Ison vihan Kivekkäät

Päivätär julkaisi vuonna 1864 Suomennetun otteen historiallisesta romaanista Fältskärns berättelser III. Tämä oli ote tuohon aikaan 45-vuotiaan historioitsijana, professorina ja myöhemmin Helsingin yliopiston rehtorina tunnetun  Z. Topeliuksen historiallisesta romaanisarjasta. Suomi kuului koko Topeliuksen elämän ajan Venäjän suuriruhtinaskuntaan. Hän kirjoitti ruotsiksi ja alunperin kertomukset julkaistiin Helsingfors Tidningar -lehdessä vuonna 1852 nimikkeellä "Jältskärens trebje berättelse. Old och Watten". Myöhemmin tunnettu romaanisarja julkaistiin suomeksi ja tunnetuin käännös on Juhani Ahon kirjoittama Välskärin kertomuksia. Seuraavassa kaksitoista vuotta alkuperäisen tekstin jälkeen Päivättäressä julkaistu suomennettu jatkokertomus. On huomattava Topeliuksen saamat suorat vaikutteet C.A.Gottlundin ennen vuotta 1830 muistiin kirjaamasta tarinasta.

Vielä nykyaikanakin kertoo usein äijä pirtissä kummasteleville kuulijoillensa Luukkosen, Långströmin ja muiden urotöistä, kertoo kivekkäistä, Härtmanin pojista ja muista muinaisuuden urohaamuista, jotka ovat puoleksi kadonneet satujen harmaahan hämärään .

Kuvat: Pixabay ja wikipedia

Jo oli yö; syyspimeä oli jo levittäytynyt pitkät varjonsa tiheäoksaisten kuusten ylle ja leimuava nuotio valaisi kalliot ja mättäät sammaltuneiden puiden välistä. Sen mukaan kun valo kirkastui tahi taas kävi vähemmäksi, näkyivät paikat ympärillä likempänä tahi edempänä, ja tästä epävakaisesta, liehuvasta valaistuksesta näyttivät metsän jättiläiset ikään kuin tunkeutuvan lähemmäksi nuotiopaikkaa, yhtaikaa kuin pöllöt lentää räpistelivät oksasta oksaan ja sudet peläten piileilivät vuorten pimeistä reunoissa .

Nuotion ympäri istuivat tahi makasivat kaksikymmentä miestä, varustettuina hyvillä aseilla ja venäläisissä päällystakeissa, jotka todistivat että nämä miehet ottivat vaatteensa samaten kuin ruokansakin vihollisen varoista. He olivat juuri lopettaneet ehtooateriansa ja antoivat nyt juotavalla viinillä täytetyn hopeamaljan - myös Venäläisiltä otetun – kulkea kädestä käteen.

Tuon tuostakin kääntyi huomionsa nuotiosta kuin jotain erinomaista kuului metsästä mutta kun havaittiin sen olevan ainoastansa esivartiain huuto toisillensa, tahi tuulen humina kuusen latvoissa, alkoi taas pakina yhtä iloisesti, joka näytti että he jo olivat harjautuneet kivekäs-elämään näissä metsämaissa.

“Långin pitäisi jo tuleman takaisin” sanoi Bertelsköld “ja minä toivon että hän tulee hyvillä uutisilla. Jos me vaan saamme pääarmeijan kaksikymmentä peninkulmaa likemmäksi, niin lupaan, että Bruce (Venäjän päällikkö) saa nähdä aaveita keskellä päivää” “Ja joka yö uneksia Viipurin pamauksesta” jatkoi Miltopens, eräs vanha yliopistolainen Turusta.

“Minä en toivo mitään, ennen kuin saan nähdä Lybeckerin (Ruotsin pääkenraali) Turun seudulla istuvan takaperin laihan hevoiskonin selässä, lammasnahkainen turkki hartioilla ja hatussa kaksi pitkää jäniksen korvaa” vastasi Israel Beldan, myös entinen yliopistolainen.

“Hiiteen kaikki jäniksen korvat!” huusi Bertelsköld. Tyhjentäkäämme tämän maljan huomisen yrityksemme onneksi. Viisitoista ruutivaunua, suuri kuulakirstua, kahdeksan sataa kivääriä, ja paitsi sitä vielä lihaa ja viinaa, herkku ruokia ja makeisia keisarin omaa pöytää varten, sillä hän kuuluu aikovan käydä Wiipurissa. Siinä on jotain voitettavaa, pojat! Minä olen sen kuullut luotettavalta mieheltä. Vanha Tero on itse ollut ollut kuletus-kyydissä, ja nyt he levähtävät Rajajoella tuskin peninkulman päässä. Tosi on kyllä että saamme tapella 200 miestä vastaan, mutta niistä on tuskin 30 kasakkaa, ja toisten kanssa me kyllä jaksamme...”

Kivekkäät nuotion ympäri nauraa hymyilivät. Kasakoita pitivät he muita parempina, mutta 40 semmoista toveria Don-joen rannoilta luulivat he kuitenkin voittavansa. Minä ole toimittanut ansoja tielle, niin että kyllä muutamat hevoiset niihin tarttuvat. Sitten viettelemme heidät metsän syrjään tyhjällä melskeellä. Terolla on poika, joka puhaltelee torveensa melkein paremmin kuin kaartin trumpeetari, ja kasakat viimein eivät tiedä mistä ovat kotoisin. Olisipa kuitenkin hyvä jos meillä nyt olisi Långström ja Luukkonen seassamme”.

“He ovat aina tahtoneet olla omat herransa, ja auttakoot nyt itsensä” virkkoi Miltopens.  - Näidenkin urhoollisten sissien sydämiin oli kateus löytänyt tien.  “No, isäni haamu nouskoon!” vastasi Bertelsköld vihastuneena, “sinun pitäisi häpeämän kuin puhut semmoisia sanoja miehistä, jotka ovat isänmaata palvelleet paremmin kuin sinä ja minä. He ovat nyt, kolme viikkoa sitten kadonneet, ja heidän rehellinen Suomalainen veri on kenties koskettanut  Venäjän tannerta. Vasemman käteni antaisin mielelläni, jos sillä voisin ostaa heidät takaisin isänmaalle!”

Se oli tuskin sanottu, ennen kuin esivartija itäpuolella huusi “ken kän!”, ja askeleita kuului metsästä. Miehet nuotion ympärillä hyppäsivät jaloilleen ja tarttuivat kukin kivääriinsä, valmiina, niin kuin heidän aina täytyi olla, tappelemaan henkensä edestä luvultaan moninkertaista vihollista vastaan, joka usein ajoi heitä niin kuin metsän petoja, ja koetti heitä kaikin voimin hävittää.

Samassa astui nuotion tykö kaksi miestä vankipuvussa ja niin likaisina ja tomulta peitettynä, että olivat melkein tuntemattomia. “Kaarlo kuningas” huusivat miehet ja vaipuivat väsyneenä nuotion eteen, eivätkä voineet heti virkata enemmän kuin nämä molemmat sanat, joista kaikki sissit ja Kivekkäät tunsivat toisensa. “Luukkonen! Långström!” huusi Bertelsköld ihastuksissaan. Tänne hopeamalja! Kyöpelit ,minkä näköisiä; aivan kuin tulisivat suoraa tietä hiiden kattilasta!”

“Moskovasta!” ähkyi Luukkonen, vähän tointuneena. Moskovasta tai oikeammin hirsipuusta! Vielä ryyppy, ystäväni! Kiitoksia paljon . Nyt olemme kuusi päivää suden virkaa toimittaneet - välistä kyyristyneenä suohon kuin kasakkain piikit ovat joka haaralla olleet tarjona. Vaan mitäpäs siitä, hei! - nyt olemme taas täällä ja tuomme hyviä uutisia”. Miehet kokoontuivat  uudestaan nuotion ympäri, tervehtivät ystävällisesti tovereitaan, ja kehottivat heitä kertomaan retkensä.

“No kyllä vaan” vastasi Luukkonen, mutta Långström oli ääneti ja joi, ja taas joi eikä virkkanut mitään,  siksi että nukahti siihen paikkaan johon oli vaipunut. Vaan viini ja onnellinen pääsy hengenvaarasta olivat tehneet Luukkosen kielevämmäksi. “Sen voin kertoa pitemmin” sanoi hän, “ja lyhemmin. Me olimme kuulleet puhuttavan ruutivaunuista, jotka nyt ovat matkalla tännepäin, ja lähdimme Rajajoelle kuulustelemaan. Yhtäkkiä olivat kasakat niskoissamme, ja kuin pari kolme heistä olivat kaatuneet saivat he meitä kiinni ja veivät suoraa tietä Pietariin. Syy oli se, että he tunnistivat Långströmin vanhoista sotapuvun ryysyistä, ja niin vietiin me molemmat keisarin eteen.

Vähän meiltä kysyttyänsä, johon vastasimme valhetellen täyttä suuta, huusi hän: “hirteen se koira”. Minä, joka olin talonpojan puvussa ymmärsin muka tämän pilapuheen ja huusin: teidän ritarillinen armonne minä olen upseeri!” ja onnekseni oli minulla vielä lakkarissa tuo majuori-nimityskirje, jonka  nähtyään sain. Keisari katseli sitä vähän ja otsansa pimeni. Hän antoi kirjeen takaisin ja ärjyi: olenko minä velvollinen tuntemaan kaikki hiiret!” Antakaat heille viinaryyppy ja lähettäkäät sitten Moskovaan; meillä on ehkä hyötyä heistä”. Sitten hän näytti iloisemmalta ja sanoi ruotsiksi: “ruotsin koira hyvä koira!” ja sitten hän sanoi taas venäjäksi että hän suosi meitä sen tähden että tappelimme niin kuin pienet pirut, ja että saisimme opettaa hänen väkensä eksteraamaan sanoi hän... Antakoon jumala anteeksi, kuin tunsin melkein ystävyyttä Moskovalaista vastaan! Oman kuninkaamme perästä tuskin tunnen oivallisempaa miestä.”

