

Pikkuhiljaa Mike alkoi kypsyä Doniin -Olet kyllä yksi täysi piru! Don vastasi -jos et halua tehdä parasta kaikua, niin lopetetaan sitten. Mike jatkoi päätään pudistaen. Hän sai version valmiiksi. Kumpikin pitivät lopputuloksesta.

• EP-2 neloskehitysversiota tehtiin sarjanumeroilla 5939-9067 kuusikymmentä-luvun loppuun mennessä yhteensä 3128 kappaletta. Tässä versiossa edellisiin verrattuna vaihtui toistopää. Muutoksen ansiosta pystyi tekemään useampikerroksisen sound-on-sound luupin.

Battle sai sitten idean sulkea 1/4 tuuman nauhan päättymättömän nauhan kasettiin. Kasetti kiinnitettiin kiinni paikalleen sormiruuveilla. Kasetin kotelo suojasi nauhaa ja auttoi säilyttämään äänenlaadun pitempään hyvänä. Yhteen kierrokseen kului aikaa noin kaksi minuuttia. 

Alkuperäinen 60-luvun vaihtonauhakotelo

EP-1 ja EP -2  kaikujen soundia on luonnehdittu usein termeillä: lämmin, pyöreä, paksu, täyteläinen, musikaalinen, klassikko, kuulas -kaikujen Graalin malja. Soittoon reagoiva soundi on luonut yksiäänipäisten kaikujen standardin, jota jäljitellään yhä. 

Haettu patentti sain hyväksynnän lopulta 13.5.1969. Tuolloin tuotannossa olivat viimeiset EP-s:t. Echoplex EP-2 kaikuja valmistettiin kaikkiaan 7 515 kappaletta. Kun huomioidaan EP-1 kaiut, niin point-to-point putki-Echoplexejä rakennettiin kaikkiaan hieman yli kahdeksan tuhatta kappaletta! Herra Hunter sai moottoreihin sijoittamat rahansa takaisin korkojen kanssa!

 

Echoplex EP-3

1970 Echoplexistä julkaistiin EP-3 malli ja putkitekniikasta siirryttiin tuolloin puolijohdetekniikkaan. Laitekotelon väri muuttui harmaaksi.

Mike muisteli myöhemmin -Kaikki aikoivat siirtyä transistoritilaan, joten kehitin EP-3:n. Siitä tuli markkinoiden paras puolijohde-Echo. Transistoritekniikka ei kuitenkaan puhutellut minua kuten putkilaitteilla tuotettava soundi, joten erosin yrityksestä.

Suunnilleen noihin aikoihin Norlin Industries, silloinen Gibsonin emoyhtiö otti haltuunsa Maestron alkaen myydä EP-3:a. Norlinin ansioksi on luettava se että yhtiö valmisti huolellisesti toimitetun huoltokirjan, jossa löytyy kaikkien versioiden kytkentäkaaviot.

• EP-3 nro 9068-9450 valmistettiin 382 kpl
• EP-3 nro 9451-12960 tehtiin 3509 kpl
• EP-3 nro 12961-28591 valmistettiin 15630 kpl

EP-3 rakennettiin vuosina 1970-1979 yhteensä 19 521 kappaletta!

Vuoteen 1979 mennessä markkinat muuttuivat mutta samalla myös kasvoivat. Norlin ajautui taloudellisiin vaikeuksiin kamppaillen asemansa säilymisen puolesta. Yhtiö lopetti kaikkien Maestro-tuotteiden tuotannon. Maestro- ja Echoplex-tuotenimet erotettiin toisistaan.

Norlinilla 60-luvulla kitaraefektipedaalit kartalle pysyvästi tuonut Maestro tuotenimi laitettiin lepotilaan. Samalla maailmalla saatiin nähdä 80- ja 90-lukujen aikana valtava polkimien myyntiräjähdys!

Hunterin kuoleman ja Norlin yhteistyön jälkeen vuonna 1984 Market Electronics myi Echoplex-tuotenimen Chicagolaiselle Harris Tellerille. Harris Teller rakennutti vuosina 1985-1991 alihankkijllaan Crystal Valley Electronicsillä muutamia EP-2, EP-3 ja EP-4 laitteita alkuperäisten sarjojen ylijäämä-osista. 

EP-2:n uustuotanto-versiot nimettiin EP-6T. Laitteet ovat harvinaisia ja merkittiin Quality Product from Harris-Teller-kyltillä. 80-luvun puolivälissä Gibson osti Echoplex-tuotenimen alkaen valmistaa digitaalisia Echoplex Digital Pro-laitteita.

Vuodesta 2019 alkaen Echoplexistä tuli Dunlop Manufacturingin tavaramerkki. Nimeä käytetään nauhaviiveen ääntä jäljittelevässä digitaalisessa pedaalissa. Dunlop on luonut myös EP-3:n esivahvistinta jäljittelevän FET-pohjaisen esivahvistimen.

Mike jatkoi kaikulaitteensa Tubeplexin kehittämistä kaksituhatta-luvulle saakka. 16.1.2003 Battle sai viimeisimmän patentinsa kaikulaitteen parantamiseksi. Mike kuoli 7. huhtikuuta 2008. 

EP-1, EP-2 ja EP-3 Echoplesit valmistanut Market Electronics poistui yritysrekisteristä yhdestoista päivä marraskuuta 2018. Vuonna 2022 Gibson lanseerasi Maestro-efektipedaalisarjan uudelleen markkinoille. 

Nykyään on olemassa useita harrastajien sivustoja, jossa jaetaan tietoa vanhojen Echoplex-kaikujen huoltamiseksi, korjaamiseksi ja pitämiseksi edelleen toimintakuntoisena. Täytyy muistaa että vanhimmat laitteet ovat jo 60 vuotta vanhoja. EP-1 ja EP-2 ovat putkitekniikalla toteutettuja. Kaiut käyttävät magneettiääninauhaa. Toimintatavaltaan ne ovat sähkömekaanisia laitteita. 

Echoplexit on rakennettu pomminvarmalla point-to-point tekniikalla. Ainutlaatuisen soundin hinta ovat tempperemanttiset laitteet, jotka tarvitsevat osaavaa ja säännöllistä huolenpitoa. Esimerkiksi kondensaattorit vanhettuvat. Osia laitteisiin on vielä hyvin saatavilla.