“No mitä sitten? Sinulla oli vielä pitkä matka Moskovaan?”. “Ei, niin kauas emme tulleet. Meitä kyydittiin vankirattailla ja neljä miestä seurasi. Kolmantena tahi neljäntenä päivänä makasimme eräässä kapakassa ja vartijat olivat tavallisuuden mukaan vähän juovuksissa. Minä olin valveella ja en saanut unta silmiini, sillä köydet, joilla käteni olivat yhteen sidotut, tekivät julman pakotuksen käsivarsiini. “Nukutko Långström?” kysyin hiljaa. “En nuku”, sanoi hän, “vaan ajattelen että pitäisi lähteä pakoon”. “Se on juuri minun ajatukseni”, sanoin minä, “kuinkahan vaan pääsisin noista kirotuista köysistä?” “Käännä itsesi tännepäin", sanoi hän, - ja viiden minuutin perästä hän oli hampaillaan jyrsinyt köydet poikki. Nyt päästin vuorostani hänen köysistään, ja sitten otimme sotilasten kiväärit ja päällystakit , josta kukaan ei herännyt ja pistimme vähän ruokaa matkalaukkuun ja lähdimme. Mutta Långströmiä vihastutti, että muuan ryökäle, joka kuorsasi lattialla, päivällä oli antanut hänelle lätkäyksen selkään, ja koska mies hyvin rakasti pitkää ruskeaa partaansa otti Långström lähtiessään saksit pöydältä ja leikkasi koko parran pois. Tästäpä veijari heräsi ja alkoi huutaa, mutta me löimme häntä korvan juureen ja juoksimme ulos. Hyväksi onneksi ennätimme saada oven ulkoa salvatuksi, otimme kaksi hevoista ja ratsastimme täyttä laukkaa pimeässä yössä, tietämättä mihin koko kylä perässämme.

Viimein tulimme erääseen suohon, josta jossa meidän täytyi jättää hevoset ja piileillä koko seuraavan päivän. Mutta yöllä lähdimme taas liikkeelle ja niin matkustimme kahdeksan yötä, ilman saamatta muuta ruokaa kuin nauriita ja marjoja; vaan kuin niin sopi matkoissamme , varastimme hevoisia kylistä. Muutamana iltana tapasimme kaksi tyttöä, jotka kantoivat kukin maito-astiansa, ja värisivät vilusta, sillä vettä satoi julmasti. “Odottakaat vähän” huudahti Långström. Sitten joimme astiat tyhjäksi ja annoimme päällystakit maksuksi. Ja sen tähden ,toverit, täytyy meidän nyt näissä ryysyissä väristä. “Ei suinkaan” vastasi Bertelsköld. “Venäjä on pitänyt huolta meidän puvustamme. Kas nyt toverit, koska onni on taas meidät yhdistänyt, tahdotteko olla osallisina oivalliseen voittoon”. “Minä aioin juuri teille samaa seikkaa ehdottaa” vastasi Luukkonen.
“Oletkos siis valmis ruutivaunuja ryöstämään”.
“Huolinko minä teidän muutamista ruuti-tynnyreistä! Parempaa!”
“Ethän kuitenkaan koko tykistön varoja!”
“Parempaa!”
“Aiotko tehdä vankeja? Kenties everstin?”
“Parempaa!”
“No ehkä kenraalin?”
“Parempaa!”
“Kuinka, ethän ainakaan mahtane aikoa ottaa...”
“Keisarin!” “Se tarvitsee tarkempaa selitystä!”

“Muutamalta kivekkäälläni, jotka eivät ole kaukana, sain vastikään kuulla, että keisari, seurattuna ainoastaan muutamilla ystävillä, huomenna aikoo päivälliseksi tulla Wenschioffin hoviin Bjeloostrowan lähellä, neljä peninkulmaa täältä. Kuin en voinut saada kokoon enemmän kuin 10 tahi 15 miestä, jotka vielä ovat hevosen selässä harjaantumattomia, tulin teitä hakemaan, esitelläkseni sekä kunnian että vaaran jakaamista”.
“Keisaria vangiksi ottaa!” 

“Minkä tähden ei?” Hän on kyllä urhoollinen  mies ja hänen vartiaväki tulee luultavasti tappelemaan viimeiseen veripisaraan asti. Mutta mekään emme ole pelkureita. Ja mitä se vaikuttaa jos toinen puoli joukostamme jäisikin tappelutantereelle, kuinkahan vaan toiset onnistuisivat toimittamaan enemmän kuin suuri armeija, enemmän kuin itse Kaarlo kuningas!” “Luukkonen, sinä olet oikeassa; mitä se vaikuttaa tässä yrityksessä, kuinkahan vaan kaksi meistä on jälellä sen kalliin saaliin pois viemiseksi! Tuossa on käteni; pankaamme tämän aikomuksen toimeen. Luukkonen on päällikkömme tässä yrityksessä ja me kaikki olemme hänen komentonsa alla!” Mutta ruuti-vaunut … kiväärit...herkut, ja kaikki makeiset?” kysyi Beldan, joka kenties ei olisi ollut vastahakoinen jos hänelle kerran olisi tarjottu metsässä oikeaa herkkuruokaa. “Saadaksemme kotkan täytyy meidän antaa pikkulintujen lentää” vastasi Bertelsköld. “Älköön kukaan nyt hiiskuko sanaakaan ennen kuin olemme Bieloostrowassa. Me odotamme käskyäsi majuori Luukkonen.

Nyt neuvoteltiin kuinka tuuma olisi parhaiten toimeen pantava, ja päätettiin heti lähteä liikkeelle, yön pimeässä marssia metsäteitä myöten Inkerin maahan niin kauas kuin mahdollista oli, ja sitten päivän koittaessa levähtää. Luukkonen ja Bertelsköldin yhdistetyt joukot, jotka yhteensä tuskin olivat 40 miestä lähestyivät sitten hovia, talonpoikain puvussa, ja pienimmissä joukoissa, kukin eri suunnalta, ja rynnistivät sisään Luukkosen antaman merkin, lakkaripyssyn (pistoolin) laukauksen, kuultuansa. Mutta kuin hyvin tärkeää oli että tämmöisestä tilaisuudessa, kuin koko asia riippui sukkeluudesta, saatiin hevoiset mukaan, ja kuin se oli mahdotonta  varsikkavain suoteiden tähden, niin päätettiin hankkia niin monta paria rattaita, kuin voitiin löytää, ja lähettää ne Bertelsköldin hevoisilla määrättyyn kokouspaikkaan valtatietä myöten, ikään kuin olivat he Viipurista takaisin palaava tyhjä transportti. Päälliköksi tälle lähetykselle nimitettiin Miltopeaus, sen tähden että hän muka poprotti vähän venäjän kieltä. Rattaihin pantiin heiniä ja heinien alle aseita ja satuloita. Neljä parasta hevoista määrättiin korkea vankia ja hänen vartioitansa varten, joten sukkelasti päästäisiin Suomen rajan yli. - Tämmöinen oli tuuma. Nukkuvaa Långströmiä ei ollut helppo herättää, vaan kuin hän kerran pääsi jaloilleen, oli väsymys poissa ja suurella innolla kiiruhtivat kaikki tuumaansa toimeen panemaan.

Seuraavana aamuna, hyvin vaivaloisen marssin tehtyä, oli joukko jo liki Rajajokea ja ainoastansa puoli peninkulmaa Bieloostrowasta. Elokuun varhainen aurinko oli jo toista tuntia valaissut koivujen latvoja, kuin joukko päätti vähän levähtää, voimansa kootakseen tärkeään yritykseensä. Hyväksi onneksi koko seutu sodan kautta melkein niin kuin erämaa, ja sudet, ketut ym. olivat ainoat elävät, jotka näyttivät tahovan vastustaa kivekästen astumista Inkerin maahan.

“Minä toivoin että Löfing nyt olisi kanssamme” sanoi Luukkonen; sukkelampi mies ei ole vielä koskaan vihollista pettänyt. Vaan Långström koettakoon nyt onnensa; hän tuntee täällä joka pensaan, ja monta tuntia ei ole vielä kulunut siitä kun viimeksi olimme täällä”.

Långström yhtä väsymätöin nyt, kuin hän yöllä oli ollut uninen, otti yhden kivekkään mukaansa ja lähti kuulustelemaan. Jo oli monta tuntia kulunut ja toverit alkoivat jo pahinta pelätä hänestä, kuin hän vihdoin palasi. “Hovi”, sanoi hän, “ on täynnä venäläisiä ja suomalaisia siirtolaisia, noin sadan paikoille, jotka kaivavat ojia, istuttavat puita ja rakentavat komeita kivihuoneita. Yksi kompania Breodraschenskijn kaartia majailee lähimäisessä kylässä noin virstan päässä hovista.; tuskin 30 sotilasta on itse kartanolla, ja nekin ovat heittäneet kiväärinsä ja takkinsa pois kaivaaksensa helpommasti.

Keisari oli itse, seurattuna Wenschikossilta ja yhdeltä palvelijalta, ratsastanut sen ladon ohitse, jonka lattian alla molemmat kivekkäät piileksivät. “Oli tuskin viisitoista askelta”, sanoi Långström; “minä olisin voinut ampua hänen lakkaripyssylläni niin varmaan kuin koskaan luotini on sattunut; mutta ma sanoin itselleni: jos kohta olisikin vaikka itseomainen piisi, niin hän on liian hyvä petollisella tavalla tavalla tapettavaksi rehelliseltä sotilaalta, ja nyt ei ole vielä kolme viikkoa sitten, kuin hän antoi minun pitää henkeni, ehkä olisi voinut ottaa. Siis annoin hänen ratsastaa ohitse, ja kuulin hänen sanovan Wenschikossille, että pitäisi hankkiman enemmän väkeä Suomesta, koska Suomalaiset paremmin ymmärsivät suomaiden viljelystä, sanoi hän. Johon Wenschkoss vastasi, että hän oli tuonut tänne noin kaksikymmentä suomalaista tyttöä ja naitattanut ne venäläisten orjainsa kanssa, silla sukujen sekoittaminen olisi aina hyvin etuisaa, sanoi hän. Ja se näkyi keisaria naurattavan.”

Kuin nyt oltiin vakuutetut, että tätä vaarallista yritystä voitiin koettaa, jaettiin joukko pienempiin, niin kuin päätetty oli, ja lähdettiin uskaliaasti hoviin päin. Sitä lähestyttäessä, täytyi kivekkäiden kulkea erään alangon poikki. Muutamat ohras-pellot, jotka vaan odottivat leikkuuta antoivat hyvän suojeluksen yhdelle osalle. Kaksi joukkoa, Bertelsköldin ja Långströmin onnistuivat sillä tavoin kenenkään huomaamatta lähestyä hovin kartanon porttia. Toisetkin joukot, Luukkosen, Beldanin ja Toivosen, lähestyivät ilman estettä toiselta haaralta pitkin valtatietä, ja antoivat uuteliaisuuden kysymyksiin sen vastauksen, että he olivat työmiehiä raja-pitäjästä, ja tulivat muka keisarin käskystä tänne. Kaikki seikat ennustivat menestystä; yksin Miltopeus ei vielä näkynyt hevoisten kanssa. Vähän aikaa odotettiin, mutta kauvan odottaa oli mahdotonta. Keisari oli juuri päivällisellä; kivekkäät pelkäsivät hänen tarkastelevaa silmää, joka luultavasti olisi tuntenut heidät, jos hän olisi sattunut tulemaan ulos.

Luukkonen aikoi juuri antaa määrätyn merkin, kuin huuto ja meteli kuului valtatieltä, ja kohta sen perässä nähtiin yksi osa odotettuja hevoisia, riisutut valjaista ja kivekäs kullakin selässä - mutta ilman satuloita – tuleman täyttä laukkaa kartanoon päin. Heidän perässä tuli tusina kasakoita. Syy tähän oli, niin kuin sittemmin saatiin tietää, se että kasakat olivat tahtoneet ottaa rattaat omiin tarpeisiin. Mutta niitä ei ollut mahdollista antaa kuin aseet ja satulat olivat heinien alla. Miltopeus vastusteli kyllä kaikin mokomin , mutta tuli ymmärtämättä ja vahingossa käyttämään venäjän kieltä niin hullusti että, että vihdoin muuan kasakka antoi hänen maistaa piikin vartta. Tämä oli enemmän kuin urhoollinen yliopistolainen voi kärsivällisyydellä vastaanottaa, ja samassa silmänräpäyksessä oli piikkimies pitkänään hevoisen jaloissa. Meteliä ei voitu välttää; kivekkäät sieppasivat aseensa heinistä ja onnistuivat ajamaan vihollista takaisin, vaan ainoastaan niin kauan, että ennättivät saada kymmenen hevoista riisutuksi ja yhtä monta kivääriä mukaan otetuksi, jonka jälkeen koko lauma, sekä ystävät että viholliset riensi Bieloostroowaan päin.

Luukkonen ymmärsi heti, että nyt ei ollut aikaa viipyö, ja laukaisi kaartilaista vastaan portin pielestä lakkari-pyssynsä, joka hänellä oli ollut täytettynä takin alla. Tämän määrätyn merkin kuultuansa riensivät kaikki kivekkäät portin läpi kartanolle, tavallisella kaikuvalla sota-huudollansa: “Kaarlo kuningas!” Kartanolla oli noin kaksikymmentä kaartilaista huolettomassa rauhassa, ja olivat panneet kiväärinsä yhteen kokoon vähän edemmäksi. Vaan ennen kuin ennättivät sinne, olivat kivekkäät jo sielläkin, ja onnistuivat muutamilla laukauksilla ajamaan venäläiset heidän omilla aseillansa kartanosta pois. Tämä oli ainoastaan alku varsinaiseen tappeluun, jolla oli kalliimpi saalis tarkoituksena. Heti alusta oli Bertelsköld rientänyt porstupaan päästäksensä huoneeseen ennen kuin venäläiset ennättäisivät herätä hämmästyksestään. Mutta porstuassa seisoi jättiläisen näköinen kaartilainen.

Kauhea tappelu syntyi näiden välillä vaan lopuksi kaatui kaartilainen ja Bertelsköld riensi taas eteenpäin. Mutta kaikki olivat sisään salvatut; huoneen asukkaat olivat käyttäneet aikansa nerolla.  “Sisään ikkunoista!” huusi Luukkonen – Ei olut aikaa särkeä ovia. Långström oli ensimmäinen, joka hyppäsi ikkunasta sisään. Hän oli tullut kyökkiin. Kauniit paistit ja muut päivällis-jäännökset levittivät makean hajun, mutta nyt ei ollut aikaa niitä nauttia.

Långström särki ensimmäisen oven, ja joutui keskelle ulvovaa vaimojoukkoa. Mutta kuin kohteliaisuus vaimoihmisiä vastaan ei koskaan ollut tämän miehuullisen kapteenin asia, katsoi hän sen täällä vielä vähemmän paikallaan kuin missään muualla. Hän pyrki siis eteenpäin kovilla työntämisillä joka haaralle, vaan ei päässyt paikaltaan. Näiden orjain uskollisuus oli samanlainen kuin, jättiläisen porstuassa. He tarttuivat kivekkään jalkoihin ja heittäytyivät pitkälleen, niin että hänen tie kävisi heidän ylitse. Kauhean miekkansa Långströmin sydän kuitenkin kielsi häntä käyttämästä, ja niin tuli hänki viivytetyksi.

Sillä aikaa kun tämä tapahtui, ja ennen kuin kivekkäät ennättivät huonetta joka haaralta piirittää, olivat useammat venäläiset hypänneet pakoon. Yksi niistä, erinomaisen sukkela ja voimakas, oli tunkeutunut Luukkosen miesten välistä ja antanut Toivoselle muistomerkin otsaan niin että hän siihen paikkaan kaatui.  Muutamat luulivat tunteneensa keisarin ja tahtoivat ajaa perästä. Mutta toiset taas sanoivat nähneensä keisari Pietarin sisäkammion ikkunassa, ja tunteneensa hänen korean hatun sekä mustan viheriän takkinsa kultaisilla koristuksilla. Kivekkäät eivät uskaltaneet erota toisistaan, kuin heitä ei ollut sen enempää, ja riensivät siis kaikki siihen kammioon, jonka keisari tavallisesti piti työkammionansa, kuin hän oleskeli tässä hovissa. Kammion oven eteen oli  koottu niin huonekaluja kuin saapuvilla oli, ja niiden takaa vastaanotettiin kivekkäät laukauksilla. Kaksi heistä haavoitettiin; kammio oli täynnä savua. Mutta savun läpi voitiin kuitenkin havaita keisarin ja yhden palvelijansa, jotka kumotun kirjoituspöydän takana puolessa suojeluksessa, olivat valmiit paljailla miekoilla vastustamaan kivekkäitä niin kauan kuin mahdollista.

“Antakaat itsenne vangiksi!” sanoi Bertelsköld saksan kielellä. “Vastustamisenne on turhaa, ja teidän majesteettinne tulee kohdeltavaksi kaikella kunnioituksella, jota teille on tuleva”. Keisari ei vastannut mitään, mutta palvelija otti vastatakseen. “Polvillesi, orja, kun puhuttelet kaikkein venäläisten itsevaltiasta!” huusi hän. “Suuri keisari ei anna itseänsä rosvoille; vaan heidän tulee anoa häneltä armoa”. “Me emme ole orjia eikä rosvoja” vastasi Bertelsköld ylpeästi, “me olemme upseereja ja sotilaita Ruotsin kuninkaan palveluksessa. Minä pyydän teitä älkäät pakoittako meitä käyttämään väkivaltaa, sillä minä vannon että teidän täytyy meitä seurata, ja nyt paikalla!” “Hänen keisarillinen Majesteetti suostuu kuulemaan teidän ehtonne” virkkoi taas palvelija, vähän kuiskuteltuansa herransa kanssa “Hän viivyttää aikaa!”, huusi Luukkonen. Hänen väkensä kokoontuu joka haaralta. “Vangitkaa hänen!” Bertelsköld ymmärsi myös että joka silmänräpäys oli kallis ja hyppäsi siis yhtäkkiä pöydän yli keisaria vangitakseen, samassa kuin Långström kauhealla miekallaan halkaisi pään palvelijalta. Miekka väännettiin itsevaltiaan kädestä, ja Bertelsköld kantoi hänen portaille, huolimatta hänen ponnistuksistaan.

“No voi perkele!” huusi Långström, kuin päästiin savusta ja päivä valaisi vangin kasvot  “- tämä ei ole keisari”. “Se on hän!” väittivät toiset “me tunnemme hänen takkinsa ja hattunsa!” Luukkonen, joka niin nykyään oli seisonut itsevaltiaan edessä, tunkeutui nyt esiin ja pyyhki ruskean tukan vangin silmistä. “Ei”, sanoi hän pettyneen harmistuneella äänellä, “tämä ei ole keisari! Hän on, totta Jumal’avita päässyt pakoon!” “Johan minä sen sanoin” huusi muuan kivekäs. Se oli keisari, joka hyppäsi ikkunasta ja halkaisi pään Toivos-paralta". Ja niin olikin. Vanki oli vaan pukeutunut keisarin vaatteisiin, ja asettunut ikkunaan, pettääksensä päälle karkaavia ja viivyttääksensä heitä, siksi että keisari ennätti pakoon. Wenschkoss oli myös päässyt samaa tietä. Yritys oli kokonaan kääntynyt turhaksi.

“Sinun pitää maksaman meille tämän kavala koira!” karjui Långström vihan vimmassa ja nosti miekkansa vangin pään yli.
“Lyö jos tekee mielesi!” vastasi venäläinen pelkäämättä. “Minä olen ainoastaan herrani ja ruhtinaani alhaisin orja, mutta minä kuolen hänen edestä, jos niin on taivaan tahto, ja hän pitää kyllä huolen vaimostani ja lapsistani. Minkä tähden viivyt mies, verisellä tähdellä? Etkö ymmärrä että keisari on päässyt pakoon ja tulee kstamaan. Siis lyö.!”

“Ei, sanoi Bertelsköld, tämä mies on vaan tehnyt velvollisuutensa, ja niin kuin mekin hänen sijassansa olisimme tehneet. Antakaat hänen mennä!” Vanki päästettiin irti. Nämät rohkeat kivekkäät, jotka itse niin urhoollisesti tappelivat kuninkaansa ja maansa edestä, antoivat myöskin arvonsa sille uskollisuudelle, jonka vihollisissa näkivät. Toki on kyllä, että vihollisen käytös oli orjan käytös, kuin sitä vastaan lännen vapaat miehet olivat vakuutetut sen asian oikeudesta, jota he vapaehtoisesti puolustivat, mutta usein olivat kuitenkin molempain teot samanlaisia.

“Ratsaille veikot! Ratsaille!” huusi Luukkonen. Ja tosin olikin aika joutua. Hajotettu kaartilaisjoukko oli yhdistynyt kasakkain kanssa ja näkyi aikovan estää kivekkäitä pakoon pääsemästä. Työmiehet, kirveillä ja rautakangeilla varustetut, piirittivät kartanon. Joka haaralta tuli maalaisia, ja vähän etempänä näytti tomupilvi, että Breobraschensikin kaarti-kompania, luultavasti keisarin omana johtamana, lähestyi uljaita sissejä kurittamaan. Tappelu oli kestänyt tuskin kymmentä minuuttia, mutta joka silmänräpäyksessä kävi vaara yhä uhkaavammaksi. Pienellä Suomen joukolla oli sitä paitsi yksi kaatunut ja kaksi haavoitettua. Hyväksi onneksi oli kymmenen miestä jätetty hevoisia katsomaan. Mutta hevoisia myöskään ei ollut kuin kymmenen, ilman satuloita ja olisi tarvittu noin neljäkymmentä. Jos olisi pantu kaksi miestä joka hevoisen selkään, niin olisi kuitenkin toinen puoli kivekkäitä jäänyt venäläisten käsiin. Vaan nyt olivat kasakat tuoneet kartanolle ne hevoiset ja rattaat, jotka he vähää ennen olivat Miltopeuselta ottaneet. Luukkonen havaitsi sen, ja antoi kymmenen hevoismiehiänsä Bertelsköld ja Långström johtajina, hyökätä kasakoita vastaan, yhtä aikaa kuin hän itse jalkaväellään ajoi työmiehet pakoon ja otti rattaat hevoisineen, joilla he kohta pääsivät valtatielle ja sitten, täyttä laukkaa, rajan yli Suomen metsiin.

Bertelsköld, Långström, ja kahdeksan toveriansa, satuloimattomilla hevosilla, saivat nyt, päästäksensä kartanolta, tappelulla tunkeutua koko joukon kesken, joka oli noin sata maalaista ja sotilasta jalkaväkeä yhteensä, ja yli kolmekymmentä kasakkaa, johon tuli että kaarti takaa juoksumarssissa riensi tappelu-tantereelle. Kivekästen surma näytti välttämättömältä; mutta nämät urhoolliset miehet, jotka olivat niin kauan eläneet kaikenlaisissa vaaroissa, eivät niin vähää säikähtäneet. Odottamatta rynnäkköä, karkasivat he itse kasakkain päälle, jotka olivat vaarallisimmat viholliset. Mutta kasakat, myöskin elähytetyt tappeluhalulta, käyttivät edukseen pitkät piikkinsä ja harjoitetut hevoisensa ja hyökkäsivät takaa ja sivulta. Voitto kallistui jo kasakkain puolelle; Miltopeus, joka putosi hevoisen selästä, otettiin jalkaväeltä ilohuudolla vangiksi.

Bertelsköld ei voinut enää, tätä nähdessään, tavallista keinoa noudattaa. Hänellä oli jättiläisen voima, ja sukkelampaa ratsastajaa ei vielä ollut hevoisen selässä istunut, sillä hän oli jo lapsuudesta ikään kuin hevoisen selkään kasvanut. Hän havaitsi että kasakka-päälliköllä oli erinomaisen hyvä hevoinen, joka sukkeluudellaan teki ratsastajansa muita vaarallisemmaksi. Bertelsköld ratsasti häntä vastaan ja oli samassa muka putoavinaan, mutta jäi riippumaan harjasta ja ainoastaan toisella jalalla hevoisen selän yli.

Heti oli kasakkapäällikkö hänen vieressä ja nosti pitkän piikkinsä, mutta yhtäkkiä oli Bertelsköld taas hevoisensa selässä, sai oikealla kädellä kasakan rinnasta kiinnin ja nosti hänen satulasta, sekä otti vasemmalla kädellä hevosen ohjaksiin. Tässä kummallisessa asemassa, ponnistava kasakka kourassaan, rynnisti nyt tämä jäykkä ratsuri jalkaväen päälle, huolimatta heidän miekoista ja pyssyistä, ja viskasi vankinsa suoraan tiheimpään joukkoon. Kauhistuneena hajosi joukko siinä luulossa, että itse hiisi ratsasti heidän keskelle; - ja ei suinkaan vähimmän hämmästynyt oli Miltopeus, jota juuri sidottiin kahleisiin. Nyt antoi Bertelsköld hänelle oman hevoisensa, piti itse kasakkapäällikön, ja kiiruhti auttamaan Långströmiä, joka melkein uupumaisillaan, keskellä kasakkajoukkoa, löi ja huimi ympäriinsä mainiolla kauhealla miekallansa.

Kerran taas satulassa, ja harjoitettu sukkela hevoinen allansa, oli Bertelsköld niin kuin toinen mies, ja viholliset saivat sen kyllä kokea. Nyt oli hänellä samat edut kuin vihollisella, ja kasakka toisensa perässä kaatui nurin niskoin maahan. Niin kuin muinaisajan uroot näkyi hän kantavan lumotun rautarinnan; piikit ja miekat eivät näkyneet pystyvän tähän jättiläiseen, joka ikään kuin myrsky, ajoi kumoon kaikki, mikä vaan tiehensä sattui, ja kohta alkoi voitto kääntyä kivekästen puolelle. Jokainen heistä tappeli neljän edestä; “Kaarlo kuningas! Kaarlo kuningas!” kaikui tavallinen sotahuutonsa, ja vihollinen, joka pelkäsi, että tässä käytettiin noitakeinoja, lähti täyttä laukkaa pakoon, juuri samassa kuin kaartilaiset olivat lähestyneet niin liki, että pyssynsä alkoivat kantaa kartanolle.

Bertelsköld miehineen ei huolinut odottaa heidän tuloa. Kaksi miestä vähemmän luvultaan ja useampi haavoitettuna, pakenivat he pois Suomen rajalle päin, pääsemättömiin metsiinsä, jättäen tappelutantereelle paitsi Toivosta ja kahta muuta kaatunutta kivekästä, useampia kaatuneita ja haavoitettuja vihollisia, kuin nykyaikoina mainitaan tavallisissa sota-sanomissa. Heidän täytyi myös jättää toivon siitä saaliista, joka koko sodalle olisi ollut niin arvaamattomasta vaikutuksesta; mutta he veivät muasansa sen kauniin muiston, että taas olivat voittaneet luvultaan moninkertaisen vihollisen, ja että ainakin olivat uskaltaneet ryhtyä semmoiseen tuumaan, josta ehkä kokonaiset armeijat olivat perääntyneet.

Tarina jatkuu sivulla 6.

E. Pärnänen: Antti Kivekäs

Eevertti Pärnäsen Antti Kivekäs historiallinen romaani, joka julkaistiin alunperin vuonna 1923 kaksiosaisena niteenä. Toisen lyhenneyn ja siistityn laitoksen kirjasta toimitti itse tekijä jatkosodan vuonna 1943. Lukaisin tämän jälkimmäisen. Niukkuuden aikana painetun kirjan paperi on rapeaa, niteet haperot ja kannet pehmeät. Vuosikymmenien aikana kertynyt pöly antaa romaaninin oman ominaistuoksunsa.  Sivuja tässä lyhennetyssä laitoksessa on 280. Seikkailuromaanissa on mukana todellisia historian henkilöitä. Mukaansa tempaava tarina on sepite. Joka tapauksessa romaanin molemmat, sekä alkuperäinen että siistitty versio olivat myöhemmin suomettumisen vuosina kiellettyjen kirjojen listalla. 

Pärnänen oli syntyisin Pietarista ja toimi uransa aikana luterilaisen seurakunnan kirkkoherrana Inkerissä. Näin hänellä oli mahdollisuus hankkia tietoja alkuperäisistä lähteistä sikäli mitä niitä oli käytettävissä. Kirjaksi Pärnänen kirjoitti tarinansa myöhemmin Suomeen muutettuaan. Hän toimi Tampereen rykmentin pastorina.

Repolaiset lehdestä.

Taustaksi vuonna 1617 päättyy Inkerin sota Stolbovan rauhaan jossa Ruotsi saa mm. Inkerinmaan laajentuen valtiona kautta aikain suurimmilleen. Inkeriin alkaa tulla väkeä hallan vaivaamina Karjalasta (äyrämöiset) ja eteenkin Savosta (savakot). Ruotsista alueelle tuomitaan mm. entisiä rikoksentekijöitä maanpakoon ja aatelisille nimetään suuria tiluksia.

Pärnäsen kirjan mukaan: Simo Steen (Hollanniksi kivi) syntyy vuonna 1625 asuen nuoruutensa Suomessa, Kivijärveltä. (Siksi 2000-luvulla vuoden Kivijärveläinen saa aina tämän kijan) Kylmät katovuodet vievät viljan usein ja niin hän lähtee Turkuun, jossa irtolaisena pannaan sotamieheksi. Hän ehtii kolmekymmentävuotisen sodan viimeisiin vaiheisiin Hakkapeliittojen maineikaissa joukoissa. Kaarle X-kuninkaan palveluksessa hän osallistuu sotaretkiin Puolassa ja Saksanmaalla. Sotatovereinaan mm. Salomon Nihti.

Inkerissä uudisasutus ja kuningattaren myöntämät aateliläänitykset johtavat vähitellen kasvavaan kaunaan mailtaan väistyneiden joukossa. Rauhan kestettyä tällä rajalla neljänkymmentä vuotta se katkeaa lopulta Ruptuurisotaan vuosina 1656-58. Sodasta ei seuraa rajalinjan muutoksia. Vuosisadan loppua kohti Inkerissä voimistuu luterilaistaminen, jolloin jo vuosisatoja aiemmin ordotositoituneet Suomea puhuvat Inkeriläiset mieluummin pakenevat Novgorodin ja Tvernin lääniin (lopulta yhteensä n.20 000 henkeä)

Pärnäsen kertomana: Simo palvelee viimeiset neljä vuotta Nevalinnassa jossa palvelee myöhemmin Mujansuun lautturina eli Polska-vaarina tunnettu sekä Salomon Nihti myöhempänä asuinpaikkanaan Tyrö, Yhinmäki. Viimeisenä Simo oleskelee rajavartijajoukoissa Lopilla käyden usein Tillaisen kylässä jossa tapaa tulevan vaimonsa. Vuonna 1670 Simo on neljänkymmenenviiden ja Anna Mari Tillainen kahdenkymmenenkahdeksan ikäinen. Simolle jää palvelusvuosista muistoksi lyhytpiippuinen musketti, noin kahden kyynärän mittainen iskumiekka 30-vuotisen sodan ajoilta, pistooli sekä palvelushattu eli kolmikolkkahattu.

Uskollisuudesta kuninkaan palveluksesta Simo saa kymmenen vuoden verovapauden uudistilalleen ja alkaa pellon raivaus. Tila sijaitsee Mujan kylässä joen partaalla äärimmäisenä idässä Venäjän vastaisella rajalla. Nevajokeen yhtyvän Mujajoen länsirannalla peninkulman päässä rajalinjasta jossa Stolbovanrauhan rajapyykki (MDCXVII. G.A.R.S; 1617 Kustaa Aadolf Ruotsin kuningas).
Tulee lapsia Paavo, Liispetta, Matleena, Antti (Fendrikk Anders Simeoni) 1675, Justiina ja Susanna 1681. Suurina kuolonvuosina vuonna 1695-97 seutua kiertää rokko jonka seurauksena puolet Mujan kyläläisistä kuolee. Niin Kivelän tilaltakin kuolevat Simo-isäntä sekä lapsista Paavo ja Lispetta. Matleenalle sairaudesta jää pahat rokonarvet muistoksi.

Aito sota-ajan vuoden 1943 painos. Kirja oli
sotien jälkeen kiellettyjen kirjojen listalla.

-------------------------

Vuonna 1700 Ruptuurisodasta on kulunut neljäkymmentä vuotta. Antti on isäntä 25v. Hän on sivutoimenaan siltavouti. Hän hellustaa Henulan Annikan kanssa. Taloudessa asuvat Antin lisäksi äiti, nuorin sisko Susanna (19v) sekä Matleena. Justiina asuu jo miehensä Taneli (Daniel) Luukkoisen (Luckoin) kanssa omassa taloudessa Vanhamoisiossa ja heillä on kaksi lasta. Äidin eli Anna Marin kotipaikkaa asuttaa hänen veljenpoika on Iisakki Tillainen. Iisakilla on vaimo ja kolme lasta. Inkerin Järvisaaren kirkkoherra on Samuel Kiljander.

Antti ja pienen vikkelä Iisakki kutsutaan Pähkinälinnaan josta heidät määrätään tanakan korpraali Simo Torikan komennuskunnan mukaan. Komennuskunta lähetetään suojelemaan kotikylää Mulaa joka onkin sillä aikaa poltettu ryöstetty ja ryövätty Antin morisan Annika sekä nuorin sisko ehtii kuolla ennen pelastajia ja niin retkestä tulee kostoretki.

Seuraavana kesänä liikkuu taas ryösteleviä venäläisjoukkoja. Alkuvuodesta 1702 Kivekäs osallistuu Venäjän puolella Olhavan suulla sijaitsevan Uuden Laatokkaan suuntautuneeseen sissiretkeen, jossa Simo Torikkaa lukuun ottamatta kaikki muut ovat talonpoikia rajaseudulta. Heitä ovat Iisakki Tillainen, Taneli Luukoinen, Liisilästä kolme talonpoikaa, Vanhanen, Lankis-Pekko, Voima-Topi Mäyrä Anolasta, Pietari Lankinen Valittulan kylästä eli yhteensä kahdeksantoista miestä. Kaatuneina heistä jää Kaapro Lorvi Liisilästä Olhavan jäälle. Retki on ylittänyt odotukset ja sen johdosta Cronhjort nimittää Antin kruunun vänrikiksi.

Antti jää kevääksi Nevalinnaan Tuomas Hulsenforstin miekkailuoppiin tehden myös kaksi partioretkeä Venäjälle G.V.Schlippenbachin ollessa Nevalinnan (Nöteborg) päällikkö. Kevään aikana hän muuttaa kotijoukkonsa korpeen metsäpirttin ja tekee toukotyöt.

Kartta on vuodelta 1666.

Kesän alkaessa hänet määrätään vesillä suoritettavaan partiomatkalle Norppa-aluksessa. Retki suuntaa Laatokalta Novgorodiin johtavan Olhavan joen suussa sijaitsevaan Uusi Laatokka-nimiselle varuspaikalle. Mukaan tulee Simo Torikka. Perämiehenä on luotsi Petter Tynnison ja miehistönä luotsi Simo Puhakka ja viisi muuta kalastajaa Lopen rantakylistä. Nopeakulkuisessa purressa on kuudet hankaimet ja se pystyy kuljettamaan kymmenmiehisen miehistön lisäksi 600 leiviskää. Kokassa siinä on ruuhi sekä pikkutykki. Retki on menestyksekäs ja vangiksi saatu kippari Ivan Matseveits Ankutin kertoo itse Tsaarin olleen kaupungissa johtamassa kuumeisia sotavalmisteluja. Samalla kuullaan että edellisen talvi-retken jälkeen Kivekkään päästä oltiin luvattu 1000 ja Torikasta 500 hopearuplaa plus perinnöllinen aatelisarvo. Elävistä vangeista palkkio olisi kaksinkertainen.

Venäläiset tekevät iskun Lopen kirkolle ja Kivekäs ehtii pelastaa kirkkoherra Kiljanderin leskeksi jäävän vaimon Margareeta Eleonoran kutsumanimeltään Gretan. Hänen isä on lähtöisin Lyöttynen Viipurista. Mentyään Narvaan oli muuttanut nimensä Lydmaniksi ja ollut varusväen välskärinä. Siellä nainut  ruotsalaisen Anna Idmannin joka oli kuollut lapsen tultua neljän vanhaksi.

Tämän jälkeen Kivekäs osallistuu sotatoimiin piiritetyn Pähkinälinnan lähettinä hankkien linnaan apujoukkoja joskin turhaan koska miesjoukoltaan moninkertainen vihollinen saa vastarinnan viimein murrettua. Venäläiset saavat näin Nevajoen hallintaansa. Ihmiset pakenevat Inkeristä tuhansittain Nevalinnan kautta Viipuri maantietä pitkin Suomeen päin. Kaupunki Nevalinnan ympäriltä poltetaan jottei hyökkäävälle viholliselle jäisi suojaa.

Nevanlinnasta (jonka paikalla sijaitsee nykyinen Pietarin kaupunki) Kivekäs lähetetään turvaamaan postia Narvanlinnaan. Paluumatkalla tullaan vangituksi mutta onnistutaan vapautumaan. Tämän jälkeen Antti tekee tiedustelumatkan vihollisen valloittamaan Pähkinälinnan seuduille sekä keski Inkeriin. On alkanut esiintyä varastelevia rosvolaumoja jo muutenkin sekasortoisessa maassa.

Vuodenvaihteessa 1703 Kivekäs menee käymään kotonaan metsäpirtillä. Tämän jälkeen Tillaisen ja Luukkoisen kanssa kootaan 600 miehen talonpoikaisjoukko tekemään tuhoja vihollisen puolelle. Tuolla retkellä Kivekäs sairastuu ja onnistuu täpärästi palaamaan kotiinsa. Kahdeksan vuorokauden kovan kuumeen jälkeen kevät menee metsäpirtillä toipuessa missä kuullaan huhtikuun lopussa Nevalinnan piiritystykkien aloittama jylinää.

Antti lähtee taas tiedusteluretkilleen Yhinmäelle Salomon Nihdin luo. Kivekkäistä on nyt Venäläismiehityksen alla tullut henkipattoja ja parran kasvattaneena hän esiintyy Andrei Semjonov-nimisenä salvuumiehenä. Selviää että Inkeri on nyt kokonaan Venäjän vallassa ja sotatoimet ovat siirtyneet jo kauas Suomeen. Kotiinsa Venäläisten valloitusmaille jääneet Suomalaiset talonpojat huomaavat olevansa tästä lähtien maaorjia.

Venäjällä maaorjia pidetään kurissa solmuruoskalla.
Seuraava pahempi vaihtoehto on armeijaan lähettäminen

Sitten kirja alkaa saada vauhdikkaat mitat ja tarina lähtee lentoon joita saman tapaisia on kerrottu jo aiemmin mm. välskärin kertomuksissa. Andrei tapaa itsensä Tsaarin seurueen tämän määrätessä rotevan ja taitavan puusepän pakkotyöhön juuri perustettavan uuden kaupungin Pietarin lukuisille työmaille. Pietarissa joka oikeammin on yksi suuri rakennustyömaa hän tapaa sukulaisensa Iisakin ja Simon. Heiltä Antti kuulee siskonsa Justiinan kuolleen.

Pakkotyössä ollessaan Andrei onnistuu hankkimaan Venäläisen asiakirjan eli työpassin uutta henkilöllisyyttä todistamaan. Se tapahtuu venäläiseen tapaan asianosaisia virkamiehiä voitelemalla. Passissa hänen sielunsa merkitään Hattulan hoviin, joka on nykyään Sapkinskaja myiza ja kuluu kreivi Vorontrov-Daskoville. Siellä sijaitsee Metsäpirtti. Myöhemmin Andrei niin ikään lahjomalla saa muutettua työpassinsa niin, että hän tarvitsee enää toimittaa vuosittain hiiltä veroksi Tsaarille ja voi näin muuttaa kotiinsa.

Syksyn tullen tulee ilmoitus kaikkien seudun asukkaiden merkitsemisestä kirjoihin taloittain. Metsäpirtistä tulee Netspert. Andrei merkitään hiilenpolttajaksi ja rengiksi taloon. Äiti Anna Mari ja Sisko Matleena tulevat kirjoihin Steeniksi. Antti Simonpoika Vainonen ja Margareta Kiljander menevät naimisiin vuonna 1704. Seuraavana vuonna syntyy poika Simo, puoletoista vuoden päästä syntyy Taavetti.

Eräänä talviyönä Taneli ja Iisakki tulevat Viipurista partioretkelle houkuttelemaan Anttia palaamaan mukaansa. Taneli kertoo lapsiensa ja vanhempiensa kuolleen hänen ollessa ainoa perheessään. Tillaisen isosta talosta taas Iisakin vaimo on joutunut Viipurissa palkolliseksi vanhimman lapsensa kanssa. Lapsista kaksi muuta ovat kuolleet.

Antti vastaa miehille palaavansa sissiksi, kunhan Ruotsin herrat ensin lopettavat sisseinä olemisen ja alkavat toimia kuten armeijan kuuluu, sotimalla alueensa takaisin. Ruotsin siirtomaa-isännät saavat kuulla kunniansa moneen kertaan jätettyään Inkerin ja Suomen oman onnensa nojaan pahimmassa mahdolllisessa vaiheessa.

Vuoden päästä Taneli Luukkoinen ja Lauri Kärki tulevat taas hakemaan Anttia. He onnistuvat houkuttelemaan hänet mukaansa vaikuttavan kokoisen sotajoukon nimissä johtajanaan kenraali Lybecker. Joukkoihin kuuluu myös 300 Kivekästä joten Karjalan rakuunarykmentissä nimeksi kirjataan Vänrikki Antti Simonpoika Steen. Menestyksekästä toimintaa seuraa Ruotsalaisen sotilasjohdon fiasko. Menestyksekäs retki näet keskeytetään häpeälliseen perääntymiseen laivoilla. Se kestää kahdeksan päivää ja tapettavaksi tulee mm. 6000 hevosta. Antti jää viimeisten parinsadan muun sotilaan ohella vangiksi ja kuljetetaan pian pois, sillä rannalla löyhkäävä haaskanhajua on lähes mahdoton kestää.

Kuvakaappaus 02.01.1874 Uusi Suometar no 1 s.3

Vankeudessa Anders Steenistä tehdään seppä kengityspajaan. Sujuvasti Venäjää taitavana hän saa pikkuhiljaa helpotuksia ja lisäksi hän saa kirjoitettua kotiväelleen olevansa hengissä. Matleena tulee kaupunkiin ja he onnistuvat tapaamaan tietoja vaihtaen. Vankeuden aikana on syntynyt Antille ja Reetalle Liisa-tyttö. Antti onnistuu keväällä etenemään työssään Saksalaisen yliseppämestari Herman Fogelgesanin palvelukseen. Pietari on täynnä orjatyössä olevaa väkeä, Suomalaisia ja muita. Kaupunkia rakennetaan suurella työllä. Esimerkkinä yksistään Petro-Pavloskin linnan rakennustöissä menettää henkensä 50000 maaorjaa.

Koittaa viimeinen ja aivan hurja yritys. Antti ystävineen suunnittelee ja toteuttaa itsensä tsaarin kaappauksen. Hanke on vähällä onnistua, mutta sitten paljastuu että laivalta on kaapattu väärä henkilö. Niin Tsaari pelastuu ja Kivekkäät hajaantuvat kukin tahoilleen häviten jäljettömiin.

Taneli Luukkoinen

”Ruotsalaisten vankeudesta paennut” Antti Vainonen ilmestyy pian tämän jälkeen metsäpirtilleen ja niin alkaa poissa ollessa kasvaneeseen perheeseen tutustuminen. Vainon kahdentenatoista vuotena Kivekkäitä kuuluu taistelevan Viipurissa puolitoistasataa miestä johtajanaan eversti Stiernschanz. Joukkoon kuuluu nuorempia kuten Savolaislähtöinen upseeri Pietari (Petter, Pehr)Långström, Lauri Kärki (myöh. Kerckisudd), Lauri Häikkäläinen, Olli Tanhuanpää ja Tapani Löfing vanhempina Simo Torikka. Taneli Luukkoinen on majuri sekä Iisakki Tillainen luutnantti.

Luukkoinen ja Tillainen jäävät Venäläisten vangiksi ja tavallisisen sotilaan varusteissa heitä ei tunnisteta joten Luukkoinen viedään Siperiaan. Tillainen onnistuu pakenemaan vangitsijoiltaan ja kuuluu kuolleen viiden vuoden päästä Savossa. Simo Torikka kaatuu kuulemma Pohjanmaalla sodan kuudentenatoista vuotena.

Karoliinimiekka.

Rauhan tultua Antin äiti Anna Mari kuolee kahden vuoden päästä ja Taneli pääsee sotavankeudesta kotiinsa. Myöhemmin vanhat sotakaverit tapaavat Slavankassa, Vanha-Moisiossa ja Antti kuulee perintömiekkansa kulkeutuneen Tapani Löfingille. Tapani kuuluu aloittavan uuden elämän.

Viljo Rauta: Isoviha

Tulin hankkineeksi pari vuotta sitten kirjan Isoviha ja lukaisin niteen juuri uudestaan. Sen on kirjoittanut kilrjailijanimi Viljo Rauta. Kustantantaja on Sanatar Helsingistä vuonna 1944 ja kyseinen opus edustaa myöhempää painetusta kahdesta painoksesta. Ensipainos oli ollut vuotta aiemmin. Ulkoasultaan kirja on rapeaa paperia sekä heikkoa nidosta pehmeillä kansilla, onhan painoaika jatkosodan aikaa. Pölyä on seitsemässäkymmenessä vuodessa kertynyt ihan kiitettävät määrät ja niinpä kirja saakin asua minulla olleessaan minigrip-pussissa.

Oikealta nimeltä Vijo Rauta on toimittaja-kirjailija Viljo Kalervo Niukkanen ja hän on käyttänyt joissain yhteyksissä myös nimimerkkiä Asko Sorro. Vikipedian mukaan hänen tuotantonsa on koostunut "pääosin historiallisista seikkailuromaaneista ja -kertomuksista". Isovihaa lukiessa tämä kaikki trivia on helposti havaittavissa. Kirja kuuluu hirstoriallisten kertomusten puolelle ja mielestäni toimittajamainen työskentelytapa kuultaa kovasti läpi. Kappaleet ovat irrallisten lehtirtikkeleiden oloiset koostuen yksittäisistä tapahtumien kuvauksista, mitä nyt historiallisista lähteistä on esille saatu kaivettua. Jotenkin siis kokonaiskudos tuntuu puuttuvan. Myös sotavuosien propaganda-asennne on turhan kiitettävästi mukana. Kauheuksia ja kansanmurhaa on tässä 1700-luvun suurimmassa Suomalaisten kärsimässä sodassa harrastettiin varmuudella ja sen kyllä ymmärtää ilman asian alleviivaamistakin.

Puutteistaan huolimatta kirja on nyky suomalaiselle suositeltava lukukokemus. Se on paljon parempi kuin yksikään nykypäivä hajuttomista, mauttomista, suomettumisen pilaamista, vähättelevistä ja ylisievistelevistä aikakautta kuvaavista unettavista kirjoituksista. Kirjassa käsitetään ja käsitellään nuo Suomen kansan säilymisen kannalta todelliset kohtalon vuodet 1700-1721 suoraan sanoen. Nykypäivän tutkijoilta aikakuden käsittely on jäänyt liian selvästi tuoreempien sotien jalkoihin. Ikäänkuin vähemmän kauheana.

Gabriel Maximus - De effectibus fascino naturalibus (1733)

Lueskeltuani Savon historiaa sivumennen mainittiin henkilöstä joka oli kirjoittanut minusta mielenkiintoiselle vaikuttavan Suomen ensimmäinen filosofian väitöskirjan! Aloin penkoa ja kuinka ollakaan myynnissä löytyi yksi kappale kirjasta. Vuonna 1985 painetttin näköisversio vuonna 1733 julkaisusta kirjasta. Kirpputori josta se löytyi oli menossa viikonlopuksi kiinni, vaan ehdin parahiksi.

De effectibus fascino-naturalibus

Kirkon usko oli rantautunut Suomeen Kruunun uskona ensimmäisen vuosituhannen täyttymisen jälkeen. Alkuun uskot elivät rinnakkain varsinkin Venäjän vastaisella rajaseuduilla. Vuosisatojen aikana kehitys eskaloitui ja kansanuskomenot kriminalisoitiin 1600-luvulla. Konkreettinen maininta rumpumenoista loveenlankeamisineen Suomessa muualla kuin Lapissa on kuvattu ainoastaan tässä vuonna 1733 painetussa kirjassa. Ei ole tietoa matkustiko Gabriel heimojen risteykseen valtakunnan itäkolkalle huvikseen jossa sitten sepitti omiaan? Vai kirjoittiko hän tositapahtumista joiden seurauksena myöhemmässä "puhdistustyössä" onnistuttiin totaalisesti? Joka tapauksessa sata vuotta myöhemmin 1800-luvun alussa rajan sulkeutuessa länteen ja auetessa itään Elias Lönnrot kumppaneineen tallensi sanojensa mukaan viimeiset, runsaat mutta pirstoutuneen väljähtyneet elävän kansanuskomuksen rippeet suodattaen niistä "alkuperäisen" Kalevalaksi. Ihmetyttää kyllä kovasti se miksi Elias ei mainitse Gabrielia ollenkaan? Lönrott kirjoitti:

"Muutamat ovat arvelleet vanhoilla Suomalaisilla noitarummunki käytännössä olleen, mutta siitä asiasta vanhat runot eivät tiedä mitään. Olisihan niin mainiosta arpomis-aseesta, kuin Lappalaisten noitarumpu oli , pitänyt jäämään jotain jälkiä, vaan kun ei niitä tavata, jota vastoin muista arpomistavoista kylliksi kerrotaan, niin melkeimpä siltä näyttää, kuin olisi se hoku, että Suomalaisetki ennen vanhaan viljelivät noitatrumpua tullut siitä, kun luultiin heitä , niinkuin monessa muussa taikauskoisessa vetivät Lappalaisille vertoja, ei noitarummunkaan suhteen huonompia olleen. Semmoiset paikkain nimet, kuin esim. Koutaniemi Paltamon pitäjässä, jossa noitarummun Lappalainen nimi Govdes l. gobdas kuvailee, eivät kuitenkaan voi mitään  parempaa selitystä asiassa antaa."

Lisättäköön edelliseen vielä Kannus-sanan monet merkitykset.

--------------------------------------------

1700-luvun alkuvuosikymmeninä vaikuttanut Gabriel Maximus on kokolailla merkillinen henkilö Suomen hirstoriassa. Hänen  kerrotaan olleen syntyisin noin 1710 Lohjalla Suuren Pohjan sodan aikana, luultavasti talollisen poikana Maksjoen kylästä. Turun katedraalikoulun oppilas hän oli 1723 –1729 valmistuen siellä ylioppilaaksi.

Turun linna 1724.

Turun tuomiokapituli osoitti muutama vuosi Pohjan Sodan jälkeen hiippakunnan papistolle vuonna 1729 kiertokirjeen. Gabrielin on arveltu juuri valmistuneena ylioppilaana innostuneen tästä. Kirjeessä papistoa kehotettiin keräämään kansanrunoutta, tarinoita tai legendoja talteen ja lähettämään näistä kopiot tuomiokapitulille. Myös taikauskoiset runot oli sisällytetty kehoitukseen ensimmäistä kertaa Suomessa.

Henrik Argillander, luultavasti alunperin Kauhanen.

Gabriel onnisti pestautumaan (sodassa Norjan retkellekin) osallistuneen Kuopioon Kirkkoherra Henrik Argillanderin (josta mainitsen blogissani isien isät) perheeseen saamaan kipeästi kaivattuja ansioita. Siellä näet tarvittiin kotiopettajaa. Kirkkoherran lapsista Abraham Argillander kirjoitti myöhemmin sivumennen omaelämänkerrassaan. "vuonna 1730 sain kotiopettajaksi Gabriel Maximuksen ja vuonna 1732 ylioppilas Anders Kyanderin". Ylioppilas Andersin nimikaima isä oli Rantasalmen rovasti ja veljensä taas Leppävirran kirkkoherra Johan.

Päästyään vapaalle Niuvanniemen Kartanolta Gabriel hakeutui takamaille Savon rykmentissä palvelleen Majuri Juhana Henrik Fieandtin avustamana kuulemaan ja näkemään paikallisten tietomiehien eli tietäjien vapaehtoisesti tai pakolla lukemia lukuja kansanrunoja eli "loitsurunoja" sekä toimia. Näistä hän kokosi materiaalia väitöskirjansa tarpeisiin. Muistiin tallentui viisi pitkää runoa sekä kansanparannustekoja! Se olikin tähän asti selvästi suurin kirjallinen tallennus aiheesta Suomessa. Kaksisataa vuotta aiemmin Mikael Agricola oli listannut Suomalaisten epäjumalat Psaltarin alkusivuille.
Vähä-Savon tuomari Johan Henrik Wijkman (jolla itselläänkin oli epäselvyyksiä) syytteli Gabrielin majoittanutta Henrik kirkkoherraa joitain vuosia myöhemmin (suojelu) rahan ottamisesta vastaan kielletyn kansanuskon harjoittajilta.

Stronmsdalin perustajaosakas ja kruunun virkamies
Brynolf sekä suhtautuminen kansanuskoon
1740-luvulla kirjasta Forsberg - Juankoski

Maxeniuksen työn ohjaaja oli Fiskarsin patruuna, fysiikan professori Johan Thorwöste. Suuren Pohjan sodan jälkeen oli huutava pula virkamiehistä. Niinpä hänet tämän lisäksi oli nimitetty vuonna 1729 Fil. tiedek. promoottoriksi, vihitty papiksi Turun hiippakunnassa (Porvoossa) ja lisäksi hän hoiti Uusmaalaisen osakunnan inspehtorin tehtäviä. Lisäksi palkkapitäjänsä Liedon kirkkoherra 1728 (virkaan 1729) ja Turun tuomiokapitulin jäsen 1729–36 ja Akatemian rehtori 1728–29.
Siihen aikaan oli usein tapana että professori kirjoitti väitöskirjan josta väittelijä osoittaakseen hallitsevansa Latinan ja Kreikan taidon sitten väitteli. Tässä tapauksessa ohjaajan kiireellisyyden vuoksi kirjan kirjoittaminen lienee kuitenkin jäänyt väittelijälle itselleen. On erikoista huomata että vain kolme vuotta aiemmin, vuonna 1726 ohjaajan oma virkaväitös oltiin hylätty taikauskoisena kirkon uskoisten toimesta (?!)
Myöhempinä vuosina Thorwöste oli jatkuvasti poissa yliopistosta eikä ehtinyt suorittaa kaikkia tehtäviään. Niinpä paikalle jääneiden toimesta Thorwösten sanottiin "kenenkään kaipaamatta" jättäneen akatemian ja lähteneen kirkkoherraksi Taivassaloon vuonna 1736, kolme vuotta Maxeniuksen kirjan jälkeen, jossa hän eli elämänsä loppuun.

                                 -------------------------------------------------------

Ensimmäinen sivu Maxeniuksen kirjasta.

Gabriel Maxenius julkaisi väitöskirjansa De effectibus fascino-naturalibus vuonna 1733 (eli Hublin suomeksi referoima versio Runoloitsujen vaikutuksia). Maxenius kuvaa siinä esimerkiksi menoja, joissa käytettiin rumpua eli kannusta?! Kirjan suomentaja Nils G. Hublin arvelee rumpuaineiston tulleen suoraan väitöskirjan lähteenä mainitusta Lapponiasta (suom. Tuomo Itkonen 1963). Kumpi lienee oikeassa Nils vai Gabriel?

Taitomies, taikuri eli tietäjä iänikuinen
sekä kannus ja loveen lankeaminen.

Seuraavassa tutkaillaan tämän mielenkiintoisen väitöskirjan rahoittajat sekä tukijat. Alkulehdillä heidät kiitellään vuolain superlatiivein: Ensimmäiseksi Kiitokset saa sotasankari majuri Henrik Johannes Fieandt (1683 - 1741). Hän oli syntyisin Virolainen karoliini taistellen suuren Pohjan sodan aikana Liivinmaalla, Inkerinmaalla ja Suomessa. Jossa jäi venäläisten vangiksi Napuen taistelun jälkeen.

Kajaanin linna ennen venäläisten suorittamaa räjäytystä 1716.

Paettuaan sotavankeudesta hänet ylennettiin Kajaanin linnan johtajaksi, joka oli Kruunun uloin koillis-linnake Venäjää vastaan. Henrikin puolikuntoiselle sotaväelle ei tullut piirityksessä apujoukkoja. Joten viimein oli antauduttava reilun kuukauden vastarinnan jälkeen. Fieandt karkasi toisen kerran vangitsijaltaan päästen perheineen Ruotsiin. Hän oli osallistunut Karl Gustaf Armfeltin surullisen kuuluisaan Norjan sotaretkeen ja Kirjan tekemisen aikoihin Fieandt jatkoi palveluaan Savon rykmentissä. Hän oli varmasti paras turvallisuuden takaaja Gabrielille.
Myöhemmin hattujen sodassa Majuri Fieandt kaatui Lappeenrannan taistelussa. Ansioistaan johtuen Ruotsin kruunu aateloi hänen lapsensa. (Mainio tutkielma: P. E. Svinhufvud, Majuri Juhana Henrik Fieandtin elämänkerta, 1881)

Daniel Jusenius.

Seuraavaksi kiitetään Akatemian rehtori, Heprean ja Kreikan professori Daniel Juslenius. Hänet oli mainittu isovihan aikana vuonna 1713 Lohjalla ennen Ruotsin evakkoreissua. Daniel tunnetaan ensimmäisenä Suomalaisuuden puolesta puhujana. Sen tueksi hän oli jopa kehitellyt varsin lennokasta ensimmäistä versiota Suomen kansan mytologiasta.  Hänen kirjoittamansa Suomi-Ruotsi-Latinan sanakirja on ensimmäinen laatuaan. (Kuriositeettina muistettakoon Agricolan ansiot pari vuosisataa aiemmin Suomalaisen tekstin nostamiseksi. Muuten kieli-asia oli propagandan ja valittujen suosimisen ohella Kruunulta oiva työkalu kansan ruodussa pitämiselle, sen sai tuntea aikanaan myös Agricola.)

Sitten Gabriel Maxeniusen kiitokset menevät seuraavasti: "Gregorius Arctopolitanus Lohjan kyläläisten ansioituneelle sielunpaimenelle ja vakavamieliselle lääninrovastille" Tällä henkilöllä varmaankin tarkoitetaan Grels Arctopolitanusta. Hänet tunnettiin entisenä Turun linnan pappina ja vuodesta 1721 alkaen Lohjan kirkkoherrana sekä vielä lääninrovastina. Hänet muistetaan tekemistään lahjoituksista. Grels piti omalla kustannuksellaan (taulu 3) myös koulua, runoili sekä suomeksi että latinaksi. Hän oli Gabrielin synnyinkylän sielunpaimen.
Grelsillä oli muuten lahjakas poika, lähes saman ikäinen nimikaima Gabriel joka kuoli väitöskirjan ilmestymisen aikoihin. Sitä ennen hän oli ehtinyt väitellä Upsalassa "De origine ac Religione Fennorum" sekä "De vario objecto logices". Ne ovat tutkimuksia suomalaisten alkuperästä ja uskonnollisista käsityksistä.

Seuraavana on kiitosvuorossa on  Johannes Kyander "Leppävirran mitä valppaimmalle ja taitavimmalle sielunpaimenelle" Johan Kyanderille". Johan oli Norjan sotaretken käynyt pataljoonan saarnaaja ja tuossa vaiheessa Leppävirran kirkkoherra. Hänen veljensä oli Gabrielin jälkeen kotiopettajana Argillandereilla.

Sitten Henrik Tammelin, asessori. Tärkeä mies kotikulmilta Lohjalta. Entinen Uudenmaan ja Hämeen läänin lääninrahastonhoitaja sekä Helsingin pormestari ennen miehitystä. Myöhemmin valtiopäivämies ja tilallinen.

Seuraavaksi kiitellään työn ohjaaja Johannes Thorwöst. Hänet on mainittu lukuisin tittelein jotka esiteltiin jo aiemmin.

Viimeiseksi Johannes Serrenius. Hänet mainitaan "Kirkkonummen valppaalle ja taitavalle sielunpaimenelle". Johannes on entinen pataljoonan saarnaaja joka joutui sodassa vangiksi 1708 ja vapauduttuaan sai toimen Kirkkonummen kirkkoherrana vuodesta 1726 jossa toimessa oli kirjan kirjoittamisen aikaan. Luultavasti hänellä ei ollut perhettä.

---------------------------------------

Seuraavaksi ote kirjasta, ensimmäinen ja Gabrielin mielestä tärkein runo eli tietäjän varaussanat:

Seuraavassa käänsin saman tekstin taiteellisella vapaudella 2010-luvun versioksi. Biisiä voi esittää vapaasti räppinä tai duurissa 5/4 tahtitisen esim. "tupakkarullan" melodialla. Taikavoimasta ei ole huolta sillä tietäjät jättivät tarkoituksella kertomastaan muutamat sanat pois tehden taikavoiman tyhjäksi. Kyseiset varaussanat kertonevat vuoresta louhitusta ja valetusta vaskisesta idolista taikasauvan eli kurikan päässä.

Sauva, ryhmysauva, keppi, kurikka

Soittoversio osoitteessa: Varaussanat

Kaveh ennen jieroin jia- roi

Kaveh ennen päästön pääs- ti.

Var’et  sä mi-  nua  pääs- tä

Luojan luomal-  le lau-  lul- le.

Ei minussa miestä lie- neh

Kuin ei tuossa veikois- sa- ni.

Joka hii-  sissä  a- sui

Vuo-  rissa  vala-  e- li.

Sillä housut lahke- his- ta

Puolta- toista polven pääl- lä.

Ei tuuli pohjoi- nen- kaan

Hiusta korval-  ta ko-  ho- ta.

Vaski- nen on veka- ra  -

Pää  vertaa  harti-  ois-  ta.

Tammi- renkaan  kurik- ka  -

luuta polves-  sa po-  ro-  ta.

2000-luvun vaskinen, valettu
veikko, vekara.

Kirjassa käytetty 1700-luvun Kreikka sekä Latina lienevät haastavia tulkittavia. Runot ovat kirjoitetut Suomeksi. Nils. G Hublinin 1985 tiivistäen tekemä referointi on suppea ja epämääräinen. Kreikankieliset tiivistelmät ovat professori Holger Thesleffin laatimat. Olisipa mukava nähdä vielä jonain päivänä teos täysin käännettynä.

Maxeniuksen omana aikana väitöskirjaa moititttiin kilpailijan eli kirkon toimesta taikauskoiseksi ja näin se painui unholaan. Joka tapauksessa Gabriel vihittiin papiksi 1734 Porvoon hiippakunnassa. Siitä ura urkeni Helsingin kirkkoherran apulaiseksi ja triviaalikoulun laulunopettajaksi, jossa hän oli ylempi kollega vuodesta 1736. Sitten tapahtui jotain ja ura lähti taantumaan. Vuonna 1741 alkoi hattujen sota, (joka oli Kruunun kaksivuotinen revanssiyritys huonosti päättyneen Pohjan Sodan jälkeen). Gabriel haki Mäntsälän kirkkoherraksi, mutta ei tullut valituksi. Vuoden päästä Gabriel erosi triviaalikoulun opettajan toimestaan.

Gabriel henkikirjoitettiin vuoden päästä väliaikaispastorin tittelillä Antskogin ruukissa, Pohjan pitäjässä. Viiden vuoden päästä (1743) hänen kerrottiin oleskelevan ilman virkaa Turun hiippakunnassa eikä hänellä ole mainitaa perheestä. Näin loppuvat tiedot reilun kolmenkymmenen ikäisestä Gabriel Maxeniuksesta (?!)

Olisipa kiinnostava tietää mitää Gabriel teki loppu elämänsä? Ja mikä vei hänen uran kansanrunojen kerääjänä edelläkävijästä suureen tuntemattomuuteen. Päinvastoin kuin Elias Lönnrotilla sadan vuoden päästä.